Pentti Stenman
Heinäkuu 1999
Makuuvaunumatkassa Helsingistä Rovaniemelle on aina jotakin muusta matkustamisesta täysin poikkeavaa. Siinä paikasta toiseen siirtymisen tunne toisaalta korostuu, toisaalta laimenee, koska matkaan liittyy yön yli nukkuminen. Joka tapauksessa se on mutkatonta ja helppoa, joskin nyt mukana olevien pyörälaukkujen raahaamisessa oli oma hommansa. Keskikesän sää näytti parhaita puoliaan; myöhään illallakin oli vielä hyvin lämmin. Arvelin ensin saavani pitää hytin kokonaan itselläni, mutta Tampereelta lähdettäessä kaikki vuoteet olivat täynnä nukkujia ja vuoteiden alustat ja lattia täynnä matkatavaroita.
Aamulla Rovaniemellä hain lähes 30-vuotiaan Crescentini matkatavaravaunusta ja työnsin sen Kilpisjärven bussille. Pyörä mahtui hyvin takaosastoon, missä sillä oli seurana Länsi-Lapin keskeisiä hyödykkeitä: viinaa ja viinereitä. Bussimatkan aikana sataa tihuutti aika-ajoin. Muoniossa oli tavanomainen tauko, jolloin valmistauduin illan polku-urakkaan syömällä maukasta – ja ei aivan halpaa – perinneruokaa eli pitsaa. Samalla rahalla olisin saanut ostettua parin päivän retkimuonat, mutta sehän ei ole ollenkaan sama asia.
Kilpisjärvellä jättäydyin bussista matkailuhotellin pihalla. Tuuli kävi Jäämereltä, ja aika pian selvisi, että T-paita- ja shortsi-linja ei nyt ole muotia. Niiden tilalle löytyivät laukuista lämmikkeiksi ajateltu pitkähihainen paita ja verkkaripusakka.
Ensimmäinen polkemispäivä
Saanan juuren kylää oli kovasti rakennettu sitten edellisen käynnin. Maantien vieressä on jopa pyörätie, joskin vielä vailla päällystettä. Sakkoja uhmaten ajoin maantien laitaa. Jälleen kerran ihmettelin muutaman vuoden takaisia uusia säädöksiä: miksi ihmeessä pyöräilijän on pakko käyttää holtittomien kanssakulkijoiden kansoittamaa kevyen liikenteen väylää? No, täällä ei ollut sanottavasti liikennettä kummallakaan väylällä. Poikkesin kahville Saananmajalle, jossa näkyi nyt olleen uusi hoitaja.
Varsinainen matka pääsi alkamaan hieman klo 17:n jälkeen. Polkeminen sujui joutuisasti myötätuulessa ja aurinko paistoi pilvien lomasta. Nousu Muotkatakallekin kävi etukäteen ajateltua helpommin. Loppumatka täältä Suomen maanteiden korkeimmalta kohdalta eteenpäin tulisikin sitten olemaan pelkkää alamäkeä?
Peeran palsasuot miltei vilisivät silmissä; muutamin kohdin näytti pintakerros kuoriutuneen palsan reunoilta pois. Sulamassako ovat vai onko joku katsonut, mitä kumpu on syönyt?
Lammasoaivin propellit pyöriskelivät tuttuun tyyliinsä – mielenkiintoinen kokeilu, mutta rannikoiden ja tuntureiden täyttäminen kymmenillätuhansilla tuulimyllyillä ei taida olla todellinen vaihtoehto Suomen energiantarpeen tyydyttämiselle. Ainakin hiilidioksidia tulee ilmakehään lisää, jos ainoat mahdollisuudet ovat fossiiliset polttoaineet ja tuulienergia; käytännössä siis vain fossiiliset polttoaineet.
Sateenkaaren pää näytti osuvan edessä olevaan tiehen; kenenköhän aarre siellä lymyää? Endorfiinit sihisivät suonissa, ja parin tunnin ajon jälkeen Ropin pirtillä kaadoin kitaan toiset kahvit. Klo 20.30 tienoilla olin Pättikässä, jonne päätin yöpyä.
Hiekkakuoppien luota lähti metsään kärrytie, joka vei sodanaikaiselle tukikohta-alueelle. Aika läheltä maantietä löytyi hyvä teltan paikka. Vieressä oli sama suo, jonka ylitse lotsuttelin Erkin ja Murrin kanssa viisi vuotta aikaisemmin. Nyt oli itikkakarkoite tarpeen. Se kyllä lopetti hyttysenpuremat, mutta milläs käsittelet kattilan? Siellä niitä oli iltaruuan seassa; no, ruokaa itikatkin ovat.
Toinen polkemispäivä
Mitä järkeä tässä on – äijä polkee munamankelia, kun voisi ajaa saman matkan autolla. No minäpä kerron: Autolla ajaessani olen auton orja, tien orja, muiden autojen orja. Auton ikkunasta voin katsella maisemia mieleni kohotukseksi, mutta pyörän päällä minä olen osa sitä maisemaa. Kuulen lintujen laulun, haistan kukkien tuoksun ja lantatunkion löyhkän. Jos olen lomamatkalla yksin, voin nauttia harvinaisesta herkusta: olen täysin riippumaton, on vain minä, pyörä ja tie. Itsekästäkö? Aivan varmasti!
Sinetän jälkeen ohitse porhalsi neljän moottoripyöräilijän jono. Yksi näistä pysähtyi tien oheen ja näpelöi kulkuvälinettään niin kauan, että minä ehdin paikalle ja ohitse. Halusi kai varmistaa, ettei ollut nähnyt näkyjä: polkupyöräilijä Suomen Lapissa!
Tien penkalta ponnisti pystyyn pari poroa ja lähti juoksemaan pyörän edellä tietä pitkin. Ohittaviin autoihin ne olivat tottuneet, mutta polkupyörä oli jo liikaa. Menimme peräkkäin melkoisen tovin, ennen kuin elukat äkkäsivät lähteä metsän puolelle. En ehtinyt saada kameraa sihtausasentoon ajoissa, joten kuva poroista jäi nyt ottamatta. No, onhan noita.
Luspassa näkyi muutaman kymmenen metrin päässä tiestä kallioon louhittuja ojan pätkiä. Lähempää nämäkin osoittautuvat Lapin sodan muistoiksi. Tositilanteessa tässä olisi ollut ankara paikka, sillä matalista juoksuhaudoista ei olisi päässyt vetäytymään minnekään. Kävin myös Järämän museossa pullakahvilla ja soittamassa kotiin vaimolle. Museorakennuksen takana rinteessä on saksalaisten osittain entistetty linnake ”Sturmbock-Stellung”, johon maantien varren juoksuhaudatkin liittyvät. Aikanaan saksalaiset lähtivät täältä ilman tappelua, mutta tekivät kyllä muualla muuta kiusaa, mitä museossa havainnollisesti esiteltiin. Niinpä jo pelkän asumisen hävitetyssä Lapissa sodan jälkeen on täytynyt vaatia melkoisesti sitä kuuluisaa sisua. Mutta onko silloin kysymys sisusta, kun ihmisillä ei ole todellista vaihtoehtoa?
Markkinan jälkeen tien varsilla oli tämän tästä Ladoja ja muita kulkuneuvoja, joiden ihmiset pyllistelivät suolla hillojen perässä. Kaaresuvannossa huoltoaseman kahvion edusta oli täynnä norjalaisten autoja. Keplottelin pyöräni autojen välistä seinän vierelle parkkiin, ja eikö vaan ukko tullut muina miehinä tarkastamaan, etten ollut naarmuttanut ruosteisen Opelin kylkeä.
Kahviossa katseltiin raveja televisiosta ja minä ryystin kahvia. Kaikki eivät olleet ainakaan ummikkonorjalaisia, kun suomenkielinen selostus kelpasi. Niin, miksei, kyllä rajan takanakin osataan yleisesti suomea, vaikka se ei ole mikään virallinen vähemmistökieli.
Yksi reittimahdollisuus tästä eteenpäin olisi ollut kääntyä Palojoensuusta Hetan suuntaan ja sieltä sitten Pallastunturin vieritse Äkäslompoloon. Tämän vaihtoehdon hylkäsin jo edellisenä iltana, kun kuuntelin Ropin pirtillä autoilijoiden päivittelyä sikäläisen tien mutkista, mäistä ja sorapinnasta. Nyt siis jatkoin isoa tietä kohti Muoniota.
Sonkamuotkan luona olivat edelleen ne kaksi isoa matkamuistomyymälää tien vastakkaisilla puolilla. Ennen tässä oli yksi hyvin menestyvä turistirysä, nyt kaksi kituuttavaa. Onkohan syynä kilpailuun ollut naapurin kateus toisen menestystä kohtaan? Kummalliselta tällainen tuntuisi, muttei mahdottomalta.
Vähän ennen Muoniota menin metsään ja pystytin teltan. Päivän matkaksi tuli n. 115 km; ei mitenkään hurjasti, mutta aivan sopivasti.
Kolmas polkemispäivä
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, koukkasin Ylimuonion rantatien kautta. Toisin kuin etelässä, täällä oli alkukesästä satanut riittävästi, ja vanhan kylän rakennusten kieppeillä kaikki kasvillisuus kukoisti. Muoniossa olin puolilta päivin, kun kaupat aukenivat. Kaupan portailla söin jäätelöä ja katselin kylänraitin hyörinää. Lada-mies kyseli tuttavaltaan, onko tämä menossa lakkoja poimimaan. Ei kuulemma ole, eiväthän elikotkaan syö sunnuntaina niitettyä heinää. Ei ole käynyt arkenakaan, kun eivät lakat kenellekään kelpaa. – Hyvä hillavuosi oli näet polkenut hinnat ojan pohjalle.
Vääntäydyin Kittilän suuntaan vievälle tielle. Olostunturin hotellin yläpuolella näkyi jälleen muutama iso tuuligeneraattori. Varmaan turisti saa ”vihreästä” energiasta hyvän omantunnon lasketellessaan talvella alas tunturin kyljen paljaaksi hakattuja haavoja.
Leveä asvalttitie on oikaissut monin paikoin vanhan tien mutkia. Ajelin kokeeksi pätkän vanhaa tietä, joka oli edelleen sorapäällysteinen. Muistelin jostakin meille kotiin 1950-luvun alussa eksynyttä Joka Poika -lehden numeroa, missä oli ollut juttu kahden pojan polkupyöräretkestä tätä saksalaisten sotatietä pitkin Kilpisjärveltä Aavasaksalle. Tällaista kai se oli silloinkin, tiet vain huonommassa kunnossa.
Pallas- ja Keimiötunturi (ja mitä niitä onkaan) tulivat aikanaan näkyviin mahtavina Särkijärven takana. Jerisjärven kohdalla käännyin etelään kohti Äkäslompoloa. Äkäsjärven rannalla näkyi olevan paljon komeita vapaa-ajan asuntoja. Itse paikka on hieno, mutta talonostajia houkuttelevat kai ennen kaikkea läheiset laskettelukeskukset. Talven tykkylumet ovat opettaneet tienvarren kuuset pitämään täällä oksansa supussa.
Pienistä sadekuuroista selvisin polkien sadeviitan suojissa, vaikka kylmä vesi kivisteli sormia. Tienviitat houkuttelivat katselemaan nähtävyyksiä, mutta maltoin silti jättää seitakivet ja äkässaivot autoilijoiden tutustuttavaksi.
Tie leveni ja parani, ja alamäessä kunnanrajan kieppeillä pamahti Ylläs horisonttiin. Se olisi todella näyttävä tunturi, mutta nyt sen nyljetyt rinteet loistivat alakuloisina ihmisten elinkeinon symboleina. Itse Äkäslompolon kylä oli kaunis, miellyttävän tuntuinen. Aika puhdasverisessä lomakylässä ei vanhoja rakennuksia maantien varressa ihmeemmin näy. Paikalliset musiikkipäivät olivat mainoksen mukaan juuri alkamassa, samana iltanakin olisi ollut jokin, jopa kuulemisen arvoinen konsertti. Vaan ei, eteenpäin elävän mieli, päivää oli vielä pitkälti.
Rahakkaista lomalaisista on pidetty hyvää huolta: tie kohti Kolaria on komea ja leveä, pyörätietäkin riittää kilometrikaupalla. Kuitenkin myös hyvällä tiellä satoi, ja ukkoskuuro houkutteli minut joksikin aikaa puun alle sadetta pitämään. Katselin ohi ajavia autoja; sateesta huolimatta ei tehnyt mieli peltikuorien sisään. Kun kaatosade muuttui tihkuksi, siirryin taas pyörän selkään.
Yksinäinen poronvasa jolkotteli pitkät tovit sateessa pyöräni perässä asvaltilla: klok-klok-klok-klok … Kun pysähdyin tauolle, sekin pysähtyi runsaan sadan metrin päähän, ja kun jatkoin matkaa, se tuli perässä, kunnes vähitellen jäi vauhdista.
Laitoin jälleen teltan maantien lähelle metsään kymmenisen kilometriä ennen Kolaria. Taas tuli tehtyä hyvä päivämatka. Lähettyvillä liikkuvien porojen kellot rauhoittivat mieltä. Hyvää yötä!
Neljäs polkemispäivä
Aamullakin taivas oli pilvessä ja yön sateet jatkuivat ripotellen vettä niskaan tämän tästä. Teltta meni pakkauksiin kosteana, ja märkä aluskasvillisuus kasteli jalkineet heti alkuun. Kolarissa sade oli jo lakannut, mutta jalkineet ja puntit pysyivät pitkään kosteina. Hankkiuduin aamukahville.
Maanantai-aamu huoltoaseman baarissa: pomoileva pakettiautonkuljettaja ja krapulaisena nöyristelevä apumies, kohtuullista kahvia ja hyvä viineri, sunnuntainen sanomalehti. Televisiosta tuli eilisen F1:n parhaita paloja. Kolarin keskustakin on vähän sekalaisen tuntuista, vanhaa ja uutta sikin sokin.
Ajatuksissa oli ollut jatkaa Tornionjoen rantaa seurailevaa vanhaa tietä Lappean kautta Pelloon, mutta pyörätien kiemurat johtivat minut uuden maantien pientareelle. No, hyvähän siinäkin oli polkea, ajoittaisesta sateesta huolimatta. Jossakin vaiheessa kuulin takaa vaimean kilahduksen, mutta en huomannut pyörässä tai pakkauksissa mitään outoa. Illalla totesin, että hyttysvoidepurkkihan se oli tipahtanut taskusta omille teilleen.
Tien varren asutus esimerkiksi Sieppijärvellä oli hyvin siistiä ja hyvinvoivan tuntuista. Helluntailaisten rukoushuoneita näkyi tielle useitakin. Orajärvi jäi hieman tiestä sivuun, enkä välittänyt poiketa.
Pellon keskustan laitamilla oli Maupertuis’n retkikunnan muistokivi, joka nyt näkyi jääneen jonkin turistirihkamakaupan pihalle. Muutaman ihmisen päällä olleen T-paidan teksti kiihotti poikkinaintiin; onhan tästä helppo piipahtaa Ruotsin puolella. Armas Kriston K-kaupasta ostin hieman evästä ja kuivia sukkia varalle.
Pellon eteläpuolelta löytyi Tarmo Koiviston kuolemattomaksi tehnyt Mämmilä – miljöö ei kyllä jostakin syystä yhtään muistuttanut sarjakuvista tuttua kylää… . Turtolassa oli tien varren pysähdyspaikalla komea rauhoitettu petäjä ja nätit näkymät joen yli.
Etelää ja napapiiriä lähestyttäessä oli leirintäalueita yhä tiheämmässä, mutta en vielä antanut periksi niiden houkutuksille. Iltapäivän lopulla tuli Aavasaksan nyppylä näkyviin. Oikeastaan aika mitätön möykky, mutta silti melkoinen kontrasti ympäristön tasangoille. Tien varren navetan lantala löyhkäsi tosi vahvasti juuri siinä kohdassa, missä tämä kansallismaisema näkyi parhaiten. Kontrasti sekin.
Nyt alkoi jo tuntua siltä, että on poljettu tarpeeksi tälle päivälle, joten läksin tienvarsiopasteiden mökinkuvan mukaan kiipeämään ylös Aavasaksan rinnettä nousevaa tietä. Jo parinsadan metrin polkemisen jälkeen täytyi pyörää ryhtyä työntämään kävellen. Alkoi taas sataa ja ylämäki sen kuin jatkui. – Entä jos siellä ei olekaan vapaata mökkiä? Tai entä jos Aavasaksa-lisällä koristellut hinnat hipovat pilviä? – Ei hitto, en minä ole yhtään edes mökkimajoituksen tarpeessa. Käänsin pyörän ja laskin mäen alas. Siellä katselin tarkemmin opastaulua: Aavasaksan Lomakylä, eli todennäköisesti siellä ei juurikaan olisi oltu kiinnostuneita satunnaisesta yöpyjästä.
Jatkoin matkaa kohti itää ja päätin jälleen viettää yön teltassa lähimmässä sopivassa paikassa. Seuraavana päivänä polkisin Mellaskoskelle ja sieltä Tervolaan, missä pääsisin Kemijoen ylitse. Täältä voisin jatkaa Kemiin ja edelleen yöksi vaikkapa tutulle Iin leirintäalueelle. – Vajaa kymmenen kilometriä matkattuani alkoi asutus harventua sen verran, että ei tarvinnut majoittua aivan talojen ikkunan alle. Portimojärven kohdalla työnsin pyörän metsään muutama kymmenen metriä ja etsin hakkuuaukealta sopivan paikan teltalle.
Mikä oli iltaa viettäessä: silmien alla suomalainen ihannemaisema järvineen, metsineen ja tunturinnyppylöineen, maassa yllin kyllin mustikkaa ja variksenmarjaa sekä ympärillä rikkumaton rauha. Päivä oli kestänyt pitkään – n. klo 8–20 – ja olin myös polkenut paljon, n. 140 km. Keitin iltamössöksi BlåBandin Havaijin pataa, mikä maistui oikein hyvältä. Muutaman kerran kömmin ulos teltasta ihailemaan komeaa keskiyön iltaruskoa luoteisella taivaalla.
Yöllä alkoi taas sataa, ja muutama tippa tuli telttakankaan lävitsekin kattoon tarttuneiden roskien kohdalta; täytyypä ensi kerralla muistaa puhdistaa ainakin kostuneen teltan lattia roskista ennen teltan kokoon käärimistä. Ja sitten kaiken huipuksi vatsa yltyi murahtelemaan tosissaan: ripuli. Joko BlåBandin retkimuonassa oli ollut jotakin outoa tai sitten olin syönyt liikaa puolikypsiä variksenmarjoja.
Viides polkemispäivä
Lääkkeiden puutteessa päätin turvautua aikaisemmin hyväksi koettuun jaffa-dieettiin, eli ainoa ravinto olisi virvoitusjuoma. Kaiken varalta muutin sekä matkareittiä että lopullista päämäärää. Ensin Aavasaksan marketista Jaffaa evääksi ja sitten eteenpäinTornionjoen rantaa seurailevaa tietä pitkin Kemiin. Sinnekin asti olisi aivan hyvä matka: olisinkin pyöräillyt jokseenkin puolet Suomen pituudesta, eivätkä Etelä-Suomen tasangot oikeastaan Lapin jälkeen hirveästi houkutelleet.
Polkeminen ei enää maistunut yhtä makealle kuin Kilpisjärveltä lähtiessä. Edellisen päivän kilometrit tuntuivat jaloissa ja myös vastatuuli kiusasi.
Nyt alkoi kaikkien taajamien kieppeillä olla kilometritolkulla pyöräteitä. Kävin katselemassa Kukkolankosken rantaa; lohen myyntikioskeja oli kosken mitalla useitakin, mutta enimmäkseen ne olivat kiinni.
Kaukana edessä pyörätiellä näkyi hiihtäjä, vai mikä lie. Lähemmäs tultua liikkuja paljastui sauvoilla kulkuaan tehostavaksi rullaluistelijaksi. Ei mikään turha tientukko, nopeutta taisi kaverilla olla parinkympin pintaan, vaikka matka ei hänelläkään ollut aivan lyhyt. Ohitettaessa antoi jopa tietä, toisin kuin monet täällä etelässä.
Tornioon tullessani siirryin taas maantien reunaan, koska pyörätie näytti hukkuvan jonnekin kaupungin sokkeloihin. Kun löysin Kemiin johtavan maantien, vaihdoin takaisin pyörätielle, jotta lain kirjaimen valvojat olisivat tyytyväisiä. Joskus näihin ”kevyen liikenteen väyliin” jotenkin turtuu, eivätkä lasten turvaksi ajatellut pykälät aina tunnu älyttömiltä. Mieluummin pyöräilen kuitenkin pyöräkaistalla tai ajoradan pientareella, turvallisuus- ja muistakin syistä.
Pyörä- ja jalankulkutiellä ei tietystikään ollut mitään viittoja, mutta katselemalla lähellä olevan maantien suuntaa pääsin melko vaivatta kohti Kemiä. Maantie muuttui jonkinlaiseksi kaduksi ja ei aikaakaan, niin saavuin Isohaaran voimalaitoksen kohdalle. Jaha, tuossa on viitta vasemmalle keskustaan, siis sinne. Mutta pahus vieköön, hyvin pian selvisi että tämä ”keskusta” onkin Keminmaan keskusta. Siispä ei muuta kuin samoja jälkiä takaisin!
Ajoin Isohaaran ylitse, mutta sitten täytyi taas pistää sormi suuhun: teitä haarautuu eri suuntiin, missään ei ole viittaa Kemiin eikä kartoista ole iloa. Mutta kun ihmetys on suurin on hämmästys lähellä: pari pyörällä liikkuvaa pikkupoikaa tuli oma-aloitteisesti neuvomaan tietä. Ei muuta kuin tuosta alas ja sitten suoraan. Kevyen liikenteen väylistä huolimatta olin Kemin rautatieasemalla kuuden aikoihin illalla, hyvissä ajoin ennen Helsingin junaa. Takana 515 kilometriä ja reilut neljä päivää polkemista, edessä mukava junamatka makuuvaunussa.