Erkki Stenman
2.7. – 12.7.2003
Eskeliseltä Ruktajavrille
Eskelisen Lapinlinjojen aamuvuoro hyrrää Rovaniemeltä pohjoiseen kohden Karigasniemeä. Istuinpaikat ovat meillä varjoisemmalta, kuljettajan puolelta, koska on luvattu aurinkoa ja lämmintä. On torstaipäivän aamu heinäkuun alussa ja päivä todellakin paistaa. Auto on ilmastoitu, mutta kun laite kovasti kolahtaen aika ajoin automaattisesti käynnistyy, niin sen ääni peittää normaalin puheäänen alleen. Sen puhallus on erittäin kylmä ja voimakas niin että se täytyy suunnata jonnekin sivummalle. Vaan eipä tuo niin suuri riesa kuumana päivänä ole verrattuna tilanteeseen jossa se olisi puuttunut autosta kokonaan. Aina vaan pitää turhasta valittaa.
Auto seisoo Sodankylässä ison kahvikupillisen ajan. Minulla se kuluu kevyen hölkän merkeissä kun metsästelen lituskaista taskumattia vaellukselle juomapulloksi. Löytyy vain litrainen vihreä kenttäpullo, jota pidän kovin suurena. Kauppias pyytää siitä viisi euroa ja maksaa pitää, jotta olisi edes jokunen nesteen kannin.
Olen vaimoni Murrin kanssa menossa vaeltamaan tuntureille. Lappi on jo neljännesvuosisadan ajan kuulunut meidän pakollisiin elämänkuvioihimme.
Meillä on aikomus aloittaa rinkkojen kantaminen tasaista koivikkoista hiekkamaata polkien nelisen kilometriä. Siellä silloin tällöin autotkin maastossa ajelevat. Ajattelemme hyljätä meille jo tutun uudemman jotospolun mahtaisat alkumatkan maisemat ja säästellä reisilihaksia ylimääräisiltä maitohapoilta ja vasta sitten lähteä puuskuttamaan rinteitä ylös ja taas alas, jotta pääsisi kiipeämään seuraavaa ylös, jotta pääsisi ….
Eskelisen linja-autokuskin kanssa en oikein pääse yhteiseen näkemykseen siitä paikasta jossa meidän pitää jäädä autosta tienvarteen. Kuski pysäyttää kyllä aluksi oikeassa paikassa, siis siinä missä minun vanhassa ja lukuisille reissuille uutuudenkankeutensa jo ajat sitten jättäneen 60–70-luvun taitteen kartassani on Kevon polun eteläinen pää. Mutta kun minä sitten siinä auton jo seisoessa varmuuden vuoksi selitän patikointimme lähtöpistettä ja kerron sen olevan sata metriä Luobmusjohkan ylityksen jälkeen, niin hän painaa kaasua. Täällä hän ei ole mitään jokea nähnyt. Kertoo sen olevan vasta kilometrin tai lähes parin päässä edessämme, siis jossain nykyisen uudemman kakkahuusi-parkkipaikka-ilmoitustaulualueen jälkeen. Sinne sivistyneemmälle lähtöalueelle me sitten joudumme (kartta). Täällä kun kerron minulle lopullisesti selvinneen meidän tulleen kilometrin liikaa, niin muutoinkin ihan mukava kuski on hyvin anteeksipyytävän ja pahoillaan olevan tuntuinen. Minusta tuntuu että hän jo mielessään aprikoi lähteä peruuttamaan. Minä siinä kiireessä selittämään että kiitoksia vain kyydistä ja kyllä me tästä nyt lähdemme vaellukselle.
Kyydistä pois päästyämme hetkisen pähkäilemme Murrin kanssa joskos lähtisimme pikitien vartta kilometrin takaisin Kaamaseen päin, mutta päätökseksi tulee kuitenkin ylös-alas-ylös-alas polku. On torstai ja kello näyttää vähän päälle kolmea iltapäivällä. Auringon kehrä porottaa siniseltä taivaalta poutapilvien lomasta. Minun rinkkani painaa näin alkumatkasta lähes 19 kiloa ja Murrilla on olkapäillä kiloja reilun tusinan verran.
Siinä tiedonjakotaulun turvekatoksen katveessa loikoilee linja-autoa odotellen parikymppinen tyttö ja poika. He kertovat ettei parin kilometrin päässä olevalla telttapaikalla ole ollenkaan vettä. Siinä virtaava Luobmusjohka on tyystin kuivunut.
Enpä minä sitä tietoa oikein tosissani ota uskoakseni. Kiitämme tiedosta ja niin kuin varmistukseksi täytän sen litraisen pulloni Sulaojan reippaasti juoksuttavasta sivuhaarasta. Emännän piskuisen littana pullohan täytetään jokaisesta vesipaikasta.
Murri pistää päänsä hyttyshattuun, kun noita pikku lintusia sentään jokunen suristelee, mutta ei se siellä kauankaan viihdy kun ei niitä mäkäräisiä eikä muutakaan räkkää tunnu oikein piisaavan. Kertoivat etelässä lähtiessämme hyttysiä olevan hirvittäviä määriä sielläkin, että mitenkähän me täällä pohjoisessa oikein selviämmekään.
Kun me sinne viralliselle leiriytymis-taukopaikalle asti olemme päässeet ja ikeet niskoistamme maahan laskeneet, niin riennän pajuruton lävitse joen rantaan toteamaan nuorenparin puhuneen asiaa. Kivet siellä uomassa vain valkeassa jauhossa pölisevät. Rantaniityllä kulleroiden kultapallot huojuvat hiljaisessa tuulenvireessä ja käki kukkuu pitkään.
Nyt pääsemme seuraamaan alkuperäistä suunnitelmaani poiketessamme Kevon polulta etuvasemmalle, luoteeseen. Tomutamme tasaista hienoa hiekkaa, minä keveillä punakoilla tossunreppanoillani ja emäntä paremmilla tukevilla vaelluskengillään. Molemmilla on vielä kumisaappaat selkäkannossa muiden tarvikkeiden lisäpainona. Kilometrin päässä autotie haaroittuu. Suoraan koilliseen johtava tie, tai kärripolku kuvannee sitä sattuvammin, johdattelee kulkijan Luobmosjavrrien länsipuolelle. Me käännymme itään ja hetken kuluttua jälleen koilliseen. Nyt seurailemme vieläkin kuivaa joenuomaa 40–50 metriä syvässä jyrkkäreunaisessa mutta hyvin vehreässä kurussa. Pian rupeaa vesi soljuen läikähtelemään kivien välissä. Maasto muuttuu vaikeammaksi. Täällä on vielä tallessa menneen talven kinoksia, ei pehmoisina ja upottavina vaan hankikantoisina. Vastaan tulee rakkaa ja ruteikkoa. Jatkamme vielä parin lompolon ohi niiden itäpuolelta. Tässä niiden välisellä kannaksella on minun vanhan karttani mukaan yksityiskämppä. Tiheän kasvillisuuden takia en sitä kylläkään huomaa, mutta tuolla vastaisella rannalla näyttää olevan vene, ehkä parikin. Järniäinen ryystää pehmeästi sirraten aivan vierellämme rinteessä kohti kesätaivasta puskevassa käkkyrän solmuisessa tunturikoivussa ja muutama muukin pikkulintu tiukuttaa lehvästön kätköissä. Sorsaemo kaitsee miehen nyrkin kokoisia palleroitaan niitä lammella uitellen. Helteessä tekee minunkin kovasti mieleni päästä helteestä uimaan lammen kristallinkirkkaaseen syliin. Koetan kautta rantain viekotella kaverianikin mukaani, mutta pohja ei kuulemma näytä oikein hyvältä. Niinpä jatkamme matkaa.
Nyt alkaa tuntua siltä, että pitää päästä pois täältä kurun kivikoista ja rehevän kasvillisuuden seasta. Murri halajaa alleen kunnon polun jossa edes näkee mihin astuu. Alkaa voimia kysyvä nousu oikealle kurun reunaa vinottain seuraten. Rinne on sammaleen, pehmoisten mättäiden ja varpujen peittämää kivikkoa, yhtä lähes pystysuoraa pirunpeltoa. Kaiken yllä leviävät rujojen koivujen koukkuiset käsivarret, jotka kyynärkoukkua ja reuman runtelemin sormin pitelevät toisistaan tiukasti kiinni. Koko luonto tuntuu päättäneen, että me emme saa tästä kurusta poistua. Jalat ja palkeet joutuvatkin koville, mutta hiljaa junnaten saavutamme ylhäällä olevan polun. Päivä helottaa kesäisesti, mutta korkealla ja kapealla harjanteella sentään käy ajoittain leppeän vilvoittava tuulenvire. Heti tieltä lähdettyämme alkanut käen kukunta kuuluu taas hyvin täällä korkealla harjanteella. Näitä onnenlintusia lienee täällä paljonkin.
Kaveri oli nukkunut huonosti tulojunassa, kuten aina ennenkin, ja vähäisen syömisen ja rinkan painon kanssa siitä muodostuu yhtälö jonka tuloksena meinaa häneltä veto käydä vähiin jossain kahdeksan ja kymmenen vaelluskilometrin välimailla. Ei hän mitään siitä puhu, mutta huomaan askeleen käyvän vähitellen aina vain lyhyemmäksi ja polun vastamäkien nousujen hitahaisemmiksi. Näkkileipä ja lepo mättäällä rinkka selän tukena ja toinen jalkojen kohottajana on vanha koettu rohto sellaiseen heikotustautiin. Kun samalla riisutaan kuumat kengät ja kosteat sukat tuulettumaan, niin kyllähän siinä passaa kölliä.
Tavallinen vaelluskaavahan meillä on ollut jo vuosikausia, että kymmenen minuutin lepo pidetään tunnin välein ja joka toisella tauolla purraan eväsleipää teen kera. Siihen eväsrupeamaan suttaantuu tietenkin enemmän aikaa kun tuo kymmenen minuuttia. Ei sitä aina niin tarkkaan huomaa kellosta tuijotella, mutta noin suunnilleen kulloisenkin tuntuman mukaan. Ei täällä ole tarkoitus kellon perässä juoksennella. Tänne tullaan pätkimään arkirutiinia.
Siinä tauolla ollessamme meidän menosuunnastamme marssii reipasta vauhtia noin seitsemänkymppinen mies, joka kertoo tavoitteenaan olevan Kilpisjärven. Hänellä on yhdeksänkiloinen muonalla ja polttoaineella lastattu täydennyspaketti odottamassa Kalgoaivilla. Reippaan oloinen vaeltaja kertoilee eläkeläisellä olevan aikaa riittävästi ja nykäisee itsensä jälleen vauhtiin.
Murrin lepuutellessa jalkojaan minä sillä aikaa vilkaisen kannaksen kaakkoispuolelle. Siellä Nuorttajavrissa kohistelee pienoinen aallokko (kartta). Tuulen haipakka puhaltelee siltä puolen järvenselän ylitse tänne rantaan. Tullessani tuulensuojaisen lahdelman pohjukkaan sieltä rannasta lähtee pari silkkiuikkua häirinnästä närkästyneenä soutelemaan kuoppaiselle ulapalle.
Iltaa myöten ilmakin viilenee huomattavasti ja minulla on hieman viluinen olo jo vaelluksen viimeisillä kilometreillä. Taitaa olla siihen huomattava osansa heikonlaisella ravintotäydennyksellä marssin aikana. Siis sama tauti kun kumppanillani jokunen aika takaperin. Kun plakkarissa on kotiin voitettuna 12 kilometriä, niin tulemme Ruktajavrin kämpälle tuntia ennen puoltayötä. Siinä pihapiirissä on kolme telttaa ja käymme katsastamassa tyhjän tuvan.
Tavallisesti maastossa yöpyessämme telttapaikan etsimiseen kuluu meiltä runsaanlaisesti aikaa, koska pidämme tasaisen pehmeää alustaa hyvinkin tärkeänä. Rauhaisa yöuni on seuraavan päivän vaelluksen perusta. Jos suinkin vain löytyy teltan pohjan kokoinen upottavan pehmeä kaarnikkamatto, niin siihen me asetumme. Täällä hiekkaisen tasaisella autiotuvan pihamaalla ei sellaiseen ylellisyyteen ole mahdollisuutta, joten panemme pikaisesti omankin asentomme valmiiksi koivupuskan tyven jonkinlaiseen pehmeyteen. Murri tavallisen tapamme mukaan jää sisustamaan telttaa nukkumakuntoon ja laittelemaan leipiä syömävalmiiksi. Minulla on ohjelmassa sillä aikaa illallisen keitto. Tuo on nyt aika rehvakkaasti ilmaistu, koska enhän minä varsinaisesti mitään illallista keitä, vaan valmiiseen retkimuonaan lisään vain vettä ja sitten kiehautan. Vettä hakiessani iskee jokunen todella raju vilunväristys, joten pitää pian saada jonkinlaista murkinaa navan taakse. Saan aterian juuri valmiiksi, kun alkaa ripsutella vettä. Minä koppaan kattauksen mukaani tupaan. Siellä on samoihin aikoihin lopetellut aterioinnin toinen vaeltajapari. He ovat selvästi aika paljon meitä nuorempia. Olen jo aiemmin pihalla huomannut heillä olevan pienikokoisen kirkkaan keltaisen teltan.
Ennen kuin asetun lepoon omassa teltassamme lisään lyhythihaisen paidan päälle ohuen fleece-pusakan ja lyhyiden alushousujen päälle pitkät. Ja uni maittaa maaru kylläisenä.
Pitjuusit ja tunturikihu
Jossain vaiheessa perjantain aamuyöllä herään pienten sadepisaroiden pehmeään rummutukseen teltan ulkopintaan. Se on ääni, jota rauhallisempaa tuutulaulua en ainakaan minä äkkipäätä muista kuulleeni ja siihen minä kylkeäni kääntäen tyytyväisenä nukahdan heti uudelleen.
Herään pieneen pissittelyn tarpeeseen, mutta en viitsi lähteä kömpimään pystyyn. Kerron itselleni ettei ole tarvetta jaloitella ja sammahdan taas pehmeällä patjallani.
Kello kertoo päivän olevan kohta jo puolessa, kun seuraavan kerran availen silmiäni. Murrikin on jo saanut päänsä ainakin osittain pystyyn.
Ilma on jonkin verran sateinen ylös noustessani, joten saapastelen sovinnolla sisälle tupaan meille aamiaista valmistelemaan. Keltatelttaiset ovat siellä juuri syömässä omaansa, mutta sinnehän sopii sovussa muitakin Metsähallituksen kaasua polttelemaan. Saman pöydän ääressä istuessamme kertoilemme hieman aikaisemmista vaelluksista eri puolille tunturialuetta.
Käydessäni koukkaamassa vettä aamiaistarpeiksi Ruktajavrista huomaan siellä parinkymmenen metrin päässä laiturista uiskentelevan sotkaparin.
Emme pidä kiirettä, vaan odottelemme rauhassa ilman kirkastumista. Keltatelttaisetkin ovat jo panneet kangasyksiönsä pussiin ja lähteneet tunturiin.
Vasta 16.30 me suuntaamme saappaat jalassa kohden kuuden kilometrin päässä meitä odottelevaa Njavgoairoaivin tupaa.
Alkumatkasta ei ainakaan minun nokialainen kännykkäni löydä minkäänlaista tukiaseman kenttää. Valitsemme pohjoisemman polun. Siinä on alussa kilometrin mittainen tunturikoivikkoa halkova nousu, jossa kivutaan ylöspäin noin 70 metriä. Ennalta arvaamatta metsä loppuu ja edessä aukeaa levollinen ja tasainen tunturin rinnepaljakka. Pitjuusin huilu soittelee haikeaa, mutta kirkasta ja yksitoikkoista säveltään. Pitjuusi, etelän miehen viisaassa kirjassaan kapustarinnaksi kutsuma, asuttaa täällä kukin pari poikasineen omaa suurehkoa elonpiiriään. Tällä linnulla on poikasvaiheen jälkeen nimensä mukainen rinnalta vatsalle ulottuva musta, valkoreunainen kapustan muotoinen kuvio. Kun vaeltaja tai jokin muu pitjuusin mieltä uhkaava vaara ylittää sen elinpiirin rajan, niin lintu pyrkii viheltäen ja matalia lentopyrähdyksiä tehden ohjailemaan häiriön pois oman perheensä alueelta. Aika usein sattuu kuulemaan parin pitjuusin samanaikaisesti viheltävän hieman eri äänenkorkeudella. Siitä syntyy kuultavaksi milloin minkinlainen mukavan sirraava riitasointu.
Istumme paljakalla ja mutustelemme maukasta näkkileipää. Emäntä oli laittanut ne jokunen tunti aikaisemmin valmiiksi. Tiiviissä muovipussissa juuston ja metvurstin kanssa muhiessaan ne ovat muuttuneet mukavan pehmeän sitkeiksi. Termospullon ulompi, ajan kellertämä korkki kiertää vuoroin kädestä toiseen. Hörpimme siitä palan painikkeeksi teetä. Mukanamme oleva Airamin punainen termospullo on ollut suvussani jo vuosikymmeniä ja kiitettävästi on tehtävänsä toimittanut. Se oli käytössä jo ties kuinka kauan isälläni tai hänen Paavo-veljellään. Molemmilla oli samanlainen punainen kumppani matkoilla mukanaan, joten en todellakaan muista kumman tämä pullo on aiemmin ollut. Paavo oli sodasta lähtien Lapin vaeltaja, asuikin täällä jossakin, milloin missäkin. Olen perinyt tämän kunnioitetun vanhuksen heiltä joskus 50- tai 60-luvulla.
Ylen tyytyväisenä nykyiseen olotilaansa Murrikin siinä istuessamme herkistyi tunnettua laulua mukaillen runoilemaan:
”Tuntureista, joista,
järvistä ja soista
on vaeltajat pienet tehty.”
Kun siitä nostamme rinkat jälleen kantoon, niin olemme melkein heti ärhäkästi huutelevan hohtavan valkorintaisen suuren linnun pesueen elinpiirissä. Mustalakkinen ja piiskapyrstöinen tunturikihu siinä puolustaa omaksi katsomaansa aluetta. Sen taidokkaat ja sulavakaarteiset lentokuviot ovat kaunista katseltavaa. Sillä ei taida olla poikasta nyt aivan meidän kulkulinjallamme, koska se ei hyökkää kohti, vaan tyytyy kauempaa varoittelemaan.
Meillä on näistä raivokkaista oman pesueen puolustuksista aikaisempaa kokemusta Jeskadamilta, pohjoisen Utsjoen tuntureilta. Siellä Stuorrakeädggekielaksen etelärinteillä melkein astuimme sen kuivan tunturiruohon värisen poikasen päälle. Siitä tämä ruskeankirjava pallero juosta piipersi pienillä jaloillaan kuivien korsien ja vajaan kymmensenttisen skierrin, vaivaiskoivun varsien alle hädissään piiloon. Silloin jälkikasvuaan puolustavan tunturikihun hyökkäykset olivat jopa pelottavia ja äänekkyydessään jollain lailla kammottavia. Emolintu teki kirkuen korvia vihlovia salamasyöksyjään tuskin vaaksan etäisyydeltä päämme ohittaen.
Njavgon välietappi
Njavgon kämppä (kartta) on tasaisena mattona leviävässä tunturikoivikossa ja kesäisten lehtien aikaan sen tummahkon hahmon huomaa vasta muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä. Kämppä ei näy edes tunturin paljakalta alas tultaessa. Jos sen pihamaalle ei johtaisi selvää polkua, niin sitä saisi varmasti etsiä kauankin, koska lähimmät kartalta ja maastosta löytyvät selvät yhtenevät kiintopisteet ovat vasta noin kilometrin etäisyydellä.
Ylhäällä paljakalla tullessamme näemme jonkun tulevan tuvalle päin vedenottopaikan suunnasta kädessään jotain suurta valkoista, kuin tyhjää muovikassia kanniskellen.
Nuoripari pystyttää telttaa. He ovat tulleet hetki sitten Kuivilta ja jäävät tänne siljolle lepoon. Näemme keltatelttaisten rinkat seinustalla. Teltan pystyttäjät kertovat näiden toisten lähteneen kauemmas vedenhakuun. Syömme pikaisesti evästä, teetä ja juusto-metvursti-näkkileipää. Meillä on tarkoituksena yöpyä seuraavan kerran Ahkojotgoahtissa, Aku-kammissa.
Kun olemme päässeet jonkun sadan metrin matkan, niin tutut veden noutajat tulevat meitä vastaan kantaen kumpainenkin yhtä tuvalta ottamaansa vesiämpäriä. He ovat hakeneet juotavaa Navgoijohkasta, koska tuvan normaali vesipaikka on kuulemma kuivahtanut. Jutustelemme hetkisen ja siinä selviää että olemme lähes saman kylän väkeä, asumme kaikki Espoossa.
Navgoijohkasta minulla on 18 vuoden takainen hyvin epämääräinen muistikuva pienehköstä ja matalasta kalliopohjaisesta joesta jostain parisen kilometriä tästä paikasta yläjuoksulle päin. Mutta kun saavumme rantaan, niin edessäni on leveä ja kivikkoinen joki, jossa virtaa runsaasti kylmän kirkasta vettä. Samassa iskee mieleeni että tämän paikan olen nähnyt aivan varmasti aikaisemminkin. Nämä nurmettuneet jyrkät rantapenkat, joen mutkat ja haaraumat sekä joen pohjalla veden pyöristämät kivet ovat aivan tutun näköisiä. Useampaan minuuttiin en vain tajua koska minä olen täällä ollut. Haen muistini sopukoista paikka missä aivan tämän joen kaltainen maisema mahtaa olla. Koetan sijoittaa sitä Käsivarren suurtuntureiden alueelle, vaan ei tahdo paikkaa löytyä. Sitten yhtäkkiä kirkastuu että joskus, jokunen vuosi sitten me Murrin kanssa kuljimme tästä Ahkojotgoahtille. Ihme tepposia tuo vanhan vaeltajan muisti teettää. Tankkaamme täällä juomapullomme, ja emäntä huoltaa muutoinkin itseänsä.
Ullavaraksen alarinteessä on kauempaa katsoen kuin ajattelevan olennon aivan tarkoituksella rakentamia suuria kivimuurauksia ja tunturin laella on selvästi korkea ja pitkä muuri kuin keskiajan ritarilinnan rintavarustus. Nämä ovat muodostuneet vaakasuoraan lohkeilleesta kalliosta, jonka liuskat ovat sitten vielä katkeilleet kuin staalon tiiliskiviksi.
Parisen kilometriä ennen kammia polku laskeutuu suolle. Sen reunamilla herää taas tarkkoja paikallisia mielikuvia tutusta kaatuneesta kelosta, suurista tasalatvakatajista ja jalkineen vaihdosta.
Suolta seuraavalle harjanteelle noustessa polun vieressä on suuri epämääräinen kasa polun merkkejä. Tänne asti etelästä päin on vanhat alle puolimetriset mustat pikkupaalut vaihdettu uusiin valkoisiin, ja tästä eteenpäin on sitten vain noita vanhoja. Aurinko lämmittää melkein liikaakin ja rinkka painaa olkapäillä. Varsinkin vasenta jäytää ikävästi mutta käki jaksaa elämän kultaisia vuosia meille kukahdella…
Ahkojotgoahti
Nyt iltasella laskeudumme laakean, matalaan Tsobmalohvuobmaan, jonka pohjoisen rinteen alla on hyvin maastoon hyvin sopeutuva Ahkojotgoahti, jonka pihalla pian olemme (kartta). Takanamme reilun 13 kilometrin vaellus Ruktajavrilta. Täältäkään ei saa yhteyttä kännykän tukiasemaan, vaikka sitä yrittääkseni kiipeän ylemmäs rinteelle. Eihän meillä mitään asiaa kenellekään ole toimitettavaksi, kunhan pistin piruuttani puhelimen päälle ja kokeilin joskos tärppää. Eipä kännyllä erämaissa paljoa käyttöä ole.
Niin kauan kun me olemme pohjoisen tuntureilla vaeltaneet, niin mieltäni on kiehtonut kammi, tuo pohjoisen rajuissa oloissa kasvaneista vääristä koivunrungoista ja turpeesta rakennettu asumus. Ahkojotgoahti on näistä suurin jonka olen kohdannut ja jossa olen öitäni leväten ja nautiskellen viettänyt. Tässä asumuksessa on tuulikaapin kokoinen eteinen ja tavallaan kaksi erillistä huonetta, joissa kummassakin on vaatimaton ikkuna vähäistä valoa sisään tuoda. Tiukkaan pakaten sinne mahtuu yöpymään kahdeksan kulkijaa, mutta kuudella on jo aika riittoisat petitilat. Luonnonkivistä muurattu avotakka jakaa tämän hyvin kodikkaan, miellyttävän asentopaikan kahtia. Sisäpuolella olevat kaarevat koivunrangat muodostavat ylöspäin suippenevia holveja kuin goottilaisessa kirkossa.
Alkuperäinen vieraskirja on onneksi huomattu ottaa talteen Suomen Ladun arkistoon, mutta kopio on kammissa. Tässä lyhyt lainaus tämän vieraskirjan alkulehdiltä.
Tsuopmalatvuobma.
Vieraskirja.
(Aku-kammi)
Tämän turvekammin on rakentanut ”tunturilatu ry:n” rakennusretkikunta 8-16.9.1959.
Kammi on tarkoitettu retkeilijöiden ja kaikkien muidenkin näillä kairoilla kulkevien käyttöön.
Kulkija pidä kammi siistinä, korjaa ilmaantuneet viat ja puutteet tai ilmoita niistä osoitteella:
Suomen Latu ry. Helsinki. Korkeavuorenkatu 25.
Kun on taloksi asettunut ja siellä rauhoittuu sekä hiljaa kuuntelee, niin saattaa kuulla joka puolelta pientä rapinaa ja narskutusta. Kammin ympärivuotiset vakituiset asukkaat, pienoiset vikkelät pikinenäiset ja nappisilmäiset karvapallot odottelevat satunnaisen matkalaisen tarjoamia makupaloja itselleen vaihtelevaksi lisäsärpimeksi.
Aina saavuttuamme jollekin autiotuvalle tai kammille Murri etsii heti sopivan väliajan tullessa käsiinsä vieraskirjan. Hänen lukuetsintänsä kohteina ovat ensiksi käsittääkseni viime päivien tapahtumat ja sitten tärkeimpinä mahdollisesti löytyvät vanhemmat kirjaukset ja ennen kaikkea muistot meidän omista aikaisemmista käynneistämme tälläkin lepopaikalla.
Ei hän niihin kait käytännöllisesti katsoen koskaan ole itse kirjoitellut mietteitään tai muitakaan viestejä. Ainahan se on minun kontolleni kolahtanut. Joskus lähtee sielun sopukoista suoltumaan vapaita miettelyksiä, mutta aina ei jaksa aueta ja silloin tulee paperille vain lattean harmaata ilmoitustekstiä.
Tässä toinenkin lainaus tämän kammin kirjaston niteistä siltä ajalta kun me edellisen ja ainoan kerran täällä olemme vierailleet.
4.7.97.
Tullessa eilen oli vaaleanharmaa ilma. Tänään lähtiessä aamupäivällä taivas ja maa ovat kuin sinikeijujen häissä. Ensi kertaa tällä kammilla. Parisen vuotta sitten kevättulvainen Akujoki katkaisi tuloajatukset. Kammi on vaeltajan unelma, siisti ja täynnä elämän tuntemuksia.
Espoosta
MURRI
E J
S
Kiitokset maahisille
Minulla on käsitys, että Murri ei aikaisempina vaellusvuosinamme ole oikein pitänyt kammien yksinkertaisuudesta, mutta nyt hänen suhtautumisensa on muuttunut hyvinkin myönteiseksi. Siispä varaudumme yöpymään kammissa. Minä laittelen illallista ja keitän teetä runsaasti sokeroituna termospulloon valmiiksi huomista vaellusta varten. Murri tekee evästä myös huomiseksi ja sitten hän sijaa vuoteemme valmiiksi kammissa. Aterioimme ulkona heleässä pohjoisen kesässä ja lähdemme kylläisinä valmistelemaan matkaamme unten maille.
Minulla luisevana tyyppinä on maastossa ja ennen kaikkea tasaisella autiotuvan laverilla maatessani usein alustan kovuuden aiheuttamia vaikeuksia. Eipä Murrikaan kovista muhkuroista allaan erikoisemmin nauti. Siksi hankinkin tälle reissulle puhallettavan ilmapatjan. Koska kaveri arvioi sellaisen itselleen tarpeettomaksi, niin se jäi minun käyttööni. Tosin hänellekin ostettiin uusi ja aikaisempaa huomattavasti paksumpi solukuminen makuualusta. Eihän tuo puhallettava mielestäni oikein vaeltajalle sovi, mutta se on ihanan pehmoinen ja lämpimän tuntuinen ainakin näin kesäaikaan. Se menee melko pieneen tilaan ja painaa kuitenkin vain alle kahdeksansataa grammaa, joten taidanpa kantaa sitä toistekin rinkassani. Makuupussina minulla on tällä kertaa mukanani kaksi erillistä sisäkkäistä pussukkaa. Toinen on oranssin värinen, joka paremminkin tuo mieleen täkin kuin makuupussin ja sen päällä on hyvin ohut untuvapussi. Koska kääntyminen toiselle kyljelle makuualustalta pois pyörimättä vaatii melkoista temppuilua ja notkeutta sekä voimaa, niin otan molemmat kevyet pussini levälleen aukaistuina päälleni peitteeksi.
Parttio
Lauantaina aamupäivällä vaelluskumppanini kertoo joskus aamusella unen pöppöröisenä kuulleensa kuin maahisten marssia kammin ulkopuolelta. Hän oli noussut katsomaan pienestä ikkunasta ja oli nähnyt vain suurehkon porolauman loppupään jutaavan parinkymmenen metrin päässä juuri ikkunan ohitse. Muutama kymmenen niitä siinä oli hänen näkyvissään kulkenut joen vartta länteen, silloisena suuntanaan Ahkujohka.
Kun aamuaskareet on toimitettu ja kupu on kylläinen, niin minä levitän eilisen sateen jäljiltä märän telttamme kuivumaan polkuopasteiden päälle. Siinä se rauhallisesti kahahtelee leppoisan itätuulen sitä leyhytellessä. Nyt meillä on aikaa ja minä vain olen ja nautin elämästä. On lämmintä ja vieno tuulenvire saa joenrannan mättäiden kursuheinät väräjämään. Korppi lentää kailottaen ylitse ja jää kiertelemään alemmas joelle niestapalan toivossa.
Minä en ole täällä, vaan hevosen pään mittaisena polvihousuisena pojanvesselinä mummolassa. Aurinko porottaa, kärpäset surraavat. Riihen nurkalla, siinä tiilisavimyllyn vierellä, astun vahingossa päältä jo kuivahtaneeseen lehmänläjään. Sonta pursuaa varpaiden välistä mukavan kaarevina makkaroina. Auringon paahteeseen joutunut kiiltävän musta sittisontiainen kiirehtii kuivien maassa maatuvien heinien alle turvaan ja tunkee tarmokkaasti sieltä vielä syvemmälle mustaan multaan. Pyyhin jalkaani heinikossa tallin nurkalla. Käki kukkuu jossain kaukana ja kana kaakattaa muninnan merkiksi. Iso paarma surraa auringon korventaman tervantuoksuisen ja tummanharmaan riihen seinähirren nurkan salvoksella. Minulla on hyvä olla.
Koko aamupäivänä täällä ei ole näkynyt muita vaeltajia, joten kammi siljoineen, pihoineen on ollut kokonaan meidän. Olemme vihdoin tunnin verran puolenpäivän jälkeen pakkaamassa lähtöä varten. Kun pääsemme matkaan ja kierrämme juuri nurkan taakse, niin kammin takaa, sen seinusrinteestä pyrähtää riekko lentoon sille tavanomaisella melkoisella kotkotuksella. Se lähtee meistä vasta vajaan parin metrin päästä ja kohtaamisen raju pelästys on varmasti molemminpuolinen. Mitä lie ollut tekemässä samassa asunnossa meidän kanssamme. Riekkoja täällä on runsaasti, mitä todistaa melko tiuhaan polulla olevat verekset rypykuopatkin. Polulla on myös lentelemässä paljon sinisiipiä. Perhosia on muutenkin runsaasti, varsinkin jotain vaaleankeltaista päiväperhoa.
Tseävrresjohka virtaa mahtavassa uomassaan. Kirkkaan raikasta vettä on runsaasti täällä kuten parissa muussakin pienemmässä notkelmassa. Juotavaksi sitä kyllä riittää aivan varmasti, eikä sitä tarvitse mistään mukaansa hamstrata.
Kun koilliseen johtava merkitty polku kaartaa itään ja nousee Kamaoaivin ja Uhtsaroadjan väliseen satulaan, niin jalan alle löytyy jonkin verran rakkaa. Kivenmuhkuraisesta satulasta reitti kääntyykin pian pohjoiseen ja muutaman kumpareen ylitettyämme ilmestyy kaukaisuudesta näkyviimme aivan yllättäen Kuivin autiotupa (kartta).
Kuivin ja Kamaoaivin välisestä laaksosta ilmestyy näkyviimme jokunen joen vartta seuraileva rauhallisesti ruokaileva poro. Nousemme pienelle mäentöyssylle ja poroja ilmaantuu lisää katseltavaksemme. Lähestymme hiljalleen toisiamme ja pian on näköpiirissämme noin 120:n pään parttio. Lieneekö sama, josta emäntäni oli aamulla nähnyt osan Ahkojotgoahtilla. Ne asettuvat hiljalleen liikehtien Kuivin autiotuvan edustalle ja ruokailivat siinä pitkälle iltaan.
Tuvassa asustelee sinne saapuessamme pitkänhuiskea hiihtäjätyttö. Ainakin hänellä on yllään jonkin hiihtoklubin nimi sinivalkoisen puseronsa selkämyksessä. Hän on viettämässä luppopäivää jo eilisestä lähtien. Tyttö on hyvin huomaavainen ja tarjoaa luontevasti apuaan kaikille. Hän oli käynyt edellisenä päivänä Kuivin huipulla ja oli siellä nähnyt polulla riekon pesän. Puolen metrin päästä hänen edestään oli emo vasta lähtenyt pesältään ja hän oli vähällä murskata munat 41:n numeron vaelluskengällään. Munia oli pesässä ollut kuusi kappaletta. Aika myöhäinen oli haudonta-aika, mutta oliko sitä häiritty niin usein ettei munista enää untuvikkoja kuoriudukaan?
Espoolaiset tunturituttavamme, tutut jo Ruktajavrilta, saapuvat myös autiotuvalle, syövät ja menevät telttaan yöksi. Me jäämme Riikan kanssa tuvan suojiin asustamaan.
Sateentuhruinen luppopäivä
On sunnuntai ja aamupäivä kun heräilemme. Ulkona on 10 astetta lämmintä ja vettä vihmoo. Hiihtoklubilaiselta rupeaa vaellukseen varattu aika uhkaavasti hupenemaan ja hän lähtee reippaasti sadetakissaan taistoon vettä vastaan. Hän sanoo koettavansa päästä Luobmusjavrille yöksi. Matkaa on 24 kilometriä, mutta mitäs ne nuoret urheilijatytöt.
Espoolaiset tulevat vihdoin teltastaan sisälle aterioimaan. He lähtevät huiputtamaan Kuivia. Hekin kohtaavat saman riekon pesineen ja munineen. Onpa vilkasta häirintää toisen pesällä.
Minä löydän suuren, 36 senttiä pitkän mustan siipisulan tuvan pihalta, aivan vedenhakupolun varrelta vaivaiskoivuryppäästä. Kun otan sen sisälle ja näytän muille, niin syntyy keskustelu siitä onko tuo kotkan vaiko korpin lentimistä kotoisin. Parikin eri henkilöä kertoo nähneensä kotkan tässä juuri liitelevän Kuivin tunturilla. Minäkin olen aikaisemmilla reissuillamme havainnut tuon suuren erämaiden kuninkaan lekuuttelevan ainakin täältä viiden-kuuden kilometrin päässä lännessä virtaavan Ahkujohkan taivaalla. Korpeista ei tässä yhteydessä kannata puhuakaan, koska niitä on täällä lähes kaikkialla. Molempia ehdokkaita näillä kairoilla siis asustelee. Vakaa käsitykseni kuitenkin nyt on, että kiiltävän musta sulka täytyy olla korpin. Molemmilla kotimaisilla kotkillamme lienee tummassa värityksessään ainakin häivähdys ruskeaakin.
Laittelen meille talonpojan juureskeiton kämpän kaasulla kiehahtamaan. Kello näyttää jo 16 ja edelleen tihuttelee. Sinänsähän kellon näyttämillä ei ole vaellukseen lähtemisen kannalta mitään merkitystä, koska päivällä on mittaa monta viikkoa. Tuuli on kääntynyt lännen puolelle, mutta tuhnuiselta ilma vain jaksaa näyttää, Kuivillakin on pää aivan pilvessä. Illemmalla keittelen kaalisoppaa läksiäisiksi ja terästän sitä vielä mummon muusilla jotta jalka reippaasti nousisi. Syötyämme päätämme kuitenkin jäädä vielä yhdeksi unenrupeamaksi odottelemaan aurinkoa, kun tuulikin sitä näyttää lupaavan ja pyörähdämme pusseihin. Päivän ja seuraavan yön aikana tuvan ovet käyvät ahkeraan, kun on useampiakin tulijoita.
Riekot
Maanantaiaamuna heräämme aikaisin makailtuamme koko edellisen päivän. Nyt on aika lähteä takaisinpäin kohti etelässä maisemaa halkovaa Karigasniemen tietä. Lähtöaskareiden jälkeen painamme oven kiinni jo kello kahdeksan aikaan muiden nukkuessa kuka teltassaan ja kuka kämpässä tai kämpän liiterissä.
Ensimmäinen eväidensyöntitaukomme on Tseävrresjohkalla. Otan siellä jonkin kuvan Murrin kahlatessa joen poikki ja lisää maisemasta sekä jokipenkan kukoistavista kukkakentistä.
Pikkuisessa puronotkossa Tseävrreskielaksen eteläpuolella edessämme vilahtaa polun poikki jotain valkoisen, mustan ja punervan kirjavaa. Viittaan Murrin pysähtymään heti. Hän ei ollut sattunut katsomaan juuri silloin siihen edessä olevan polun suuntaan eikä siis ollut huomannut mitään. Ihmettelen kovasti mikä tuo jonkin verran kissaa suurempi elukka mahtaa olla. En kyllä keksi mitään järkevää ehdokastakaan. Kokonsa puolesta se voisi olla pieni kettu tai naali. Keskenkasvuinen ahmakin pyörähtää mieleeni, mutta nuo kaikki karsiutuvat tuohon valko-musta-kellanpunervaan väritykseen. Tosin minäkään en nähnyt sitä kuin jonkun sekunnin kymmennyksen ajan, joten havaintoni ei voine olla kovin tarkka.
Silmät tapillaan haravoimme katseellamme edessämme olevaa vaivaiskoivikkoa ja puronotkoa. Emme uskalla hievahtaakaan että emme pelottaisi sitä lopullisesti piiloutumaan. Ehkä se vahingossa näyttäytyy jos emme esiinny sille liian hyökkäävinä.
Viiden metrin päässä olevan mättään takaa nousee varovasti tähyämään pienen lapsen nyrkin kokoinen tumma pää, jossa on tukeva nokka ja tapittavat silmät. Riekko, välähtää mielessäni, mutta miten se näytti niin suurelta? Nousee saman mättään takaa toinenkin tappisilmä. Ahaa, kaksi riekkoa juoksi limittäin peräkanaa ja se selittää jo elukan koon. Olemme käsittääkseni lintujen ajatusmaailman mukaan vaarallisia. Kun olemme liian ääneti ja liikkumatta niin me siis vaanimme heidän lapsiaan. Siispä emot eivät voi enää olla piilossa, vaan niiden on kiinnitettävä saalistajan huomio uhrautuvasti itseensä. Ne lähtevät hiljaa kotkottaen juosten liikkeelle. Pieni untuvikko pyrähtää lentoon ja hädissään lyhyillä siivillään hirvittävästi viuhtoen kaartaa matalalla puron ylitse kadoten vastaisen rantapenkan päällä olevan polvenkorkuisen varvikon taakse. Nyt riekot ovat kokonaan näkyvillä ja huomaan siinä olevan kukon ja kanan. Ne juoksevat peräkanaa ja ristiin rastiin edessämme jonkun metrin päässä meistä matalasti kotkotellen. Pienen matkaa juostuaan toinen painautuu maahan, mutta kuitenkin aivan selvästi näkyville, toisen jatkaessa vielä muutaman metrin verran vipellystään. Siitä sitten jonkun sekunnin päästä maassa raajarikkoa esittänyt kirmaissee taas puolelta toiselle huojuvaan juoksuun siipisulat maata lakaisten ja pyrstö vimmatusti väpättäen.
Koetamme päästä nopeasti niiden poikasten läheisyydestä emojen johdatellessa meitä polkua pitkin aina vain kauemmas. Räpsin niistä likimmiltään parin metrin etäisyydeltä omasta mielestäni hienoja kuvia. Kun olemme näin siirtyneet jo sata metriä purolinjalta poispäin, niin mieleeni juolahtaa että miksi ne linnut kuljettavat meitä aina vain polkua pitkin. Ne mennä raapustavat juosten polun poikki viidestä kymmeneen metriä sivummalle ja sitten saman verran taas toiselle puolelle. Me muutamme suuntaa reilusti oikealle, mutta emme pääse linnuista eroon koska nekin muuttavat kulkuaan tullen taas meidän eteemme. Nyt selviää minullekin että riekot eivät kuljeta meitä pitkin polkua, vaan me niitä. Kun linnut ovat meistä noin kymmenen metrin päässä ja me pysähdymme, niin emot palaavat kaarrellen ja kurlutellen lähemmäksi selvästi hakemaan meitä.
Tätä jatkuu parisen sataa metriä ja täällä kukko jättäytyy sivukautta meidän selkäpuolellemme. Mutta äidinvaistot ovat kanalla äärettömän vahvat, sillä se johdattelee meitä reilusti yli neljänsadan metrin, ehkäpä puolen kilometriä tasaista tunturin paljakkaa, ennen kuin painuu huomaamattomasti matalien mättäiden taakse ja sieltä vaivihkaa piilojuoksua etäämmälle ja lopuksi pyrähtää viuhtovaan lentoon päästäkseen joutuin taas pienten lapsiensa turvaksi.
Tämä on meidän vaelluksillamme ensimmäinen kerta kun saimme kokea näin uskomattoman mieleenpainuvan kappaleen riekon elämää.
Aukean Tseävrreskielaksen paljakkaharjanteen jälkeen polku johdattelee meidät jyrkkää luiskaa myöten rehevään koivua puskevaan joenuomaan. Siellä taas tulee sätky, kun riekkokukko kiroten ampaisee lentoon edestämme. Koetan seurailla sitä, mutta kyllähän tunturin asukki osaa meikähölmöä kömpelystä höplästä vetäistä.
Jälleen kammilla
Olemme saapuneet taas Ahkojotgoahtin pihalle. Mitään vaeltajiin viittaavaa ei ole näkyvissä, paitsi että kammin ovea ei ole ulkopuolelta pönkitetty. Astun varovaisen jännittyneenä sisään ja sieluni henkäisee helpotuksesta koska asumus on tyhjä.
Kevon luonnonpuiston raja on koivuisella harjanteella jonkun sadan metrin päässä täältä itään. Täällä rajan ulkopuolella on luvallista kuljeskella muuallakin kuin merkityllä polulla ja telttansa saa pystyttää vapaasti minne vain haluaa. Nuotion luvallinen teko on kylläkin aina kiinni maanomistajan antamasta suostumuksesta.
Päivän kehrä hohtaa valkoisten pilvenhattaroiden lomassa, kärpäset surraa ja perhoset lentää räpsyttelevät. Räkästä ei ole tietoakaan, eipä muinakaan päivinä koko matkamme aikana. Tietysti aina kosteikoissa jokunen yksilö erehtyy inisemään, mutta ei niistä mielestäni ole ollut mainitsemisen arvoista haittaa.
Menen paitapyykille, huuhdon sitä joessa ilman saippuaa. Kierrän kuivemmaksi ja töppään takaisin veteen huljuteltavaksi. Kierrän, huuhdon, kierrän, … Murrikin saa siitä kimmokkeen ja tulee pöksypyykille. Joutuin tuntuu kesä kuivaavan pehmeään syleilyynsä uskotun pyykin, paidan ja pöksyt.
Kun vieraskirjan esilehdilläkin jo 50-luvun lopussa kehotettiin pitämään kammi kunnossa ja korjaamaan pikkuiset huoltoa vaativat paikat, niin minäkin ryhdyn toimiin. Ensin käyn kunnostamassa vedenottopaikkaa sen verran että siitä saa kenttäpullonsa kunnolla kerralla täyteen vettä sotkematta. Ruoppaan sorapohjaa syvemmälle ja korotan sekä tiivistän alapuolella olevaa patousta. Kun tämä näyttää kunnolliselta, niin otan lapion mukaani ylemmäs vuoman rinteelle ja rupean irrottelemaan kivikkoisesta maasta turpeita. Jälkien peittelemiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin turpeen irrotukseen koivunjuurien umpeen kutomasta rinteestä. Näillä irti saamillani suurilla levyillä minä sitten korjailen kammin verhousta, koska vanhat seinäturpeet ovat jo ajan saatossa painuneet kasaan ja alta näyttää paljastuvan vihreätä vesitiivistykseen käytettyä muovia. Nyt siis vain lähinnä ehostan ulkonäköä koska kammi ei tunnu katostaan ainakaan vielä vuotavan.
Kammin ulko-oven vieressä oleva koivunranka, joka kannattelee ulko-ovea suojaavaa katon lippaa, on tuohensa sisällä aivan pökköpuuta. Otan eteisestä kovin huteran näköisen sahanremppanan, jonka terä on vahvassa ruosteessa. Ilmassa on tosi kesä ja niin riisun juuri pesemäni paidan ja annan auringon hyväillä pintaani. Etsiskelen rinnekoivikosta sopivasti luonnonväärää ja oikean mittaista puuta. Kun vihdoin pitkän etsiskelyn jälkeen löydän sellaisen niin aloitan oman pienen savottani. Pokasahan raami notkahtelee ja terä hirttelee kiinni. Pääsen pureutumaan ehkäpä vähän päälle kymmenen milliä koivun runkoon, kun saha lopullisesti jää jumiin. Siihen loppuu minun savottani.
Jokunen jo Kuivin kämpältä tuttu tyhjän kävelijä, kuten meitä vaeltajia joku kutsuu, tulee rinnettä alas liiterin nurkalta iltapäivän kuluessa, tankkaa ja jatkaa vaellustaan etelään päin.
Syödessämme otan taas jonkin kuvan, kun huomaan kameran laskurin näyttävän nollaa. No voihan … Että pitikin … Olen kuvaillut koko alkumatkan, tai kolme neljäsosaa siitä ilman filmiä. Jotenkin muistuu mieleeni lähinnä ne ottamattomat jääneet riekko-otokset. Niin läheltä kun pääsin niitäkin kuvaamaan. Päätän lähteä takaisin sinne Riekko-ojalle. Tuossahan se on kilometrin päässä, joten ilman kantamustahan siellä käväisen puolessa tunnissa. Murri selvittää minulle:
– Ei se ole kilometrin päässä, vaan sinne on paljon pitempi matka. Eihän se ole se ensimmäinen notkelma koivuharjanteen jälkeen. Sieltä on noustava vielä sille aukealle paljakalle ja vasta sen takana ne riekot olivat.
En oikein luota hänen muistiinsa tässä asiassa, vaan intän vastaan ja selittelen. Lähden reippaasti vauhdilla ja lupaan olla takaisin tunnin kuluessa. Epäilen kyllä itsekin liekkö ne linnut enää siellä näin myöhään iltasella. Yleensä kun ne ovat paremminkin kovin aamuvirkkuja, joten taitavat jo olla nukkumassa jossain muualla.
Vajaan kilometrin päässä minun täytyy myöntää itselleni paremman puoliskon muistin olleen jälleen omaani selvästi paremman. Tässä ensimmäisessä notkelmassahan oli lennellyt se yksinäinen kiroileva kukko. Kaivan kartan vasemmasta rintataskustani ja mittailen siitä katseellani etäisyyksiä. Vilkaisen kelloa, joka näyttää 20.20. Jos jatkan, niin polkua on vielä taitettava reipasta kävelyvauhtia kolme kilometriä. Se tekee puoli tuntia. Olin luvannut olla kammilla takaisin kello 21:n aikaan. Päätelmäni on että ehdinhän minä hyvin käymään tuolla hieman kauempanakin. Toivo kadotettujen riekkokuvien saannista on polttavan vahva.
Eipä siellä ennakkoaavistukseni mukaan mitään kuvattavaa löytynyt. Perhosia lepatteli ja yksi kauniin korea punaniska, lapinsirkku siellä pirraten vihelteli skierrin latvuksissa.
Olen juuri palannut tuloksettomalta kuvausmatkaltani ja leyhyttelen reippaan reissun tuottamia ylimääräisiä lämpöjä. Olemme jäämässä kammiin taas yhdeksi yön seuduksi Varusteemme ovat ulkona, mutta olen kaiken aikaa valmiina siirtämään rinkkani vauhdilla sisälle varausmerkiksi vakiopuolellemme, jos joku muukin saapuu tänne vielä näin ilta yhdeksän jälkeen. Ja tuleehan sieltä pohjoisen suunnasta, samasta josta minäkin reilua varttia aiemmin, näkyviin yllättäen pari miestä muutaman kymmenen metrin päässä. Saanpahan äkkiä vauhtia töppösiini ja koppaan tavarani kantoon. Kammista ulos tullessani jäämme hetkeksi juttelemaan. Vanhempi heistä on luontevan rento jutustelija nuoremman paremminkin keskittyessä kuunteluhommiin. Tällä puhemiehellä on harvinaisen komea, leveä ja värikäs vyö.
– Näimme tuolla tullessamme aina edellisellä harjanteella sen taakse painuvan selän, kertoilee vyömies ja jatkaa. Kun tässä ei ole tuolla seuraavalla rinteellä ketään menemässä, niin tekös tuolta tunturista juuri tulitte. Vai onko tästä mennyt joku juuri äskettäin vauhdilla ohitse.
Myönnän olleeni siellä liikkeellä ja kerron riekoista. Ihmettelen itsekseni heidän noin kahden metrin mittaisia sinisiä vaellussauvojaan. Nämä juuri tulleet vaeltajat ottavat vettä ja panevat viereisen harjun päälle vauhdilla pystyyn oman majoitteensa. Se näyttää olevan suuri kota ja siinä heidän vaellussauvoillaan on sitten toinenkin käyttö. Niistä muotoutuu näppärästi kodan pitkä keskisalko. Aika näppärää, täytyy myöntää. Tulevat sitten alas keittokehikolle. Minä siinä vierellä pöydän ääressä lueskelen menneiden kairanpolkijoiden muistiin merkitsemiä tuntemuksia. Vanhempi miehistä sytyttää tottuneesti tulet ja alkaa paistaa kalaa. Hiljaisempi miehistä menee rantaan ja näyttää huoltavan jalkojaan. Juttelen vanhemman kanssa leppoisasti niitä ja näitä.
He ovat isä ja poika, eivät varsin ensi kertaa erämaassa. Isä on evp kapitulantti, juuri viisikymppisenä eläkkeelle jäänyt ja poika lähtee parin päivän kuluttua väkeen, rajakomppaniaan. Ovat jostain matkansa varrelta napanneet mukaansa neljä tammukka ja niistä nyt isä rakentelee heille illallissärvintä. Poika taitaa kodalla laitella muuta ruokaa.
Sanovat jatkavansa aamulla maantien varteen, jonne on matkaa 26 kilometriä. Meillä on ajatuksissa taivaltaa Ruktajavrille, joka on siinä puolessa välissä heidän tavoitettaan. Jotkut tyytyvät vähempään kuin toiset.
Huivipäinen tyttö
Parisen kilometriä kammilta etelään, Ullavaraksen pohjoisen puolella on pikkuisen joen tasaisille rantamille levittäytynyt elinvoimainen kosteikko, paikoin jopa kolmisen sataa metriä leveä rehevien pounujen peittämä suo. Tämän reunamilla meillä on jo perinteisesti ollut peffan paikka, niinpä nytkin teetä hörpiskellen istumme polusta vähän sivummalla.
Etelästä parin-kolmensadan metrin päässä näkyy tulevan polkua pitkin sini-valkoisiin pukeutunut olento. Tulee vähän lähemmäksi ja me huomaamme jotain täällä tuntureilla tavallisuudesta perin poikkeavaa. Hän juoksee ja hyvin lennokkaalla askeleella. Se ei ole tavallisen rinkankantajan vakaata etenemistä, vaan niissä oloissa huimaa vauhtia. Hän on huivipäinen, pitkän solakka ja pyöreäkasvoinen tyttö. Hänellä on oikeassa kädessään jotain valkoista, jonka tulkitsen kartaksi. Ahaa, lausahdamme, varmaankin suunnistaja.
– Onkohan täällä jokin kilpailu menossa, ehdottaa Murri.
– Enpä oikein usko, että näin syrjäiseen kolkkaan kisoja kannattaa järjestää, penään minä.
Tämä outo ilmestys saapuu meidän kohdallemme. Hän ei varmaankaan ole huomannut meitä, koska minun häntä kannustaessani hän kuin säpsähtäen kääntää päänsä meitä kohden kuitenkin jatkaen koko ajan vauhdikasta etenemistään.
Takaa näemme hänellä olevan selässään pienen katupäivärepun.
– Ei tuonne ainakaan yöpymisvarusteita sovi, päättelen minä. Ehkä jonkin verran evästä, ainakin nestettä kuluu kovasti tuossa vauhdissa ja tässä lämmössä.
Sini-valkea huivipää on saapunut keskellä suota virtaavan joen partaalle. Se ei yhtään hidasta hänen menoaan. Tulee loivaa nousua eikä askel siinäkään hidastu. Jyrkempi rinne meistä neljänsadan metrin päässä. Nyt varmaan pistää kävelyksi. Vaan kun ei. Kyllä tytöllä on hirvittävän vahva kunto. Ei ole fysiikassa valittamista. Hän katoaa rinteeseen koivujen sekaan.
Jään kaverini kanssa puntaroimaan näkemäämme. Tuon juoksijan täytyy olla huippuluokan urheilija. Minne hän on matkalla? Rupean laskeskelemaan hänen mahdollisia tämän päivän tavoitteitaan. Tällaisessa maastossa keskinopeus varmaan päälle kymmenen kilometriä tunnissa. Täältä Kuivin autiotuvalle on matkaa 12 kilometriä. No eihän se ole kuin vähän päälle tunnin matka tuossa kunnossa. Sieltä takaisin maantien varteen on matkaa hilppu päälle 30 kilometriä. Minun teoriani mukaan matkan taittoon, pienet tankkaustauot huomioiden tuolta sisupaketilta kuluu aikaa sen verran että hän on pikitiellä vajaassa viidessä tunnissa.
Huh ja vielä kerran huh. Meiltä kuluu matkaan vähintään kuusi vuorokautta, mutta tuo tyttö selvittää mahdollisesti koko matkan mennen tullen alle kuuden tunnin.
Erään tien loppu ja toisen alku
Laskeudumme Aihtetsohkan ja Ullavaraksen välistä matalaa satulaa etelään, kohti Njavgojohkaa. Korkealta rantaniityltä etsimme paikkaa mistä pääsemme astumaan joen kivikkoiselle pohjalle. Katson sieltä Murrin matalammille saappaanvarsille vähävetisemmän kahluupaikan. Palaan sitten takaisin keskemmälle ja käännyn läpinäkyvän väreilevässä vedessä ylävirtaan. Kuljen viitisen metriä ja vesi huuhtoo jo melkein saappaan varren suuta. Oikealla näyttää syvältä, joten käännyn hieman vasemmalla. Vilvoittavan eteläisen tuulahduksen vire tuo nenääni jostain mukaansa ottaman voimakkaan hajun. Se tuo mieleeni ajat vuosien takaa kun omakotitalossa asuen puuseen alustaa tyhjentelin. Nousen kiviselle niemekkeelle keskellä virtaa. Siinä se on.
Joen ylitettyään Murrikin tulee rantaa pitkin ylävirtaan ja huomaa hajun lähteen. Siinä paljaiden veden pyöristämien kivien päällä on kärpäsiä kuhiseva poron raato kylkiluut hyökkäävästi törröttäen taivasta kohden. Siinä entinen poro haisee vajaa viisi metriä sivussa merkityltä vaelluspolulta ja tästä kulkijat ottavat juomavetensä. Ihmettelen miksi me emme neljä päivää sitten tästä ohi kulkiessamme tätä havainneet. Tosinhan meidän kulku-uramme osui tästä vähän ylävirtaan päin, mutta ei kait kymmentäkään metriä. Vai onko haaska ilmestynyt tähän meidän kulkumme jälkeen. Jos näin on niin yllättävän nopeasti se on mielestäni jo tuohon kuntoon joutunut. Onhan nyt tosin ollut hellettä päivisin ja tällä alueella asustaa kotkaa, korppia ja varmaankin myös kettua.
Kysyn kännyllä numerotiedustelusta paikallisen ulkoilualueen hoitajan numeroa, mutta pääsen vain Kittilän aluetoimistoon juttelemaan koneen kanssa.
Njaugon tuvan pihamaa kukkii ympäriinsä viehättävää mustasilmää, kanukkaa. Menemme sisälle ja otamme evästä ja minä sinne jätetyistä kulkijoille saattokirjeellä varustetuista banaani-maissipatukoista yhden. Vieraskirjassa kerrotaan vettä varmasti olevan tuvan vakio vedenottopaikassa, 800 metrin päässä olevassa Pajuojassa. Jos joku väittää ettei siellä ole vettä, niin todennäköisesti hakija ei ole käynyt koko purollakaan, vaan jossain muualla
Njavgoairoaivin aukealla lounaaseen viettävällä rinnepaljakalla ollessamme nousee siniselle, valkoisen kirjomalle taivaalle kaakosta tummahkon harmaita pilviä. Niiden perässä näyttää olevan jo tuntureiden päällä taivaanrannassa vaaleampaa, joten uhkaava sade ei liene pitkäaikainen eikä raju. Istahdamme rinkkojen päälle. Murri ottaa rinkastaan leivät ja minä omastani termospullon. Pilven jo harvakseltaan pudotellessa pisaroitaan levittelen sadeviittani katokseksi päällemme. Siellä pikku talosessamme einehdimme ja pian hiljainen ropinakin päättyy ja pitjuusin huilun ääni alkaa jälleen kuulua. Lämpimän sateen kastelema auringon suuntainen rinnepaljakka kimaltelee tuhansin sateenkaaren värisin kirkkain pistein. Jatkamme matkaa. Tämän paljakan viimeisen nousun jälkeen alkaa laskeutuminen kohti tunturikoivikkoa. Siinä mönkijän urassa olevassa pyörien välisessä keskitupsakkeessa kasvaa lyhyttä karkeaa kursuheinää ja skierriä. Sen alle epätoivoisessa hädässään tunkee hyvin elinvoimaisen tuntuinen pirteä, ruskea untuvikko. Pikkiriikkinen höyhenpallo taistelee kaikin voimin selviytyäkseen elämänsä alkuun. Mistään ei kuulu hätääntyneen emon huutoja. Yhtään muuta lintua tuon untuvikon lisäksi ei ole näkyvissä. Sen on selvittävä nyt tästä, kuten varmaan monesti ennenkin vain omiin voimiinsa luottaen, täysin yksin. Poistumme kiireesti paikalta.
Ruktajavrin pihamaalla tuntuu olevan menossa vaeltajien markkinarieha. Siellä on pystyssä kymmenkunta telttaa ja hyvin seurallisessa piirissä puhutaan saksankieltä.
Kun keskiviikon aamusella saamme silmämme lopullisesti avatuiksi, niin ympärillämme on kolmetoista muuta telttaa. Tai eiväthän ne varsinaisesti meidän ympärillämme ole, koska me aina katsastamme, jos suinkin vaan on mahdollista paikkamme syrjemmältä omasta rauhastamme, jos yleiselle leiriytymispaikalle satumme jäämään.
Menen rantaan hakemaan aamiaistarpeiksi ja päivän niestapalan painikkeeksi vettä. Vesilaiturista parisenkymmentä metriä länteen on pieni pätkä hiekkarantaa. Siellä on kirkkaan keltainen vene, jota menen katsomaan. Se ei ole mitenkään lukittu ja airotkin ovat odottamassa hankaimissaan, mutta aika huolimattomasti jätetty lavat likoamaan matalaan veteen ja järven pohjaa siinä aaltojen avustamana tökkien kaivelemaan. Perätuhdolla on kaksi virveliä. Veneen pohjalla kärpästen kierreltävänä on neljä vajaan parinkymmenen sentin mittaista kalaa. En tunne niiden lajia, mutta mielestäni ne ovat lohen sukua. Nähdäkseni niistä ei ole veriäkään laskettu ja aurinko paahtaa kuumasti. Ei varmasti veneen omistaja ole sitä viimeiksi käytellyt. Taitaa olla yhteisen kolhoosin omaisuutta josta kellään ei tunnu olevan mitään vastuuta.
Kappaleen matkaa taivallettuamme tulee aika yrittää saada makuupaikat varattua paluujunaan. Katson mukavan näköisen kumpareen josta näkyy Ailigaksen linkkimasto. Pysähdyn ja rupean päästelemään rinkkaani kantimista. Kun se rusahtaen laskee mättäälle, niin siitä aivan vierestä, askeleen päästä kahahtaa iso lintu siivilleen. Kun se ei nauraa räkätä mennessään, niin se ei voine olla riekkokaan. Näen sitä sekunnin verran suoraan takaa päin ennen kuin se kaartaa takkuisen koivuryteikön katveeseen.
Murrikin kerkiää vierelleni ja katsomme tarkemmin linnun lähtömätästä. Ja kas, siinä on kaatuneen koivun rangan alla ruskeahöyheninen korkealaitainen pesä, jossa on kuusi munaa. Ne ovat suuria kuin kananmunat ja hämärässä syvennyksessä ne vaikuttavat väriltään tasaisen ruskeilta. Pesä ei ole kuin metrin päässä vilkkaasti kuljetun tien reunasta. Arvioin siinä tiellä vaeltavan pitkälti toistakymmentä henkeä molempiin suuntiin päivän mittaan. Lintu on varmaan jo tottunut vaarattomiin vaeltajiin eikä hetkahda pesältään ihmisen kulkiessa tietä pitkin ohitse. Minä tavallisesta kulkijasta poiketen pysähdyin juuri siihen pesän kohdalle ja rumpsautin vielä rinkkanikin melkein sen päälle. Olihan siinä emolla ainakin omasta mielestään syytäkin paeta henkensä edestä. Nappaan joutuin pesästä pari kuvaa ja lähdemme eteenpäin, sinne suuntaan minne tuo hautova lintukin pakeni. Heti mutkan takana pikkupojan kivenheiton päässä tiellä on jokin tumma sorsan tapainen lintu. Näen sen vain hetkisen vastavaloon kun se siivilleen nousten kaartelee loivan rinteen alla olevan Luobmusjavrin suuntaan.
Seuraavalle kumpareelle ehdittyämme yritän kännyllä yhteyttä Rovaniemelle, mutta siellä on vain varattua ja ei vastattua. Vajaan tunnin kuluttua meillä on makuupaikat ylihuomiseen, perjantaina kello 18.35 Rovaniemeltä lähtevään junaan varmistettuna. Samoin on Kaamasen Kievari luvannut meille mökkipaikan torstain ja perjantain väliseksi yöksi.
Poikkeamme Nuortti Luobmusjavrin rantaan kammin pohjoislahden pohjukkaan sivummalle vilkkaimmalta kulkuväylältä. Molemmilta lähtee paidat ja pöksyt koivun oksille. Kiirehdämme vilpoiseen veteen liottelemaan enimpiä hikiä ja hiekkoja. Päivä porottaa ja valkoiset poutapilvet liukuvat taivaan korkealla kupuralla. Rannalla paitaa päälle vetäessä tuntuu kuin olisi paratiisin porteilla.
Sutte Saja
Emme kulje suorinta polkua tien varteen, vaan lähdemme lopussa kiertämään sikäläistä luontopolkua. Vähää ennen kun tulemme polkujen risteykseen niin ohitsemme kiirehtii muutamasta kiitoksen sanasta päätellen ulkomaalainen mies ilman kantamuksia. Risteyksessä, johon mekin heti saavumme hän pyörähtelee neuvottoman näköisenä katsellen opasteita. Niissä on vain saamenkieliset kirjoitukset, luondo balgis ja Geävvu balgis. Monen empimisen jälkeen hän lähtee kiireellä Kevon polkua suoraan tielle päin.
Syy meidän luontopolulle lähtöömme on se että oletan luontopolun tärkeimmäksi kohteeksi paikallisen, Suomen suurimmaksi mainitun lähteen. Meillä on suunnitelmissa viettää seuraava yö teltassa. Jossain lähellä pikitietä, mistä on lyhyelti linja-autoa pysäyttelemään. Lähteessä varmasti on juomavettä meille riittävästi. Siispä jonnekin lähteen maastoon aiomme asentomme pystyttää.
Heti alussa täällä luontopolulla kerrotaan peuran pyynnistä ja esitellään pyyntikuoppaa. Sitten kiivetään 165-askelmaiset raput ylöspäin. Panee tiukille rinkan kanssa. Kun puuskuttelemme näiden yläpäässä, niin alhaalta tulee puolijuoksua samainen mies joka juuri oli meidät ohittanut. Hän oli hädissään kadottanut uskonsa perillepääsyyn ja oli tullut takaisin koettamaan toista polkua. Hän menee vähän ohitseni mutta tulee heti takaisin kysyen hyvin murteellisella englannillaan lyhyintä tietä parkkipaikalle. Minä en tiedä kumpaa polkua pääsee nopeammin perille, mutta kehoitan häntä jatkamaan tätä luontopolkua.
Kun polvi kantaa ja palkeet toimivat normaalipaineella, lähdemme jatkamaan. Portaita riittää edelleen sekä ylös- että alaspäin kuljettavaksi kaiken matkaa. On 123- ja 112-askelmaista lukuisista pienemmistä puhumattakaan.
Edessämme kurun pohjalla väreilee bassi galdu, saamelaisten pyhä lähde. Se on nimeltään Sutte Saja, Sula Saivo. Sula siksi koska se on virtaava lähde, joka ei jäädy. Saivo taasen on pyhä kaksipohjainen lampi tai lähde, jonka varsinaisen näkyvän pohjan alapuolella aukeaa toinen tila. Sinne johtaa lähteen syvimmällä pohjalla oleva pieni aukko. Tämän aukon kautta päästään siellä alhaalla oleviin jumalten asuinsijoihin. Siksi näihin saivoihin on vuosisatojen saatossa uhrattu paljon poroja, hopeaa ja jopa ihmisiäkin jumalten lepyttämiseksi.
Viime vuosisadan alkupuolella asusti vielä tämänkin pyhän uhripaikan rantamilla Ovllas Oulla (Uula Niittyvuopio) pienessä kodassaan.
Tämä Sutte Saja on kuin kapeahko suuri lampi. Leveyttä on kivenheiton verran ja pituutta päälle sadan metrin. Heti näkemällämme lähimmällä rannalla vesi virtaa voimallisesti purkautuessaan maan uumenista. Menen rantaan, jonne on rakennettu laituri. Kirkkaan veden lävitse näkyy pohjalla olevia valkoisia kiviä. Maistan vettä, joka on kylmää ja raikasta. Otan sitä pulloihimme.
Tämä on todella suuri lähde koska opastaulun kertoman mukaan virtaama on 32 000 kuutiometriä vuorokaudessa. Ehkä selvemmin hahmottuvan kuvan siitä saa kun tietää sen olevan vähää vaille 400 litraa sekunnissa. Tutkimusten mukaan tämä lähde saa vetensä Luobmusjavrista ja siitä etelään virtaavasta joesta. Täältä jonkun kilometrin pohjoiseen vedet painuvat soraharjujen uumeniin. Sieltä sitten tänne parisen kymmentä metriä alemmas ne hakeutuvat purkautuakseen jälleen maan pinnalle pitkän pimeän vaelluksensa päätteeksi. Täällä Sutte Sajalla vedet ilkamoiden auringon kanssa kättä lyövät.
Pistämme telttamme asuttavaan kuntoon pienen joen partaalle koivikkoon tasaiselle nurmelle. Ympärillämme lentelee pikku lintunen kierrellen hermostuneesti sirkutellen koivun oksalta toiselle. Taitaa niitä olla siinä enemmänkin kuin yksi. Liekö emo pesueineen. En tunne sen sukua, mutta se sopii hyvin minun mielikuvaani uunilinnun pienen solakasta hahmosta.
Siinä teltan vierustalla on jo nurmettunut entinen nuotion sija. Vain ympäryskivien korkeimmat kupurat ovat enää näkyvissä. Nämä menneistä kulkijoista ja poropaimenista kertovat jäänteet eivät ole mitenkään harvinaisia tunturiseuduilla. Enemmän näitä on varmasti syntynyt etelämpänä, mutta siellä leudommissa oloissa luonto peittää nuo ihmisen jäljet nopeasti tyystin näkyvistä. Nämä kuitenkin aina jollain lailla pysähdyttävät kulkuni ja virittävät mieleeni kaukokaipuisen vireen. Täältä jonnekin kauas, ei penikulmissa mitaten vaan epämääräiseen menneisyyden sinertävään hämärään.
Tuossa vieressä, poroaidan takana soliseva joki juoksuttaa puhtaan raikasta vettään paikoin kymmenen jopa viidentoistakin metrin levyisessä uomassaan. Tämä ei virtaa pyhästä lähteestä, vaan se on sieltä alkunsa saavan Sulaojan pienempi lisäjoki. Väliin veden juoksu vilkastuu kun rantapenkat lähenevät parin sylen päähän toisistaan. Koko uoma on perusväritykseltään rehevän vihreä jossa keskellä auringon kilossa välkehtii virran liplatus. Veden rajassa on tasaisena leviävä heleän keltainen matto. En tiedä onko se rentukkaa vai mukulaleinikkiä. Sen kasvupaikka näyttää täältä penkan päältä katsottuna olevan upottavaa lilliä, joten en pidä mitenkään tarpeellisena mennä lähemmäksi tarkastelemaan tätä loistavaa rannan peitettä. Kasvien valtiaana kuitenkin kohottelee suuria kukintojaan muitten yläpuolelle, paikoin pariinkiin metriin, rehevän suurilehtinen väinönputki. Ne ovat ennen olleet saamelaisille tärkeitä hyötykasveja. Niistä on saatu apua moneen vaivaan, enimmältään kuitenkin nälkään. Lienevät nämäkin putket tuolta pyhältä lähteeltä, shamaanin yrttitarhoista tänne levittäytyneet. Näin elinvoimaista kasvustoa en muista muualla edes nähneeni.
Kun ruokailu on menossa, niin päätän vielä tässä iltasella lähteä selvittelemään sitä minun kartassani olevaa tien alittavaa Luobmusjohkaa, josta Eskelisen kuski ei tiennyt mitään. Otan lähtiessäni kuuman Reiterin muonapussin käteeni ja toiseen lusikan. En jää kuluttamaan aikaa syöden ja istuen, koska syömisen aikana voin aivan yhtä hyvin kävelläkin.
Joki ja vanha Kevon reitti ovat juuri siinä missä karttani kertoo. Parin metrin levyinen joki on täysin läpipääsemättömiin koivu- ja pajuryteikköihin kokonaan piiloutuneena vain jäänyt automieheltä huomaamatta. Tämän joen ja sen partailleen kasvattaman rehevän metsäisen nauhan itäpuolelle on rakennettu lisäksi uusi tie joka johtaa TVL:n varikkoalueelle.
Paluu ihmisiin
Torstaiaamuna telttaa pakatessani huomaan sen pikkuisen tsirppisen olleen tosissaan ja yrittäneen vakavasti meidän telttamme poisajoa omalta reviiriltään. Katolla on lukuisa määrä roiskahtaen risteileviä valkoisten ammusten jättämiä jälkiä. Murrikin kertoo seurailleensa illan mittaan telttamme liepeillä pyörivää pientä lintua, joka hermostuksissaan syötteli jälkikasvustoaan.
Lähes viimeisenä askareenani siinä nukkupaikalla otan kotiin tuliaisiksi pari pientä koivua ja katajan. Sanovat ettei niiden siirto etelään tahdo oikein onnistu. Olosuhteet ovat niin rajusti erilaiset. Pöyhin telttamme entisen sijan maanpintaa sormiharalla ja nostan lakoontuneet kasvit pystyyn. Se on meidän tapamme. En pidä ollenkaan siitä, että meistä jää maastoon selvästi tunnistettavia jälkiä. Ei kenenkään tarvitse tietää että tässä on joku yötänsä viettänyt.
Vielä odotellessamme autoa Kevon polun eteläportin laitamilla saapuu tietä pitkin reipasta vauhtia pyöräilijä Karigasniemen suunnasta. Kaveri tunnistaa hänet heti. Pyöräilijä pistää ajopelinsä tämän parkkipaikan viereen koivutupsakkeen taakse ja lukitsee sen. Sitten hän tulee meitä kohti ja tervehtii iloisesti. Vasta silloin minä huomaan hänessä olevan hyvinkin tuttuja piirteitä. Hän on Kevonpolun huivipäinen juoksijatyttö. Hän kääntyy polulle ja me tarkkaamme jännittyneinä miten tyttö nyt lähtee liikkeelle. Pitihän se arvata. Tutun reipas on juoksuaskel, kun hän ylittää joen sillan ja katoaa vastaiseen jyrkkään ja kivikkoiseen nousuun koivikon sekaan. Kuka lienetkin, niin vilpitön on kunnioitukseni sitkeyttäsi kohtaan. Suomalaisen sisu virtaa sinun suonissasi.
Nyt Murrikin kertoo tavanneensa tämän samaisen tytön edellisenä aamuna Ruktajavrin pihapiirissä. He olivat vaihtaneet muutaman sanasen kun Murri oli aamupissimatkalla ja tämä toinen siellä puuseen huoltohommissa.
Eskelinen rullaa kehräten lännestä ja me seisomme rinkkoinemme käsi ojossa tien pientareella. Kello osoittaa 11.13 ja jo puolen tuntia jälkeen puolen päivän me olemme Kaamasen Kievarin saunassa pehmittelemässä vaellusmuistojamme.
Illallisella Murri tilaa Jäämeren lohta sahramikastikkeella ja minä Inarin siikaa. Molemmille juomaksi tietenkin valkoviiniä. Emännän jälkiruokana on vaniljajäätelö kruunattuna mansikkahillolla. Minä en voi vastustaa listalla olevaa uunissa paistettua Lapin leipäjuustoa, jossa on kuorrukkeena muhkea määrä raikkaan kylmää hillaa.
Vaelluksen alue Kansalaisen karttapaikassa (kiintopisteet näkyvät, jos olet napsauttanut kartta-linkkejä)