(Ilmestynyt paperiversiona Radiomaailmassa 6-7/2000)

Tätä nettiversiota on päivitetty viimeksi 13.5.2008.

Muskeliradio R-390A/URR

Collins Radio Company valmisti 1950-luvun alussa suuren erän 51J3- ja 51J4-vastaanottimiaan Yhdysvaltain armeijalle. Tyyppinimikseen ne saivat R-388/URR ja R-388A/URR. Jo tätä ennen, 1949 oli Collins aloittanut täysin uuden R-390/URR-vastaanotinsarjan suunnittelun. Niitä valmistettiin 1951 lähes 20 000 kappaletta Korean sodan tarpeisiin. 

R-390/URR oli erittäin hyvä – ja erittäin kallis. Niinpä Collins sai tehtäväkseen "säästömallin" suunnittelun, minkä tuloksena syntyi R390A/URR. R-390:n 2 st-astetta korvattiin yhdellä ja 6 vt-asteesta jäi jäljelle 4. Hyvä selektiivisyys saatiin aikaan mekaanisilla suotimilla, joita oli käytetty jo R-388A- (eli 51J4) vastaanottimessa. Melko pienillä muutoksilla kustannukset putosivat pari-kolmesataa dollaria, mikä sen ajan rahassa oli merkittävä summa. 

Uudesta mallista tuli vielä Vietnamin sodassakin käytetty kestosuosikki: sitä tehtiin yli 60 000 kappaletta vuosina 1954–86. Collins valmisti näistä vain muutama tuhat (pääosin 1954–55), joten kaikki R-390A:t eivät ole Collinseja. Valmistusurakat menivät 1955:n jälkeen muille alan yrittäjille. Nimekkäimpiä valmistajia lienevät EAC/Hammarlund ja Motorola.   

R-390:lla on useita rinnakkaismalleja. R-389 on LF-versio, joka kattaa taajuudet 15–1500 kHz. R-391:ssä on 8 halutulle taajuudelle sähkömoottorilla säädettävää kanavaa normaalin virityssysteemin lisäksi. Näitä kahta valmistettiin vähän ja ne ovat nykyisin harvinaisia. R-392 on tarkoitettu liikkuvaan käyttöön. Kooltaan se on suunnilleen puolet R-390:stä, vaikka sen sisuksista löytyy lähes saman verran tavaraa kuin isosta veljestä. Näitä rinnakkaismalleja ei nykyisin juurikaan ole myynnissä. 

R-390A:ta ei enää vuoden 1968 jälkeen valmistettu suuria määriä (viimeiset 5 kappaletta laivasto tilasi valmistajalta puolittain vahingossa 1986) ja sen paikan USA:n armeijan yleisvastaanottimena perivät muut. Käytöstä poistettuja laitteita alkoi tulla surplus-markkinoille lyhytaaltokuuntelijoiden, amatöörien ja muiden asianharrastajien iloksi. Muutama niistä eksyi myös Suomeen, mutta ne ovat jääneet esim. Racaleita harvinaisemmiksi.
 

Kaatopaikkakamaa?

R-390A-vastaanottimia on ollut satunnaisesti myynnissä Suomessa, kun joku on alkuinnostuksen jälkeen halunnut päästä eroon veneenankkuristaan. Jos kotimaista myyjää ei ole, voi laitetta havitteleva ottaa yhteyttä johonkin ulkomaiseen firmaan. Luotettava lähde oli ainakin ohiolainen Fair Radio Sales.  Fair panosti kiitettävästi näiden kaltoin kohdeltujen radioiden puhdistukseen, tarkastukseen ja kunnostukseen. Kunnostus tarkoitti mm. etulevyn ja nuppien uudelleenmaalausta, toimimattomien moduulien vaihtoa toimiviin sekä tarvittaessa viritystä. Vastaanotinten luvattiin olevan täysin toimivia, joskaan ei välttämättä aina alkuperäisten spesifikaatioiden mukaisia. Jos ostaja havaitsi jonkin osan olevan epäkunnossa, myyjä lähetti tilalle toisen.

Kunnolliset R-390-vastaanottimet alkavat olla harvinaisia ja ne ovat jääneet jo kokonaan pois Fair Radion valikoimista.  R-390A:n hinta nousi 2000-luvulla hurjaa vauhtia, kevään 2004 hinnastossa se oli jo 575 dollaria (nykyisin niitä ei enää saa). Tuonti Suomeen hoitui helposti, mutta Fair Radion listahintaan sai vielä lisätä puolet lisää tullia, alv:tä ja lentorahtia (laivarahti olisi kuulemma kalliimpi vaihtoehto). Pieneen odotteluun voi myös varautua, sillä ylijäämämateriaali vaatii USA:ssa ulkoministeriön vientilisenssin, jonka saaminen kestää viikkoja. 

R-390A:n hinnalla saisi siis aivan mainiosti pienen, sievän ja näppärän prosessori-ihmeen. Niinpä vanhasta putkiradiosta innostuneen täytyy uskaltaa miettiä, mitä todella haluaa: ominaisuuksia vai ulkonäköä, luotettavuutta vai muodinmukaisuutta, kestävyyttä vai keveyttä. R-390A on hieno osoitus aikansa huippuelektroniikan tasosta. Esimerkiksi kelanrungoissa ja johtojen eristeinä on teflonia ja keloja on kyllästetty aralditilla – 1950-luvun alussa! Hyvin suunniteltu ja valmistettu tuote säilyttää käyttöarvonsa pitkään. R-390A:ta ei tehty markkinointimerkonomien toiveiden mukaiseksi, vaan sellaiseksi joka toimii hyvin ja kestää pitkään. Laitteen tavallisimman käytön ominaispiirteet näkyvät monista seikoista. Esimerkiksi numeroasteikon taajuuden ymmärtää tottumatonkin ja viritysmekanismin hammaspyörät eivät hajoa kuin lekalla. Koko systeemistä ei millään saa "muovista" vaikutelmaa – jopa nupitkin ovat metallia.

R-390A ei ole ominaisuuksiltaan lyömätön, mutta paremmat laitteet ovat käytettynäkin moninkertaisissa hinnoissa; esim. Collins/Rockwellin parikymmentä vuotta vanhasta HF-2050-vastaanottimesta on saatettu pyytää 3000 dollaria. Kaipa se on sen arvoinen. 

R-390A on nykyisin aika suosittu Atlantin takana, missä siitä ovat innostuneet varsinkin sotilastaustaiset amatöörit, miksei muutkin. Laitteita on melko runsaasti saatavana, samoin varaosia ja hyviä neuvoja. Romutetun R-390A:n kunnostus (lähes) uutta vastaavaksi on jonkinasteisen sankaritarinan aihe. Sen sijaan niiden hyödyntäminen vaikeissa keliolosuhteissa tuntuu olevan vähäistä.

R-390A DX-käytössä

DX-käytössä R-390A voisi yhä olla kova sana. Vaikka nykyiset hyvälaatuiset kidesuotimet ajavat jo Collinsin vanhojen mekaanisten suodinten ohi, on R-390A:n etupään ylivoimaisuudella merkitystä silloin, kun todella joutuu kaivamaan heikkoa asemaa pohjamudasta. Isot pojat sanovat, että jos etupää ei ole kunnollinen, siitä tulee kuunneltavaan signaaliin kaikenlaista töhnää, mitä ei saa poistettua millään vt-suotimella. Viereisellä palstalla on pieni sitaatti amerikkalaisen DX-kuuntelijan ja radioamatöörin web-sivulta vuodelta 1999.

Olen voinut vertailla R-390A:ta vain omaan FRG-8800-vastaanottimeeni. Ero japanilaiseen on selvä. Tämä ei ole ihme, sillä Yaesussa on etupään lisäksi myös vt-osa huonosti suunniteltu (signaalit vuotavat suodinten ohi). Asiantuntevampaa tietoa on esimerkiksi Sherwood Engineeringin amerikkalaisten ja japanilaisten vastaanotinten mittausten tuloksissa, joissa R-390A on selvinnyt varsin hyvin. R-390A:n lähitaajuusdynamiikka on parempi kuin esim. NRD-515/525/535:n ja HF-1000:n. AOR AR-7030 sen sijaan on karvan verran parempi. Huonoimpana Sherwoodin listalla on muuten saman firman hinnakas AOR 5000.

R-390A:n käyttö on yleensä helppoa, sillä jokaiselle toiminnolle on oma nuppinsa. Taajuudensäätö pyörii kevyesti, mutta alueenvaihtonuppi (MHz) vaatii lujaa kättä. Surffailu bandilta toiselle ei ole aivan vaivatonta: kun käyn esim. 60 mb:tä lävitse, 4 MHz:n alue ulottuu vain n. 5020 kHz:iin. Tästä ylöspäin mennäkseni on vaihdettava alueeksi 5 MHz ja veivattava kHz-nuppia 10 kierrosta takaisinpäin. Osaan siis antaa arvoa modernin vastaanottimen taajuusnäppäimistölle.
 

Tekniikkaa: Real Radios Glow in the Dark

Vielä 1970–80-luvulla halvoissa vastaanottimissa sekä oskillaattorin että mahdollisten etupiirien taajuutta säädettiin yhdellä moniosaisella säätökondensaattorilla, jolloin etupiirien viritys osui kohdalleen ainoastaan kahdessa paikassa asteikon päiden lähellä. Joissakin "paremmissa" vastaanottimissa (esim. Draken 2- ja 4-sarjat) oli preselektori, jonka käyttäjä viritti kohdalleen. Ammattivastaanottimissa saattoi olla moottorikäyttöinen etupiirien viritys. R-390:n ratkaisu on ainutlaatuinen: kHz-nuppi siirtää ruuvin välityksellä VFO:n kelansydäntä ja hyvin monimutkainen hammaspyörä- ja epäkeskomekanismi pitää muut tarvittavat virityspiirit vireessä. R-390:ssä on rattaita paljon enemmän kuin mekaanisessa kellossa, sillä kolmen etupiirin lisäksi vastaanottimessa on yhdestä kolmeen (bandista riippuen) muuttuvaa välitaajuutta ennen kiinteätä 455 kHz:ä. Lähes kaikkien säädettävien virityspiirien taajuutta muutetaan kelansydämen avulla, mikä parantaa luotettavuutta.

Suurtaajuuspiireissä on 6 kaistaa (500 kHz–1 MHz, 1–2 MHz, 2–4 MHz, 4–8 MHz, 8–16 MHz ja 16–32 MHz). Sekä kHz-säätö että MHz-nuppi vaikuttavat samoihin virityspiirien kelansydämiin eräänlaisen tasauspyörästön välityksellä. Lisäksi MHz-nuppi vaihtaa kulloinkin tarvittava oskillaattorin kiteen samalla kuin asteikon MHz-lukema muuttuu.

Vastaanottimessa on n. 5 mm levystä tehty H-kirjaimen mallinen runko ja siihen pultattuna etu- ja takalevy. Tähän Main Frameen (aivan kuin 1970-luvun tietokoneissa!) on kiinnitetty erilliset moduulit, joissa tehdään ne varsinaiset temput. Rakenne on tukeva, mikä tuntuu myös laitteen painossa (lähes 40 kg). Lisäksi ratkaisu parantaa vaiheiden välisiä suojauksia ja yksinkertaistaa huoltoa: jos on sopivia varaosia, on paljon helpompaa vaihtaa esimerkiksi koko vt-moduuli kuin paikalleen juotettu mekaaninen suodin. Moduulit ovat kiinni rungossa muutamalla ruuvilla ja johtimet yhdistetään mini-BNC-liittimillä. Koska moduuleita on helppo vaihtaa, rungon sarjanumerosta ei voi paljoa päätellä radion todellista historiaa. Oman koneeni etulevyssä on Collinsin valmistekilpi vuodelta 1955, mutta VFO on 1970-luvulla täyshuollettu Cosmos ja vt-moduuli on Steward-Warner vuodelta 1960, samoin kuin st-moduuli.

Kun radio on vanhempi kuin DX-urani – aloitin vasta 1959 – on selvää, että sitä voi joutua joskus huoltamaan. Toisaalta pidän arvossa, että radiota voi huoltaa. Jos riisipurkissa jokin hajoaa, voi korkeintaan viedä sen korjattavaksi, jos sopiva paikka löytyy. R-390A:n kaltainen laite on jotenkin paremmin kontrollissa: käyttäjä hallitsee radiota eikä huoltofirma käyttäjää. 

Joidenkin yksiköiden – esim. suurtaajuusmoduulin mekaanisten osien – huolto on aika vaativaa, mutta yleensä kaiken tarpeellisen pääsee tarvittaessa tekemään helposti. Monet, jotka ovat sorkkineet sekä Racaleita että R-390A-radioita pitävät jälkimmäisiä paljon helpommin huollettavina. Lisäksi internet on tulvillaan R-390A-tietoa. Sekä huoltokäsikirjoja että koneen suunnittelu- ja valmistusdokumentteja on niin netissä kuin asianharrastajien tekemillä rompuilla. Mahdollisiin pulmiin saa apua esim. R-390-postituslistalta.

On aika yllättävää, että jopa tällaiseen lähes 60 vuotta sitten suunniteltuun vastaanottimeen on yhä saatavana käyttämättöminä kaikki putket ja standardikomponentit – tosin ei välttämättä prosessorien lumoissa elävästä Suomesta. Epäilen, onko esim. FRG-8800:n kaikkia osia saatavana mistään 10 vuoden kuluttua. 
 

Hyödyllisiä www-osoitteita

P.S. Niin, se muskeliradio-sana: se ymmärtää, joka yrittää nostaa ...