Pentti Stenman
Kiireisen kesän jälkeen sitä alkaa olla aika kypsä jollekin, joka katkaisee arkihommat kertalaakista, ja mikä siihen soveltuukaan paremmin kuin vaellus Lapissa. Kesän kolmas oppikirjaprojekti tuli jonkinmoiseen kuntoon myöhään tiistai-iltana ja seuraavana aamuna pakkasin vaellusvarusteet rinkkaan ja ajoin Espooseen. Matkalle läksi jälleen tuttu porukka, Erkki-veli vaimoineen ja minä.
4.9.2002
Alkumatka meni etsiessä rautakauppaa tai huoltoasemaa, joka myisi kaasua Trangian polttimeen. Primus-kierteeseen sopivat pullot osoittautuivatkin tosi harvinaisiksi, mutta lopulta Lahden Starkissa tärppäsi. Pohjoisessa niitä sitten olikin lähes joka huoltoasemalla.
Ajaminen tuntui rasittavalta, vaikka viitostie veti hyvin; elimistö kai vielä muisti edellisten päivien urakoinnin. Muutaman kahvi- ja ruokatauon katkaiseman ajon jälkeen olimme Ämmänsaaressa 19:n aikoihin. Täällä söimme ja varasin puhelimitse mökin Kuusamon Säkkilästä. Tienvarsien hirviä varoen pääsimme majapaikkaamme lopulta pimeässä yhdeksän maissa. Mökki oli nätillä paikalla, iso ja hyvin varustettu, mutta uni ei ollut niin syvä kuin olisin toivonut.
5.9.2002
Seuraavan päivän matka alkoi viime kesän fillarivaellukselta tuttua tietä Kemijärvelle. Ensimmäiset komeat tunturimaisemat Nattasten jälkeen alkoivat näkyä Saariselän luksusslummin tienoilla. Emme kuitenkaan jääneet tänne, sillä tarkoitus oli nyt käydä UKK-puiston itäreunalla.
Ivalon keskustan jälkeen kaakkoon suuntautuva peruskorjattu Raja-Joosepin tie on erinomaisessa kunnossa. Pyrimme ensin Luton kävelysillan luo vaihtoehtoista reittiä rajavartioston jälkeen erkanevan metsäautotien kautta, mutta usko loppui yhä huonommaksi muuttuvalla tiellä. Maantielle palattuamme läksimme hieman ennen tullia haarautuvaa UKK-puiston ”virallista” tietä, mutta tämäkin aiheutti päänvaivaa: retkeilykartassa sen alkupään mutkat ovat aika erilaisia kuin luonnossa.
No, päästiinhän sentään 16:n aikoihin sillankorvaan, jossa oli ennestään tusinan verran autoja. Rinkkoja selvitellessämme joen yli tuli kaksi miestä luodikot selässä ja karhukoira kummallakin hihnassa. Ei kuulemma ollut näkynyt mitään. Vasta seuraavana päivänä selvisi, millä asialla karhukoirat ja heidän isäntänsä kansallispuistossa liikkuivat.
Auto lukkoon, rinkat selkään ja vaeltajat matkaan. Heti alkuun ylitettävä vaijereiden varassa notkuva satametrinen patikkasilta voi olla koettelemus heikkohermoiselle kulkijalle.
Ensin menimme pari-kolmesataa metriä rajavyöhykkeen reunan valvontatietä ja lähdimme sitten hieman kapeammalle Kiertämäjokea seurailevalle polulle. Pian reitti muuttui normaaliksi vaelluspoluksi joka johti meidät vuoroin soille, vuoroin maille.
Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja ajatukset kiertelivät omia polkujaan. Syksy oli kypsyttänyt lehdet, mutta kostean kesän jäljiltä valtaväriksi oli jäänyt alakuloinen ruskea. Tulipaikkoja tällä osuudella on tiheään, noin kilometrin välein, ja käytimme mielihyvin viisikulmaisia istumarinkejä jalkojen lepuuttamiseen. Alemman Kiertämäjärven laavulle pääsimme kolmisen tuntia käveltyämme. Vauhti ei siis päätä huimannut, mutta kun se rinkkakin painaa niin vietävästi …
Kartassa näkyy iso rotko vajaa puoli kilometriä laavulta. Ja sehän täytyi käydä katsomassa ennen pimeän tuloa. Kompassiin oikea suunta ja tuosta vain rinnettä ylös. Rotkon toisessa päässä on puolen metrin syvyydeltä vettä, mihin puut kuvastuvat kauniisti.
Lopetellessamme laavulla iltamurkinaamme paikalle tuli pari vaeltajaa tsekkaamaan yöpymismahdollisuuksia täällä. He päätyivät kuitenkin menemään takaisin läheisten tuvanraunioiden luo, missä heillä oli teltta. Me pystytimme omamme laavun lähelle kumpareen taakse. Telttoja pystytettäessä alkoi sataa ripotella ja sade jatkuikin sitten pikku taukoja pitäen seuraavat pari vuorokautta.
Telttana minulla oli nyt Biltemasta alle 40 eurolla ostettu kahden hengen tunneli (kuvan etualalla olevan Helsportin taustalla). Hinnastaan huolimatta se täytti perustehtävänsä: piti sateen ulkona ja lämpimän sisällä. Tilaa siinä on ruhtinaallisesti yhdelle vaeltajalle ja painoa parisen kiloa eli puolisen kiloa enemmän kuin pikkuruisessa ja sata euroa kalliimmassa yhden hengen Solo-teltassani. Jos halpateltta on märkä, kaaret eivät solahda kovin helposti käytäviinsä tai niistä pois, mutta muuta valittamista ei teltassa juuri ole. Tai no, onhan se pakattuna aika iso, joten vaeltajien keskinäisessä varustelukilvassa ei sillä pisteitä saa. Lasikuitukaarien kestävyys käytössä on myös kysymysmerkki.
6.9.2002
Heräsin aamulla kuuden-seitsemän maissa ja järjestin laavulla itselleni aamupalaksi lämmintä mustikkasoppaa ja näkkäriä. Toinen telttakunta nousi aikanaan ja kokosi kamppeensa aamumurkinan jälkeen. Ja sitten: matka jatkuu, sanoi entinen urkumaakari. Tai oikeastaan ei tainnut sanoa.
Taivaalta tihkui edelleenkin vettä, joten nyt olivat sadevarusteet paikallaan. Erkillä ja Murrilla oli sadetakki ja sadelahkeet sekä rinkan päällä sadesuoja. Minä heitin niskaani hiostamattoman sadeviitan, joka piti kuivana sekä minut että rinkan. Jaloissa oli kaikilla kumpparit.
Alempi Kiertämäjärvi vaihtui pian Kiertämäojaksi. Tämä onkin melkoinen oja, sillä leveyttä sillä on kapeimmillaankin kymmenisen metriä. Siitä ei noin vain ylitse harpata, vaan se on kierrettävä. Polku kaartelee pitkät pätkät soilla ja tulipaikkoja on enää harvassa. Välillä sade hieman hellitti ja kaukana pilkisti jonkin tunturin huippu pilvien yläpuolelta.
Vaeltaminen sateisilla soilla ei tuntunut enää mukavalta, ja toinen telttakunta päätyi sitten 8 km:n jälkeen jäämään yöksi Ylemmän Kiertämäjärven autiotuvalle. Jatkoin tästä vielä itään rajavyöhykkeen tielle ja edelleen etelään kohti Harrijärveä. Kilometrin verran ennen määränpäätä jalkani ilmoittivat kävelleensä tarpeeksi tälle päivälle, joten käännyin joen varteen katselemaan sopivaa teltanpaikkaa.
Istuskelin joen rannalla, kun luokseni tuli tien suunnasta terhakas karhukoira kaulassaan sähköpanta antenneineen. Emme ehtineet juurikaan tehdä tuttavuutta, kun tiellä näkyi pyöräilijä rinkkoineen. Pari tieltä kuuluvaa naksausta sai koiran kiiruhtamaan isäntänsä luo.
Aikani katseltuani löysin teltalle paikan. Ennen kuin teltta oli pystyssä, minua tuli katsomaan toinen karhukoira. Tällä kertaa ihmistä ei näkynyt ja koirakin häipyi pian uteliaisuutensa tyydytettyään. Aikamoista trafiikkia.
Iltapalaksi kiehautin täyden pussillisen BlåBandin mössöä. Edellisenä päivänä ja aamulla olin syönyt aika niukasti, minkä takia patikointi ei tänään ollut oikein sujunut. Moottori ei toimi ilman polttoainetta.
Illan hämärtyessä seutu rauhoittui. Joen rannalla oli hiljaista, mitä nyt välillä sade ropisi teltan kattoon. Kun sade taukosi hetkeksi, peilityyntä vedenpintaa kirjoivat vain puista tippuvien pisaroiden renkaat.
7.9.2002
Nukuin yön mainiosti ja heräsin joskus kahdeksan kieppeillä. Sade oli jatkunut lähes tauotta yli yön. Söin jälleen vatsani täyteen retkipöperöä. Näin metsässä se maistuu, vaikka kotioloissa kokeillessa tuskin menee kurkusta alas.
Tielle päästyäni laskin hiekassa peräti neljät fillarinjäljet. Kaksipyöräisellä pääsee rajavyöhykkeen reunaa joutuisasti Anteriin ja sieltä vanhaa tukkitietä Anterinmukan kautta Hammaskuruun ja pidemmällekin. Enpä taida kuitenkaan kovin pian kokeilla. Minusta polkupyörä on ennen kaikkea maantietä, ei niinkään polkuja eikä katuja varten.
Palailin takaisin eilisiä jälkiäni. Ylilompolon ja Kiertämäjärven välillä päivittelin jälleen mönkijän karmeita jälkiä entisellä polulla poroaidan lähellä. Kun yksi jotos on sotkettu liejuksi, on vierestä valittu toinen reitti, ja sitten taas uusi. Ammatikseen liikkuvat ovat muutamassa vuodessa tärvelleet polunpätkän, joka on kestänyt jalan kulkijoita vuosikymmeniä tai -satoja.
Vastaan tuli kolmen varttuneen naisvaeltajan ryhmä, joka oli ollut yötä autiotuvassa. Sinne oli kuulemma jäänyt vielä yksi pariskunta, joka odotteli takaisin yhtä porukan jäsentä eli minua.
Olin autiotuvalla hieman ennen puoltapäivää. Viime yönä kämpässä yöpyneet olivat tienneet kertoa, että Kiertämäjärven maastossa oli toissapäivänä ammuttu karhu. Metsästäjät ja karhukoirat eivät siis ole turhan takia liikkeellä. Silti täällä on varmasti monin verroin turvallisempaa kuin vaikkapa Kaisaniemen puistossa.
Paikalla oli kolmaskin vaeltaja, joka oli tullut yötä myöten kaverin autossa aamulla Raja-Jooseppiin ja sieltä patikoinut aamupäivän kuluessa pitkälti toistakymmentä kilometriä tänne. Nyt hän tauon jälkeen lähti joutuisin askelin kohti Anteria. Aikamoinen kävelijä.
Paluumatka Erkin ja Murrin kanssa alkoi aurinkoisessa säässä. Polkukin oli selvästi lyhentynyt eilisestä. Muutamassa tunnissa olimme jälleen Alemmalla Kiertämäjärvellä, jossa nyt katselimme tarkemmin raunioituneen majan jäänteitä. Vielä 1980-luvun maantiekartan mukaan tässä oli kammi, mutta katon romahtaminen on sittemmin tehnyt siitä käyttökelvottoman. Rannan vene on vielä huonommassa kunnossa. Maja on kömpelösti tehty, ehkä 1930-luvulla, ehkä aikaisemmin tai myöhemmin, ehkä erätukikohdaksi, ehkä asunnoksi.
Illan tullen alkoi taas sataa. Viimeisen yön vietimme vajaat kaksi kilometriä ennen Luttojokea tulentekopaikan lähettyvillä. Erkin Helsport-teltasta katkesi kaari pystytettäessä, mutta onneksi oli mukana korjausvaraosa sekä Leatherman-työkalu. Löysin taas mättäiden välistä itselleni hyvän makuusijan, mutta kun teltta oli pystyssä, huomasin valitsemani painanteen jääneen aivan teltan seinän viereen. Nukkuminen ei sujunut kovin hyvin, mutta en viitsinyt ruveta telttaakaan siirtämään – vaikka vaiva olisi ollut aika pieni.
8.9.2002
Heräsimme aikaisin ja läksimme liikkeelle yhdeksän maissa. Raja-Joosepissa olimme kymmeneltä. Autoja oli tullut parkkipaikalle vielä pari lisää.
Olo oli virkku, joten ajoin takaisin pääkaupunkiseudulle yhtä soittoa suorinta tietä Rovaniemen, Oulun ja Jyväskylän kautta (n. 1170 km). Erkki ja Murri olivat perillä Espoossa hieman ennen puoltayötä, minä jatkoin kotiin Vihtiin lähes läpinäkymättömässä keskiyön sumussa.