Maarit Vallinharju-Stenman ja Pentti Stenman
Sunnuntai 21.6.1987: Helsinki – Reykjavik
Vihdoin aamupäivällä 21.6.1987 alkoi kauan odotettu matkamme Islantiin, jään ja tulen ja ties minkä salaperäiseen maahan. Matkalle lähtö tuntui ensin olevan kovin etäällä tulevaisuudessa, mutta lähtöpäivä tuli sitten kovin äkkiä. Saavuimme lentokentälle hyvissä ajoin. Olimme suunnitelleet majoittuvamme Islannissa leirintäalueilla, ja tätä varten meillä oli matkatavarana iso rinkka, jossa oli miltei kaikki matkalla tarvittava, mm. Pentin veljeltä lainattu tilava teltta. Turvatarkastuksessa vartija oli kiitettävän kiinnostunut käsipakaasissa olleesta kameran pienoisjalustasta, sen profiilin kun voi hyvällä mielikuvituksella tulkita käsiaseeksi.
SAS:n lentokone vei meidät Tukholmaan, jossa jouduimme odottelemaan kolmisen tuntia ennen kuin pääsimme Loftleiðirin koneeseen. Islantilaiskoneen henkilökunta oli miellyttävää ja matka sujui muutenkin hyvin. Aikanaan laskeuduimme Keflavíkiin, Reykjavíkin kansainväliselle lentoasemalle.
Kävelimme matkatavaroinemme kentän taksiasemalle ja menimme ensimmäisellä siihen saapuvalla autolla leirintäalueelle. Vasta myöhemmin tuli mieleen jonkun maininta, että Keflavíkin lentoasemalla ei ole vakituisia takseja, vaan jokaisen täytyy tilata auto itselleen puhelimella taksiasemalta. Toivottavasti tämän taksin tilannut matkustaja ei joutunut pitkään odottamaan…
Leirintäalue sijaitsee kaupungin laitamilla. Matka keskikaupungille varasto- ja teollisuusalueen lävitse leimasi myös ensivaikutelmaa kaupungista. Reykjavík ei saanut hyviä pisteitä, varsinkaan kun sopivaa iltakahvipaikkaa ei tuntunut olevan missään. Lopulta kuitenkin löytyi jopa cappuccinot ja herkulliset leivokset – ei hullumpaa!
Maanantai 22.6.1987: Reykjavik – Þingvallavatn – Sellfoss – Stóridalur – Skeiðarársandur – Skaftafell
Ensi töiksemme aamupalan jälkeen ryhdyimme hankkimaan lisää rahaa, sillä matkabudjetti oli laskettu kovin optimistisesti. Siinä ei ollut mukana mm. autonvuokraamon hinnastosta puuttunutta huikeata veroa. Ensin kävimme postisäästöpankissa, jossa olisi pitänyt voida nostaa vaivattomasti rahaa kaikissa Pohjoismaissa. Vaan eipä voinut; sekitkään eivät olleet käypä maksuväline täällä. Saimme kuitenkin neuvon lähettää itsellemme puhelimitse postiosoituksen Reykjavíkin Poste Restanteen. Niinpä kävelimme viereiseen puhelinlaitoksen taloon eli SIMIin soittamaan Helsinkiin. Ihme kyllä PSP:n virkailija uskoi meitä ja lupasi lähettää rahat tililtämme valtameren yli. Saimme rahat PR:n tiskiltä ja vaihdoimme vielä loputkin mukana olevat markat kruunuiksi.
Rahatilanteen selvittyä kävimme kahvilla ja teimme viime hetken ostoksia ennen kiertomatkaa; tarvitsimme mm. maantiekartan, koska Suomessa hankittu isomittakaavainen Islannin kartta oli jäänyt kotiin. Tallustelimme kaupungin toiselle laidalle autovuokraamoon, josta olimme etukäteen varanneet nelipyörävetoisen Lada Nivan. Vuokraamon mies laittoi vielä autoon mukaan ison muovikanisterin varabensaa varten sekä pitkän köyden siltä varalta, että tippuisimme rotkoon. No, kanisteri tuli kyllä tarpeeseen, mutta köyttä emme sentään onneksi tarvinneet. Ensi alkuun Niva tuntui hyvin oudolta, jäykältä ja kömpelöltä, mutta tottuihan siihen. Islannin kiertävällä sorapäällysteisellä päätielläkin se oli aivan asiallinen kulkuneuvo.
Tarkoitus oli ajaa saaren ympäri vastapäivään. Läksimme kaupungin pohjoispuolelta itään johtavaa tietä kohti Sellfossia, mutta pieni Sellfossin viitta vilahti ohitse lähes varkain. Kuljettaja kyllä huomasi viitan, mutta outoa autoa jännittäessään ei oikein tajunnut, että sinnehän olisi pitänyt kääntyä. Vahinko ei ollut suuri, oikeastaan päinvastoin: teimme vain pienen kierroksen Þingvallavatnin kautta. Þingvellirissä emme käyneet, mutta katselimme autosta järveä ja saimme hyvän ensivaikutelman islantilaisesta karusta luonnosta rotkoineen ja kaukaisine tuntureineen.
Sellfossissa täytimme auton tankin ja 20 litran varakanisterin. Huoltoasemalta hankimme myös pienen kaasukeittimen, koska polttoaineen ostaminen Trangiaan näytti janoisessa Islannissa olevan erityisen hankalaa. Vaikka opaskirjoissa oli luvattu, että denaturoitua spriitä voi hankkia kaikkialla Islannissa, sitä ei näkynyt olevan missään kaupan. Saimme neuvon mennä kysymään Reykjavikin alkosta. Ehkäpä Islannin viisaat olivat ajatelleet helpon saatavuuden johtavan aineen väärinkäyttöön.
Sellfossin jälkeen näkymät olivat aluksi hyvinkin reheviä. Niityillä laidunsi lampaita ja hevosia. Näimme myös vesiputouksia ja siellä täällä ihmisasumuksia. Naapurit ovat usein hyvinkin kaukana toisistaan. Paikka paikoin maasta nousi savua. Roskat taidetaan hävittää täällä ulkona polttamalla, vai mistä lienee kysymys? Aika ajoin sateli hiljalleen, kuten on maan tapa.
Matka jatkui kaakkoon merenrantatasangon ja vuorten välissä. Välillä ylitimme vuolaita jokia ja Stóridalurin vehmaan laakson jälkeen katselimme vuorilta putoavia komeita putouksia.
Etelärannikon suurten jäätiköiden lähestyessä tie väisti niitä paikka paikoin lähes meren rantaan. Pieni Eyjafjallajökull näkyi jo tielle asti puolen peninkulman päästä, välistä myös hieman suurempi Mýrdalsjökull. Hieman ennen Víkin kaupunkia ihmettelimme kummallisia laavapatsaita aivan rannikon edustalla.
Tie oli silmänkantaman päässä merestä, joten ajattelimme käydä rannalla. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen alkoi ympärillämme pyöriä isoja lintuja.
Kun vielä jatkoimme matkaa, ne alkoivat hyökkäillä. Olimme näköjään tulossa niiden pesintäalueelle tai ne eivät vain pitäneet meistä. Lintu tuli hurjaa vauhtia suoraan kohti ja suhahti ohitse aivan pään vierestä. Ranta jäi katsomatta. Matkan jälkeen eräs lintuasiantuntija tunnisti kuvasta tämän hurjapään isokihuksi.
Tie kääntyi taas sisämaahan. Päädyimme vähitellen seudulle, joka oli kuin silmänkantamaton laavaerämaa: Eldhraun. Laavakenttä kasvoi siellä täällä vaivoin ruohoa ja joitakin vaatimattomia kukkasia, jotka eivät hyötyneet kasvualustastaan juuri mitään.
Ja lampaita, aina vain lampaita vaeltamassa joskus hyvinkin kurjilla laitumilla. Monella oli mukanaan kaksi karitsaa.
Siellä täällä maantiestä erkani pikkuteitä jotka todistivat, että jossakin oli nykyistä tai muinaista ihmiselämää.
Laavaerämaan jälkeen eteen tuli loputtomien jokien halkoma hiekkatasanko, jossa tie on rakennettu penkereen ja jokiuomia ylittävien siltojen päälle. Keväällä ja alkukesällä Vatnajökullin sulamisvedet tulvivat täällä Skeiðarársandurilla, joka on muodostunut kevättulvien mukanaan tuomasta laavasorasta.
Tämä tien osa oli valmistunut vasta runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin (1974). Sitä ennen etelärannikon yhteydet Reykjavikiin hoituivat laivoilla ja lentokoneilla. Islannissa onkin hämmästyttävän paljon pieniä lentokenttiä, jotka ilmeisesti eivät enää ole kovin vilkkaassa käytössä.
Pitkän päivän päätteeksi leiriydyimme Skaftafellin luonnonpuiston upealle leirintäalueelle, jossa oli peräti kauppa ja ravintola. Elämä tuntui oikein mukavalta. Söimme mitä söimme eväistämme, ja koska ilta oli jo myöhä, tyydyimme pieneen kävelyyn. Polku vei kohti jäätikköä, ja mitä lähemmäs tulimme, sen kylmemmältä tuntui. Emme päässeet aivan jäätikön juurelle, joka oli sulamisvesijoen peitossa. Jotenkin tuli mieleen ”Sadan vuoden yksinäisyys” ja Aureliano Buendía, jonka isä oli vienyt tutustumaan jäähän; meille oli yllätys sulavan jäätikönreunan musta väri.
Tiistai 23.6.1987: Skaftafell – Jökulsarlón – Egilstaðir
Leirintäalueelta pääsee polkuja pitkin ympäristöön ja ylös jäätikölle saakka, mutta me emme jääneet odottamaan seuraavan opastetun patikkaretken järjestämistä. Meillähän oli Islannin-kierros kesken eikä aikaa turhuuksille! Ehkä kuitenkin olisi kannattanut miettiä vähemmän ajan rajallisuutta ja enemmän tämän hetken mahdollisuuksia. Carpe diem, sanoi roomalainenkin.
Tie vei meitä eteenpäin. Jäätiköitä ja hiekkaerämaata. Parissakin paikassa ihmettelimme järvessä uiskentelevia jäitä, jotka ovat lohjenneet veteen laskeutuvan jäävirran reunasta. Emme olleet ainoita töllisteleviä turisteja. Jökulsarlónissa olisi päässyt jopa soutelemaan jäiden keskelle. Me tyydyimme valokuvaamiseen.
Vähitellen Vatnajökullista ulos työntyvät kielekkeet jäivät taakse, vaikka tavan takaa vasemmalla näkyikin Euroopan suurimman jäätikön mahtava valkoisuus. Töyssyinen tie vei silloin tällöin yli kapeiden jokien.
Iltapäivän lopulla poikkesimme lähes vahingossa Höfnin satamakaupunkiin. Kaupungin läpi ajaessamme huomasimme leirintäalueelle kotiutuneina kolme saksalaista moottoripyöräilijää, jotka olivat aamulla lähteneet Skaftafellista. Mutta me palasimme maantielle ja jatkoimme edelleen.
Vuoret tulivat lähemmäs tietä, kun jäätikön luoma rantatasanne loppui. Jossakin ohitimme polkupyöräilijän täristelemässä pakkauksineen autiossa maisemassa. Huh huh!
Oikealla merta, vasemmalla jyrkkiä vuorenrinteitä ja välissä kapea ruohikkokaistale lampaineen, muutama museoitu turvetaloryhmä – siinä tyypillinen kaakkoisrannikko. Vuorten rinteissä oli mahtavia värisävyjä ja meressä siellä täällä jyrkkärinteisiä saaria.
Pitkä ajo tankkauksen jälkeen väänsi bensamittarin neulan huolestuttavan alas. Onneksi meillä oli täysinäinen iso kanisteri bensaa, jonka turvin pääsimme hyvin seuraavalle tankkauspaikalle. Ilman varapönttöä meillä olisi saattanut olla edessä yöpyminen jossakin Itä-Islannin tuntureilla ynnä kymmenien kilometrien liftausmatka bensaa hakemaan.
Turruttavan pitkän ajon jälkeen tulimme lopulta 22:n jälkeen Egilstaðiriin, jonka leirintäalueella vietimme kylmän yön. Kaksi peräkkäistä yli 400 km:n päivämatkaa täristävillä teillä oli ottanut lujille – sekä henkisesti että ruumiillisesti. Nyt olimme kuitenkin lähellä Pohjois-Islannin tuliperäisiä seutuja, joten saatoimme jo hieman hellittää tahtia.
Keskiviikko 24.6.1987: Egilstaðir – Möðrudalur – Burfellshraun – Námaskarði – Mývatn
Egilstaðirin sää lupaili aluksi sadetta ja kylmää tuulta, mutta saimmekin aurinkoisen ja kirkkaan päivän. Aurinko teki mielen iloiseksi, kun nousimme itse asiassa aika kalliita vuokrakilometrejä nielevällä autollamme ylätasangolle.
Möðrudalsfjallgardurin tienoilla ihailimme häkellyttävän kauniita värejä kaukaisten vuorten rinteissä: sinisen vivahteita loputtomiin. Välillä tie seuraili jokea, jonka laakso oli kohtalaisen vihreä. Ohitimme – valitettavasti pölypilviä nostatellen – neljä polkupyöräilijää. Taas kohotimme heille kuvaannollisia hattujamme.
Keskellä Möðrudalurin ruskeaa autiutta oli vihreä keidas, jossa oli yksinäinen talo ja sen oma kirkko – siinäkin yksi islantilainen erikoisuus. Lähimmät naapurit asuvat kymmenien kilometrien päässä. Jos on yksinäisyyttä, on myös maisemia! Ja onhan siellä turisteille Fjáll Café, jossa ryyppäsimme kahvit kirkkaan kirpeässä auringonpaisteessa elämästä nautiskellen.
Matka jatkui jälleen laavakentän (Búrfellshraunin) reunaa. Paikka paikoin oli varpuja ja mättäillä tunturileinikkejä.
Olimme piknikillä tien varressa keskellä autiutta. Tällä kohtaa Islannin päätiellä ei liikkunut auton autoa. Peninkulman päässä etelässä näkyi Búrfellin jyrkkä kartio.
Lähestyimme Mývatnia. Jo kaukaa näkyi taas ”roskienpolttopaikka” vuoren rinnettä vasten. Mitä lähemmäs ajoimme, sen suuremmilta sauhut näyttivät.
Tässä olivat Námaskarðin kuuluisat solfatarat. Kuumat lähteet sihisivät ja mutapadat pulputtivat. Kaikkialla lemusi vahvasti rikille. Kiertelimme kenttää ihmetellen ja kuvaillen täynnä intoa. Siinä nyt oli yllin kyllin luonnon näytelmää ja dramaattista ihmettä.
Koko seutu on tuliperäistä ja läheinen Kraflan tulivuori on valjastettu energian tuottoon. Kauempana näkyi Mývatn ja pieni Reykjahlið sen rannalla. Reykjahliðin leirintäalueelta oli hienot näkymät järvelle, mutta muuten paikan varustelut olivat perin niukat.
Mývatn (hyttysjärvi) on kuuluisa linnuistaan, osa on jopa linnustonsuojelualueena. Niitä piti tietysti illalla valokuvata. Meille kävivät esittäytymässä lähinnä vain Islannin telkkä ja jokin pieni oranssijalkainen kahlaaja, joka huuteli ja keikutteli itseään innokkaasti. Aurinko paistoi, mutta yöllä tuuli teki olon viluiseksi.
Olimme Mývatnin seudulla kaksi yötä ja puolitoista päivää. Täällä Maarit tutustui ensimmäisen kerran sundlaugiin, islantilaiseen lämminvesiuimalaan. Miellyttävää uida pitkästä aikaa.
Torstai 25.6.1987: Dimmuborgir – Hverfjall – Grjótagjá
Teimme vähän yli kymmenen kilometrin mittaisen patikkaretken: maantietä järven sivuitse Dimmuborgirin merkillisille laavamuodostumille ja sieltä laavakentän ja hietikon poikki tutustumaan Hverfjallin komeaan räjähdyskraatteriin. Kävimme myös Grjótagján luolassa, joka 40-asteisine vesineen oli aikaisemmin suosittu kylpypaikka. Sitten 1970-luvulla vesi alkoi lämmetä ja kuumeni yli 60 asteen. Nyt kylpijöitä ei näkynyt ja luolan suulla isot kyltit varoittivat kuumasta vedestä.
Perjantai 26.6.1987: Mývatn – Góðafoss – Akureyri – Varmahlið
Mývatnista ajoimme länteen kohti Akureyria. Aurinko paistoi ja Laxán laakson maisema oli kuin Pohjois-Norjassa. Pysähdyimme ihailemaan Goðafossin pärskeitä ja ihmettelimme putouksen yläpuolella kahtia haarautuneen joen syöksyä samaan suvantoon.
Goðafossin jälkeen tie kiemurteli vuorten välissä ylös korkeuksiin ja laski sitten Akureyria lähestyttäessä lähes Eyjafjörðurin vesien ääreen. Vuono hohteli kirkkaan sinisenä kuten taivaskin ja vuorten huipulla kimalteli valkoinen keskikesän lumi.
Akureyri on pientalovaltainen huvilakaupunki, mutta silti Islannin toiseksi suurin. Tölhöilimme siellä parisen tuntia ihmisten pihoja ihmetellen. Keskustan kahvilassa söimme kahvit ja taivaalliset vohvelit. Näin ravittuina jatkoimme vuorten yli kohti Varmahliðia, seuraavaa yöpymispaikkaamme.
Varmahliðista ei kuitenkaan löytynyt kartan lupaamaa leirintäaluetta, sen sijaan löytyi viitta Steinsstaðasskóli campingiin kymmenen kilometrin päähän. Koulun lähellä oli Reykirin talo, ja illalla näimme laskevan auringon valossa miten maalaistalon ympärillä maasta tuprusi höyryä monessa paikassa.
Koulun yhteydessä oli myös sundlaug, jota halukkaat kävivät kokeilemassa. Miellyttävällä leirintäalueella oli vähän yöpyjiä. Seutu on vehreätä jokilaaksoa, jonka kummallakin puolella kohoavat vuoret korkeuksiinsa.
Leirintäalueen hoitajalta kyselimme, onko maan keskiylängön poikki menevä tie Kjalvegur jo kulkukelpoinen. Hän ei ollut aivan varma, mutta kertoi, että hänelle oli illalla tulossa vieraaksi joku, joka tietäisi. Myöhemmin teltallemme saapuikin mies, jonka mielestä Kjalvegur ei ole helppo, mutta meidän autollamme läpiajo kyllä olisi mahdollinen. Virallisesti tietä ei vielä ollut avattu liikenteelle talven jälkeen, tie saatetaan avata joinakin vuosina vasta kesä-heinäkuun vaihteessa. Nykyistä Kjölurin ylängön tietä voi kuitenkin kesäaikaan ajaa helposti ainakin nelivetoisella autolla. Tämäkin tie osoittautui silti Maaritille melkoiseksi henkiseksi koettelemukseksi.
Lauantai 27.6.1987: Vídimyr – Kjölur – Hverahvellir – Gullfoss – Laugarvatn
Aamulla lähtiessämme kävimme katsomassa Vídimyrin pientä turvekirkkoa Varmahliðin lähellä. Täältä parinkymmenen kilometrin päästä automme kääntyi ylätasangolle vievälle tielle, vaikka Maarit olisi halunnut jatkaa rannikkoa myötäilevää päätietä. Kjölurin tie sinänsä ei ole paljon huonompikuntoinen kuin maan kiertävä päätie enimmäkseen. Pohjoisesta lähdettäessä tie oli erittäin hyvässä kunnossa, jopa päällystetty. Täällä rakennettiin Blandá-jokeen suurta voimalaa, jonka patoallas vei laaksosta 50 000 hehtaaria hyvää laidunmaata. Voimayhtiö kuitenkin painostettiin rakentamaan vastaavanlaista laidunta muualle.
Voimalaitostyömaan jälkeen tie kapeni, mutta oli edelleen oikein hyvää. Ylätasangolla maa on hyvin karua, sillä Vatnajökull imee etelästä tulevat sadepilvet lähes kuiviin. Lampaille löytyy sentään ruohonkorsi siellä täällä, jopa hevosia näimme laitumella. Ohitimme muutamia järviä, joista yhden rannalla 10–20 joutsenen parvi läksi lentoon.
Kolmisenkymmentä kilometriä ajettuamme (islantilaiseksi) hyvä tie loppui ja alkoi kapea ja mutkainen osuus. Tiellä oli tuoreita pyöränjälkiä, joten usko nelipyörävetoisen ajokkimme selviämiskykyyn oli suuri ainakin etupenkin vasemmalla puolella. Matkaoppaista tiesimme, että monet kahlaamot ja tähän vuodenaikaan ennen kaikkea sulamattomat lumikinokset ja liejukot voisivat olla hankalia ylitettäviä.
Eipä aikaakaan, niin pääsimme ensimmäiselle kahlaamolle. Pienen katselun jälkeen nelipyöräveto käyttöön, pieni vaihde silmään ja ylitse loiskis vain sydän pompottaen – ja vielä uudelleen edestakaisin valokuvan ottamista varten. Myöhemmin tultiin isomman ja vuolaamman joen rantaan, josta ei suoraan nähnyt, miten se olisi paras ylittää. Varmuuden vuoksi kuljettaja tarkasti ensin joen pohjan paljain jaloin jäisessä vedessä kahlaamalla.
Tie jatkui kuoppaisena, kapeana, mutkaisena ja pölyisenä. Pölyä tuli myös auton sisään, joten olo oli illalla aika nuhjuinen. Kauempana näkyi tuulen nostattamia pölypilviä. Tiellä tuli vastaan pari muuta autoa ja yksi moottoripyörä.
Kerlingarfjöllin ja isojen jäätiköiden tullessa lähemmäksi myös kahlaamojen leveys ja vuolaus kasvoi. Kapteeni ohjasi alusta virtapaikoissa niin tarkkaan kuin vain osasi, eikä mitään haveria päässytkään käymään. Jälkikäteen kartalta laskimme, että ylitimme kaikkiaan 14 kahlaamoa.
Muutamassa kohdassa tiellä oli lunta, sillä Kjölurin tien pohjoispäätä ei ollut vielä avattu liikenteelle. Ensimmäinen, kahlaamon jälkeinen kinos meni hyvin, mutta seuraava täytyi jo kiertää.
Kinos oli leveä ja tien vierustat olivat täynnä kivenlohkareita. Niinpä ei aikaakaan, kun alus sai pohjakosketuksen: toisen puolen etutukivarsi tarttui kiveen. Nosturilla kapteeni sai etupään niin ylös, että pienempiä kiviä sai riittävästi pyörän alle ja kulkuneuvon jälleen liikkeelle.
Tässä vaiheessa pelkääjän paikka oli tyhjä. Matkustaja oli tuskastuneena miehen itsepäisyyteen ja uhkarohkeuteen lähtenyt kävellen kohti Reykjavíkia vakuuttuneena siitä, ettei enää koskaan lähtisi millekään ulkomaanmatkalle. Mutta eihän hätä ole ollenkaan tämän näköinen. Kun auto pääsi takaisin tielle, sen kyyti jälleen kelpasi, vaikka mökötys jatkui.
Ohitimme Hveravellirin kauniin kuumien lähteiden alueen ja poikkesimme Kerlingarfjöllin sivutielle, tarkoituksena yrittää yöpyä Kerlingarfjöllin juurella. Matka kuitenkin loppui kahlaamolle, joka näytti olevan vielä liian vilkasvirtainen ja syvä autolle ja varsinkin matkustajalle. Niinpä putouksen yläpuolella oleva kahlaamo jäi meiltä kokeilematta. Jäljistä päätellen jokin auto siitä oli kyllä äskettäin mennyt.
Aikamme täällä ihmeteltyämme päätimme jatkaa matkaa saman tien ihmisten ilmoille. Loppumatkan kahlaamot olivat helppoja ja lumikinoksetkin oli jo kaivettu pois tieltä. Iso Hvitá-joki askarrutti etukäteen, mutta onneksi ylityspaikassa oli kunnon silta eikä kahlaamo.
Hvitán alajuoksulla vedet putoavat hyvin näyttävästi Gullfossissa. Raskaan päivän päälle vedet jäivät kuitenkin lähes vilkaisun varaan, samoin kuin nukkuva mutta kuuluisa Geysir ja sen vieressä ahkerasti puhalteleva Strokkur.
Parinsadan kilometrin erämaataipaleen jälkeen yövyimme Laugarvatnissa. Pikkukaupunki näytti olevan Islannin suosituin vapaa-ajan viettopaikka ihmisten, telttojen ja kesämökkien määrästä päätellen, mutta meistä seutu ei vaikuttanut sen kummemmalta kuin muutkaan kylät ja kaupungit. Viikonlopun takia leirintäalueella oli hieman levotonta. Saimme sentään joten kuten nukutuksi, vaikka telttamme tukinarut tuntuivat ylivoimaisilta esteiltä ohi kompuroiville humalikoille.
Sunnuntai 28.6.1987: Laugarvatn – Reykjanes – Kleifarvatn – Reykjavik
Pesimme aamulla Laugarvatnin sundlaugissa erämaan pölyt pois. Uimalan hoitajan suosituksesta jätimme lompakkomme säilytyslokeroon, mutta myöhemmin rahoja laskiessa tuntui kuin melkoinen kruunumäärä olisi hävinnyt. Ehkä olimme kuluttaneet ne johonkin hyvään tarkoitukseen. Joka tapauksessa kylvyn jälkeen edessä oli taas maantie ja viimeinen etappi Reykjavíkiin.
Katsastimme vielä Reykjanésin eli Reykjavíkista lounaaseen pistävän niemimaan. Siellä missä oli vehreyttä, oli lampaita ja hevosia, muualla laavakenttiä ja vuoria. Tien vasemmalla puolella vilahteli meri. Ennen Grindarvíkia poikkesimme tienhaarasta pohjoiseen, missä Krijuvíkin kuumat lähteet komeasti kärysivät ja pulputtivat ja suihkuttivat vettä ja rikinkatkua ilmaan. Monin paikoin laava oli ehtinyt vuosien, ehkä vuosisatojen kuluessa peittyä jäkälään, mikä teki karut kentät idyllisen näköisiksi.
Maantie vei meidät korkealle vuoren syrjälle. Oikealle puolelle jäi Kleifarvatn, mikä mustine hiekkarantoineen oli outo näky. Mustien vuorten jälkeen maisema oli lähes kasvitonta laavakenttää Reykjavíkiin saakka.
Toinen viikko 29.6–4.7.1987: Reykjavik
Viikon kierros oli ohi. Nyt takaisin tultua Reykjavík vaikutti paljon miellyttävämmältä. Varsinkin keskustassa on mukava kävellä, vaikka siellä ei kovin paljon olekaan tutkittavaa. Vanhat pientalot on päällystetty maalatulla aaltopellillä, mikä ei siinä ympäristössä vaikuta mitenkään oudolta. Uudet talot tehdään yleensä betonista maanjäristyksen kestäväksi.
Suurin osa pientaloista on yhden tai kahden perheen asuntoja, joissa on pieni puutarhatilkku. Pihoilla on paljon kukkia ja myös puita. Tämän ansiosta Reykjavík on varsin vihreä kaupunki muuten lähes puuttomassa maassa.
Kalasatama on mielenkiintoinen ja värikäs paikka. Siellä käydessämme bongasimme satama-altaassa hylkeen, mutta se ei suostunut poseeraamaan riittävän kauan valokuvausta varten. Yhtenä iltana kävimme moottoriveneretkellä katselemassa lunniyhdyskuntaa Reykjavíkin lähellä.
Päiväkahvipaikaksi vakiintui oleskelumme loppuaikoina Nýja Kökuhúsið, mutta muuten ravintoloiden hinnat hirvittivät.
Tutustuimme myös Reykjavikin ulkoilmamuseoon ja kansallismuseoon. Taidemuseoita ja gallerioita kaupungissa oli todella paljon, mutta niissä emme juuri käyneet. Kjarvalin galleria oli vaikuttava.
Päivittäin kuljimme Asmundur Sveinssonin kotiateljeen ohi, jonka pihalla oli melkoinen kokoelma kookkaita moderneja veistoksia. Vieressä oli keto, jolla laidunsi neljä ihanaa hevosta. Koska ne eivät syö leinikkejä, laidun oli keltaisten kukkien peitossa.
Jo ennen matkaa olimme päättäneet käydä Sinisellä Laguunilla (Blue Lagoon) uimassa. Matkustimme bussilla Krísuvikin lähellä olevalle lammelle, jossa on geotermisen voimalan lauhdevettä. Tämä maan uumenista purkautunut lämmin, sinertävä vesi oli hyvin suolaista, pohjallakin oli valkoinen suolakerros. Vesi auttaa kuulemma mm. psoriasikseen.
Lähtöpäivää edeltävänä iltana alkoi sataa. Sadetta riitti koko yön varhaiseen herätykseen klo 3.30 asti ja sen ohikin. Lentokone oli myöhässä, ja jouduimme odottelemaan Keflavíkissa aika tovin. Rahat olimme saaneet kulumaan niin tarkkaan, että ne riittivät juuri ja juuri kiskurimaisen lentokenttäveron maksuun (josta ei ollut sanallakaan mainittu matkalippuja hankkiessamme).
Paluulennosta jäi ehkä parhaiten mieleen Etelä-Norjan upeat tunturit ilmasta katsottuna. Kai sielläkin pitäisi joskus käydä.