Pentti Stenman
Heinuvaarasta Ahvenjärvelle
Maanantai 23.8.2004
Laajaselän mäntykankaalla kökötti metsurin kolmijalka, aivan kuten viimeiset neljä–viisikymmentä vuotta. Tiukasti loveamalla tehty pukki näytti siltä, kuin se seisoisi paikallaan vielä ainakin toisen mokoman. Männiköt hakattiin puoli vuosisataa sitten, mutta nyt metsä peittää aukot ja sadonkorjuusta kielii lähinnä vanhojen puiden puuttuminen. Metsätöiden merkit kiinnostivat meitä siksi, että olin Erkki-veljeni kanssa lähtenyt aamulla Espoosta tutustumaan isämme veljen Paavon elämis- ja erämaisemiin. Paavo oli sodan jälkeen 1940-luvulla muuttanut Lappiin, missä hän eli lähes kaksikymmentä vuotta metsästäen, kalastaen ja metsätöitä tehden.
Koska nämä seudut ovat jo vuosikymmeniä kuuluneet Rovajärven ampuma-alueeseen, olimme olettaneet, ettei tänne ole pääsyä. Vasta kesällä 2004 sain tietää, että alueella voi liikkua vapaasti, vaikka harjoitusten aikoina tiet voivat olla suljettuina – kuten nytkin, koska Kemijärvellä päin olivat ammunnat käynnissä. Matkan kuluessa Erkki yritti puhelimitse kysellä pääsymahdollisuuksista ammuntojen varoupseerilta. Koska kukaan ei välittänyt vastata puhelimeen eikä soittopyyntöön, läksimme kaiken varalta katsomaan tilannetta Kemijärven tien suunnassa. Kaikkien teiden puomit näyttivät kuitenkin olevan auki, joten meidän ei tarvinnut mennä aivan harjoituspaikalle asti. Heinun kohdalla kurvasimme metsään leveälle, mutta vähitellen kapenevalle tielle.
Tämä Rovajärven ampuma-alueen kolkka on lähes täydellistä erämaata, jota vain vanhat metsätiet ja niistä kunnostetut valvontatiet halkovat. Illansuussa jätimme auton metsätien varteen Viisanlammen eteläpuolelle, vajaat 50 km Rovaniemeltä koilliseen ja parikymmentä kilometriä Heinuvaarasta pohjoiseen.
Aioimme patikoida Viisanlammelta Ahvenjärvelle ja suuntasimme kohti Tulkaselän Pohjoislakea ja sieltä länteen. Autolle jäi koko joukko turhaa kannettavaa, mm. liiat ruuat, vesipullo ja toinen Trangia. Tien kiivettyä jonkin matkaa Pohjoislaen rinnettä siirryimme metsän puolelle. Karttana oli alkuun vain maantiekartan suurennettu kopio, eihän matkaa ollut kuin pari–kolme kilometriä. Suuntaa pidimme puolihuolimattomasti kompassin avulla.
Arviolta kolmen kilometrin jälkeen saavuimme pikku suon laitaan, jonka hämärtyvässä illassa kiersimme pohjoispuolelta. Jatkoimme vielä jonkin matkaa länteen, mutta Ahvenjärveä ei näkynytkään täällä. Paras arvauksemme oli, että äskeinen suo oli Ahvenjärven eteläpuolella, joten suuntasimme ensin muutama sata metriä pohjoiseen ja sitten itään, jonne maasto loivasti laskeutui. Täältä löytyi vanhoja poroaitoja ja leveitä polkuja, mutta ei minkään valtakunnan järveä. Lähellä oli kuitenkin puro, mikä riitti ruuan valmistukseen.
Tilanne oli kummallinen, sillä emme tienneet sijaintiamme kovin tarkasti. Selvästi metsän henget olivat tehneet meille kepposiaan. Onneksi meillä ei ollut mitään kiirettä, ja Ahvenjärven hakemista voimme jatkaa huomenissa.
En nukkunut oikein hyvin, sillä liukas makuupussi tuntui kaiken aikaa etsivän paikkaansa epätasaisella alustalla. Yöllä kuuntelin, kun telttamme ylitti muutama joikuva joutsen.
Tiistai 24.8.2004
Aamulla lähdimme poroaitaukselta pohjoiseen, jossa kartan mukaan on parin kilometrin päässä varma maamerkki, Yli-Nampaan johtava tie. Muutaman sadan metrin jälkeen käännyimme kuitenkin jälleen itään, jonne maasto loivasti vietti, ja nyt puiden välistä välkkyi jonkin järven tai lammen selkä. Läpimitaltaan parisataametrinen lampi oli kuitenkin aivan liian pieni Ahvenjärveksi. Yli- tai Ala-Ahvenlampi olisivat kooltaan sopivampia, mutta muodoltaan vääriä. Hmm … kyllä se GPS olisi sittenkin kannattanut ottaa mukaan …
Erkki lähti tutkimaan ympäristöä ja palasi puolen tunnin kuluttua kertomaan tiedustelun tuloksista. Aivan lähellä oli metsätie ja pohjoisessa ja kaakossa näkyi isohkoja järviä. Pääsimme pian tielle ja pohjoisen suunnassa olevan järven rantaan. Minusta tämä oli jo riittävästi Ahvenjärven oloinen, mutta pitkulainen järvi ei kelvannut Erkille; Ahvenjärvihän on aika pyöreä. Kartalla oli kuitenkin muodoltaan tätä järveä vastaava Pikku Pyhäjärvi ja sen takana Pyhä-Hyppylä. Hieman vaikea uskoa, mutta uskottava oli. Joko maahiset olivat yöllä siirtäneet telttaamme kilometritolkulla koilliseen tai sitten olimme edellisenä iltana kävelleet lännen sijasta pääosin kohti luodetta. Ehkä kompassin neula oli ollut jumissa. No, toivottavasti kukaan ei lue tätä, ettei maine mene…
Näyttää siltä, että ensimmäisenä iltana olimme lähteneet kiertämään Ahvenjärven lähellä olevia kosteikkoja pohjoisen kautta. Muutama sata metriä Ahvenjärven rannasta käännyimme sitten koilliseen järveä näkemättä. Leiriydyimme Laajaseljänlamminojan luo erotusaitauksen lähettyville, noin kaksi ja puoli kilometriä Viisanlammelta luoteeseen.
Nyt, kun tiesimme missä olimme, jatko oli selvää kuin viskin juonti (jota ei toki vaelluksella ollut mukana). Poroaidan sivustaa pääsimme Ahvenjärven koillispuolelle, missä aita haarautui. Kartta kertoi aidan toisen haaran ulottuvan täältä Ahvenjärvelle, mutta pian se kaartoi omille teilleen etelään. Otimme kartasta suunnan kompassiin ja suhtauduimme sen lukemiin vakavammin kuin edellisenä päivänä.
Laajaselän eteläpää näytti olevan täynnä sodanaikaisia tukikohtia ampuma-asemineen ja korsuineen. Rakennelmat olivat vankkaa saksalaista laatutyötä ja ilmeisesti tarkoitetut kaukana rintaman takana olevan Rovaniemi – Sodankylä -tien suojaksi. Muuten metsä oli avara ja rauhallinen. Lintuja oli paikka paikoin runsaasti ja satunnainen jänis katseli tarkasti outojen kaksijalkaisten liikkeitä.
Kohtuullisen patikoinnin jälkeen maa alkoi viettää alaspäin ja lopulta Ahvenjärvi näkyi puiden välistä. Juttelimme mitä nyt kypsässä keski-iässä olevat veljekset vaelluksella juttelevat, mutta samalla näiden seutujen merkitys tuntui lievänä jännityksenä. Paavo-setähän löydettiin epäselvissä oloissa kuolleena Ahvenjärven kämpän tallin vintiltä 40 vuotta sitten, keväällä 1964. Todennäköisesti tapaisimme kämpästä vain rauniot, sillä uusissa kartoissa sitä ei enää näy.
Ensimmäiseksi löysimme Ahvenjärven koillisrannalta pikkuisen majan, joka ei selvästikään ollut kovin vanha. Ylempänä mäellä oli vielä pressusta tehty kota, kevytpeitteellä suojattu jykevä pöytä penkkeineen, pieni maakellari ja vielä puuseekin. Näitä eivät lähiseutujen asukkaat ole tehneet turhan takia, joten järvessä lienee kalaa. Paikallisille ei matkakaan ole yhtä hankala kuin meille, sillä ainakin Yli-Ahvenlammen pohjoispuolelle runsaan kilometrin päähän pääsee autolla Yli-Nampasta.
Satoi ja tuuli puuskittain, kun kävelimme etelään rantaa seuraillen kohti vanhassa kartassa olevaa kämpän paikkaa. Ensiksi näimme jäänteet palaneesta rakennuksesta, jonka arvasimme mahtavan kiukaan perusteella tukkikämpän saunaksi. Vähän matkan päässä tästä oli ison nelihuoneisen puretun kämpän perustukset. Tämä rakennus oli hyvinkin saattanut olla metsurien majapaikka.
Kun töissä on ollut kämpällinen miehiä, on mukana täytynyt olla myös hevosia. Muutama kymmenen metriä etelämpänä olikin talliksi soveltuvan rakennuksen pohja, toisessa päässä yhden isohkon tai parin pienen tulisijallisen huoneen jäännökset. Siis tässä oli täytynyt olla Paavon viimeinen kortteeripaikka. Mieleen tulivat vanhat kysymykset: Mitä täällä oikeastaan tapahtui 40 vuotta sitten? Kun nimismies tuli paikalle, mitään metsästys- tai muita varusteita ei ollut jäljellä. Kuka ne oli varastanut tai ryöstänyt? Lähiseudun asukkaat eivät aikoinaan ilmoittaneet tietävänsä asiasta mitään oleellista ja tähän vaikenemiseen nimismiehen selvittely tyssäsi.
Silmiä hivelevistä rantanäkymistä huolimatta paikka tuntui kolkolta, eikä tehnyt yhtään mieli pystyttää telttaa tänne.
Läksimme itään kohti autoa Luusuanvaaran pohjoispuolitse. Taas näin metsurin kolmijalan. Puiden kaato justeerilla tai pokasahalla, oksien karsiminen sekä rungon pätkiminen ja kuoriminen ei varmaan ollut herkkua Paavolle, lähes eläkeikäiselle metsien miehelle. Erkki, joka tunsi Paavo-sedän vaiheita, arveli, että hän teki metsätöitä vain rahaa tarvitessaan; pääelanto tuli luonnon antimista. Rahalle hänellä ei tainnut olla suurta käyttöä, luodikkojensa patruunatkin hän latasi itse.
Kuorinkilammen eteläpäästä lähtevän kapean puron ylitse pääsi helposti. Nousu rantatasanteelta pystysuunnassa 50–60 metriä ylemmäs Pohjoislaelle edellytti maltillista vauhtia, mutta muuten no problem: emmehän me 60–70-vuotiaat äijät mitään vanhuksia ole. Pohjoislaen itärinteeltä löytyi tie juuri siitä missä sen piti olla ja autokin oli säilynyt tien varressa.
Ennen ruuanlaittoa ja teltan pystyttämistä siirsin vielä auton suuren lätäkön ylitse muutama kymmenen metriä kohti ihmisten ilmoja. Arvelin nukkuvani paremmin tietäessäni kulkuneuvomme olevan vesiesteen paremmalla puolella. Lammikon ylitys onnistui hyvin, vesi vain roiskui ikkunoiden korkeudelle.
Myöhemmin, kun hain autosta jotakin, hälytin alkoi vonkua, vaikka hälytyssysteemi oli kokonaan kytketty toiminnasta. Sireeni sentään vaikeni kun käänsin hälyttimen pääkytkimen toiseen asentoon.
Rovaniemen kautta Nuortille
Keskiviikko 25.8.2004
Koko yön tuuli pohjoisesta ja sataa tihutti kylmästi. Kun teltta oli aamiaisen jälkeen purettu ja tavarat pakattu autoon, moottori ei käynnistynyt. Ei millään. Olimme erämaassa keskellä ei-mitään, maantielle yli 20 kilometriä. Olen kyllä parikymmentä vuotta sitten purkanut ja peruskorjannut auton moottorin, mutta nyt ei ollut mukana kuin puukko ja monitoimityökalu. Niillä ei elektroniikkahäiriöitä korjata.
Puhelimen numeropalvelun kautta sain yhteyden rovaniemeläiseen merkkikorjaamoon, jonne valittelin murheitani. Ei ongelmia; auto Rovaniemelle ja homma kuulemma hoituisi. Sain korjaamosta hinausliikkeen numeron, ja hinuri luvattiin lähettää matkaan tuota pikaa. Hinausauton tulo kesti kuitenkin kolmatta tuntia, sillä kuljettajalla ei ollut tämän alueen maantiekarttaa ja hän ajoi siksi harhaan yhdessä risteyksessä. Korjaamolla vika selvisi nopeasti: kosteus oli aiheuttanut ajoneston kytkeytymisen päälle. Ilmeisesti olisimme siis saaneet moottorin käyntiin metsässäkin kostuneita paikkoja varovasti lämmittämällä – jos olisimme tienneet. Huoltoasemalta ostin vielä tölkillisen CRC:tä, jota suihkutin kaikkiin hälyttimen lähettyvillä näkyviin johtimiin.
Kiitin onneani, että tällä kerralla vakuutusyhtiö hyvitti osan vakuutusmaksuistani kustantamalla auton noudon. Minulla on hyvässä muistissa, paljonko maksoi kun kerran loppiaisen aattoiltana hinautin erään toisen simahtaneen autovanhuksen kotitalliin.
Seuraava etappi Järvisen aihkikolla poikkeamisen ja Äteritsiputeritsipuolilautatsijängän ohittamisen jälkeen oli Tulppion takana Savukosken koillisnurkassa, jonne ehdimme klo 20:n korvilla. Nämä seudut eivät tiettävästi ole olleet Paavo-sedän erämaita. Auto jäi rajavyöhykkeen reunaan muutama kilometri Nuorttijoelta etelään. Autolta suuntasimme luoteeseen maantiekartalla näkyvien kahden suon väliin. Aluksi seurasimme jonkinlaista polkua, ehkä entistä rajavyöhykkeen reunaa. UKK-puiston puolella polku kaartoi meidän mielestämme liikaa vasemmalle, joten jatkoimme metsän lävitse Rannisvaaran länsirinnettä. Märät varvut ja pensaat kastelivat hieman housuja, mutta ei niin paljon että sadelahkeita olisi viitsinyt laittaa päälle.
Suolle päästyä oli jo niin hämärää, ettei tehnyt mieli sen ylittämistä. Kauempaa keltaiselta vehnäpellolta näyttänyt suo muistutti lähempää katsoen riisipeltoa. Jostakin painanteesta löytyi vettä ilta- ja aamupalaan, mutta teltalle etsimme paikan metsän puolelta äskeisestä tulosuunnastamme. Housujen lahkeet olivat nyt reittä myöten märät, joten jätin ne yöksi jalkaan kuivamaan pitkien kalsareiden päälle. Nukkuminen sujui oikein hyvin, kun aukaistu makuupussi oli peitteenä.
Torstai 26.8.2004
Aamulla jatkoimme kohti luodetta. Paikka paikoin suolla oli vettä nilkkaan tai pohkeisiin, mutta se ei estänyt liikkumista. Jos suolla on kasvillisuutta, pinta yleensä kestää myös ihmisen. Joskus oikein ihmetyttää, että monet vaelluksillaan välttelevät soita; niinhän mekin yritimme eilen suunnata soiden väliselle kannakselle.
Kilometri suon laidasta selvisi, että täällä emme ole ollenkaan niin yksin kuin Rovajärven ampuma-alueella: löytyi merkitty vaelluspolku, joka seuraili Nuortin uomaa. Kanjonin reunalle on jopa rakennettu puisia näköalatasanteita. Ylärinteellä otimme pakolliset valokuvat ja jatkoimme paussin jälkeen polkua pitkin Kolsankoskien suuntaan.
Metsässä jökötti kaksi rinkkaa laavulle johtavan polun lähellä. Niiden kantajat tapasimme polun laidalla muutaman sadan metrin päässä. Nuortin rantaan laskeutuessamme kohtasimme vielä rajamiehen Piko-koirineen. Koira, viisikuinen vilkas ja utelias pentu, oli vasta opettelemassa ammattiaan. Rajamies kertoi eilen illalla panneensa merkille rajavyöhykkeen pintaan pysäköidyn automme.
Kävimme vielä Nuortin toisella puolella riippusiltaa pitkin. Paluumatka autolle sujui joutuisasti valvontapolkua pitkin, mutta jostakin syystä vasemman jalan polvi alkoi vihoitella. No, onneksi se ei ollut pitkävihainen.