Helmikuu 2000
Maarit Vallinharju-Stenman, Pentti Stenman
Lentokoneella Karibialle
Herätys oli aikainen, jotta ehtisimme lentoasemalle kello viiteen mennessä. Koneen oli määrä lähteä 6.25, ja niin se myös lähti. Vaan taisi lähtö kuitenkin viivästyä varttitunnin verran.
Maaritilla oli outo olo, jonka laatua hän ei heti ymmärtänyt. Aikanaan sitten selvisi, että migreenihän se oli. Se pilasi alkumatkan. Migreeniin auttoi parhaiten ruokajuomaksi tilattu pieni punkkupullo; sen lämpötila oli punaviinille täysin sopimaton, mutta jääpussiksi aika passeli. Kun pulloa lämmitti Maaritin niskassa ja hartioilla, se samalla lievitti kivistävää päätä. Loppumatka menikin sitten melko mukavasti.
Reitti: Helsinki-Vantaa – Vihti (aivan, kone meni todella lähes kotimme päältä) – Tampere – Jurva – Ruotsi ja Norja – Islannin pohjoispuoli – Grönlannin kaakkoisnurkka (rannikon päällä melkoisia kuoppia). Aurinko teki nousua tuntikausia, mutta kone ehti aina alta pois. Grönlannin jälkeen aloimme kaartaa etelään ja ikkunasta näkyi muutakin kuin pimeyttä: Labradorin niemimaa. Lohdutonta jäistä erämaata satoja kilometrejä, etelämpänä myös pitkiä maanteitä autiuden keskellä. Aurinko alkoi nousta myös maan pinnalla, ensin korkeilla huipuilla, sitten myös alempana. St. Lawrence -joen kieppeillä näkyi mittavia kanavia ja lahden jälkeen yhä enemmän asutusta.
Bangorissa oli välilasku, sitten vajaan tunnin kuluttua jatkettiin etelään Bostonin ja New Yorkin ohitse Yhdysvaltain merkillistä itärannikkoa seuraillen. Täältä jälleen kone suuntasi ulkomerelle kohti Puerto Plataa yli Turksin ja Caicosin satumaisilta näyttävien paratiisisaarten.
Saavuimme perille sopivasti iltapäivän helteisiin. Kuuma ilma. Palmuja. Lentoaseman parkkipaikalla autojen töötötystä ym. meteliä ja machokuljettajien uhoamista risteyksissä. Torvi tuntuu hyvin tarpeelliselta auton varusteelta täällä.
Sosúassa pääsimme pian hotelliin ja huoneeseemme. Hotelli – Casa Marina Beach – oli mukavan tuntuinen: iso, mutta ei vaikuttanut isolta monine erillisine rakennuksineen. Huoneen ovi avautui avoimelle parvekkeenomaiselle käytävälle, josta oli suora näköala pieneen rakennusten väliseen puutarhaan.
Casa Marina on ainoa Sosúan hotelli, jolla on oma hiekkaranta, muut ovat uima-altaiden ja Sosúan yleisen rannan varassa. Huoneemme sijainti on kuvassa rengastettu: neljäs kerros, ei hissiä, mutta se ei haittaa. Huone on tilava, joskaan ei kovin kodikas. Keskellä olevissa ruokokattoisissa rakennuksissa on hotellin ravintola.
Tätä hotellia ovat jotkut matkailijat arvostelleet netissä kitkerästi. Joidenkin huoneiden kunto ja sijainti on huono, naisasiakkaat eivät saa kunnon palvelua jne. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään tämänkaltaista valittamista.
Oli väsyneen hontelo olo, mutta ei vielä auttanut rauhoittua, vaikka oma sisäinen kello oli 21: paikallinen aikahan oli vasta 15. Lähdimme pian kaupungille. Halusimme ensivaikutelmia sekä juomavettä ja iltapalaa.
Sosúan liikenne on aika hurjaa. Autojen ja taksimopojen (conchos) torvet ovat ahkerassa käytössä. Turistit ja paikallisetkin parveilevat ja myyntikojuista tarjotaan tavaroita ostettavaksi hyvin aktiivisesti. Riittävän monen kadunristeyksen jälkeen olimme lievästi eksyksissä ja turhautuneita etsiessämme tietä takaisin hotelliin. Kaiken huipuksi Maaritin kengät vihasivat jalkoja ja hiersivät kummankin jalan varpaita ja maa tuntui keinuvan jalkojen alla. Pian kuitenkin löytyi tuttuja maamerkkejä ja hotellimme portti. Parvekkeella katselimme merta ja söimme askeettisen iltapalan klo 2 Suomen aikaa. Unta ei tarvinnut kauan odottaa.
Välillä kuuntelimme yön ääniä. Maarit oli ajatellut kuuntelevansa maininkeja niiden vyöryessä rantaan. Selvemmin kuului kuitenkin uima-altaan lorina, jäähdytyslaitteiden hurina ja sähköaggregaatin mörinä. Parvekkeelta näkyivät rantatyrskyt jotenkin aavemaisina valonheitinten valossa. Yöllä satoi, jäljistä päätellen runsaasti.
Perjantai: 1. varsinainen lomapäivä
Kävimme katsomassa merta. Aika isot laineet pärskähtelivät rantahiekkaan, vaikkei mitään myrskyä ollutkaan. Ison meren vesi on rauhallisenakin sellaista, hieman rauhatonta. Hotellin hiekkaranta on suosittu ihon grillauspaikka.
Söimme hotellissa runsaan aamiaisen. Kahvia tai teetä, sämpylöitä, kakkua, munakokkelia, keitettyjä kakkaroita (mitä lie), juustoa. Parasta olivat etelän moninaiset hedelmät. Ahdoimme itseemme monta sämpylää ja paljon ihanaa passiohedelmän mehua.
Maarit kokeili meren. Mutta mainingit olivat hänestä pelottavan voimakkaat, joten hän ei uskaltanut mennä sen syvemmälle kuin että sai itsensä kasteltua. Sen sijaan uima-allas oli täysin uimakelpoinen.
Taisi olla siestan aika eli päivän kuumin hetki kun lähdimme kaupungille. Halusimme nähdä esimerkiksi Sosúan suuren yleisen hiekkarannan. Rannalle vievän tien varressa ja itse rannalla on yli kilometrin mitalta myyntikojuja, joissa myydään kaikenlaista turistin peson menoksi. Tien alkupäässä on parinsadan metrin matkalla lähes pelkästään haitilaisia maalauksia. Kojuissa on tarjolla mm. vaatteita, välipaloja ja juomia. Siellä täällä on tilapäiskampaamoita, joissa haitilaisnaiset askartelevat asiakkaiden päähän mikrolettejä. Muuten kauppiaat ovat enimmäkseen miehiä.
Täällä ei kuitenkaan juuri mitään voi pysähtyä katselemaan saamatta kauppiaita kimppuunsa. Kauppiaat tosin eivät ole vain turisteja ahdistellakseen, vaan elantoaan ansaitakseen. Vaikka turisteja on paljon, harvat ostavat mitään. Jotakin mekin täältä ehkä voisimme ostaa, mutta kauppiaiden pyytämät hinnat hipovat pilviä ja tinkimiskulttuuri tuntuu vaikealta. Tinkimisen varaa on kuulemma jopa 80 %. Siihen emme uskoneet pystyvämme (vaikka se sitten myöhemmin tosi tilanteessa onnistui aika helpostikin).
Paluumatkalla kävimme supermarketissa. Ostoksiimme sisältyi nyt myös juustoa, pullaa, mehua ja pullo rommia. Tämä on todellinen paratiisisaari: pullo rommia (0,33 l) maksaa vähemmän kuin pullo juomavettä (1,5 l).
Illalla oli oikein reipas sadekuuro. Kaatosade peräti. Meitä se ei haitannut. Kaupungilla oli niin uuvuttavaa korkean lämpötilan vuoksi, että alkoi tuntua ymmärrettävältä, että ihmiset viihtyivät hotelliensa uimarannoilla. Toisaalta Sosúassa ei ole erityisiä nähtävyyksiä kulttuurituristille. Sen sijaan ravintoloita ja baareja riittää.
Illan hämärtyessä katsastimme hiekkarannan. Lavitsoja siirrettiin riveihin, joista taas ihmiset aamulla vetelisivät ne sopiviin paikkoihin ja levittäisivät niille siniset rantapyyhkeensä valtauksen merkiksi. Kaskaat – vai sirkatko – sirittivät kovalla äänellä palmuissa ja linnut liversivät. Söimme parvekkeella eväitämme ja menimme aikaisin nukkumaan.
Lauantai: löhöilyä ja Monster Truck -retki
Heräsimme varhain, olimmehan menneet aikaisin nukkumaan. Aamiaisen jälkeen Pentti lähti Monster Truck -retkelle. Maaritista se tuntui kalliilta, ja niinpä hän oli päättänyt pitää kirjoituspäivän jossakin sopivassa paikassa hotellin alueella. Myöhemmin kyllä tuntui, että mukaan olisi pitänyt lähteä.
Päivä alkoi erittäin aurinkoisena ja auringonotolle otollisena. Niinpä rannalta ei löytynyt enää vapaata lavitsaa: kaikissa oli joko ihminen tai pyyhe. Maarit asettui uima-altaan luo, mistä löytyikin oikein hyvä paikka palmun varjossa.
Kello on nyt vartin yli kolmen. Jos taivas ei olisi tällä hetkellä melko sakeassa pilvessä, aurinko tavoittaisi Maaritin paikassaan. On hieman nälkä jälleen, joten sämpylä on paikallaan. Maarit huomaa osaavansa aika hyvin olla turisti: Täällä paikan päällä ei koekaan riistävänsä Dominikaanisen tasavallan luonnonvaroja. Ympärillä lojuvat monet matkailijatkaan eivät häiritse. Silti unelmana on autio ihana hiekkaranta taustallaan palmumetsä lintuineen. Tällaisella rannalla kävelisi mielellään ja kuuntelisi pelkästään luonnon omia ääniä. Mutta tällaista olotilaa emme pääse täällä ”aavan meren tuolla puolen” kokemaan.
Massaturismi on kuitenkin ekologisesti paras vaihtoehto, kun ihmiset sankoin joukoin matkustavat kaukomaille. Meitä turisteja on vuosittain 700 miljoonaa. Mitä jos jokainen etsisi itselleen oman yksityisrannan?
***
Monster truck -nimitystä käytetään yleensä niistä älyttömistä isopyöräisistä jättiläisautoista, joilla näytösluonteisesti litistetään henkilöautoja ja muuta roinaa yleisön huviksi. Se on siis tosi huono nimi näille Vietnamin sodan aikaisille amerikkalaisille miehistönkuljetusautoille, jotka on suunniteltu liikkumaan lähes millaisessa maastossa tahansa.
Retki läksi Puerto Platasta, jonne mentiin bussilla. Suomalaisia kiipesi hirviöauton penkeille 13 sekä oppaaksi Mika, jolla oli työstään huikea 3 viikon kokemus. Kuljettajan vieressä oli lisäksi ns. paikallinen opas, joka toimi juomanlaskijana: mukana oli 2 isoa styroksilaatikkoa täynnä jäitä ja virvoitusjuomia.
Ensin monsterit köröttivät muutaman kilometrin maantietä huimaavaa 40 km/h nopeutta, kunnes käännyttiin Puerto Platan eteläpuolisille maaseudun pikkuteille. Ajoimme sokerinviljelyalueella ja näimme yhdessä kylässä sokeritehtaankin ulkoapäin. Pysähdyimme kylään muutamaksi minuutiksi ja halukkaat voivat tutustua alkamassa olevien lauantaimarkkinoiden myyntikatokseen. Kylänäkymä muistutti yleisilmeeltään Los Charamicosia, jossa kävimme jalkaisin seuraavana keskiviikkona. Katuja taisi olla vain yksi.
Kylän jälkeen käännyimme vielä kapeammalle kärrytielle, jossa oli ensimmäinen joenylitys kahlaamon kautta. Se meni helposti, vettä ei ollut kuin puolisen metriä.
Joen jälkeinen tieosuus oli kyläläisten kaatopaikkana. Roskiksella leikki pari pikkupoikaa, jotka heiluttivat käsiään iloisesti isossa autossa matkustaville.
Reitti jatkui kilometri kilometrin jälkeen sokeriruokopeltojen halki. Jossakin syrjemmässä oli kuulemma haitilaiskylä, missä sokerinleikkaajat odottelevat uuden sadon valmistumista. Millähän hekin elävät nämä väliajat? Ajatus jonkinlaisesta velkavankeudesta ei ole kaukana. Sokerileikkuun koneellistaminen ei taitaisi olla mitenkään vaikeaa, mutta haitilaiset kai tekevät työn niin paljon halvemmalla. Ja millä nämä tuhannet (tai kymmenettuhannet?) siirtotyöläiset sitten eläisivät? Työläisten asema on todella huono, mutta ehkä sittenkin parempi kuin rajan takana Haitissa.
Kun ohitamme taloja ja kyliä, pikkulapset heiluttavat käsiään innokkaasti ja me auton lavalta takaisin. Näillä seuduilla liikkuu autoja vähän, joten omituisen näköiset kulkuneuvot ovat päivän tapaus. Eivät aikuisetkaan murjota meille.
Retkien tutustumispaikat maaseudulla ovat matkanjärjestäjän kummikohteita, joita matkatoimisto tukee tavalla tai toisella. Puerto Platasta lähteneistä autoista pari jää yhteen kylään tutustumaan kanadalaisten rakentamaan vesilaitokseen.
Meidän autollisemme ensimmäinen kohde oli juustola. Puiden varjostamalla pihalla oli kanoja, kalkkuna, koira, muutama sika pienessä kopissa sekä itse ”meijeri”: pikkuinen maja, jonka lattialla oli pienehkö puuamme täynnä heraa ja siinä säkillinen juustomassaa. Ympäristön talot tuovat tarvittavan maidon ja annos valmistuu vuorokaudessa. En ole aivan varma, olisinko kovin innostunut tämän juustolan tuorejuustosta aamiaispöydässä.
Tie jatkui, nyt aika vetisenä ja savisena. Pienen kahlaamon kohdalla roiskui taas vettä avolavalle ja huomasin shortseissani ison märän läiskän. No, ei hätää, kyllä vesi tässä ilmastossa pian kuivuu … Seuraavaksi kävimme katsomassa maaseutukoulua, jossa ei kylläkään näin lauantaina ollut oppilaita. Tuolit ja pöydät toivat jotenkin mieleen omat kansakouluajat, vaikka ne eivät mitään umpipulpetteja olleetkaan. Koulun vanha rakennus oli nyt lähinnä PR-käytössä, jossa myytiin mm. Monster Truck -retken T-paitoja arvokkaaseen hintaan koulun hyväksi. Koulun uusi rakennus on saatu aikaan mm. näiden myyntien tuella. Seinällä on Euroopan kartta, joka loppuu suunnilleen Mäntsälän korkeudelle. Ja pihalla varmistuu, että shortsien tahra ei ole vettä, vaan vyölaukusta valunutta hyönteiskarkotetta. ¡Caramba!
Maasto on jatkuvasti samantapaista: melkoisia mäkiä (ei kuitenkaan vuoria), metsää, välillä yksittäisiä taloja tai taloryhmiä, vilkuttavia lapsia ja aikuisia. Paikka paikoin on asutuksen lähellä paljonkin kuningaspalmuja; kerran näin pojan korkealla palmuun kivenneenä. Tiellä on paljon kotieläimiä itikoita paossa. Sonnit ja aasit eivät paljon viitsi väistää isokokoisia ja -äänisiä autoja. Yksi mulli käänsi päänsä vasta kun oli saanut toisen poskensa saviseksi autonpyörästä.
Viimeinen tutustumiskohde ennen ruokailua oli dominikaaninen maaseutukoti ja keittiö Las Espinasissa. Talon vanha mummu oli kuitenkin juuri kuollut, joten kotiin tutustuminen jäi vähiin. Keittiövajassa oli sisäänlämpiävä liesi, jossa porisi jotakin parissa kattilassa. Ulkona ihmeteltiin pihapuissa roikkuvia pyöreitä, meloninkokoisia hedelmiä, joiden kuorista tehdään kulhoja.
Matkaa jatkettaessa mukaan tuli pari kyläläistä, sillä edessä olevat tiet olivat huonossa kunnossa.
Tästä eteenpäin ei ole menemistä edes tavallisella maastoautolla. Ylitimme jälleen joen kahlaamon kohdalta. Vettä oli runsaasti, vajaa metri. Vastaranta oli jyrkkä, mutta siitäkin mentiin ylös.
Joen takana oli pieni niitty, jonka sateet ovat pehmittäneet. Auton kahdeksan vetävää pyörää siirsivät sen parinsadan metrin mittaisen hetteikön yli.
Joenrantaa vaelsi aasi ajajineen. Amerikkalaisen ihmeauton lisäksi se taitaakin olla ainoa näille seuduille sopiva kulkuväline. Äskeisestä joesta ei kyllä aasikaan pääse ylitse. Niityn toisella puolella paikallismatkustajamme laskeutuivat ohjaamosta ja läksivät jalan jonnekin.
Tie kiinteytyi vähitellen. Kuljettaja töräytti auton torvella merkin ja pian olimme ruokailupaikan portilla. Täällä tyhjyyden keskellä oli odottamassa iso ruokailukatos joen rannalla. Kolmimiehinen merengueorkesteri soitti ruokamusiikkia. Pian paikalle tulivat muutkin monster-autot turisteineen.
Ruokailun jälkeen oli pari tuntia tyhjää aikaa, jonka olisi voinut käyttää joessa uimiseen, mutta se ei kauheasti kiinnostanut mm. rankkasateen vuoksi. Ehdin nyt ainakin ottamaan muutaman kuvan rehevästä joenvarsikasvillisuudesta.
Paluumatkan alkaessa satoi edelleen, mutta avoautojen varusteisiin kuuluvat onneksi myös sadetakit. Runsaan tunnin mittainen rankkasade oli pehmittänyt niittyä edelleen, mutta vieläkin pääsimme ylitse. Myös joen pinta oli hieman noussut ja metrinen vesi haittasi menoa jo melkoisesti. Keskellä jokea täytyi auton lähteä peruuttamaan ja etsimään matalampaa ja parempipohjaista ajoreittiä.
Paluumatka Sosúaan kesti parisen tuntia. Nytkin tien varrella oli 3 kyydin tarvitsijaa, jotka taas ahtautuivat ohjaamoon. Näillä seuduin ei ole minkäänlaisia bussiyhteyksiä, ja aina kun joku on lähdössä autolla kaupunkiin, hän kyselee naapureilta, tarvitsevatko he jotakin kaupungista. Kyytiläiset jäivät pois Los Charamicosin kohdalla, ja ei aikaakaan niin näin jälleen Casa Marina Reef -hotellin portinvartijan yrmeän naaman.
Sunnuntai: Retki Grigri-laguunille ja Playa Grandelle
Aluksi ajoimme rannikkoa pitkin kohti itää kauniin Cabareten ja muiden pikku kaupunkien lävitse. Bussi oli tosi hieno, eikä sekään paljon haitannut, että muut retkeläiset olivat skandinaaveja. Suomalaisista, eli meistä kahdesta, ei olisi kertynyt bussintäyttä.
Grigri-laguuni, joka sijaitsee Rio San Juanin kaupungin vieressä, on jokisuisto. Menimme veneellä mangrovea kasvavaa jokea pitkin merelle. Mangrovepuiden juurilla istui isoja valkoisia haikaroita ja muita lintuja. Kirkkaassa vedessä ui pieniä kaloja.
Mangrovepuiden reunustama uoma aukeni mereksi, siniseksi ulapaksi, joka laineili rauhallisesti. Veneet ajoivat kohti itää. Näimme meren suunnalta rosoiset kalkkikivitörmät, jollaiset ovat tyypillisiä tämän seudun rannikoille. Vene puikahti pieneen luolaan, mutta tuli saman tien pois. Meriretken päätteeksi retkueemme kaksi venettä poikkesi kauniiseen poukamaan, jossa halukkaiden oli oikein mukavaa pulahtaa veneestä kirkkaaseen veteen uimaan.
Seuraava pysähdyspaikka oli pieni trooppinen puutarha. Siellä saimme nähdä mm. kaakaopuita, vihreän papukaijan häkkinsä päällä ja kilpikonnia altaassaan. Maistelimme sesongin hedelmiä – ananasta, papaijaa, vesimelonia ja greippiä – ja ihmettelimme kookospähkinän kuorintaa: ensin piikillä paksu kuitukerros pois ja sitten machetella kovan kuoren toiseen päähän reikä, josta sai valuttaa kookosmaitoa suuhunsa. Ei se hullummalta maistunut, hieman samanlainen maku kuin kookosvalkuaisessa, jota myös maiskuttelimme. Erittäin eksoottista, tuumi porukkamme.
Vielä eksoottisemmalta tuntui tämän jälkeinen ”voodoo”-näytös, jossa mies käveli tulen ja lasinsirpaleiden päällä. Voodoo eli Vudu on melko yleistä Dominikaanisessa tasavallassa ja se poikkeaa jonkin verran haitilaisesta voodoosta.
Tähän puutarha-voodoo-kompleksiin kuului myös ravintola, jossa söimme lounaan: maukasta riisipapumössöä, paistettuja juureksia (yagua) ja salaattia, josta taisimme saada lievän ripulin. Vai olisiko syntipukkina ollut vähän aikaisemmin nautitut hedelmät, mene tiedä. Oman hotellimme ruokia emme epäile. Sosúalaisesta apteekista löytyi pillereitä avuksi, mutta Maaritin matkamuistopöpö pysyi pitkään hengissä.
Retken viimeinen kohde oli Playa Grande, hieno hiekkaranta. Täällä oli pari tuntia aikaa oleskella. Näin sunnuntaina oli paljon paikallisiakin asukkaita viikonloppua viettämässä, vaikka olikin sydäntalvi ja lämpöä vain vajaa 30 astetta. Paikka oli kaunis, mutta ei tämäkään ole ihan postikorttien esittämän palmumetsän reunustaman hiekkarannan kaltainen. Sellaista on jossakin muualla tällä saarella. Maarit uskaltautui aaltojen paiskottavaksi, jopa umpiveteen: tyrskyjen takana avovedessä uiminen käy aivan helposti.
Kaupustelijalta ostimme valtavan, sisältä vaaleanpunaisen simpukankuoren ja neljä pikkusimpukkaa. Juuri silloin ei ollut mielessä, ettei simpukankuoria pitäisi ostaa, sillä niiden sukeltaminen köyhdyttää meriluontoa. Onneksi sentään ostaminen hyödyttää myyjää ja simpukansukeltajaa. Lopun aikaa Maarit poimi rannalta pieniä simpukankuoria ja kuunteli aaltojen pauhua, melkoista pauhua se olikin. Pentti katseli merta ja jännitti, ehtiikö Maarit ajoissa bussiin. Ehti.
Maanantai ja tiistai: täyttä työtä auringon alla
Runsaan ja maittavan aamiaisen jälkeen saavuimme tiistai-aamuna turistien työpaikalle. Työ on rannalla lekottelua ja mielellään myös – näiden ”työläisten” enemmistön mielestä – ihon grillaamista, kunhan siihen on ensin levittänyt aurinkovoidetta. Me olemme kai laiskoja, koska mieluummin olemme palmun alla suojassa auringon kuumuudelta. Varjossa lekottelevat mielellään myös jotkut muutkin matkalaiset. Näemme sentään rannalla monia kunnon iskurityöläisiä, jotka eivät lintsaa, vaan ottavat auringosta sen, mitä on tullakseen.
Eilen maanantaina meillä oli samanlainen työpäivä, jonka tosin vietimme uima-altaalla palmun alla. Tyydyimme uima-altaan laitaan, koska menimme rannalle niin myöhään, että palmujen alla olivat kaikki rantatuolit jo vallattuja.
Rannalla on siis palmuja, jotka ovat hieman pienempiä kuin uima-altaan ja hotellirakennusten ympärillä. Runkoa ei kaikilla ole metrinkään vertaa, mutta lehdet ovat silti pari–kolmimetrisiä. Saa nähdä, tuleeko tännekin se keltainen lintu, joka pitää palmujen latvassa istuskelemisesta, kukintojen medestä ja kavereitten kanssa kisaamisesta. Palmun rungolla käväisee välillä myös pieni lisko, sisiliskon kokoinen mutta pitkäkoipisempi ja -häntäisempi ja se pitää etuvartaloaan aika pystyssä. Tosi vikkelä otus.
Myös täällä biitsillä liikuskelee kaupustelijoita, joilla on helyjä, kaulanauhoja, ranneketjuja ja lippiksiä. Letittäjänaisiakin näkyy. Rannalla liikkuvat kaupustelijat tuntuvat vähemmän päälle käyviltä kuin kaupungilla. Kauppa tuntuu käyvän verkkaisesti.
Keskiviikko: kokopäiväretki … eiku grillausta ja Los Charamicos
Keskiviikoksi olimme varanneet omalta matkatoimistoltamme kiertomatkan vuoristoon ja Santiagoon. Esitteessä luvattiin kaikkea kivaa ja kaunista, vaan matkahan ei onnistunut. Matkanjärjestäjämme (Tjäreborg) ei ole kovin suuri, ja sen matkailijoista löytyi lähtijöitä vain 4, mikä oli liian vähän.
Niinpä ei auttanut muu kuin jatkaa tätä Maaritin aiemmilla matkoilla niin halveksimaa rantaelämää. Kyllä se on kauheata kun joutuu makaamaan palmun alla ja välillä menemään uimaan valtameren maininkeihin. Tai oikeastaan se ei ole ollenkaan hassumpaa, peräti miellyttävää. Ehkä sadat miljoonat turistit eivät sittenkään ole väärässä.
Useimmille rannalla olijoille veteen meno on kauhistus. Ehkä sitä pidetään vähän lapsenomaisenakin. Varjottomalla hiekalla on auringonottajia niin, ettei heidän välistään tahdo mahtua menemään veteen. Siinä palmumetsikössä jossa säännöllisesti oleskelimme, näkyi olevan joka päivä sama kantaväestö: tuossa iäkäs saksalaispariskunta korttia pelaamassa, täällä eläkeikää lähentelevä puhelias lääkäri, jonka kielestä balkanilainen korostus ei ole hävinnyt kymmenien Kanadassa vietettyjen vuosien aikana.
Toisella puolella on lentopallokenttä, jonne sentään löytyy ahkeria pelaajia jopa siestankin ajaksi: kuumaa hiekkaa vain viilennetään vedellä, ja ei kun pelaamaan.
Valtameri on miellyttävä uimapaikka. Tyrskyjen takana aallokko on rauhallista ja vesi lämmintä. Aallot nostavat ja laskevat uimareita rauhallisesti. Vesi on hyvin kirkasta ja hyvin suolaista. Kun sitä katselee korkeammalta, se näyttää hyvin siniseltä.
Iltapäivällä lähdimme kävellen Los Charamicosiin. Menimme taas yleisen hiekkarannan kautta. Kauppakujalla katselimme tauluja, ja kun sopiva löytyi, tuli kauppias paikalle. Taulun oikea hinta oli kuulemma 980 pesoa, mutta me saisimme sen erikoishintaan, vain 900 pesoa. No, 300 pesoakin tuntui olevan kauppiaalle hyvä hinta, ja me läksimme eteenpäin n. 100 markan haitilaisnaivistinen taulu mukanamme.
Rannan toisessa päässä näkyi olevan kaupan paikallista vaaleansinistä puolijalokiveä larimaria. Kauppaa tuli hieromaan sama merirosvo, joka edellisellä kerralla yritti myydä meille macheteja jonkun suomalaisturistin opettamilla fraaseilla: ”Osta huomenna, Anttilan hinta, Stockmannin laatu”. Maaritin valitsemien kivien pyyntöhinta oli tosi hapan, pitkälti yli tuhannen peson, mutta putosi lopulta suunnilleen viidennekseen.
Los Charamicosin kylässä tai kaupunginosassa asuu vain paikallisia. Olot näyttävät alkeellisilta. Pesuvedet valuvat kadunvarsia pitkin ja jonkin umpikujan keskellä on valtava jätekasa. Ihmeempää löyhkää ei kadulla kuitenkaan tuntunut.
Ihmiset ovat täällä tottuneet ottamaan taloihinsa sähköt omilla johtovirityksillään ilmaiseksi suoraan pylväistä. Nyt sähkölaitos on yksityistetty ja ylimääräiset langat napsitaan pylväistä armotta pois. Vaalit ovat tulossa ja ehdokkaiden naamakuvia näkyy joka paikassa.
Asuintalot ja kaupat ovat vaatimattomia. Satunnaisista matkailijoista tuntui kuitenkin mukavalta, kun heiltä ei kukaan vaatinut mitään eikä yrittänyt myydä mitään. Joku pappa oviaukossaan vain moikkasi ohikulkijoita. Ilmapiiri oli muutenkin mukava. Muutama ruskea koira makasi iltapäivän kuumuudessa jalkakäytävällä ja jossakin vilahti siro kissa omille teilleen.
Mitähän Kipling kirjoittikaan hulluista koirista ja suomalaisista turisteista …? Se nyt ei kuulu tähän yhteyteen. Ehkä hän sitä paitsi kirjoittikin jostakin muusta.
Torstai: matka kotiin
Puoleen päivään asti saimme nauttia lepäilystä palmun alla ja keinua valtameren alloilla, mutta sitten oli aika lähteä paluumatkalle.
Jälleen yli puolen vuorokauden istunto Finnairin ahtaassa koneessa. Jälleen pitkät vessajonot, kornit elokuvat, monipuolinen popmusiikin ja yksipuolinen klassisen musiikin valikoima.
Mutta ehkä taas joskus jälleen …?
