Menneen maailman eksotiikkaa

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu

Paavolainen ei ollut post-postmodernisti eikä postmodernisti. Pelkkänä modernistinakin hän osasi kirjoittaa näennäisen selkeitä lauseita, joiden tulkinta lopulta jää lukijan vastuulle. ”Liian pitkälle kehittyneen kulttuurimme hirvittävä erehdys on, että se tarkastelee elämää kirjojen taustaa vasten eikä kirjoja elämän taustaa vasten.” Tämä näyttää uljaalta kirjan esipuheessa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? ”Lähtö ja loitsu” (1937) on osa kulttuuria ja se tarkastelee elämää kirjojen taustaa vasten. Näin kuuluukin olla; aiheenahan eivät ole kirjat, joita Paavolaisen mielestä pitäisi tarkastella elämän taustaa vasten.
Pelkästään kirjallisuus- tai kulttuurikritiikkiin sovellettuna ”hirvittävä erehdys”-heitossa voisi olla mieltä, mutta tällä tavoin esipuheessa esitettynä se jää tarpeettomaksi hutiksi. Ehkä maininta onkin paras kuitata yläluokkaisen dandyn pompöösiksi sananhelinäksi, joka samalla tuomitsee tämän saman kirjan tuon hirvittävän erehdyksen ilmentymäksi. 
Esipuheen toinen hienolta näyttävä julistus on ”Lähdön ja loitsun” määritteleminen, ei matkakirjaksi vaan kirjaksi suuresta levottomuudesta. Suuri levottomuus näkyy kirjassa oikeastaan vain Gdynian- ja Danzigin-käynnin kuvauksessa. Paavolainen oli vieraillut edellisenä vuonna Saksassa Kolmannen Valtakunnan vieraana ja vuodattaa nyt tekstiinsä huonosti salattua saksalaisuuden ihailua ja puolalaisuuden inhoa. Kirjoittajan aistima suuri levottomuus purkautuikin parin vuoden kuluttua Saksan hyökkäyksessä Puolaan.
Kuitenkin nimenomaan matkakirjana tämä teos on parhaimmillaan, selostaessaan kirjoittajansa siirtymistä maailmasta toiseen, ympäristön muuttumista kevättalven jäistä tropiikin helteisiin sekä kulkuneuvon – rahtialuksen, junan, hevosen, jokilaivan – rutiinien vaihtelua. Omiin havaintoihinsa Paavolainen on yhdistellyt estoitta monien lähdeteosten antia. Teksti etenee luontevasti kerrottaessa jostakin konkreettisesta asiasta tai tapahtumasta. Kun aiheeksi vaihtuvat laajemmat ilmiöt, intensiteetti kohoaa ja keskeiseksi tulee tunteisiin nojaava tyyli tosiasioiden esittelyn sijaan. Faktoja ei suoranaisesti vääristellä, mutta esittämistavan tarpeet määräävät painotukset. Merkitystä ei ole sillä, mitä on vaan miltä tuntuu. Brutaali liioittelu (aivan, ’brutaali’ on yksi yleisimmistä kirjassa esiintyvistä määreistä) lyö teokseen auttamattoman vanhanaikaisen leiman; monet 1800-luvun romaanit vaikuttavat nykylukijasta modernimmilta.
Brasiliaan tutustuminen jäi Paavolaiselta muutamaan kaupunkikierrokseen, mutta Argentiinassa hän vietti joitakin viikkoja kierrellen ja keskustellen pääosin saksaa ymmärtävien ihmisten kanssa. Kosmopoliittinen kirjailija oli nimittäin kielipuoli, sillä hänen espanjansa ja portugalinsa rajoittuivat muutamaan fraasiin. Pokkarini (vuodelta 1978) monet ällistyttävät kirjoitusvirheet (’Saõ Paulo’, ’Piñta’ ym.) eivät silti välttämättä kaikki ole peräisin käsikirjoituksesta, vaan ne saattavat olla myös uusintapainoksen latojan syntejä.
”Lähdön ja loitsun” Brasiliaa ja Argentiinaa ei enää ole. 1930-luvulla Argentiina oli vielä rikas maa, jonka naudanlihalle, vuodille ja muille maataloustuotteille oli ollut valtavat markkinat sotaa käyvässä maailmassa parikymmentä vuotta aiemmin. Paavolaiselle Latinalainen Amerikka merkitsi temperamenttisia ihmisiä ja monia outoja asioita, mutta paikallisesta kulttuurista kirjoittaja ei tunnu saaneen otetta, vaikka hän on kirjannut tekstiinsä monia sattumuksia ja anekdootteja.
Matkan keskeisiä kohteita oli Misionesin maakuntaan vuosisadan alussa perustettu Colonia Finlandesa. Siellä asui vielä 1937 jonkin verran suomalaisia, joskin siirtokunnan huippukausi oli jo ohi. Nykyisin suomalaissiirtokunta on jokseenkin hävinnyt, mutta sen muisto elää mm. aktiivisesti toimivassa espanjankielisessä Facebook-yhteisössä (Colonia Finlandesa y alrededores).