Järkevän ihmisen uuni

Antti Hyry: Uuni

Monien Hyryn tekstien pääaiheena on näennäisesti tekeminen. ”Uunin” päähenkilö tekee jatkuvasti jotakin. Joutenolo ei sovi kunnon ihmiselle, vaikka yli 70-vuotiaalle Pietarille ja hänen vaimolleen lepotauot ja pienet torkut ovat jo sallittuja.

Vuoden 2009 Finlandia-palkitussa romaanissa kirjailija näyttää pehmenneen varhaisvuosien suorituskeskeisestä karuudesta. Nyt päähenkilö miettii paljon luontoa ja sen ilmiöitä. Ajatukset karkaavat joskus kuolleisiin tuttuihin ja ystäviin, mikä tuntuu hieman pahalta. Mieleen tulee helposti myös kaiken loppuminen; oma kuolema tai maailmanloppu.

Tapahtumapaikkana on sama meren rannan pihapiiri Kemin ja Oulun välillä, jonne edellisessä kirjassa (”Aitta”, 1999) nousi Iistä purettu aitta. Vanhan päärakennuksen pienempi pirtti on jo asuinkäytössä, mutta isommasta puuttuu vielä lopullinen lattia. Sinne, betonivalun päälle, on kerätty paljon vanhoista uuneista purettuja käsinlyötyjä tiiliä. Pietarin päässä on ajatus uunista, isosta vanhan mallin mukaan tehdystä, jossa huikeassa kuumuudessa muutamassa sekunnissa paistuu ohuita rieskoja ja varrasleipiä.

Uunin suunnitelmat Pietari tekee seppä Högmanin vanhan talon uunin mukaan. Jaakko Högman on selkeä viitaus seudun herännäisyyteen, joka nykyisin tunnetaan lähinnä vanhoillislestadiolaisuutena. Lestadiolaisuuteen liittyy samoin ajattelevien keskinäinen auttaminen ja niinpä Pietari saa aina tarvittaessa helposti apua muuraustyöhönsä: apuun tullaan, jos ei ole todellista estettä.

Uunin suuri koko sinänsä on yksi ongelma, sen monimutkaisuus holvimuurauksineen ja pitkine tulikanavineen toinen. Käytännön hankaluutta tulee myös siitä, että vaimon keuhkot eivät siedä yhtään pölyä, joten tavarat ja tekijät eivät pääse muurauspaikalle ulko-oven ja porstuan kautta, ainoastaan ikkunasta. Sitäkään ei voi pitää jatkuvasti auki hyttysten takia.

Pietari pyrkii luomaan ympärilleen vanhan, turvallisen maailman, mutta osaa ja haluaa hyödyntää työssä nykyajan apuneuvoja ja tekniikoita. Perinteisesti tiilet on tarvittaessa katkottu muurarinvasaralla naputtelemalla, mutta kulmahiomakoneen timanttilaikka tekee työn paljon täsmällisemmin. Vanhan talon lattian pohjaksi Pietari valaa styroksien päälle betonilaatan sähkölämmityskaapeleineen. Tällainen ei entisille rakentajille ollut edes mahdollista ja nykyaikana saatetaan pelätä betonivaluun upotettujen lankkujen homevaurioriskiä.

Uunimuurari osaa hyödyntää aivojaan ja käsiään muussakin. Hän on tehnyt sähkö-, puusepän-  ja rakennustöitä, bravuurinumerona urkuja. Pietari tekee vain sellaista mistä pitää, sillä tavoin kuin tuntuu oikealta ja siinä tahdissa mikä tuntuu sopivalta. Ilmeisesti Hyry kirjoittaa Hemingwayn tapaan vain asioista, jotka tuntee. Kaukaa haettu ei liene ajatus, että kirjailijan ja päähenkilön välillä ei loppujen lopuksi ole suurtakaan eroa.

Tämän tästä ajatukset riistäytyvät urkujen tekoon ja tekijöihin. Kirjan loppupuolella muuraamiseen tulee muutaman päivän tauko, kun Pietari vaimoineen lähtee urkuretkelle Ruotsin puolelle. Mukana on bussillinen lestadiolaisia uruista kiinnostuneita ja niiden tekijöitä, joista voi luulla tunnistavansa suomalaisia urkujen asiantuntijoita Veikko Virtasesta lähtien.

”Uunia” lukee mielellään varsinkin sellainen, joka on joskus tehnyt käsillään jotakin. Kirjan teksti on kauttaaltaan askeettista, minimalistista ja – ehkä kirjailijan vakaumuksen vuoksi – kovin totista. Jonkinlaista komiikan häivähdystä on päähenkilön ajatusten kirmailussa, mikä tavaranhakureissulla johtaa kahteen peräkkäiseen U-käännökseen nelostiellä. Kirjan teemaksi soveltuisi kuitenkin Pietarin tyly tokaisu pientä vitsailua yrittäneelle, häntä auttamaan tulleelle Rikulle: ”Kuule, lopetetaanko viisastelu”.