Erkki Stenman
Pitkän tupsuista ämmäntakkua ja pienten koivunvesojen suuria lehtiä verkkaisesti hyväilevä leuto lounaistuuli ja vaalean sinervä taivas enteilevät lämmintä päivää. On varhaisen raikas aamu aivan heinäkuun alussa vuonna 1997. Olemme vanhoilla Kalevalan laulumailla kaukana Suomen heimon entisillä asuinmailla Tiiksan kylässä.
Eilen oli jylisevä ukonilma ja taivaan tulet iskivät repien alas maan pintaan kuin itse Ukko ylijumala olisi suurella ruoskallaan maata kurittanut. Pilvistä kohisten syöksyvä vesi ryöppysi valtoimenaan kuohuvina puroina. Nyt kukkeat niityt, ikimetsien kosteiden notkelmien ryteiköt ja rimpisen aukeat suot ovat puhtaiksi pestyt. Kuulas ilmakin on kepeän raikasta hengittää.
Meitä on nyt neljä miestä, Pete, Asja, Kolja ja minä lähtenyt Tiiksasta matkalle kohti luodetta. Asjan virallinen nimi on tietenkin Aleksandr ja vastaavasti Kolja tunnetaan virallisissa papereissa etunimellä Nikolai. Paikallisen tavan mukaan kunkin ihmisen lähipiiriin kuuluvilla henkilöillä on vakiintuneet virallisista nimistä yleensä lyhentäen syntyneet kutsumanimet joita käytetään jokapäiväisessä kanssakäymisessä.
Kävimme muutama päivä sitten Koljan kotona Rukajärvellä tapaamassa hänen äitiään. Hän oli pistänyt pöydän koreaksi, niissä oloissa mitkä siellä ovat mahdollisia. Tarjottavaa oli kyllin runsaasti ja vieraanvaraisuus oli pursuavaa ja varmasti syvältä lämpimästä sydämestä kumpuavaa. Meillä oli lähes kolmen tunnin mittainen eloisa rupattelurupeama. Mari puhuu aivan selvää suomea, joten tulkkia ei tarvittu kumpaankaan suuntaan.
Jokunen tovi sitten noussut aurinko lämmittää niskaamme. Istumme Uazissa ja moottori huutaa. Koko auto muutoinkin rämisee ja roikaa. Kulkuneuvomme esteettinen ja miksei myös koko tekninen taso on vähän sitä sun tätä. Autorassukka on kotoisin entisen Neuvostoliiton sotavaltion varustuksesta. Miten lie yksityiskäyttöön päässytkin.
Olemme matkalla Rukajärven pohjoisiin erämaihin. Rukajärvihän on Tiiksasta parisenkymmentä kilometriä itään, mutta me joudumme kiertämään melkoisen lenkin luoteen kautta päästäksemme Jousijärven pohjoispuolelle. Nämä venäläispojat ovat meillä oppaina ja autokuskeina. Asja istuu ratin takana käskien rajulla jalalla Uazia ja auto kulkee. Pete hallitsee jonkin verran venäjää, joten hän on tietenkin tarpeen niin vaatiessa myös tulkkina. Minun taitoni itäisen naapurimme kielen hallinnassa rajoittuu lähinnä aakkosten hitaaseen tavaamiseen.
Nelisen kilometriä ajettuamme ylitämme suuren Sirka-Kemin, leveän, tällä kohtaa rauhaisasti vesiään juoksuttavan virran. Mitä edemmäs pääsemme, sitä kuoppaisemmaksi muuttuu tie. Parikymmentä kilometriä ajettuamme käännymme pienemmälle tielle suoraan itään. Ylitämme jälleen monien koukeroiden jälkeen Sirka-Kemin uudelleen ja aina vain lisää ravistaa kulku-uramme meitä matkalaisia. Erkanemme tältä väylältä koilliseen suuntautuvalle tuskin havaittavalle pahaiselle metsätielle. Tällaisella kärripolulla on ainut mahdollinen kulkuneuvo ehkä hevoskärryjen tai purilaiden lisäksi sotilaskäyttöön rakennettu auto, traktori tai panssarivaunu. Kulku-uran sivuilla on kahdenlaista metsää, joko kirveen koskematonta ristiin sortunutta tuskin katseen läpi päästävää ryteikköä tai sitten kilometrien laajuisia pohjia myöten myllättyjä hakkuuaukeita.
Asja ja Kolja seurailevat kumpikin silmä tarkkana kärripolun sivuja molemmat omalle puolelleen. Arvelen heidän tutkistelevan tarkkana sivuille erkanevia jo muun kasvuston sekaan kadonneita metsäteitä jotta osaamme perille emmekä ajele harhaan. Sitten yht’äkkiä jarru iskeytyy pohjaan ja meno tyssää äkkiä. Kolja tempaisee oven auki ja hyppää kiireesti mättäälle ja kumartuu sen vierelle. Näyttää kuin hän tutkisi tarkkaankin maata varpujen lomasta. Sitten hän noukkii sieltä sammaleen seasta jotain ja pistelee puseronsa alle talteen. Ja niin matka pääsee jatkumaan kunnes taas olen pudota penkiltä kun auto äkisti pysähtyy. Nyt lähtee kuski vuorostaan omalle puolelleen. Hetken köykkiminen ja mukana olevaan muovipussiin löytyy täytettä. Pojat eivät sikäläisen asujamiston tavan mukaan ymmärrä ollenkaan meikäläisten muutoin harjoittamaa maastossa tyhjänkulkemista. Heidän elämännäkemyksensä on ehdottoman vakaa; turha on aivan turhaa. He keräävät talteen kaikki mahdolliset tatit. Se on sikäläisistä olosuhteista johtuen muodostunut heidän elämäntavakseen. No, menipä pahasti pieleen arveluni heidän maastomerkkiensä seurailusta, tai maastomerkkejähän nuo tatitkin ovat, ja elintärkeitä myös. Mutta ainahan sitä on tarpeen oppia jotain uutta elämän varrella.
Edessämme on jonkun metrin levyinen reippaasti vesiään juoksuttava korpijoki. Tässä metsäuran kohdalla on joen pohja hiekkainen, kivikkoinen ja osin kallioinenkin. Asja jää kuskin paikalle ja me muut menemme kartoittamaan auton kahluumahdollisuuksia. Pitkään saa eri vaihtoehtoisia reittejä tutkia jotta saappaanvarret riittävät hörppäämättä. Autolla on enemmän kahluuvaraa kuin meidän saappaissamme, mutta isoja kivenmurikoita täytyy autonkin peläten kierrellä. Näytämme viittoen Asjalle parhaan mahdollisen ajouran. Hän pistää vähän pienemmän vaihteen silmään, survaisee kaasun pohjaan ja Uaz lähtee hyökkäämään. Mahtava on roiskaus, kun auto hyppää penkalta veteen ja korkeina auran siipinä siirtyy kirkas vesi kaarissa auton tieltä. Jännään mielessäni korkeasta vastapenkasta selviämistä, mutta sompamies hallitsee täydellisesti ajokkinsa. Hän tuntuu olevan yhtä autonsa kanssa.
Ajouramme laskee vähitellen alemmas ja pian pysähdymme vänkyräisten pari-kolme metristen koivujen väliin. Edessämme aukeaa kilometrien mittaisia harvakseltaan männyntarrikoita ja vääräsormisia koivunjänttäröitä puskevia soita. Vilkaisen jälleen karttaa. Tuolla jossain kaukana kaakossa, jonkun kilometrin päässä näkyy suurempaa mäntyä kasvava mäentöyräs. Siellä häämöttää tämän matkan määränpää ja tänne jää nyt meidän ajoneuvomme. Istahdamme hetkeksi, kuka auton kynnyksille, kuka mättäälle tai kaatuneelle koivunrangalle. Tähyämme suolle hetken päästä alkavaan vaellusmaastoomme. Starttihuolto täytyy suorittaa ennen lähtöä. Availemme reppujamme, tutkimme taskujamme ja pistämme leipää maaruun tsajun vauhdittamana. Kun tämä välttämätön on hoidettu niin otamme tarvittavat varusteemme kantoon ja suuntaamme saappaankärjet suolle.
Petellä on selässään pienehkö vihreä rinkka. Asja, joka itse on kooltaan matalahko, kanniskelee hulvattoman mittaista epämääräisen muotoista kauhtuneen ruskeaa reppua ja Koljalla on mukanaan kapean pitkänomainen vanerista tehty ja kulmapellein vahvistettu matkalaukku. Siinä hänellä on metallinilmaisin, siis kansanomaisesti miinaharavaksi kutsuttu. Vasemmalla olkapäällään tällä pitkällä pojalla on olkalaukku, joka hädin tuskin pystyy peittämään sisällään olevan varustemäärän. Minulla itselläni on suuri tarvikkeita pursuava Haltin karttalaukku jota sitäkään tuskin saan suljettua. Näitten nyssyköiden lisäksi meillä kaikilla on käsissämme muuta tarpeellista, kuten sahaa, kirvestä, kuokkaa ja lapiota.
Meidän kulkumme Jousijärven pohjoisen puoleisella, paikoin hyvinkin vesiperäisellä laajalla suoalueella ei ole aivan tyhjän tallustelua. Huomaisihan sen varmaan sivullinenkin, joita täällä ei kylläkään kulje, näistä kantamuksistamme että emme aivan sieniretkelläkään ole. Meillä on vissin selvä tehtävämme hoidettavana. Me olemme etsimässä viime sotien aikaisia suomalaisten sotilaiden jäänteitä, jotka silloisissa sekavisa oloissa jäivät tänne vihollisen linjojen taakse.
Päivän kultainen kehrä hehkuu vielä melkoisen matalalla suoraan edessämme. On pakko myöntää että se todella haittaa kulkuamme, koska on hyvin silmiä rasittavaa sirritellen tähystää eteenpäin käyttökelpoista kulku-uraa etsien. Täällä on kierreltävänä mustia suolampareita, oikeita peikonsilmiä joiden ympärillä vaanivat pettävät rahkasammalrannat. Kovin mutkikkaiden laiskasti virtailevien suopurojen rannat puskevat paikoitellen läpipääsemätöntä mättäitä pitkin suikertavaa pajurutoa. Vähän kuivemmissa matalissa kohoumissa maan pinnan on vallannut miehen haaroihin ulottuva vaivaiskoivuista satojen vuosien kuluessa kasvanut kompastusesteikkö, joka yrittää pysäyttää kulkumme lähes kokonaan. Useasti on vedettävä pakkia ja yritettävä kiertää suotuisampaan pusikkoon.
Lähemmäs viiden kilometriä matkan edettyämme suo muuttuu vähitellen kuivemmaksi. Olemme tulleet seitsemän kilometriä pitkän merihevosta muistuttavan Jousijärven pohjoispuolelle. Sen ja kilometrisen Mustalammen välissä on matalan laakea, kartan mukaan kuusi metriä vieressään olevien järvien pintaa korkeammalle ulottuva kumpare. Siellä on rehevän tiheää nuorta männikköä ja pari oikeaa matalahkoa, mutta paksurunkoista jantturaista aihkia. Aluetta halkovat 60 vuoden takaisista tapahtumista kertovat taisteluhaudat ja tulipesäkkeet. Jonkin verran on maan pinnallakin tavanomaista puhkiruostunutta sotaromua. Miinaharava piippailee ahkerasti ja me pistelemme lapiota maahan äänen ohjailemana. Mitään etsimäämme emme täällä kuitenkaan kohtaa, vaan eipähän tämä ollut varsinainen etsintäsuunnitelmamme mukainen kohdekaan. Maan kätköistä tulee esille vain tavanomaisia terässirpaleita ja kiväärinhylsyjä. Istahdamme hetkiseksi tauolle ja sielu lepää täydellisen erämaan rauhassa, jossa kuuluu vain myriadien itikoiden taukoamatonta ininää, ajoittaista korpin soinnukasta kailotusta ja leudon kesätuulen hyminää.
Jatkamme matkaa ja laskeudumme jälleen alas tasaiselle suolle. Nyt ympärillämme olevilla muutamilla männyillä on korkeutta jo lähelle kymmentä metriä, vaan varmaan neljä viidestä näistä puista on jo ajat sitten kuolleita ja pystyyn kelottuneita laihoja raaskuja. Kulokin näitä hallamaan asukkeja on joskus kiusannut hiiltäen rungon pinnan ja joskus syvemmältäkin ylös oksistoon saakka useamman metrin korkeudelle. Rajua on elämän kierto.
Lähestymme Jousijoen rantaa ja saappaiden anturat rupeavat jälleen mossahtelemaan. Olemme laskeutuneet taas hivenen alemmas ja vesi alkaa nousta lähemmäs pinnan suokukkia ja saratupsakkeita. Mustan elävää mujua kiiltelee mättäiden välisissä syvennyksissä ja itikka-armeijat inisevät ravintoa hakiessaan.
Tulemme keskellä suota virtaavan joen rantaan. Kovin on pehmoisen hyllyvää rantamaastoa. Näillä main jossain on oppaidemme tiedon mukaan joen ylitse silta josta pääsemme vastaiselle etelärannalle. Pojat laskevat kantamuksensa kuivemmille sara- ja tupasvillamättäille ja taas on peffan paikka siinä repun vierellä. Minä lähden tiedustelemaan jonkun sadan metrin päässä olevalle järvelle päin. Kovin pitkälle en pääse kun alkaa upottaa niin etteivät varret riitä pitämään sukkia kuivina. Täältä näen selvästi järvelle asti, eikä täällä ainakaan ole vuosikausiin ollut minkäänlaista siltaa. Tai sitten on sen purkaja kerännyt joka viimeisen kalikankin lähteissään mukaansa. Täkäläiseen tapaan ajatellen sellainen jälkiensä siivoaminen on täysin mahdotonta. Tähyän virran yli tuon suuren merihevosen leuan alla olevaan kilometrin verran luoteeseen pistävään niemeen. Se näyttää täältä joen takaa katsottuna olevan mäntyä kasvava toistakymmenmetrinen hiekkaharjanne.
Tuolla harjanteella suomalainen etuvartioasema joutui yli 60 vuotta sitten yllättäen liian suuren päälle käyvän vihollisosaston saartamaksi ja vartio joutui taistellen murtautumaan saartorenkaan lävitse ja jättämään muiden vetäytymistä suojaavan alikersantin kuolettavasti haavoittuneena jälkeensä. Samassa taistelussa vähän irtautumisen jälkeen kaatuneet kaksi sotamiestä vartio sai mukaansa. Mutta he joutuivat vetäytymään itään, koska lännessä heidän tiensä sulki suuri järvi ja sekä pohjoisessa että etelässä vihollisen aivan ylivoimaiset osastot. Vartio kuljetti kaatuneita mukanaan toistakymmentä kilometriä. Sitten heidät oli pakko jättää linjojen taakse väliaikaiseen suojaan, Ontajoella olevan tukikohta Pallon korkeudelle, kolmisen kilometriä tästä itään, vihollisen puolelle. Muutoin lopuiltakaan vartion miehiltä ei olisi linjojen ylitys omalle puolelle yön hämäryydessä onnistunut. Komppanian sotapäiväkirjaan tehtiin heidän raporttinsa mukaan merkintä, että kaatuneet on kätketty pisteen 192 maastoon.
Eilen olimme lähes koko päivän jatkuneessa rajussa sateessa olleet isommalla porukalla etsimässä näiden kahden soturin väliaikaista lepopaikkaa, viedäksemme heidät vihdoin kotiin. Vanhojen karttojen kopioissa, joiden varassa me näitä etsintöjä suoritamme, löytyi harjanteella oleva numero 192. Sen ympäristöä tutkimme tarkkaan muutaman sadan metrin säteellä, mutta me emme kuitenkaan onnistuneet löytämään heitä kallioiselta ja kivikkoiselta harjanteelta.
Olen nyt siis Peten ja oppaidemme kanssa etsimässä tänne pohjoiseen vartiopaikalleen kaatuneena jäänyttä alikersanttia ja olemme saapuneet keskellä suota virtaavan Jousijoen rantaan. Palaan muiden luo ja nostamme rensselit pykälään. Suuntaamme katseemme joen vartta ylöspäin ja lähdemme etsimään sieltä sitä luvattua siltaa. Kulkea mulskauttelemme kantamuksinemme puolisen kilometriä. Kun toisen saappaansa tempaisee mäiskähtäen irti mustasta liejusta, niin toinen sinne saman tien painuu. Liristen täyttyvät jälkeemme jäävän jotoksen pienet kuopat. Eteneminen on huohottavan hikistä.
Silta vain ei osu katseen piiriin ja niin oppaamme ehdottavat että kääntyisimme takaisin. Heillä on valmiina suunnitelma numero kaksi, tulkkaa Pete:
– Saapastelemme jälkiämme suon poikki autollemme, ajamme 50 kilometrin lenkin takaisin majapaikkaamme Tiiksaan. Sieltä sitten Rukajärven kautta edelleen itään körötellen kuoppaisia hiekkateitä nelisenkymmentä kilometrejä kiertäen Salmijärven koillispuoleiselle tielle. Sinne päästyämme on sitten enään nelisen kilometriä tätä samaa upottavaa jänkää paarusteltavana Jousijärvelle. Näin olemme kiertäneet tuon mustan virran toiselle rannalle.
Kolja kysyy, että onko ensin aikaa levätä ja ruokailla? Annan toki luvan ruokailuun ja lepoon, tai oikeastaan kannatan sitä ehdotusta lämpimästi. Huikoohan jo itseänikin.
Takaisin saapastelu ei minua tosin ollenkaan innosta, sillä olen jo jonkin aikaa katsellut tuota tummaa, leveää jokea ja mietiskellen kehitellyt ajatusta matkan jatkamista. Tätä, nyt oppaiden tässä tarjoamaa Salmijärven reittiä, olin jo Tiiksassa ehdottanut heille karttaa eilen siellä tutkiessamme mutta oppaamme kertoivat silloin tästä Jousijoen sillasta ja se ratkaisi reitin valinnan.
Hetkessä Asja ja Kolja pistävät nuotion palamaan rannan märille mättäille, niitä hetken potkittuaan. Kaikista heidän otteistaan ja liikkeistään näkee että nämä pojat ovat taatusti maastokelpoista porukkaa. Mustassa kattilassa porisee pian tumman ruskeaa suovettä, joka ei ainakaan värin takia tsajun lehtiä lisäkseen kaipaa.
Oppaidemme varusteet eivät kovin kummoisia ole, mutta eipä peukalo pojilta silti helposti suuhun mene.
Heitä katsellessani minulle tulee suloisen rauhallinen olo. Tunnen siirtyneeni kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin. Tuntuu kuin olisin jossain pehmoisessa 40-luvun lapsuudessani, ehkäpä edelliselläkin vuosikymmenellä jossain Hirsilän kylän Laitisen punaisen mökin tuoksuvan kesäisellä pihamaalla.
Juuri tämänlaisella vaatetuksella ja muillakin varusteilla viime vuosisadan puoleen väliin saakka suomalainen mies peltonsa korvesta raivasi, tukkisavotoilla pokasahansa kanssa talvikaudet hevosineen kiersi ja erämetsissä riistansa hakemassa kävi.
Minulla on tavattoman hyvä olla.
Tutkailen katseellani vieressämme pyörteillen soljuvaa virtaa. Sillä on leveyttä tällä kohdin kapeimmillaan noin viidestätoista kahteenkymmeneen metriin. Vedenalainen rantapenkka on kaltevuudeltaan rajusti miinusmerkkinen ja kovasti hyllyväisen pehmeä. Ties kuinka pitkälle suon rantamättäät ovat kasvaessaan levinneet veden pinnalle. Näinhän tämä asia useimmiten on kaikilla rahkaista suota halkovilla joilla ja siellä peilailevilla avoimilla lampareilla. Joki on heti rannasta kuin pohjaton, mitattuna meikäkokoisen miehen mitalla.
Siinä maksapasteijaa ja näkkileipää mutustellessani teen lopullisen päätöksen ja ilmoitan Petelle, että tästä me menemme yli. Hän ei heti alkuun ota ilmoitustani vakavasti, eikä oikein ymmärrä että olen tosissani.
– Elä nyt Eki hassujas puhu. Miten saamme vaatteet ja kamerat ja muut sellaiset kuivana toiselle puolelle, hän aprikoi.
– Katso nyt toki ympärillesi ja vuntsi mitä meillä on. Käytetään sitä mitä täältä suolta ja repuista löytyy. Muutahan ei ole käytettävissä. Täällä on puuta pitkällään ja repussa on vaikka muovipusseja ja taskusta löytyy narua, vastaan. Ja uida varmaan osaamme ainakin jotenkuten.
Pete kertoo vilkkaasti käsiään apuna käyttäen oppaillemme, että tästä jatkamme uimalla. Vastaus on epäluuloinen pään pudistus ja naurahtaen lausuttu ehdottoman varma Njet.
Me lupaamme tulla takaisin tasan kahden tunnin kuluttua. Heidän ilmeensä ovat katsomisen arvoiset ja ne kertovat, että kyllä on hulluja noi finskit.
Asja hakee lisää paksumpaa polttopuuta suolla pystyssä ja pitkällään olevista keloista. Meille luvataan sikäläiseen vieraanvaraiseen tapaan takaisin tullessamme tarjota kuumaa tsajua ja lämpöä itsemme kuivatteluun.
Sidon Peten avustamana raskaimmat varusteemme, kuten lapiot, kuokat, puukot ja metalliset tutkaimet narulla rannalta löytämiini lähes lahoihin reiden ja käsivarren paksuisiin kelon pökkäleisiin. Lahonpuoleisia valitsen siksi, että ne saa helpolla katkottua määrämittaisiksi paljain käsin käyttämättä sahaa ja kirvestä. Ehkei nyt aivan käsin aina onnistu, mutta sitten mättään varaan nostettuna ja päälle hyppäämällä. Sitten varmistan uittamalla niiden kantavuuden täydellä kuormalla. Kaikki varusteemme, jotka pitää saada kuivana ylitse, sullomme muovipusseihin. Niiden suut narutetaan tiukkaan, käännetään kaksinkerroin ja taas narua. Ilkosillamme laskeudumme ääneti tumman elottomalta näyttävään ja viileään suoveteen, jossa uiden kuljetamme varustuksemme mukanamme. Pete ui kuin norppa ja kerkiää siinä auttelemaan minuakin. Minun uintini kun on enimmiltään sellaista turhaa ja kunnon tulosta tuottamatonta räpistelyä.
Vastarannalla, vajaan kilometrin päässä ylityspaikastamme, löydämme niemen tyvestä suolta jäännöksiä vanhoista sodanaikaisista etuvartioasemista. Taustan korkeammalla hiekkaharjanteella on jokunen tähystysaseman potero. Siinä ne ovat, missä niiden kartan mukaan pitikin olla. Mitään kaatuneiden jäännöksiin viittaavaa emme kuitenkaan tiiviistä etsiskelystä huolimatta löydä. Silloin Pete, nuoruudestaan huolimatta lukuisilla tällaisilla retkillä mukana olleena lausahtaa:
– Emme me kuitenkaan turhaan tänne tulleet. Ainakin minä, jos olisin tänne taistelukentille jäänyt, saisin rauhan, kun tietäisin minua täältä ainakin etsityn. Tietäisin, että minua ei ole tänne unohdettu. Vaikkakin siitä on niin kauan, niin kuitenkin heti kun on ollut mahdollista tänne päästä, niin tänne on tultu minua etsimään.
Tuohon minulla ei ole mitään sanottavaa. Pete pitää pienen tauon. Hän kääntyy katsomaan suon pounujen yli itään. Siellä läheisessä ryteikössä, aivan edessämme, kiertää paikallaan hiljalleen hento, hopeanharmaa utu. Raju liikutus salpaa hetkeksi hengitykseni ja lämpimän pakahduttava, miellyttävä tunne hulmahtaa lävitseni.
Sitten hän jatkaa:
– Aina kun olen täällä itärajan takana etsimässä vainajia, emmekä sillä kertaa löydä etsimäämme, niin pidän lopuksi siinä paikalla hiljaisen tauon ja siunaan mielessäni tuon sankarin viimeiseen lepoonsa. Toivon, että minullekin vastaavassa tapauksessa tehtäisiin aivan samoin.
Hiljainen, tuskin huomattava vire käy lounaasta Pienen Hietajärven suunnasta ja pyyhkii unenomaisen ja yksinäisen usvansankaleen yli puolen vuosisadan takaisten taisteluasemien yltä. Auringon utuinen kehrä pilkistää pilvien harsoisesta raosta. Lounaassa, matalan soraharjun päällä, siitä voimaansa imevät matalan jäntterät hongat saavat lakkiensa kruunuiksi hohtavan kajon. Korkealla läntisellä taivaalla kiertelee nuolten nopeudella omia mutkaisia kuvioitaan viisi sulavaa ilmojen valtiasta, tuulihaukkaa. Ne kimauttelevat kirkkaan teräksen soinnukkaalla ja maan ääriin kantavalla äänellään koko luomakunnalle alkavan kesän riemua ja vahvaa uskoaan jatkuvaan elämän kiertoon.
Taustalla soljuvan Jousijoen takaa palattuamme valmistaudumme nyt oppaiden tarjoaman tsajun juontiin. Keskellä nuotion takana Kolja kaivelee pussista juoma-aineksia mustaan kattilaansa.