Syyskuu 1988
Teksti Maarit Vallinharju-Stenman
Kuvat Pentti Stenman ja Maarit Vallinharju-Stenman
Olimme syyslomalla Elbrusin lähitienoilla Kabardino-Balkarian autonomisessa tasavallassa Kaukasusvuoriston pohjoisosassa. Saavuimme lauantai-iltana 24.9. Pjatigorskiin; Helsingistä olimme lähteneet aamuvarhaisella kello 4.00, joten päivä ja matka olivat melko rankkoja. Sunnuntai-aamuna lähdimme bussilla kohti Terskolin kylää ja Itkol-hotellia vuoristoon 2100 metrin korkeuteen.
Auto ajoi puiden reunustamaa tietä halki viljelystasankojen. Näimme mm. auringonkukka- ja maissipeltoja, mutta ne eivät enää näin syksyllä ole loistossaan. Auringonkukkien kukkakehät nuokkuivat mustina, siellä täällä piristeenä tuore keltainen kukkakiekko. Ihmiset kopistelivat seipäillä pähkinöitä puista. Tien vierustoilla istuskeli ihmisiä myymässä hunajaa ohi ajaville. Yhdessä kylässä oli tori, jonka luo pysähdyimme.
Siellä oli kaupan kauniita neulevaatteita, joita emme kuitenkaan ostaneet: olivat kalliita eikä meillä ollut ruplia kuin hiukkasen, emmekä liioin tarvinneet villapaitoja ja -takkeja. Sen sijaan ostimme viinirypäleitä. Ihmeelliseltä näytti lihakauppa. Pikku aasin kärryissä oli lihoja, joita emäntä myi halukkaille. Ehkä Suomessa ollaan liian steriilejä.
Jatkoimme matkaa. Aurinko paistoi ja mieli oli hyvä. Jotkut olivat ostaneet vesimeloneita, joita sitten jakoivat viipaleina matkakumppaneilleen. Niinpä sitten söimme melonia posket mehusta märkinä.
Vähitellen lähestyimme vuoria, mutta nousua ei juuri huomannut, sillä tie ei ole jyrkkä; reilun kilometrin korkeusero tasaantuu 170 kilometrin matkalla.
Tie seurailee Baksanjoen kulkua. Joki on oikeastaan miltei koko matkallaan pitkän pitkä koski. Tien molemmilla puolilla vuoret muuttuivat korkeammiksi mitä pitemmälle kuljimme. Täällä oli nyt ruska-aika. Varsinkin vuorten pohjoisrinteillä oli puita, mäntyjä ja niiden välissä lehtipuita, jotka loistivat kaikissa punaisen ja keltaisen ja vaaleanvihreän sävyissä. Vuoren pohjaväri oli sekin ruskan ruskeankeltainen. Varmaan rinteillä kasvaa varpuja. Etelärinteet taas ovat lähes puuttomia. Syynä saattaa olla kuivuus tai laiduntaminen, seudulla on paljon lampaita, lehmiä ja hevosiakin.
Matkalla bussiamme vastaan tuli isoja eläinlaumoja joita koirat tai paimenet ohjailivat eteenpäin. Rinteillä olemme nähneet lampaita ja lehmiä, joita paimenet koirineen kaitsivat.
Maisemat majapaikkamme ympärillä olivat mykistävän kauniit, mutta itse hotelli ja lähitienoo (etenkin keittiön läheisyydessä) olivat neuvostoliittolaiseen tyyliin nuhruiset ja suttuiset. No, itse huoneessamme oli kyllä aika puhdasta, mutta likainen vessan ovi, ranskalaisen parvekkeen pesemättömät ikkunat ja kiinni jämähtänyt ovi, huolimaton huoneen maalaus ja luokaton kylppärin kaakelointi ovat surullisia asioita. Lakanassani oleva iso palkeenkieli oli kursittu kiinni paksulla mustalla langalla.
Täällä Neuvostoliiton syrjäseudulla oli köyhää. Kaupan hyllyllä oli teetä, säilykkeitä, karamelleja ja tupakkaa sekä runsaasti tyhjää hyllytilaa. Mistähän ihmiset mahtavat hankkia ruokansa ja muut tarvitsemaansa tavarat? Ehkä maalaisväestö on niin omavaraista, ettei Neuvostoliiton takkuileva talous haittaa. Toivon menestystä perestroikalle ja glasnostille.
Hotellin ikkunoista näen ylhäällä upeat vuoret ja alhaalla jäteastiat, jotka haisevat ohikulkijan nenään. Kaunis ruskea hevonen kuljeskelee vapaana ja katsoo, löytyisikö jätepaikalta mitään syötävää.
Joka päivälle oli varattu retki. Saavuttuamme sunnuntaina iltapäivän alussa Itkol-hotelliimme kävimme tihkusateessa tosin vain läheisellä mineraalivesilähteellä pulloinemme.
Maanantaina sää oli edelleen epävakainen, joten oli hieman ankeaa. Ajoimme köysiradalla Tšegetvuorelle, joka on Itkolin lähellä. Kyyti, etenkin tuoliin istuminen ja siitä poistuminen vauhdissa, tuntui pelottavalta, mutta säästyihän siinä paljon patikoimista. Oli kovin koleaa katsellessamme vuorinäkymiä, ja paluumatkalla alkoi jäätävän kylmä sade. Niinpä retkestä vuoristojärvelle luovuttiin.
Lounaan jälkeen lähdin Pentin kanssa hotellin viereiselle Itkol-vuorelle. Se ei ole kauhean korkea, mutta jyrkät rinteet siinäkin on. Sade oli lakannut. Kuljimme polkuja melko kauas. Ymmärsimme, että Itkolin rinteillä vallitsee kesäisin kukkien runsaus. Nyt ruoho oli ruskeaa ja miltei kaikki kukat kuolleita.
Tiistaina oli vuorossa Terskolin laakso, jonka päässä on vuorelta alas syöksyvä vesiputous.
Kun olimme selvinneet surkean kuraisesta tiestä, pääsimme vuoripuron viertä kulkevalle polulle ja nousu, noin 6 kilometrin ylämäki, alkoi. Kuljimme kivilouhikossa, kosteikossa ja loikimme pikku purojen yli.
Olimme selvästikin laitumella, sillä karjan lantaa oli paljon, niin paljon ettei välillä tiennyt mihin astuisi. Lehmät siellä laidunsivat, Kaukasuksen pitkäkarvaiset lehmät ja sonnit. Lampaat kuljeskelivat ylempänä rinteillä. Joka puolella oli vuoria ja lumisia huippuja ja mitä pidemmälle kuljimme, sitä huikaisevampia olivat näkymät.
Puhkuin ja ponnistelin ja olin lähes piipussa, mutta sitkeästi pyrin määränpäähän lähelle vesiputousta. Gun oli sairaanhoitajan tottumuksella sitä mieltä, että tarvitsen Atroventin auttamaan hengitystä. Minulla oli lisäksi kova päänsärky, joka ei talttunut lääkkeilläni.
Retki oli ihana, mutta parhaimmillaan, kun en enää jatkanut reippaampien kanssa eteenpäin, vaan jäimme istuskelemaan vähän matkan päähän putouksesta. Palailimme hiljalleen alaspäin välillä istuskellen, kasveja tutkiskellen ja jutellen. Seurana olivat Gun, Kirsti, Annukka ja toinen opas Sirpa. Gun ja Kirsti ovat minua jonkin vuoden vanhempia, Annukka ja Sirpa taas nuoria naisia.
Lounaan aikoihin päänsärkyni lakkasi, mutta särky palasi kun syönnin jälkeen lähdin liikkeelle, tallustelemaan naisten kanssa. Illalla terveydenhoitaja mittasi halukkaiden verenpaineen ja minulla se oli aivan normaali. Sain päänsärkylääkettä.
Keskiviikkona olivat pilvet aamulla matalalla, mutta olemme oppineet, että sen ei tarvitse merkitä sateen uhkaa. Säät vaihtuvat yllättävän nopeasti kylmästä sateesta lämpimään auringonpaisteeseen, joten täällä on saanut sekä hytistä viluissaan että hikoilla palavissaan, sekä pukea päälleen lisää vaatteita että vähentää niitä.
Lähdimme kirkkaan sään vallitessa Elbrusin ylärinteille. Ensin ajoimme köysiradan gondoleilla ja tuolihissillä. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä paremmin näimme Kaukasuksen korkeat huiput, jotka ovat lumen ja jään peitossa. Ylitimme lumirajan ja siellä 3700 metrissä en voinut kävellä 10–15 askelta hengästymättä suunnattomasti. Gun antoi minulle Atrovent-piipun, mutta suihkeen vetäminen syvälle keuhkoihin oli vaikeaa.
Naisporukalla ja Valtolla (Intouristin opas Valeri Penttinen) oli mukava tukikohta laavakivikossa istuskellen. Oli tyyntä ja aurinko helotti suurella voimalla. Muutamat reippaat tarpoivat ylemmäs, mutta Elbrusin huippu (n. 5600 m) oli liian kaukana noin vain poikettavaksi.
Hämmästykseni oli suuri, kun täällä korkeuksissa lenteli nokkosperhosia. Urheilijat laskettelivat rinteessä ja jotkut turistit tallustelivat yläruumis paljaana tai peräti bikineissä.
Alas tultuamme retkeilimme iltapäivällä jälleen Itkolvuoren rinteillä. Polut ovat melko lailla vaakasuorassa ja niitä pitkin on helppo kulkea, kunhan on ensin kavunnut ylös.
Torstaina oli vuorossa kaikkein pisin kävelyretki: 12 kilometriä yhteen suuntaan. Ajoimme ensin autolla kymmenisen kilometriä itään eli alaspäin. Sieltä läksimme kävelemään Adyrsu- eli Adyl-Su-joen laaksoa seurailevaa tietä, jonka pitkää ylämäkeä reunustavat metsät – mäntyjä ja jonkin verran lehtipuita – ja ylempänä tietenkin vuorten seinämät ja kirkkaan sininen taivas. Rotkon pohjalla kohisi vuoripuro.
Varjossa ei ollut kauhean kuuma, mutta kun ylitimme puurajan ja tie kulki vuoren kupeella, tuli kuuma. Aurinko uuvutti minut, ja niin kuljin joukon viimeisenä. Kirsti ja Gun kävelivät tällä kertaa paljon edelläni. Olin niin läkähtämisvalmis, että silmäni etsivät paikkaa, johon asettuisin päivää viettämään; reippailijat tulisivat aikanaan samaa tietä takaisin. En kuitenkaan nähnyt kyllin mielenkiintoista paikkaa, enkä oikein halunnut vielä jäädä kokonaan muusta joukosta. Lepotauolla virkistyin ja sain voimiani takaisin. Panin pääni jääkylmää vettä syöksevän vesihanan alle ja kai sekin virkisti väsynyttä oloani.
Jatkoimme matkaa eteenpäin ja saavuimme taas metsäisemmälle seudulle. Kerrassaan upeat maisemat: lumisia huippuja, ruskaa, vuoristopuro, sininen taivas ja aurinko. Jälkijoukko (Kirsti, Gun, Annukka, Sirpa ja minä) teimme pesän laajan kivikon reunaan lähelle puita ja puroa. Siinä oli upeita maisemia katsottavaksi. Söimme eväät. Suruvaippa seurusteli pitkään kanssamme, istui jopa jalallani siivet levällään. Gun lähti tutkimaan puronvarsikivikon kasveja. Kirsti ja minä etsimme kauniita kiviä poimittavaksi. Nautimme olostamme.
Pentin arvion mukaan olimme tulleet varsin pitkälle retken alkukohdasta, sillä ”reippaasti” kulkeneet eivät olleet jatkaneet kuin pari kilometriä eteenpäin jäätiköiden luona olevalle pienelle sulamisvesilammelle.
Pääjoukon kulku oli jossakin kohtaa ollut vaikeaa, jyrkkää moreeniseinämää ylös. Paikallinen opas Juri oli kai vetänyt porukkaa väärää reittiä eikä retken varsinaista päätepistettä löytynyt.
Paluumatkan kuljimme kaikki yhdessä. Toisin paikoin alas vievä polku oli kovin jyrkkä, mikä tuntui kipeästi polvissa. Yleensä kyllä alastulo on mukavampaa kuin nousu, joka ottaa voimille. Illalla me tytöt menimme saunaan ja se oli kyllä rentouttavaa.
Perjantain retkenä oli nousu Kogutain jäätikölle Terskolin lähettyville. Kirsti, Gun ja minä päätimme pitää vapaapäivän ja kuljeskella Itkolin rinteillä. Polveni eivät olisi kestäneet pitkiä jyrkkiä nousuja.
Jäätiköltä palattaessa Pentti ja muut reippailijat hakeutuivat vielä katsomaan Tšegetvuoren ja Kogutaivuoren välisessä notkelmassa olevaa järveä. Matka oli vaikea: ensin loppui tie, sitten polku ja lopulta piti kavuta jyrkkää seinämää ylöspäin siihen suuntaan, missä järven arvioitiin olevan. Pentti sanoi nauttineensa rauhasta suurenmoisen luonnon keskellä. Jäätiköt paukkuivat, mutta muuten oli hiljaista.
Elbrusin seudun maisemat ovat huikaisevan kauniit. Yksityiskohtiin kuten kasveihin, perhosiin ja heinäsirkkoihin saatoin perehtyä paremmin, kun muutaman naisen kanssa jättäydyin vaellusretkien jälkijoukkoihin. En näet oikein jaksanut ponnistella samalla tavalla kuin Pentti ja muut reippaat. Nautimme olostamme, kun siihen sisältyi muutakin kuin pyrkimys päämäärään.
Vanha kiinnostukseni kasvioppiin, kasviheimoihin ja -lajeihin heräsi paljolti Gunin ansiosta, sillä hän on intohimoinen botanisti. Oli hauska huomata, miten paljon muistaa ennen oppimastaan. Taidanpa elvyttää vanhan rakkauteni kasveihin. Kaukasuksen maisemissa kasvaa samoja kasveja kuin meilläkin, mutta myös kotoperäisiä lajeja tai meikäläisten lajien muunnoksia. Gunin kanssa katselin kasveja, mutta en valokuvannut niitä yhtä ahkerasti kuin hän enkä noukkinut niitä (mielestäni kasvin tulee saada olla paikoillaan)
Gun ja Kirsti ovat itseni tavoin kovia puhumaan, joten me siis puhua kalkatimme Itkolin rinteellä ollessamme. Näimme valtavan paljon heinäsirkkoja, jotka pitivät sirinäänsä ja surinaansa lajilleen ominaisella tavalla. Nokkos- ja muita perhosia oli paljon vaikka kukkivia kasveja ei juuri näkynyt. Aika Itkolin rinteellä kului rattoisasti ja rauhallisesti. Itkolin kuvetta olisi ehkä päässyt patikoimaan Terskolin laaksolle saakka, mutta aika ei riittänyt kokeilemiseen.
Ennen lounasta joimme kahvit Gunin ja Kirstin kanssa; heillä oli keittovehkeet mukana. Hotellin lounaalla ei ollut juuri ketään. Iltapäivällä menimme taas Itkolvuorelle. Oli haikea olo, sillä oli viimeinen päivämme Kaukasuksella. Teki mieli lausua jäähyväiset tälle kotivuorelle.
Katselimme heinäntekoa. Heinää siirrettiin hevosvoimalla, miesvoimalla ja kuorma-auton voimalla. Tahtoisin nähdä Itkolin rinteet kukkien aikaan, sillä kuivuneiden kukkien määrästä päätellen kukkaloisto on kesällä tavaton. Tai lähetän Rainin matkaan, niin hän saa kokea saman elämyksen kuin minä sekä myös luonnon rehevän kukoistuksen.
Lauantaina aamiaisen jälkeen lähdimme paluumatkalle Suomeen. Minulla oli koko ajan pää kipeä. Ruplia kulutin käsin kehrättyyn ja kaiketi luonnonväreillä värjättyyn villalankaan.
Lentomatkan jälkeen olimme illalla muutaman tunnin Moskovassa, jonka Punainen tori oli vaikuttavan juhlallisesti valaistu. Junassa retkueemme tunsi yhä voimakasta yhteenkuuluvaisuutta. Ryhmämme oli kiinteä, ponnistelu eteenpäin ja ylemmäs yhdisti meitä. Toki etujoukot eli kaikki miehet ja kaksi naista, olivat meitä muita sinnikkäämpiä, mutta he tuskin näkivät yhtä paljon kukkia, perhosia, heinäsirkkoja ja kauniita kiviä kuin me. Me naiset puhuimme niitä näitä hyvinkin avoimesti henkilökohtaisista asioistamme. Hyvästely Vainikkalan aseman laiturilla oli haikeaa.