Toistaiseksi ei nukketeatterin vaiheita Suomessa ole perusteellisesti selvitetty, ja yhäkin uusin aihetta käsittelevä suomalainen ansiokas ja myös verraten laaja tutkimus on Yrjö Hirnin vuonna 1916 ilmestynyt esseeteos ”Barnlek” (suomennos ”Leikkiä ja taidetta” 1918); Hirnkin vain sivuaa Suomea kirjansa nukketeatteriaiheisissa luvuissa. Lisäksi on julkaistu jokunen vaatimaton opaskirja.[1]
Tiedot nukketeatterin vaiheista Suomessa ovat vähäisiä ja myös sattumanvaraisia, mutta harvatkin lähes sattumalta löytyneet maininnat osoittavat, ettei nukketeatteri ollut 1800-luvulla aivan tuntematonta Suomessa. Suomi kuuluu muun Euroopan nukketeatteriperinteen yhteyteen. Tosin olivat täällä nähdyt esitykset ilmeisestikin hyvin vaatimattomia. Esittäjät tulivat 1800 -luvun alkuvuosikymmeninä ulkomailta, meren takaa. He olivat yleisölle monipuolista viihdeohjelmaa esittäviä taiteilijoita, taitoratsastajia, taikureita ja ilotulitteiden ja juhlavalaistusten näyttäjiä, jotka lisätäkseen yleisön mielenkiintoa esityksiinsä näyttivät sille erilaisia mekaanisesti toimivia nukkeja.[2]
Nämä ilmiöt, kuten myös theatrum mundi (maailman teatteri) ja metamorfoosit eli muodonmuutokset eivät ole varsinaisesti nukketeatteria. Värikkäässä theatrum mundissa oli litteitä hahmoja, joita vedettiin yli näyttämön kiskoja pitkin. Nimensä mukaisesti se halusi sulkea piiriinsä koko maailman, ja se keskittyi paljolti ajankohtaisten tapahtumien kertomiseen.[3] Pahviset muodonmuutosnuket riippuivat langoista, ja kun jotakin lankaa nopeasti nykäistiin, figuuri muutti muotoaan.[4] Suosittu metamorfoosi näyttää olleen hieno herra, josta tulee neljällä jalalla kulkeva eläin. Metamorfooseja esitettiin myös trikkimarioneteilla. Nimeltä tunnetaan mm. saksalais-pietarilainen George Kleinschneck[5] ja laajalti Pohjoismaissa kierrellyt niin ikään saksalaissyntyinen Joseph Legat, jonka seurueessa oli mukana Lehmann -nimisiä sukulaismiehiä[6]; he huvittivat helsinkiläisiä ”taideteatterillaan”, jonka monipuoliseen ohjelmaan sisältyi mm. metamorfooseja.
Todellista marionettiteatteria, nukketeatteria, jonka nukkeja liikutetaan langoilla ylhäältäpäin, saivat helsinkiläiset nähdä ainakin vuosina 1850, 1860 ja 1861. Vuonna 1850 kaupungissa vieraili Georg Hornungin teatteri, ja suosiota saivat tuolloinkin osakseen etenkin metamorfoosit.. Ainakin ne tekivät suuren vaikutuksen lehtien kirjoittajiin, joista toinen arveli Hornungin taiteen huvittavan etenkin lapsia ja työläisiä.[7] Vuosina 1860 ja 1861 saapui Helsinkiin tukholmalainen J. Meurke, jonka nukketeatteria luonnehditaan kansanteatteriksi.[8] Vanhin Suomessa valmistettu nukketeatteriin viittaava nukke on Turun linnasta löytynyt vakavakatseinen ja kömpelötekoinen käsinukke, jonka ehkä vanginvartija oli 1870- tai 1880-1uvlla valmistanut lapsilleen leluksi.[9] Teatterihistorian kannalta se on ainutlaatuinen.
Muut suomalaisiin museoihin saadut nukketeatterin omaiseen käyttöön tarkoitetut vanhat nuket liittyvät enimmäkseen nukketeatterin porvarillistumiseen, mikä tapahtui romantiikan aikana. Silloin nukketeatterista, etenkin käsinukeista sekä varjo- [10] ja paperiteattereista[11] tuli myös lasten leikkikaluja, joskin niillä oli innostuneita harrastajia myös aikuisten keskuudessa. Myös suomalaisiin koteihin tuotiin tällaisia pikkuteattereita ulkomaantuomisina, ja museoiden monet nuket ja paperiset teatterit osoittautuvat esineiksi, joilla on todella myös leikitty.[12] Esittävän nukketeatterin historia Suomessa alkoi 1900-luvun alussa. Enteellisenä voitaneen pitää Hirnin mainitsemaa, 1899 ollutta varjoteatteriesitystä, johon taidemaalarit Albert Edelfelt ja Albert Gebhard olivat valmistaneet Salamiin taistelua kuvaavat hahmot ja varmaan lavastuksenkin. Ne lienevät saaneet vaikutteita 1800-luvun lopulla pariisilaisyleisöä ihastuttaneesta Chat Noir -kabareen hienostuneesta varjoteatterista.[13] Ensimmäinen vakinainen nukketeatteri Suomessa oli Kalle Nyströmin 1909 perustama ruotsinkielinen Marionett-teater, joka ehkä toimi kaksikymmentä vuotta.[14] Se oli omistautunut huvittavalla tavalla kertomaan taide-elämän ajankohtaisista tapahtumista. Siinä näytteli julkisuuden henkilöitä, kuten pakinoitsija Mattsonia ja kapellimestari Apostolia esittävät marionetit, jotka olivat Nyströmin tekemät, sekä vähän myöhemmin myös Signe Hammarsten-Janssonin valmistamat Sibelius, Gallen-Kallela ja Vallgren. Marionett-teatterilla oli myös erityisiä lastenohjelmia; tässä mielessä se poikkesi vanhasta nukketeatterihuvista, joka oli lähinnä aikuisille tarkoitettua viihdettä. Varsinaista lastenteatteria olivat lastentarhanopettaja Bärbi Lutherin varjoteatterin esitykset.[15] Ensimmäisen kerran hän esitti sepittämänsä ”Per och Brita” -nimisen sadun omatekoisella pienellä näyttämöllään vuonna 1915. Varsinkin lastentarhalapset saivat katsella Lutherin viehättävää varjoteatteria, ja he kuuluvat kiinnostuneena seuranneen Perin seikkailuja hänen etsiessään kadonnutta pikkusiskoaan. Lutherin teatteri oli romanttinen ja runollinen. Hahmot näkyivät mustina, ja taustan väri vaihtui kuvaelmasta toiseen. Tapahtumat etenivät rauhallisesti kohtauksesta toiseen, joten pienenkin katsojan oli helppo seurata niitä. 1930-1uvulta tunnetaan mm. Arvo Aveniuksen marionettiteatteri Fennia.[16] Kiertävän tivolin artistina Avenius oli vanhan eurooppalaisen tavan myöhäinen seuraaja; erikoista vain on se, ettei Suomessa tuollaista perinnettä oikeastaan ollut koskaan syntynytkään. Avenius oli tivoleissa esiintyvä tasapainotaiteilija, joka valmisti nukketeatterinsa rikastuttaakseen muuta ohjelmaansa. Enimmät hänen valmistamistaan enimmäkseen tahattoman groteskeilta näyttävistä realistisista nukeistaan ovat Haiharan nukkemuseossa Tampereella.
Toisen maailmansodan päätyttyä alkoi laaja jälleenrakennustyö ja tavallaan sen rinnalla nousivat nukketeatteritkin eri puolilla Eurooppaa uuteen kukoistukseen etenkin vankan perinteen omaavissa maissa. Ne löysivät varsin nopeasti oman modernin kielensä ja tyylinsä, jolle on ominaista pelkistäminen ja kokeilu; tämä kehitys oli tosin alkanut jo maailmansotien välisenä aikana. Kehitys tapahtui etenkin sosialistisissa valtioissa, joissa valtio tukee nukketeatteritoimintaa hyvin.[17]
Tuosta nukketeatterin renessanssista kantautui tieto Suomeenkin, ja vuoteen 1950 mennessä oli suomalaiset saatu hämmästymään ja innostumaan nukketeatterin mahdollisuuksista. Marraskuussa 1949 tänne saapui ranskalainen marionettitaiteilija Jacques Chesnais, ja vuoden kuluttua tuli venäläinen Sergei Obraztsov mukanaan johtamansa Moskovan suuri keskusnukketeatteri.
Suomalaisten sanomalehtien kirjoituksista ilmenee, miten valtavan vaikutuksen nämä taiteilijat täällä tekivät. Vapaan Sanan teatteriarvostelija Maija, Savutie toteaa vierailujen herättämän kiinnostuksen: ”Viime talvena täällä nähtiin siroa ja taiturillista ranskalaista marionettiteatteria, joka jo sytytti innostuksen tätä taiteenalaa kohtaan. Mutta näiden pienten kokemusten jälkeen Obraztsovin nukketeatteri tuntuu melkein kuin ihmeeltä.”[18]
Chesnais’n vierailu rohkaisi Harriet ja Nikolai Schmalcoffia antamaan, julkisen marionettiteatteriesityksen.[19] Heidän nukketeatteriharrastuksensa oli alkanut jo 1930-luvulla, ja siitä lähtien he olivat esiintyneet lähinnä yksityistilaisuuksissa. Kun he esiintyivät kevättalvella 1950, he herättivät paikalla olleissa lehti-ihmisissä suurta kunnioitusta, sillä he osoittautuivat varsin taitaviksi nukkenäyttelijöiksi. Myös Nikolai Sellinakoffin hillitysti tyypitellen tyylitellyt nuket, joista viisi on Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa, saivat osakseen ihailua. Schmakoffit halusivat esiintymisellään herättää kiinnostusta nukketeatteriin ja myös löytää itselleen mesenaatin, sillä taloudellisia mahdollisuuksia ei heillä itsellään ollut ryhtyä varsinaisiksi nukkenäyttelijöiksi.
Vanhaa perua oli myös Annikki Setälän nukketeatterikiinnostus.[20] Hän perusti vuonna 1948 oman pienen käsinukkeja käyttävän Lapin Nukketeatterinsa, joka esiintyi ainakin vuoteen 1958 asti lähinnä Pohjois-Suomessa. Teatterin perusohjelmistoon kuului Setälän sepittämä ”Lapin satu”. Nuket olivat osaksi omatekoisia, osaksi ulkomailta tuotuja.
Moskovan keskusnukketeatterin vierailun jälkeen kypsyi monen mielessä ajatus omasta nukketeatterista. Nukketeatteria ryhtyivät puuhaamaan mm. helsinkiläiset Mona Leo ja Irene Battu, ja varsinkin Mona Leo pääsi hyvään vauhtiin ja sai hyvän vastaanoton. Pian seurasivat varkautelainen, suomalaistuneen saksalaisen Dora Encke-Tuomisaaren Nukkekekoto[21], sekä Battun 1953 perustama Suomalainen Nukketeatteri; vuodesta 1958 se toimi Eine Helke-Viljasen johdolla ja samana vuonna syntyi Battun Suomen Nukketeatteri, joka esittäytyi myös Muumiteatterina.[22] Poliisilaitoksen liikenneopetukselle omistautunut nukketeatteri syntyi sekin 1955.[23] Kotimaisia nukketeattereita oli syksyllä 1952 niin monta, että mm. Antti Halonen suhtautui asiaan epäillen. Hänen mieleensä tuli Sampo, jonka sirut ovat hajallaan eri tahoilla. Hän jatkaa: ”Tuli kokko niin kohotti tuli haukka niin hajotti. Hajallaan on [sic., luultavasti painovirhe] moniin eri suuntiin repelöityneenä tämän kansanluonteen eräiden perusominaisuuksien mukaisesti – jatkuu tänäkin päivänä suomalainen nukketeatteriyritteliäisyys.”[24] Pitkin 1950-lukua saapui maahamme lisäksi useita huomattavia ulkomaisia nukketeattereita, jotka innostivat suomalaisiakin nukketeatterityön pariin.
Suomalaisen nukketeatterin kehitystä ovat näihin aikoihin asti paljon vaikeuttaneet sitkeät ennakkoluulot, huonot taloudelliset mahdollisuudet, esittäjien puutteellinen taito ja vähäinen itsekritiikki. Helpotukselta varmaan tuntui keväällä 1955, kun nukketeatteria rasittanut 25 %:n huvivero poistettiin; tämä lienee vaikuttanut siihen, että saman vuoden lopulla alkoi virkeä nukketeatteriharrastus: ”Maassamme tuntuu raivoavan melkein epidemian luontoisena nukketeatterivimma.”[25] Ainakin Irja Liirto ja Antti Halonen olivat huolissaan voimien hajottamisesta. Halonen lienee ollut aloitteentekijänä hankkeessa, jonka tarkoituksena oli koota nukketeatterista kiinnostuneet yhteen Suomen nukketeatteriliittoon;[26] ainakin hän kirjoitti asiasta sanomalehteen ja otti yhteyden Mona Leoon, joka kuitenkin kieltäytyi jäsenyydestä halutessaan seurata omaa taiteellista linjaansa, pysyä erossa muista. Tuota yhdistystä ei rekisteröity. Myöhemminkin on esitetty toivomuksia yhteistoiminnasta.[27] Suomen pitkäikäisimpiin nukketeattereihin kuuluu Irja ja Matti Raninin vuonna 1961 alkuun panema Kasperteatteri, joka on monille tuttu televisiosta; se on esiintynyt silloin tällöin vielä 1970-luvullakin. Samoihin aikoihin kun Mona Leo 1960-luvun päättyessä lopetteli vakinaista nukketeatterityötään, teki nukketeatteri jälleen tuloaan Suomeen, nyt aikaisempaakin suuremmalla voimalla; vuonna 1969 syntyi Kouvolaan Nokipojan nukketeatteri,[28] vuonna 1970 perustettiin Tampereelle Haiharan nukketeatteri ja 1971 Helsinkiin Vihreä Omena. Lisäksi oli innostunutta nukketeatteritoimintaa, lähinnä kai kokeilunluontoisena ainakin Suomen Kansallisteatterissa, Kuopion Yhteisteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. 1970-luvian alkuvuosina sitä alettiin harrastaa myös lastentarhoissa ja kirjastoissa satutuntien yhteydessä.[29] 1970-1uvulla syntyneitä nukketeattereita ovat Sysmän Valkea ratsu (perustettu 1972),[30] Espoon Hevosenkenkä (perustettu 1975),[31] Vaasan Peukalopotti (perustettu 1976),[32] ja Helsingin Sampo (perustettu 1977).[33]
Nyt 1980-luvun alussa on nukketeatteri varsin suosittua Suomessa. Nukketeatteri-ihmiset toimivat kuitenkin kukin omalla tahollaan yksin taloudellisine ja taiteellisine vaikeuksineen. Nukketeatteri on tyypillisesti pienimuotoista harrastusta, joten sen tekijöistä ja heidän näytännöistään ei aina paljoa tiedetä, paitsi omalla kotipaikkakunnalla. Innostuksesta nukketeatterityöhön todistavat myös lukuisat kurssit, joita mm. Maaseudun sivistysliitto on järjestänyt, sekä tuon järjestön toteuttama kirjahanke ”Nukketeatterikirja” (1980).
Ainakin osa nukketeatterin parissa toimivista ihmisistä kaipaa koulutusta ja monenlaista tukea, toisistaankin; voitaneen otaksua, että joensuulaisen Rainer Kauniston esittämät ajatukset nukketeatterityöstä, mm. sen ongelmista ja yhteistoiminnan tarpeesta, vastaavat monen omassa piirissään vaikuttavan nukketeatterilaisen toiveita.[34] Olisi aiheellista saada maahan myös UNIMAn, kansainvälisen nukketeatteriliiton, todella toimiva Suomen-osasto, joka olisi nukketeatterilaisten yhdistäjä, tiedottaja ja esimerkiksi koulutuksen järjestäjä.
__________________________________
[1] Helsingin kaupunginmuseon vuoden 1979 Narinkka-vuosikirjaan sisältyy kirjoittamani varsin laaja kuvitettu ”Nukketeatteria Suomessa” -niminen artikkeli; tämä luku on syntynyt sen pohjalta, kuten myös Helsingin teatterimuseossa syksyllä 1979 avattu ”Suomalaisen nukketeatterin vaiheita” -niminen näyttely suppeine historiikkeineen sekä ”Nukketeatterikirjaan” (ilmestyy 1980) sisältyvä samanaiheinen artikkeli.
[2] Ester-Margaret von Frenckell kertoo näistä nukkeja näyttävistä taiteilijoista Helsingin huvielämää esittelevissä seikkaperäisissä teoksissaan ”Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1812-27” (s. 177-178, 396 -398) ja ”Sju magra år med Thalia” (s. 95, 185, 254)
[3] Günter Böhmer, Puppentheater, s. 40-41
[4] Sama, s. 41
[5] von Frenckell, Sju magra år med Thalia, s. 185, 254
[6] Sama, s. 95; Yrjö Hirn, Barnlek, s. 396; Vidar Parmer, Teater på Fredrikshald, s. 39
[7] Helsingfors Tidningar 21.8.1850; Morgonbladet 26.8.1850
[8] M. Weckström, Anteckningar rörande teater i Finland, s. 68
[9] Turun kaupungin historiallisen museon vs. amanuenssin Tom Bergrothin kirje 18.9.1979
[10] Varjoteatterissa takaa valaistavat litteät nuket näkyvät kankaassa liikkuvina varjoina, kun ne painetaan sauvoilla kangasta vasten; Kiinasta ja Kaakkois-Aasiasta peräisin oleva varjoteatteri oli 1700-luvun uutuuksia Euroopassa; sen alkukehitys tapahtui tuolloin Ranskassa, josta se levisi nopeasti muuallekin (Böhmer, em. teos, s. 49-50); Ruotsissa se tunnettiin jo 1840-luvulla (Hirn, em. teos, s. 304-305, 409)
[11] Paperiteatterissa esiintyy kartonki- tai vanerinäyttämöllä paperinukkeja, joita liikutetaan kulissien välissä pienten tikkujen tai lankojen avulla; paperiteatteri oli romantiikan tuote, jonka kehitykseen vaikuttivat paljon teatteritaiteen muuttuminen muidenkin kuin säätyläisten huviksi sekä kivipainon keksiminen; paperisten nukkien ja lavastusten esikuvina olivat todelliset teatteriesitykset (Böhmer, em. teos; s. 53-54)
[12] Paperi- ja varjoteatterit olivat ulkomaista valmistetta; olipa silti suomalainenkin kustantaja, G.W. Edlund, joka uskoi varjoteatterin suosioon; hän julkaisi (1882) sarjan ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” aiheisia kuvia niihin liittyvine tekstivihkoineen. Kansallismuseo.
[13] Hirn, em. teos. s. 409-410
[14] Tiedot Kalle Nyströmin Marionett-teatterista perustuvat lehtileikekokoelmaan, joka on Gunvor Elcroosin, Haiharan nukkemuseon perustajan, arkistossa.
[15] Bärbi Lutherin haastattelu 11.3.1975 ja Sini Seitsalon artikkeli Varjoteatteri ja sen uusi tuleminen, Kuvastin n:o 6, 1976
[16] Arvo Aveniuksen haastattelu 18.3.1972 ja Irma Fastin artikkeli Vanha mies ja nuket, Seura 18.2.1970
[17] Böhmer, em. teos, s. 8
[18] Maija Savutie, Venäläisen nukketeatterin ihmeitä, Vapaa Sana 26.11.1950
[19] mm. Finns det intresse för en marionetteater, Hufvudstadsbladet 17-3.1950; Tjusig afton med schmakoffska marionetterna, Hufvudstadsbladet 13.4.1930; Viehättävää nukketeatteria, Helsingin Sanomat 15.4.1950
[20] mm. Nukketeatteri Helsinkiin, Suomen Sosialidemokraatti 2.2.1950; Antti Halonen, Muumit alkavat näytellä, Uusi Suomi 17.8.1958
[21] A.Y., Varkauden Nukketeatteri vierailulla Helsingissä, Helsingin Sanomat 23.4.1953
[22] Vrt. lukua Mona Leon nukketeatterin vaiheet
[23] Poliisilaitoksen tiedote Helsingin teatterimuseolle, syyskuu 1979
[24] Antti Halonen, Muumit alkavat näytellä, Uusi Suomi 17.9.1958
[25] Irja Liirto, Suomalainen Nukketeatteri, Suomen Sosialidemokraatti 14.9.1958
[26] Antti Halonen, Nukketeatterit järjestäytyvät, Uusi Suomi 18.11.1958
[27] Maarit Vallinharju, Voimat kokoon, nukketeatteri, Suomen Sosialidemokraatti 4.12.1971; Maarit Vallinharju, Aikamme suomalaista nukketeatteria, Teatteri 4.2.1972
[28] Kansansatuja nukketeatterissa, Helsingin. Sanomat 3.4.1972
[29] Teatteri 4.2.1972
[30] Inkeri Kangaspunta, Paljon puhuvat nuket, Uusi Anna 31.7.1973
[31] Marja-Liisa Kalaja, Lopettaako Hevosenkenkä: Lastenteatteria ei ole varaa menettää, Länsiväylä 18.5.1973
[32] Vaasa sai nukketeatterin, Helsingin Sanomat 12.10.1976
[33] Vuosisataista nukketeatteriperinnettä, Yhteishyvä 10.5.1978
[34] Raija Ojala, Rainerin nukkesirkus, Teatteri 15.11.1979