Teksti: Maarit Vallinharju-Stenman. Kuvat: Pentti Stenman, Maarit Vallinharju-Stenman
(Kirjoitus on julkaistu Kärhökerhon jäsentiedotteessa 2/2003.)
Yksi tapa käyttää hyväksi sitä, että kärhöt kiipeilevät, on antaa niiden kasvaa köynnöskasvilehtimajaksi. Voin vakuuttaa, että klematismaja on oikein hauska. Jokainen voi rakentaa miten hienon majan haluaa, sen mukaan miten taitava ja viitseliäs on ja miksei myös rahavarojen mukaan. Muodikasta eli trendikästä – kuten nykyisin lienee muodikkainta sanoa – olisi varmaan punoa majan runko pajusta. Meidän klematismajamme, jonka aion arvoisille lukijoille esitellä, on melko vaatimaton ja helppotekoinen. Se tehtiin kesällä 2002.
Ajatus lehtimajasta – syreenimajasta – oli muhinut mielessämme jo kauan, mutta sen toteuttamista ei ollut edes aloitettu, koska emme käsittäneet, miten kasvattaisimme syreenejä haluamassamme paikassa. Maa on näet siinä kohtaa, keskeisellä paikalla, tiukkaa savea, sellaista josta saattaisi tehdä savikippoja. Syreenit eivät ole edes kovin nopeakasvuisia.
Haave lehtimajasta ei kokonaan kuollut. Vähitellen vähitellen, lopulta, alkoi mielessäni tulla valmista, kunhan ensin sain naapuriltani Helviltä virikkeen. Hän oli taivuttanut kaksi betonirautaa kaariksi ja asettanut ne seisomaan ristikkäin. Ja tämän telineen varaan hän istutti muutaman kärhön, ja vaikutelma on joka kesä yhtä kaunis.
Kahtena, kolmena kesänä katselin asetelmaa tuumiskelevaisena: Naapurimme on itse asiassa tehnyt lehtimajan, ajattelin. Se on kuitenkin niin pieni, että sen sisälle mahtuisi vain pieni lapsi, hädin tuskin kaksi. Ja koska Helvillä ja hänen Hannullaan ei ole lapsenlapsia vielä, heidän pihallaan oleva pikkumaja on pelkkä kärhötuki.
”Entäpä jos me tekisimme suuremman, ihan oikean majan jonka sisälle mahtuu vähintään kaksi aikuista!”, suunnittelin. ”Kasvimaalle, vaikkei se olekaan etupihalla”.
Keittiöpuutarha ei enää aikoihin ole ollut mikään kunnon hyötykasvimaa, vaan se on saanut muuttua kukkatarhaksi. (Alunperin kuvittelin kasvattavani itse suuren osan ruoastamme.) Kasvimaalle olen istuttanut pensasruusuja ja muita monivuotisia kukkia, myös kärhöjä. ’Markham’s Pink’ ja ’Polish Spirit’ olivat lehtimajaa ajatellen sopivassa paikassa, joten siihen rakentamaan.
Lautatarhasta ostettiin painekyllästetyt pystypuut ja Pentti ryhtyi työhön omenapuiden kukkimisen aikaan. Kun pystytuet oli saatu paikalleen, oli vuorossa käyttöä vaille jääneen koira-aitauksen purku; Peni on varmaan mielissään, kun hänelle ei enää edes ehdoteta aitaukseen astumista, sillä siellä hän ei koskaan halunnut viettää aikaansa. Siitä saatiin klematislehtimajan ”seiniksi” vihreällä muovitettu rautalankaverkko. Siitä riitti kahteen kerrokseen, joten majaan tuli (ainakin ensi alkuun) riittävästi korkeutta. ”Lattia” tehtiin laudasta; alle tosin levitettiin tukeva muovi, koska tietämämme mukaan meillä on erittäin elinvoimaisia rikkakasveja. ”Seinien” vierelle Pentti kärräsi multaa ja minä istutin taimet.
Klematismaja oli mieluinen oleskelupaikka jo menneenä kesänä. Tosin se oli pikemminkin kanariankrassimaja, sillä istuttamani kärhöt olivat tuolloin kahta lukuun ottamatta nuoria taimia. Niitä sain siihen mahtumaan 13; ennestään oli kaksi. Klematisten seurana kasvoi paitsi kanariankrasseja erivärisiä hajuherneitä ja myös syötäviä herneitä. Siis iloa silmille, nenälle ja suulle. Etureunassa kukoistivat pensaskrassit, kunnes jotkut ötökät kesän loppupuolella mielistyivät niiden mehukkaaseen makuun. Hyönteiset olivat tyytyväisiä, minä en.
Kärhölehtimajan sisäpuolella oli erittäin miellyttävää istua nauttimassa aamupäivän ateria, sillä olenhan eläkeläinen. Ja koska illatkin olivat viime kesänä lempeän lämpöiset, vietimme siellä iltaa. Ei ollut edes hyttysiä kiusana.
Keväällä, jota jo odottelen, majaa ympäröivään kukkapenkkiin nousee maasta punaisia tulppaaneja sekä valkoisia ja keltaisia narsisseja. Pysyviksi, klematisten alaosaa varjostaviksi reunuskasveiksi aion istuttaa kuukausimansikoita ja kurjenpolvia. Samalla ne peittävät sipulikukkien lakastuvat varret. Ja seinämiä saavat tuoksuherneet yhdessä kärhöjen kanssa somistaa.
Halkaisijaltaan köynnöslehtimaja on noin 240 cm ja korkeudeltaan suunnilleen 210 cm. Oviaukko on noin 85 cm leveä. Tulevana kesänä maja saakoon myös kupolimaisen katon. Katolle on sekä käytännöllinen että esteettinen tarve: kärhöille pitää järjestää mahdollisuus ojentaa versonsa ylöspäin, sillä kaksi metriä on niille aivan liian vähän, ja lisäksi kupoli viimeistelee pikku rakennuksen arkkitehtonisen muodon.
Vielä emme ole täysin selvillä, miten katto toteutetaan. (Oikeastaan tiedän, millainen siitä saisi tulla, mutta en tiedä, tuleeko siitä näkemykseni mukainen. Penttihän sen joutuu rakentamaan – tai saa rakentaa – ja hänellä saattaa olla oma mielikuvansa, jonka hän toteuttaa ja siihen on minun tyytyminen. Hänellä on esteettistä silmää, joten voin olla levollisella mielellä.)
Puutarha-ihmisten lienee usein vaikeaa elää pelkästään sitä hetkeä joka juuri on. Heidän ajatuksensa ja tunteensa elävät tulevaisuutta, lähestyvän kasvukauden aikaa. Niinpä mieleni on jälleen luonut kuvan, miten tunnelmallista ja inspiroivaa on istua iloitsemassa elämän päivistä lehväkaton alla, kun klematisten kukat avautuvat ”katolla” kohti taivaan kirkkautta. Lehtimaja on kaunis katsoa sisältä ja ulkopuolelta.
Kesä 2003 oli puutarhan monille kasveille epäedullinen: ankaraa talvea seurasivat kolea kevät ja kesä, ja maa alkoi lämmetä oikeastaan vasta vasta heinäkuun puolivälissä. Ensimmäiset suurikukkaiset kärhöt juroivat eivätkä hajuherneetkään klematismajan seinustoilla oikein kasvaneet. Melkein koko kesän olivat verkkoseinäisen lehtimajan ainoita koristeita tekemäni keramiikkareliefit, jotka esittävät kasvullisuuden suojelijoita. Heitä tarvitaan raukoilla pohjoisille rajoilla.