Parempia valokuvia

Michael Freeman: Valokuvaamisen taito

Hyvän valokuvan ottaminen ei ole helppoa. Tai sitten se on, riippuen siitä millaista valokuvaa pidetään hyvänä. Jos hyvän valokuvan kriteereinä on, että se on terävä, oikein valotettu ja esittää kohteen selvästi, useimmat nykyisin otetut valokuvat ovat hyviä. Toisaalta läheskään kaikki valokuvien katsojat eivät jaksa innostua lukemattomista selfieistä ja muista pönötuskuvista joita nykymaailma on pullollaan.

Kuvien paljous on suora seuraus siitä, että teknisesti hyvän kuvan ottaminen on nykyvälineillä niin helppoa ja halpaa. Mutta mikä näissä lähes-jokaisen kuvaajan kuvissa sitten on vikana? Ei välttämättä mikään, mutta jos halutaan parempia kuvia, täytyisi ottaa huomioon sekä kohde että kuvan sommittelu, eli se miltä kuva kokonaisuudessaan näyttää

Valokuvaamisen taito ei ole vain taitoa käyttää kameraa teknisesti oikein. Jos jätetään huonoimmat kamerat pois laskuista, on turha luulla että pelkästään kalustoa parantamalla kuvat tulisivat oleellisesti paremmiksi tai kameran käyttäjä oppisi paremmaksi valokuvaajaksi. Paremmaksi valokuvaajaksi oppii harjoittelemalla ympäristönsä näkemistä uudella tavalla ja jäsentämällä näkemänsä kuviksi, joissa jokainen osa toimii kokonaisuuden hyväksi.

Jos kohde on mielenkiintoinen, kuva miellyttää sen ottajaa ainakin jonkin aikaa. Jos kohde on erittäin mielenkiintoinen, kuva voi miellyttää muitakin. Pelkän kiinnostavan kohteen takia kuvaa voi harvoin sanoa hyväksi. Toisaalta hyvin sommiteltu kuva voi olla hyvä tai erinomainen, vaikka se esittäisi hyvinkin arkipäiväistä asiaa.

Michael Freemanin ”Valokuvaamisen taito” (”The Photographer’s Eye” 2007) esittelee valokuvien sommittelun ja suunnittelun käsitteitä perusteista lähtien. Kirjan teksti on melko teoreettista ja kuivakkaa, mutta esimerkkikuvat ja varsinkin niitä selostavat kuvatekstit kertovat, mistä on hyvät kuvat tehty. Ehkä tärkeintä on kuvan sisällä olevien vastakohtien ja tasapainon oikeanlainen suhde. Aina kannattaa pyrkiä siihen, että kuva on jotenkin järjestyksessä, niin että kaikki kuvassa oleva kuuluu yhteen tavalla tai toisella.

Jotta kuva jaksaisi kiinnostaa, sen elementeissä täytyy olla sopivasti jännitettä, rytmiä tai rauhaa. Joskus kuvan vaikutus voi perustua perspektiiville, syvyysvaikutelmalle tai erilaisille visuaalisille painotuksille. Ja joskus kuvan tärkein elementti voi olla kohde itse, jos se on riittävän voimakas ja tärkeä, kuten kirjan englanninkielisten painosten moniselitteinen kansikuva, joka ei helposti avaudu katsojalle.

Kirja jakautuu kuuteen lukuun ja kuuteenkymmeneen alalukuun, joissa valokuvia tarkastellaan eri asioita painottaen. Käytännössä ei kuvaaja tietystikään voi analysoida kuvaa tällä tavoin, vaan usein kuva rajataan ja otetaan lähinnä niin että se vain näyttää hyvältä. Esimerkiksi Freemanin kirjan kuvia tutkimalla voi valmentaa itseään näkemään ympäristöä valokuvaajan silmin.

Valokuvan sommittelu on oikeastaan ainoa asia, mikä valokuvaamisessa on pysynyt samana vuosikymmenestä toiseen – jos ns. valokuvataide unohdetaan. Sen sijaan miltei kaikki valokuvaamisen tekniset ongelmat voi nykyisin halutessaaan jättää laitteiston ratkaistavaksi. Esimerkiksi 1970-luvun tunnetussa John Hedgecoen ”Suuressa valokuvauskirjassa” kaikki sommittelua koskevat asiat ovat edelleen täysin ajankohtaisia, vaikka kirjan laitteisto-osuuksia voikin pitää lähinnä historiallisina erikoisuuksina.