Erkki Stenman
Sunnuntai, elokuu 2003
Meitä on neljä kaverusta menossa Ilomantsin takamaille etsimään viime sodissamme sinne jääneitä suomalaisia sotavainajia. Helsingin seudulta matkaan lähtee Markku, joka on virallisesti meidän porukkamme vetäjänä, sekä Antti ja Erkki. Neljäs kaveri liittyy mukaamme lähempää itäistä rajaamme. Ei meistä tämän kerran lähtijöistä kukaan ole aivan ensikertalainen näissä hommissa, vaan olemme kaikki jo lukuisilla itärajan takaisilla matkoillamme saaneet kerättyä paljon tarpeellista kokemusta näistä etsintätehtävistä.
Ajaa köröttelemme Kiteen kautta Tohmajärvelle, josta sopimuksen mukaan koppaamme mukaamme paketti-volkkarimme penkille istuskelemaan Ismon. Hän on melkoisen värikäs persoona, joten on varsin selvää, että yksi hänestä tykkää ja toinen ei. Ismo on tehnyt lukuisia matkoja yksinäänkin pitkälle Vienaan ja Aunukseen, tässä lähempänä olevan Laatokan ympäristön etsinnöistä puhumattakaan.
Värtsilässä ylitämme rajan sen suuremmitta kommelluksitta. Ainahan nämä rajan ylitykset ovat ohjelmanumero sinänsä. Väkisinkin tuppaa hieman jännittämään että kuinkahan tällä kertaa sujuu ja paljonko aikaa tärvääntyy. Koskaan ei etukäteen tiedä kuluuko tullissa aikaa viisi minuuttia vai kolme tuntia, mutta useimmiten siitä selviää noin puolessa tunnissa. Probuskat, lupalaput, pitää olla niin viimeistä piirtoa ja leimaa myöten kohdallaan, muutoin matka tyssää justiinsa. Ja näitä yksityiskohtaisia probuskoja pitää olla paljon ja jokaiseen lyödään jokaisella tarkastuspisteellä lisää uusia ja hyvin tärkeitä leimoja ja ne lyödään niihin hyvin tarkeän näköisinä. No onhan se tietysti niinkin, että järjestys se täytyy säilyä ja kaikilla tarkastajilla pitää löytyä töitä.
Mutta nyt sitten olemme jo ulkomailla.
Kylien ja kaupunkien nimet täällä Laatokan pohjoisen pään ympärillä eivät ole juurikaan muuttuneet siitä mitä ne Suomen-aikaan olivat, nykyään ne vain kirjoitetaan uuden isännän mukaan meille vierailla kirjainmerkeillä. Värtsilä on Вя́ртсиля ja Läskelä Ля́скеля.
Laatokka on kaunis järvi. Onhan se suurikin, koska se on tietty Euroopan suurin. Sen eteläinen osa on enimmiltä rannoiltaan tasaista, matalaa ja osin soistakin. Tänne pohjoiseen päähän, jonka vaihtelevan eläväisiä rantoja nyt seuraillemme kaakon suuntaan, on sijansa ottanut sokkeloinen ja laaja rehevän kallioinen saaristo.
Täällä on suuria korkeuseroja, korkeita kallioita ja jylhän syviä laaksoja. Luonto on täyttä erämaata, jos unohtaa tämän yhden ainoan kuoppaisen ja murenevan tien joka sen rantojen lahdelmien perukoita viistää. Missään monien kilometrien matkalla ei silmiin osu taloja eikä veneitä sen aalloilla keinumassa.
Jos tämä alue olisi vielä suomalaisten hallinnassa, niin nämä ihanat rannat olisivat aivan varmasti jo ajat sitten pilkottu pieniksi kesämökkitonteiksi. Kaikki olisi myyty ja rakennettu täyteen erinäköisiä mökinmokkeloita ja rahakkaimmille suuria huviloita. Rannasta pistäisi ulapan aalloille jos jonkin näköisiä laitureita ja niitten vierustoilla kovin kirjana lajitelma mitä erinäköisimpiä ja -kokoisempia veneitä.
Käännymme etelään ja kohta edessämme on Koirinoja, Койриноя. Täällä erkanee tie itään, kohti Äänisen rannalla olevaa Petroskoita, mutta me ajamme etelään, suuntanamme on nyt Pitkärannan kaupunki.
Sikäläisessä sairaalassa, sen kolmannessa kerroksessa me Kolmen Kannaksen Kuokkijat asustimme viikon verran jokunen vuosi sitten, kun olimme suorittamassa etsintöjä täällä Laatokan-Karjalassa.
Sillä kertaa meitä oli isohko porukka, taisi olla lähes parikymmentä iloisen rempseetä kaverusta. Suuri sairaala keräsi silloin perusremonttia varten rahaa, ja siksi mekin olimme päässeet sinne asumaan ja heidän laihan kukkaronsa sisältöä edes hitusen kartuttamaan. Kyllä tuo lasaretti olikin todella perusteellisen korjauksen tarpeessa. Katsoi minne tahansa, niin kaikkialta huomasi että muurarilla ja maalarilla olisi ollut paljon hommia. Mikä jotta ei myös putkimiehellä, sillä viemärit olivat tukkeutuneet jostain kauempaa piha-alueella. Rahaa ei ollut kassassa, mutta oli täysi pakko saada ainakin vessat äkkiä edes tilapäisesti vetämään. Ratkaisuna oli, että viemäriputket lyötiin poikki rakennuksen kellarissa. Sanotaan että hätä ei lue lakia ja täällä tuo sanonta todella piti paikkansa. Kellarin lukuisista rikotuista ikkuna-aukoista levisi lähiympäristöön mehevän muikeat ja niin maanläheiset tuoksut.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, mihin Neuvostoliiton sosialismi oli vuosikymmenten saatossa johtanut. Onhan ilman muuta selvää, että kaikki käytössä oleva kuluu ja rappeutuu. Täällä vain oli tapana että se kaikki uusi joka rakennettiin, jäi aina silleen ja kaikki korjaus- ja huoltotoimet jätettiin järjestelmällisesti suorittamatta. Pääasia oli että sikäläinen järjestelmä sai kerättyä kruunuunsa kirkkaita helmiä kertoessaan kaikissa tiedotusvälineissä runsaasta uudisrakentamisesta.
Nietjärvellä käymme tarkastamassa pikaisesti siellä olleella U-linjalla ilmoitetun mahdollisen suomalaisen vainajalöydön. Metallinilmaisin, miinaharava viheltelee ahkeraan ilmoitellen maassa olevasta metallista, mutta lapioihin osuu vain tavanomaista sotaromua. Mitään siellä mahdollisesti olleeseen vainajaan suoranaisesti viittaavaa emme löydä.
Nälkäkin tuppaa mahassa ilmoittelemaan olemassaolostaan ja siksi asetumme etsinnän päätyttyä rehevänä kukkivalle päivänpaisteiselle kedolle pitämään taukoa. Soppa porisee kutsuvasti parissa Trangian kattilassa.
Kollaan kenttähautausmaa, joka on jonkun sata metriä sivussa autotieltä, jalan kuljettavan polun päässä on säästynyt suoranaiselta ilkivallalta. Keräilemme roskia mukanamme oleviin jätesäkkeihin ja leikkaamme nurmia ja käytäville työntyviä pensaiden oksia.
Tien varressa oleva kiveen veistetty muistomerkki ei ole sitä vastoin saanut olla rauhassa. Joku on särkenyt tämän muistopaaden; jo edellisenä kesänä täällä käynyt suomalainen muistomerkkien huoltoporukka oli siitä raportoinut. Tuollaisen kiven lohkominen ei ole ollut hetken mielijohde, vaan siihen on täytynyt selvästi varautua etukäteen ottamalla järeitä työkaluja mukaan. Poislohkaistu yläosa on pitkällään jalustan takana piilossa hautautuneena kokonaan siellä kasvavaan korkeaan nokkos- ja koiruoho pusikkoon.
Suojärvellä on tarkoitus yöpyä, sillä heti aamusta alkavat neuvottelut paikallisten viranomaisten kanssa. Meillä on varattuna kaksi huonetta Hotelli Kareliaan, joka on rakennettu loivalle mäelle. Tällä paikalla kohosi aikaisemmin Suojärven kirkko.
Tuntuu että varauksemme on ollut melkoisen tarpeeton, sillä koko hotellissa ei taida muita asiakkaita olla ainuttakaan.
Olen Ismon kanssa huoneessa numero 207 ja Markku sekä Antti asettuvat majailemaan käytävän toiselle puolen vastapäätä meitä numeroon 211. Näin myöhään ei ole enää mitään syötävää talossa tarjolla. Tuntuu kuitenkin huikovan pitkän autossa istumisen jäljiltä, niin ennen pitkälleenmenoa keittelen retkikeittimellä meille iltateet. Ismo tarjoaa vuorostaan leipäpuolen särpimineen. Markku ja Anttikin tulevat meille kyläilemään ja saavat tietenkin pientä purtavaa. Tämän vierailun tarkoituksena on selvittää vielä kaikille suunnitelmat huomisista toimista ja aikatauluista.
Kesken kaiken oveen koputetaan ja hotellin vastaanottovirkailija astuu sisään. Hän on tavanomaiseen venäläiseen nuorten naisten tapaan hyvin perusteellisesti huoliteltu. Kampaus ja koko meikkaus ovat kuin kruununtanssiaisiin lähtevällä prinsessalla. Asukin istuu kuin juuri suuren Diorin kynästä eilen ilmestyneellä.
Minä, ja ehkä muutkin hieman jännitämme miten hän suhtautuu siinä keskellä huoneen mattoa tuhisevaan kaasukeittimeen. Ei ainakaan rajan takana lännessä suvaita hotellihuoneessa omia puurojaan laittelevia asiakkaita. Toisaalta vaikka hänellä olisi siitä tulenpidosta hotellihuoneessa ollut jotain huomauttamista, niin siitä olisimme aivan varmasti selvinneet kansallisen tavan mukaan muutamalla hänelle henkilökohtaisesti annetulla ruplalla. Siihen keittelyyn hän ei kuitenkaan puutu millään lailla, vaan hän on tullut tuomaan meidän passejamme. Tämä on jotenkin outoa, sillä nämähän on tapana antaa vasta poislähdön yhteydessä.
Olisikohan niin että kun talossa ei ilmeisesti ole muita asiakkaita, niin tämä virkailija on päättänyt pitää aamusella vapaata.
Ehkäpä todennäköisin syy koska muita asiakkaita ei hotellissa ole, vaikkakin me jo tullessamme olimme hänet vastaanotossa tavanneet, niin hän vain halusi kohteliaasti ja palvelualttiina tulla esittäytymään meidän huoneeseemme. Jos vaikka meillä olisi mielessämme jotain hyvinkin henkilökohtaisia palveluja.
Ystävällisesti tämä kaunotar poistuessaan toivottaa Спокойной ночи, Spokojnoj notshi.
Maanantai
Heti aamulla alkaa tulkin metsästys. Ismolla on sovittuna tapaaminen jonkun täkäläisen Pekan kanssa, mutta häntä ei löydy kotoaan. Pekka oli jo aiemmin lupautunut meille tulkiksi, joten hänet piti vain nyt hakea kotoaan. Johan nyt on tupen rapinat. Meillä alkaa piakkoin virallinen palaveri, elikkä pitäisi kai sanoa käskynjako, sillä sitähän nämä luonteeltaan ovat täkäläisen viranomaisen kanssa.
Venäläisen tavan mukaan yksityinen kanssakäynti lähimmäisten kanssa on sitä vastoin hyvin avoin ja lämmin. Tämä tapa ei rajoitu sukulaisiin ja naapureihin, vaan suhtautuminen kaikkiin ihmisiin on hyvin auttavainen ja erittäin vieraanvarainen. Niinpä eräs emäntä, joka asuu siinä samassa pihapiirissä tämän Pekan kanssa, tulee huolestuneena kyselemään orpona pyöriskelevältä ja hätääntyneen näköiseltä Ismolta tämän huolten aihetta.
Ismo kertoo etsivänsä Pekkaa. Emäntä ei kylläkään tiedä missä tuo ukko nyt taas tällä kertaa juroo. Viimeksi hän muistaa nähneensä Pekan edellisenä iltana toikkuroivan melkoisessa jurrissa siinä pihalla pullo kourassaan ja sitten menneen lepäämään sisälle kotiinsa.
Ismo kertoo vielä tarkemmin huolensa perusteita ja sanoo olevansa kieltä taitavan pätevän tulkin tarpeessa.
– Ei hätiäh, ei mitiäh, toimittaa emäntä.
– Tuu meil sissää kyökkiih.
Ismo käy helpottuneena, vaikka vielä hieman epäillen, tarjottuun vierailuun.
Tällä emännällä on kyläilemässä nuorehko pariskunta, jonka vaimo puhuu selvää ja huoliteltua suomea. Ystävälliseen venäläiseen tapaan hän on ilman muuta halukas lähtemään tulkiksemme, jos siitä vain on meille jotain apua. Heillä ei ole kovin paljoa aikaa, sillä jo aiemmin valmiiksi sovittu tapaaminen Petroskoissa painaa heillä kohta päälle, joten aika on hyvinkin rajoitettu.
Ismo lupaa että tulemme aivan varmasti takaisin kello kymmeneksi, jolloin heidän täytyy viimeistään lähteä ajamaan Ladallaan kohti aikaisemmin sovittua tapaamista.
Nyt, kun tulkki on vihdoin mukanamme, voimme ajaa kiireesti vain ilmoittautumaan Suojärven piirin Sotilaskomissariaattiin. Etsintälupamme ovat kunnossa, mutta lukemattomien yksityiskohtaisten ohjeiden ja säännösten läpikäyminen sana sanalta meille tulkattuna vie luvattoman paljon aikaa. Minäkin siellä huoneen takapenkillä, sivummalla vilkuilen hermostuneesti ajankulkua. Kello käy jo kymmentä ja ylikin, vaan tulkkaus jatkuu junnaten, jatkuu….. jatkuu….. Taitaa olla jo kaksikymmentä yli kun vihdoin pääsemme lähtemään. Autossa puhellessamme selviää, että mukanamme oleva sorea rouva on opettajana Sortavalassa. Toimessaan hän joutuu melkoisen usein jopa opettamaan suomen kieltä. Se selittää hänen erittäin hyvän suomen kielen taitonsa.
Kun tulkkimme on saatu kiitollisuutemme osoitusten saattelemana kahvipaketti kainalossaan ja muutama rupla kätösessään lähtöpisteeseensä niin ajamme tutulle vanhalle Magazinille, paikalliselle kaupalle. Mutta se on suljettuna. Taitaa olla ruokatunti. Pyörähdämme seuraavalle, mutta sielläkin on julmettu munalukko oven lenkkirautojen lävitse pistettynä. Mitäköhän ihmeen juhlapäivää täällä Suojärvellä nyt tänään vietetään. Etsimme kolmatta … ja vihdoin käymme sisään neljänteen. Se on sekatavarakauppa, mutta me kaipaamme pullotettua vettä, jota täälläkään ei ole myynnissä. Votkaa kyllä on vaikka kuinka montaa merkkiä ja pullon mallia. Yhtä kirkasta on kuin lähdevesi, vaan ei kelpaa meille nyt. Täkäläisen tavan mukaan liikkeen ulkoseinällä on aina vain kyltti ”магазин” ja siitä ei sitten mitenkään tiedä mitä sisällä on myynnissä. Viides sisäänkäymämme makasiini on vuorostaan jonkinlainen hienomekaanis-optinen myymälä, kameraa, kello ja kiikaria.
Meillä on sovittuna ilmoittautumisaika Suojärven piirin rajavaltuutetun kanssa ja nyt meillä on jo tulenpalava kiire sinne. Pulloveden osto jää tällä kertaa.
Antti sompailee paikalliseen varuskuntaan. Sieltä mukaamme pitäisi lähteä joku sotilashenkilö, sillä olemmehan menossa suljetulle rajavyöhykkeelle. Markku ja Ismo, meitä muita paremmin paikallista virallista kieltä hallitsevina menevät portille ja siellä neuvotellaan pitkään. Meille autossa odottaville käy jompi kumpi heistä vuorollaan pariinkin kertaan selvittämässä väliaikatietoja.
– Nyt on hankaluutena se, että siinä jo puolitoista vuotta sitten Moskovaan toimitetussa lupahakemuspaperissa ei ollut teidän nimiänne. Siinä oli Juha ja Leo. Heille tulleiden matkaesteiden vuoksi te olette nyt varamiehinä mukana. Ja tätä tietoa ei ole siinä alkuperäisessä ja täällä hyväksytyssä paperissa.
Markku ja Ismo ovat seisseet portilla vartiokopin vierellä jo yli puoli tuntia ja siinä on kaiken aikaa yhdestä kolmeen sotilasasuista henkilöä heidän kanssaan neuvottelemassa. Väliin joku univormupukuinen lähtee toimittamaan asioita taaempana oleviin rakennuksiin. Tulee takaisin. Puhutaan ja toinen lähtee vuorostaan. Odotellaan hänen paluutaan. Onneksi ei sada, vaan on raikas elokuinen aamu.
Vihdoin meidän neuvottelijamme pääsevät portin sisäpuolelle. Pidämme sitä Antin kanssa hyvin lupaavana piirteenä sikäläisessä byrokratiassa. Antti ilmaisee kuitenkin huolensa, pitäen melkoisen varmana että me kaksi kuitenkin joka tapauksessa joudumme lähtemään tästä suoraa päätä kohti kotia. Miten se nyt toteutetaan kun meillä on vain yksi auto käytössä. Täältä ei varmasti aja linja-autoa eikä junaa Suomen rajalle.
Aikaa on täällä kulunut jo tunnin verran, kun Markku ja Ismo vihdoin tulevat takaisin autollemme ja heillä on mukanaan jotenkin mukavaksi osoittautuva ja hyvin siistissä sotilasasussa asteleva selvästi nuorekkaan näköinen majuri. Hän esittäytyy etunimellään ilman sukunimeään ja titteleitään:
– Anton.
Kättelemme.
Kyllähän Anton kaiken aikaa muutakin kertoilee, puhuu paljon ja eloisasti, mutta ainakin minulta jää suurin osa ymmärtämättä. Joku meistä lausahtaa Antonille jotain suomeksi, mutta hän ei tunnu ymmärtävän yhtään sanaa.
Tämä rajajoukkojen majuri vaikuttaa innokkaalta erällä kävijältä. Hänellä, vaikkakin muutoin on nuhteeton sotilasasu päällään, on jaloissaan pitkävartiset kalastussaappaat, joiden varret on nyt tosin kääritty alas. Hiemankin kauempaa katsottuna ne tuolla lailla laitettuna käyvät aivan sotilassaappaista. Hänellä on mukanaan myös reppu, virveli ja monin taidokkain kaiverruksin koristeltu haulikko. Taitaa majurilla olla mielessä lähtö leppoisalle ja antoisalle eräretkelle.
Ismo ja Anton katselevat kartalta ennen lähtöämme parasta ajoreittiä Kuolismaalle, joka on entisiä Ilomantsin kyliä. Saatuaan tietää tarkemmin paikat joissa meillä on tarkoitus käydä etsimässä sotavainajiamme Anton ehdottaa käännyttäväksi suoraan pohjoiseen johtavalta Porajärven tieltä pienemmälle, joka johdattelee Lahkolammelta ensin länteen ja sitten luoteeseen. Näin ajaen meiltä jää Porajärven lenkki käymättä.
Ajettuamme vähän vajaat viitisenkymmentä kilometriä suhteellisen hyväkuntoista tietä olemme Lahkolammella. Asutustaajaman jälkeen käännymme vasemmalle. Eteen aukeaa valtaisan suuren sahan laaja tukkiplaani jonka lävitse tie jatkuu. Nyt on allamme ajoura jota käyttävät vain tukkirekat ja armeijan ajoneuvot panssarivaunuista kuorma-autoihin. Tien kuntoluokitus on tarkalleen sen mukainen. Heti muutaman sadan metrin päässä rupeaa näyttämään siltä, ettemme taida päästä tätä kautta enää eteenpäin. Yrittää kuitenkin täytyy. Saappaat jaloissa ja rukkaset käsissä vääntelemme puunrunkoja ajouralle tehden jonkinlaista kapulatietä, jonka päälle sitten lapioidaan kerros liejuista hiekkaa. Rakennamme tilapäistä tiepohjaa autoamme kannattelemaan. Tavallaan tämä on hauskaakin. Näinhän ennen kuljettiin kaikkialla Suomen maaseudulla. Muistan mukavaa lapsuuttani ja nuoruuteni maaseudun rauhaa. Siellä silloin tosin kuljettiin vain hevoskyydillä, jos ei jalkaisin menty.
Vaan pääsemmehän sentään siitäkin paikasta lävitse kun tutunvarma sompamiehemme Antti on ohjaimissa.
Suojärven pohjoispäähän laskevan joen sillakorvalla pysähdymme seuraavan kerran. Antti jää automiehenä sitä vartioimaan. Täällä ei ajoneuvoa voi jättää mihinkään vartioimattomaan paikkaan yksikseen. Takaisin tullessa ikkuna on melkoisella todennäköisyydellä rikki ja kaikki rahanarvoinen on poissa tai koko ajoneuvo on kadonnut. Pari kertaa meillekin on sattunut mukamas turvallisen hotellin aidatulla pihalla, että aamusella huomataan autoon murtaudutun ja kaiken irrallisen kadonneen.
Me kaikki muut lähdemme suunnistamaan kohti etelää Ismon suuntamiehenä vetäessä porukkaamme kartta kourassa. Tänne muutaman virran polvekkeen suojaan jäi sotapäiväkirjan mukaan aikoinaan parikin kaatunutta. Heitä etsiskelemme. Aikamme teutaroimme oikeassa karjalaisessa soisessa rytökorvessa itään ja länteen, joskus jopa eteläänkin, joka piti olla suuntamme.
Oikealla joen pinta helmeilee auringon loisteessa ja perhoset sekä sudenkorennot kirmaavat siivet väristen piirileikkiään. Taitaapa olla lapsenteko mielessä kuumana kesäpäivänä. Pinnassa räpistelevän vesiperhon surmaksi jokunen kalakin hypätä molskauttaa kehitellen hiljalleen suurenevia renkaitaan lähes seisovaan vedenkalvoon. Rauhaisa erämaan virta kiertelee laajoin pehmein polvekkein muodostellen hyvinkin kapeakaulaisia niemekkeitä, jotka ovat kuin suuria ahdassuisia pusseja. Jossain on veden sinnikkäänä vuodesta toiseen jatkunut koverrus jo tuottanut näkyvää tulosta, Virta vyöryy taas siinä kohtaa vapaana suoraan. Sivummalla on saari, jonka takaisia rantoja se ennen hyväillen kierteli. Saari on nyt kuitenkin hiljalleen kuroutumassa kohti rantaa ja muuttumassa niemekkeeksi.
Kaikki kostean mehevät mättäät pursuavat suurta tummaa mustikkaa ja hyttysarmeija pistää verta korvan takaa. Etenemme muutaman vaivaisen satametrisen kostean lämpöisessä luonnossa kunnes virran pehmeät kaarteet ohjaavat meidät takaisin sen tien varteen, josta juuri olimme ohi ajaneet. Joen polvekkeet eivät oikein tunnu pitävän enää yhtä meidän vanhan sota-aikaisen karttamme kopion kanssa. Luovutamme. Kävelemme automme jälkiä seuraten takaisin siellä meitä odottelevaa Anttia kohden.
Astelemme, päivä porottaa ja itikat surraavat korvissa. Joku lokki huutaa kailauttaa korkealla puitten latvoissa. On suurenmoinen kesäpäivä. Pojat juttelevat keskenään. Markku pitää seuraa majurille. Syntyy hetken hiljaisuus. Kuuluu vain hiekan narskunta saappaiden anturoiden alla ja vieno hyttysen siipien soitto korvan juuressa. Minä lausahdan jonkun keveän letkautuksen suomeksi ja Anton purskahtaa nauruun, joka loppuu hyvin pian, aivan alkuunsa. En tiedä huomasiko tuota paljastavaa pientä välikohtausta kukaan muu kuin minä ja itse majuri. Saapastelen eteenpäin kuin en olisi mitään huomannutkaan.
Siinä lähiminuutteina tieto tuosta tapahtumasta leviää hiljalleen ja huomaamattomasti meidän kaivajien keskuuteen. Nyt on aihetta entistä visummin pitää suuta soukemmalla, jottei tule möläyteltyä mitään sopimatonta. Anton ei tosiaankaan ole ummikko suomenkielen suhteen, vaikka hän on sitä virkansa puolesta pyrkinyt esittämään. On tietenkin Suomen vastaisella rajalla palveluksessa olevalle rajaupseerille ilman muuta eduksi suomen kielen taito. Tuo selittänee osaltaan hänen jo nyt saavuttamaansa majurin arvoa. Jos hän on kotoisin täältä rajaseudulta, niin on aika luonnollistakin, että hän osaa suomea. Hyvin monet, varsinkin vanhemmat ihmiset sitä täällä vielä puhuvat varsin sukkelasti.
Illan koitteessa tulemme Kuolismaan rajavartioaseman portille. Suuret punaiset tähdet loistavat jo satojen metrien etäisyydelle. Lähestyessämme porttia Anton kehottaa töräyttämään reippaasti auton torvea ja heti vartiomies tulee juosten esille. Majuri menee ulos selvittämään tilannetta. Suljettu portti aukeaa ja päästää joukkomme autoineen sisään. Useampiakin rajasotilaita kokoontuu meitä ihmettelemään siihen pihamaalle. Taitavat olla siviilit melkoisen harvinaisia tämän kasarmin pihalla, ja kun sitten ajelevat oudolla rekisterikilvellä ja puhuvat vielä ulkomaan ihmeellistä kieltä. Meille ei kuitenkaan anneta lupaa tietenkään jäädä yöksi siihen kasarmin pihalle rajavyöhykkeen suoja-aitojen sisäpuolelle. Meille neuvotaan leiriytymispaikaksi matalan Jakunvaaran tasaisen hiekkainen harjanne. Se sijaitsee tuossa ehkäpä parin kilometrin päässä takaisin päin tuolla tien itäpuolella.
Majurimme pääsee tietenkin nukkumaan kasarmille paremmalle patjalle. Meidän on määrä olla aamulla aikaisin kello kahdeksan odottamassa taas tuolla portin ulkopuolella.
– Spokojnoj notshi.
Juuri kun meillä on tarkoitus lähteä, niin mieleeni juolahtaa ottaa kuva noista portin suurista punatähdistä. Koska olemme sotilasalueella, niin tiedän varsin hyvin että kuvaaminen on ehdottomasti kielletty. Siitä tulee kiinni jäädessä rapiat rapsut. Taitaa melkein Siperia kangastella. Mutta enhän minä kärähdä. Suuntaan kamerani varovaisen huomaamattomasti sinne päin ja painan laukaisinta. Mutta voi tuhannen perkeleen perkelettä, salama oli jäänyt päälle ja leimahti. Onneksi se lähes hukkuu laskevan auringon valoon ja minä luikahdan kiireesti autoon. Tarkkana ollut vartiomies tulee kasarmilta viidenkymmenen metrin päästä juoksujalkaa. Survaisen hädissäni kameran piiloon jonnekin tavaroiden alle. Antti touhuaa jotain auton kimpussa ja minä istun hiljaa paniikissa sivupenkillä.
Vartija selittää kovalla kiireellä jotain. Ismo ja Markku kuuntelevat, mutta eivät tunnu oikein ymmärtävän. Runsain sanakääntein ja liukkaan nopeasti jatkuu puhe. Kädet tekevät kaaria ilmassa ja koettavat selvitellä sanomaa. Ehkäpä tuosta kovasta touhusta ja puhujan kiihtymisestä johtuen pojat eivät saa kuitenkaan mitään järkevää ajatusta tuosta selväksi. Ismo liukenee vaivihkaa sivummalle ja Markku jää yksistään vastailemaan: – Tähti… mikä tähti… En ymmärrä….
Keskustelu jatkuu parisen minuuttia ja minulla kurkkua kuristaa. Nyt vasta ajattelen selkeästi tekoni seuraamuksia. – Tähti, toistaa Markku ihmetellen ja pudistelee päätään.
Vihdoin vartija antaa periksi, kävelee turhautuneena pois ja tilanne on ohi.
Luultavasti Markku ei edes huomannut salaman välähdystä ja siksi hän ei päässyt ollenkaan kärryille toisen puheesta ja oli varmasti vilpittömän hämmästynyt moisesta sanatulvasta.
Tiistai
Yö on nyt nukuttu Jakunvaarassa ja on raikas aamu. Automme etenee hiljalleen kohden luodetta. Olemme kaikkein suljetuimmalla rajavyöhykkeellä, sillä lähinnä Suomen rajaa olevalla. Tämän alueen leveys vaihtelee suunnilleen neljästä kahteentoista kilometriin, koska se seurailee rajan suuntaisia teitä sulkien nämä sisäänsä. Etenemme pakostakin tien kunnosta johtuen hyvin rauhallisesti. Aina kun tuulilasin takaa näyttä siltä että edessä on kiertämätön este, niin selvittelypartio lähtee hommiin. Ajomatkan tilapäinen keskeyttäjä voi olla korkea töyssy, kuten kanto, kivi, juuri tai muu pienehkö jyrkkä kumpare. Voihan se tietysti olla myös syvä kuoppa. Joskus näissä kuopissa on myös vettä. Töyssyt ja kuopat kesyyntyvät yleensä lapiolla, kirveellä, sahalla tai rautakangella. Hankalimpia ovat suuret, joskus jopa kymmenien metrien mittaiset vesiprutakot. Niistähän kun ei rannalta näe mitä sen pohjalla piileskelee. Ne on käytävä läpi keppi kädessä ja pohjan joka neliö saappailla tunnustellen. Kun luotsi on saanut itselleen selväksi pohjan pidon ja muodot, niin sitten tieto on vain toimitettava ymmärrettävässä muodossa ohjauspyörän taakse.
Verkkainen moottorimarssimme on edennyt noin viitisen kilometriä. Tavallisella siviiliautolla ajettavaksi melkoisen jyrkän ja kolmisen kymmentä metriä pitkän sileänä loivasti aaltoilevan kallioluiskan alapäässä aukeaa suurehko järven poikanen. Se on noin kuusikymmentä metriä pitkä ja koko ajouran levyinen kurainen plutakko, jonka pinnan yläpuolelle pistää tiuhanlaiseen kivenmokeloiden lakuaisia. Volkkari laskeutuu hissukseen kivisiä aaltoja pitkin ja pysähdymme siinä rannalla. Töihin astelevat taas hyvin työllistetyt tunnustelupartiot. Eivät ne tällä tiellä paljoakaan kerkiä autokyydistä nauttimaan.
Hyvin pian selviää, että tässä ei edes osittainenkaan kiertäminen mitenkään onnistu, koska kuravesi ulottuu pitkälle molempien tienreunojen ryteikköiseen koivikkoon sinne mättäitä kierrellen. Syvyyttä tässä lammikossa on paikoitellen reilusti enemmän kuin saappaanvarsi sietää. Vasemmalla aukeaa pounuinen suo suuren järven rantaan. Sieltä on vesi noustessaan levinnyt tälle ajouralle ja pitkälle sen ylikin. Tämä on kyllä aivan varmasti tällä ajokalustolla suoritetun moottorimarssin päätepiste. Ei ole tilaa edes auton kääntämiseen, joten pakilla junnaten vain takaisin kallion päälle. Onneksi ei ole sadeilma, joten kumit pitävät tasaisessa kuivassa kivessä. Jalkaudumme. Otamme kaiken tarvittavan ja pakkaamme ne rinkkoihin. Jotain jää kuitenkin käsiinkin kannettavaksi. Tänne suljetulle rajavyöhykkeelle uskallamme sentään jättää auton vartioimattomaksi. Tuskinpa tavallisen maantierosvon kynnet tänne asti sentään yltävät.
Meillä on tavoitteeseemme Mieronahon eteläisille korpimaille matkaa 14 kilometriä, joten siitä vain reippaasti matkaan. Ei tunnu majurikaan millään lailla hytkähtävän, vaan lähtee reppuineen ja pyssyineen varsin luontevasti marssimaan. Tämä on rajamiehelle varmasti ennestäänkin hyvin tuttu tilanne.
Paljon metsällä kulkeneena tarkkana erämiehenä Anton näyttää meille heti lähdettyämme rajan huoltotien vierellä olevassa tasaisessa, kymmenisen metriä leveässä hienossa hiekkapinnassa selvästi näkyvät suden jäljet. Muutaman metrin päässä näistä on rajapartion susikoiran tassujen painallukset. Pääsemme heti vertaamaan näiden kokoa ja muotoa. Tämähän on lupaavan mukava alku tälle päivälle.
Olemme marssineet tunnin verran, niin vastaamme tulee rajapartio, jossa on kaksi miestä. Anton viittaa meidät saman tien sivummalle ja toimittaa jotain Markulle. – Pidetäänpä taukoa, onhan tässä jo tultukin jonkin matkaa, lausahtaa Markku ja kaivaa termospullon esille. Painamme peffaa kuka millekin mättäälle tai kivelle ja rupeamme murkinalle.
Anton itse astelee partion luo juttelemaan. Jonkin aikaa siinä viittoillaan ja päät nyökkäilevät. Vanhana viestimiehenä huomaan että näillä partiomiehillä on mukanaan puhelin, joka hetken kuluttua kytketään raja-aidassa olevan puhelinlinjaan. Majuri puhuu jonkun aikaa jonnekin jotakin. Radiota ei näillä miehillä näytä olevan ollenkaan käytössä. Muutoin näin sivullisen silmissä aika pehmeän rennolta näyttää näiden rajamiesten kanssakäyminen olevan. Juttelevat keskenään kuin siviilimiehet. Ehkä tämä on vain minun oletukseni, koska ääni ei tietenkään kuulu meidän korviimme asti.
Pistelemme taas reippaasti saapasta toisen edelle ja matka taittuu. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja tuuli leyhyttelee hiljalleen puiden oksia ja ajelee pumpulipilviä edellään kohti kaakkoa.
Tuskin olemme päässeet kilometriäkään kun edestäpäin alkaa kuulua matalaa mouruamista, ison moottorin puhetta. Ääni voimistuu erämaan hiljaisuuteen verrattuna terävän repiväksi ja häipyy sitten taas vuorostaan lähes kuulumattomiin, niin hiljaiseksi, että tuulonen jälleen tuhisee. Pian kuitenkin pauhu voimistuu ja tuolta harjanteen yli möyryää meitä vastaan armeijan kuorma-auto. Se pysähtyy kohdallemme ja joku yliluutnantti laskeutuu ohjaamosta. – Bensakone ja kahdeksan pyttyä, toteaa meidän Auto-Anttimme.
Gaz möyryää nuoreen koivikkoon niin että ryskää ja puut kumartavat nöyrästi vahvempaansa, joka siellä käy kääntymässä ympäri.
Anton viittaa kohteliaalla kädenliikkeellä, sirosti kumartaen ja hymyssä suin autoon. Siinä meillä on nyt koko tämän etsintämme ajan sotavaltion auto käytössä kuljettajineen. Nyt me pääsemme reippaasti minne tahansa, jos sinne vain edes joskus on jonkinlainen ajoura rakennettu tai muutoin vain isommat kivenjärkäleet tai lyllyvän upottavat suot sattuvat puuttumaan ajatellulta uralta.
Nousemme lavalle. Siellä on puiset penkit, jotka ovat melkein samalla tasolla kuin lavan ylin sivulauta.
Kyyti on todella lennokasta. Varmaan suurimman osan lavalla oloajastamme takamuksemme ovat reilun vaaksan korkeudella penkistä ja jalat samoin irti lattiasta. Vai häviävän lyhyen hetkisen ajan ne käyvät ottamassa uudelleen lisää vauhtia penkin ja lattian kovista pinnoista. Jos ei aivan tosissaan pidä kiinni jostain mistä vain saa, niin seuraavassa hetkessä on matkalainen lavan matalan reunan toisella puolella pitkällään ajouran pientareella kädet ja naama pykämillä, ellei luitakin ole poikki. Matka taittuu taatusti ja ylen joutuisasti armeijan malliin turhia hienostelematta.
Eikä aikaakaan, niin jo ohitamme Hankavaaran entisen kotikonnun ja pysähdymme Koitajoen sillankorvaan. Perille on enää vain pari kilometriä, mutta koska kohteemme on aidan takana, niin meidän pitää päästä tuonne siviilien puolelle. Siksi meitä ei viedä tällä kyydillä pidemmälle. Sovitaan että auto on odottamassa meitä reilun kolmen tunnin kuluttua tässä samassa paikassa. Uskomme tuon ajan hyvin riittävän maaston tarkastukseen tuolla kohteillamme.
Ajoneuvon johtaja ohjaa meidät jalkaisin sillan ylitse ja sitten opastaa siellä joen penkkaan laskevan ojan kohdalta sukeltamaan piikkilangan alitse sen toiselle puolelle. Hyvin tuntevat rajan miehet oman työmaansa ja niiden polkujen mutkat.
Lukuisat värikkäät erikokoiset perhoset lepattelevat väreilevän kuumassa kesäilmassa. Kuljemme jalkaisin rauhallisesti kohden Mieronahoa aivan raja-alueen itäreunan ulkopuolella. Siinä on huoltotien meidänpuoleiseen reunaan rakennettu reilusti päälle kahden metristen puutolppien varaan yläosiltaan piikkilangoin vahvistettu panssariverkkoaita. Huoltotien toisella puolella on elektro-mekaaninen, siis sähköistetty, päälle kolmemetrinen este, jonka yläosa on heikompaa kanaverkkoa. Anton kertoilee että nyt ei kuitenkaan enää vuosikausiin ole saatu sähköä noihin johtimiin ja vähitellen aita rapistuu kauttaaltaan muutoinkin huollon puutteessa.
Tuon elektro-mekaanisen esteen jälkeen on kymmenisen metriä leveä aivan tasainen hienon hiekan käytävä. Siihen satunnainen kulkija jättää selvät jäljet tunnistettaviksi ja siitä sitten voidaan tarpeen tullen pistää koira edellä menneen jäljille. Tämän tasaisen plaanin toisellakin puolella on vielä toinen huoltotie.
Parissa kohden Anton osoittaa meille suuren aukon aidan heikommasta verkosta tehdyssä yläosassa ja selittää hirven menneen hyppäämällä siitä lävitse. Yhden varsin traagisesti päättyneen yrityksenkin hän sieltä meille näyttää. Piikkilankoihin sotkeutuneena ja aitaan lopullisesti takertuneena lojuu entinen hirvi. Kauan on siinä tuokin jo kerinnyt maata, koska vain pelkkä nahka enää osittain sen luita peittää.
Karhut kulkevat täällä aidasta välittämättä mielensä mukaan milloin mistäkin sattuvat päättämään. Majuri lisää näiden isojen korven kuninkaiden joskus hermostuvan, kun siitä läpi mennessä piikkilanka pistää häijysti. Siitä kimpaantuneena nuo komeat könsikkäät sitten mennä rymyävät kiukuissaan pitkin aitaa ja repivät sen aivan hajalleen joskus jopa useiden kymmenien metrien matkalta.
Meillä on matkassamme kaksi miinaharavaa. Yksi on Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen, hautaustoimiston, niin kuin eräs kaverimme Oskari sitä kutsuu. Tämä on yhdistys, joka on Opetusministeriöltä saanut valtuudet hoitaa tämän kaatuneiden etsinnän itäisen rajamme takana. Me olemme vapaaehtoisina tämän yhdistyksen alaisuudessa. Tuon toisen haravan omistaa Ismo.
Minä kuljen haravan kanssa viheltelevät luurit korvillani ja Antti on parinani keskittyen paremmin lapiohommiin. Markku ja Ismo muodostavat toisen etsijäparin. Maan kätköissä olevat hylsyt, sirpaleet, jotkut patruunat ja muukin taistelujen jälkeensä jättämät metalliset, entiset moninaiset tarvekalut pitävät huolen kuulokkeiden lähes jatkuvasta viheltelystä. Haravaa kun liikuttelee rauhallisesti, kuin isolla pensselillä maanpintaa maalaten vaakasuoraan ja sitten samaa aluetta itään kuin pystysuoraan, niin saa helposti muodostettua itselleen summittaisen mielikuvan turpeen alla kätkössä olevan esineen koosta ja muodosta. Mukana oleva tutkain taas omalta osaltaan kertoo syvyyden, jossa tuo kohde sijaitsee. Aina kun viheltää, niin kaivajalle tulee töitä. Ja kyllä täällä viheltää. Mitään etsimäämme ei kuitenkaan löydy, mutta tuleehan varmistettua että täällä ei ole metsän kätköihin jäänyt suomalaista kaatunutta soturia.
Kun siirrymme etsintäkohteelta toiselle, niin Anton kulkee aina valppaana parisenkymmentä metriä muiden edellä. Välistä hän viittauksin pyytää meitä levittäytymään ketjuun. Hän naakii metsästä itselleen saalista soppakattilaan tai missä muodossa nyt milloinkin metsämiehen vilkas mielikuvitus aterian loihtiikin. Saalistaja etenee varovaisesti suojaiselta kohteelta toiselle äänettömästi ja vältellen aukeita paikkoja. Hän astelee varovasti, eikä risukaan rasahda anturan alla. Kaunis haulikko on kaiken aikaa valmiina lennähtämään poskelle. Jonkun kerran ryteikkö ryskää ja selvästi huomaa että haulikko liikahtaa varovasti lähemmäs valmiusasentoa, kun ukkometso tahi teeri kavahtaa tieltämme pakoon.
Tänään ei kuitenkaan tunnu olevan riistapäivä, haulikko ei puhu kertaakaan. Anton ei oikeana metsämiehenä ammu, kun ei ole ennen laukausta aivan varma pudotuksesta.
Tulemme hikisen tahmeina takaisin Koitajoelle. Anton ohjaa meidät puolen sataa metriä sivuun tien länsipuolelle. Siellä on hänelle tuttu taukopaikka. Istahdamme tauolle vanhalla tulipaikalla odottaville penkeille ja itse kukin kaivaa eväitä esiin repustaan. Markku kiehauttaa joen metallinhohtoisen ruskeaa vettä tsajun pohjaksi. Eipä se paljoa kupissa lisäväriä kaipaakaan ollakseen vahvan juoman väristä.
Tässä taukopaikalla on kahden suuren puun väliin naulattu isohko kappale aaltopeltiä sadesuojaksi. On vaan nyt jo kerinnyt niin paljon repsulleen, että ei siitä yksikään mies itselleen sadesäällä riittävää suojaa saisi roiskeita vastaan.
Minä en nyt kerkiä syömään, vaan kuoriudun kiireesti vaatteistani ja kahlaan leveän virran pehmeää, hienohiekkaista pohjaa vähitellen aina vain ulommas rannasta ja syvemmälle raikkaan viileään veteen. Kalat tuikkivat pintaan napsien itikoita. Ulpukat levittelevät kullankeltaisia pallokukintojaan suurten tumman vihreiden lehtiensä seassa rauhaisan syvissä lahdelmien pohjukoissa. Voi elon ihanuutta. Pulahdan kunnolla sukeltaen ruskean läpikuultavaan veteen. Uiskentelen hiljalleen pinnalla ja pinnan alla. On taivaallisen raikas olo.
Lähden kahlailemaan kohden rantaa ja siellä Markkukin kävelee kelteisillään vastaani. Menen takilleni, otan kameran oikeasta sivutaskusta. Koska olemme suljetulla rajavyöhykkeellä, niin kysyn kameraa osoittaen Antonilta lupaa kuvan ottoon. Myöntävän rento, huoleton käden heilautus on vastaus.
Annan koneen Antille ja pyydän häntä ottamaan muiston Koitajoen uinnista. Molskautan itseni takaisin veteen ja nautin olostani muistellen, en kaipauksella, vaan nykyistä olotilaa kruunatakseni, tuolla rannalla lojuvaa hikisen tahmeaa paitaani.
Markku arvio veden lämpötilaksi 16 astetta ja niin, ihme kyllä, muut pojat pysyvät kuivilla.
Saatuani puhtaan paidan ja muut vaatteet päälleni käyn huuhtelemassa tuon tämän päivän käytössä olleen paidan, tuon tahmaisen hikirätin, ja levitän sen kuusen oksalle tuuleen keinahtelemaan.
Liityn muitten eväitä mutustelevien seuraan tarjoten kaikille pieniä suklaapatukoita. Mukava venäläinen tapa on tarjota aina omistaan toisillekin ja Antonilla on vastavuoroisesti jaossa keitettyjä, tosin melko pienikokoisia kananmunia.
Gaz saapuu sovittuna aikana meitä hakemaan ja kuljettajakin liittyy seuraamme.
Tunnen jääneeni Antonin tarjoilun jälkeen pahasti miinukselle, joten käyn tasoitukseen. Tarjoan hänelle ja kuljettajalle polttavan vahvasti maustettua chili-pepperonia, heitä siitä ensin elekielellä varoiteltuani. Kummallekin kelpaa ja he mutustelevat sitä ylen tyytyväisen näköisinä. Taitavat pitää tästä mausta, vaikka minun suuni ei tuosta tulisuudesta oikein osaa kunnolla nautiskella.
Siinä ilta-auringon tehdessä leppeästi laskuaan koko porukkamme katselee karttoja ja suunnittelemme valmiiksi tulevien lähipäivien etsintäretkiämme.
Automme on vaihtunut toiseen ja samoin kuljettajamme, joka on ajaessaan selvästi edellistä rauhallisempi. Saavumme silti melkoisen lennokkaasti sille suurelle, meidän Volkkarimme pysäyttäneelle vesi- ja kiviesteelle. Eikä menopeli yhtään hiljennä, vaan siitä ylitse samaa kyytiä kuravesi auton korkuisina ruskeina roiskeina kohisten ja suuret kivenmurikat takoen pyöriä ja ajoneuvon pohjapanssareita. Kalliorinne vielä pomppien ylös ja olemme oman automme vierellä.
Ismo selittää tuntemuksiaan naapurivaltion majurille ja tälle yliluutnantin arvoiselle Gazin kuljettajalle hyvin ilmeikkäästi. Hänelle tunnusomainen tyyli silloin kun hän täällä oikein innostuu aiheestaan, on aloittaa tietenkin ensin venäjäksi ja sitten sijoittaa vähitellen sekaan joku suomenkielinenkin sana. Kun puhetta piisaa enemmän, niin venäläiset sanat vähenevät korvautuen suomalaisilla ja asian loppu tuleekin sitten melkein pelkällä meidän kotimaisellamme.
Nyt Ismo selittää näiden autonkuljettajien olevan aivan väärässä aselajissa. Pitkän puheen yksinkertaistetun tulkkaukseni mukaan heidän pitäisi olla ilmavoimissa, kun taipumukset aivan selvästi viittaavat harkittuun matalalentoon.
Raskas Gaz lähtee möyryämään takaisinpäin ja me siirrymme kamppeinemme omaan autoomme. Antti ajaa pari kilometriä takaisin etelään ja siellä meidän pitäisi kääntyä Lutikkavaaran tielle. Siinä risteyksessä on kuitenkin lukittu järeä teräksinen puomi, ja Anton tietää avaimen olevan rajavartioasemalla tuolla muutaman kilometrin matkan takana. Tältä puomilta eteenpäin pääsisimme aikomallemme kohteelle mentäessä autolla kuitenkin vain reilun kilometrin verran, joten unohdamme avaimen haun ja päätämme lähteä jalkaisin. Majurimme marssii yleensä ensimmäisten rinnalla tai jos polku on vain yhden kuljettava, niin silloin hän ottaa paikkansa ensimmäiseksi ja haulikko on kädessä valmiina nopeaan heittolaukaukseen, jos riistaa vain ilmaantuu ampumaetäisyydellä näkyviin.
Nyt polkemamme tie on ollut käytössä jo ennen sotia. Näkyy näissä meidän 30-luvun kartoissamme olevan aivan samassa paikassa. En tiedä tämän kulku-uran todellista ikää, varmaan jo useita satoja vuosia. Molemmille sivuillemme aukeavat penikulmaiset avarat suot. Tasaisen punakellervän rahkasammalmaton leikkaavat vain lukuisat tummat joet, pohjattomat suolampareet ja laajemmat järvet. Harvakseltaan tuolla kasvaa tukevan jänttäröitä männyntarrikoita ja läpipääsemätöntä pajuryteikköä. Kilometrien mittakaavassa tasaisesta suosta kohoaa matalia närettä puskevia pyöreälakisia vaaroja, joilla aikoinaan lähes jokaiselle on karjalainen kansa savupirttinsä pystyyn veistänyt ja sen ympäriltä kaskensa viertänyt. Sieltä kovia kokenut heimo on leipänsä nyhtänyt ja särpimensä rannattoman laajoista erämaista hakien omassa vapaudessaan elänyt.
Mettäkanoja kahahtelee useasti siivilleen tienvarsien tiheistä rutakoista. Tieuralla on suurehko vesilammikko kuivahtanut jättäen jälkeensä kostean pehmeää sametinhienoa liejua. Siihen on jokin suuri lintu käynyt jättämässä koko joukon teräväpiirteisiä kuvajaisia varpaistaan. Onpahan siihen samalle sivulle jostain sattunut yksityiskohtaisen tarkat painallukset nallekarhunkin poikasjäljistä. Onko tässä ukko homenokka keräillyt täytettä kivipiiraansa ja tienvarren pusikoissa marjastellut pikkunalle on sen siitä siivilleen hätistellyt. Näin tulkitsen tämän avaran luontokirjan sivun.
Käännymme pienemmälle metsätielle pohjoisen suuntaan. Tarkoituksemme on suunnistaa ensin Kitsanlammelle. Sana lampi tuon Kitsan perässä on jotain karjalaista sananvalintaa, sillä tuolla lammellahan on mittaa reilun kilometrisen järven verran. Sieltä rannalta sitten tarkalla suunnalla ja askelparilla matkaa mitaten kaksi ja puolisataa metriä kaakkoon kohteellemme, joka kartalla näyttää olevan tasaisella suolla. Ehkä se on jonkun kapean, kartassa näkymättömän kuivemman sankaleen päässä, sillä sotapäiväkirjassa kaatuneen sijainnista kerrotaan näin: – Vainaja peitettiin koivuja kasvavaan niemekkeeseen ja edessä kauempana on lampia.
Tie nousee hiljalleen ja etenemme karttaan ja kompassiin sen enempää turvaamatta, koska pidämme aivan itsestään selvänä että tämä tie johtaa lammelle. Kohta oikealla punarunkoisten honkien lomasta väreilee veden peilipinta. Jätämme kärritien ja käännymme sinne päin. Pian laskeudumme alemmas suon laidassa olevan mäntyisen niemekkeen kärkeen. Täällä on taisteluhautojen ja asepesäkkeiden jäänteitä. Edessämme pitäisi nyt olla Kitsanlampi, mutta suolla näyttää olevan toinenkin ja vielä kolmaskin auringossa väreilevän suurehkon lammen pinta. Kaikki ovat vähintään kahdesta kolmeensataan metriin yltäviä pieniä järviä. Kartalla ei tuollaista rykelmää näy useiden kilometrienkään säteellä. Pari lähintä ovat ilman muuta liian pieniä meidän välitavoitteeksemme valitsemaksemme Kitsanlammeksi, mutta kauimpana oleva näyttää piilottelevan osittain metsäisen harjanteen takana. Jos se jatkuu siellä vielä yli puolen kilometrin, niin se voisi olla ainakin kokonsa puolesta tuo etsimämme. Mutta mitä kummia ovat nämä tässä edustalla olevat pienoiset järvet.
Olisi jälleen pitänyt seurata tarkemmin karttaa tänne tullessa, eikä mukamas tietää minne tie kulkijansa johdattelee.
Ismo lähtee tiedustelemaan mikä on näiden vesien mysteeri, elikkä missä me oikeasti olemme. Minäkin pudotan rinkkani taisteluhaudan partaalle ja lähden mukaan. Kuljemme tovin peräkanaa mutta sitten päätämme jatkaa eteenpäin hieman järkevämmin. Ismo kaartaa jonkin verran länteen ja minä vastaavasti itään.
Olen ohittanut jo toisenkin lammen ja nousen harjanteelle, joka peittää kolmannen länsipään. Tällä on taisteluasemia yhtenäisenä ketjuna. Tutkistelen niitä jonkin aikaa ja jatkan alkuperäistä tehtävääni. Näen nyt lammen kokonaisuudessaan. Se ei ole riittävän kookas ollakseen Kitsanlampi, mutta menen vielä suolle tarkastaakseni jos sen länsipäässä on puro, kuten kartta kertoo tuolla etsimällämme lammella olevan. Mitään puroon viittaavaakaan en löydä. Palaan takaisin. Kierrän vielä pidemmälle länteen. Siis sinne minne Ismo lähti tutkimaan. Siellä näyttää olevan isohko järvi suon mustasta mudusta työntyvien matalien männyntättäröiden takana. Palaan lähtöpaikkaani jossa kaikki muut jo odottelevat. He ovat tutkineet kaivantoja ja hylsyjä ainakin on löytynyt paljon. Ne nyt eivät meitä näissä oloissa kiinnosta. Jos löytyy vainajan jäänteitä, niin silloin hänen ympärillään olevat hylsytkin kertovat omaa tarinaansa antaen aluksi viitteitä kaatuneen mahdollisesta kansallisuudesta.
Anton on käyttänyt luppoaikansa lähilammen rannalla virvelöintiin. Hän on saanut kolme pienehköä, tumman viirupaitaista ahventa.
Kerron oman tutkimusmatkani tulokset. Sen suuremman järven on Ismokin nähnyt. Jotta me saisimme hetken huoahtaa ja ottaa evästä, niin nyt Markku lähtee Antin kanssa tutkailemaan sitä uutta järvilöydöstämme. Lasken peffani jäkälikköön, otan kulauksen vettä, mutta se verran minussakin on tutkimusmatkailijaa että en voi olla lähtemättä heidän peräänsä. Tapaan pojat siellä rannan matalalla puuta kasvavalla kumpareella. Markku arvelee että tämä ei ole Kitsanlampi: – Rannan niemekkeet ja lahdelmat eivät vastaa karttakuvaa.
Olen aivan samaa mieltä, mutta yleismuoto ja koko ovat aika lailla oikean suuntaisia. Pojat kääntyvät takaisin, mutta minä lähden vielä tutkimaan tuota etelärantaa. Siellä se meidän alkumatkasta kulkemamme kärritiekin tulee rantaan lukemattomien tyhjien säilykepurkkien ja votkapullojen sekaan. Nämä löydökset ja pari tulistelupaikkaa kertovat tätä järveä käytettävän nykyään ahkerasti kalasärpimen hankintaan ja ankean arkipäivän jälkeiseen rellutteluun.
Nyt minulle on varmistunut että tämän täytyy kuitenkin olla Kitsanlampi, koska täälläpäin ei ole kymmenen kilometrin säteellä toista johon nämä piirteet ja koko sopisivat edes suunnilleen yhtä hyvin kuin tähän edessäni nyt aukeavaan järveen, vaikka se kartalla on nimeltään lampi.
Kierrän lahdelmaan joka on lähinnä meidän etsintäkohdettamme, otan tarkan suunnan ja lähden askelpareilla mittaamaan matkaa. Tarkan suunnistuksen tuloksena päädyn sen taisteluasemin varustetun harjanteen eteen, jossa muut pitävät taukoa. Edelleenkin nuo lammet, jotka mainitaan taistelukertomuksessa ja jotka nyt näemme edessämme, ovat täysin selvittämätön mysteeri. Miksi niitä ei ole merkitty meidän suomalaiseen 1930-luvulla tehtyyn karttaamme?
Etsimme aluetta tarkkaan, mutta emme löydä suomalaisen, emmekä muunmaalaisenkaan taistelijan jäänteitä.
Keskiviikko
Olemme jälleen saapuneet rajavartiokomppanian portin taakse. Toisella puolella vartiomies odottaa jo meitä Kalašnikov olallaan. Lukko aukeaa pyytämättä ja ohi ajaessamme hän tervehtii tarkan sotilaallisesti.
Tutun turvallisella ja luontevan auttavaisella majurillamme on jotain tärkeämpää tehtävää kuin saatella meitä pitkin soita ja kankaita. Jossain on päätetty että saattajamme vaihtuu kahdeksi mieheksi. Mukaamme lähtevät ainakin täksi päiväksi rajakapteeni, joka kertoo olevansa Ivan, ja kersantti on nimeltään Josif.
Näillä kulku-urilla täysin avuton siviiliautomme jää nyt suosiolla lepäämään tänne kasarmin pihalle muutaman näkyvissä olevan sotilasajoneuvon seuraksi ja me lähdemme matkaan jälleen naapurin sotavaltion järeällä kuorma-autolla.
Tulemme toiselle raja-asemalle, josta jatkamme kävellen kohti Vellivaaraa ja siellä olevia neljää kohdettamme.
Kerittyämme lähemmäs, Vellivaaran eteläpuolelle, käyttämämme polun tuntumassa sen molemmin puolin on runsaasti jälkiä raskaista taisteluista. Täältäkään emme löydä etsimiämme. Ovat tainneet neuvostonaiset nämäkin alueet jo useina sotien jälkeisinä vuosina tarkkaan siivota. Heidän tehtävänään oli kerätä talteen metalliromu ja haudata kaatuneet. Kovin raskasta ja vaarallista työtä joutuivat kouluttamattomat naiset muutamana vuonna ennen 1950-lukua tekemään.
Jatkan Markun kanssa eteenpäin ja nousemme vaaran rinnettä kostean rämeisestä suurta närettä kasvavasta korvesta. Lähempänä vaaran lakea aukeaa ensimmäisen talon pihapiiri. Täällä ylemmillä rinteillä vielä aukean talopaikan reunamilla kasvaa valtapuuna närettä, mutta monin paikoin mahtavan muhkuraiset ja karkean rosopintaiset iäkkäät pihakoivut sinnittelevät pieninä ryhminä taistellen vielä viimeisillä voimillaan elintilasta. Niitä katsellessa mielen valtaa kuin utuinen unitila. Tunnen selvästi vienossa tuulenvireessä vielä heikon ailahduksen menneiden aikojen kaskisavuista.
Kuljen Markun kanssa vielä eteenpäin kapean, hiljalleen nousevan metsävyön poikki ja saavumme toisen talon muinaisille sijoille. Nekin ovat nurmettuneet, mutta eivät vielä laajemmin pensaikkoa kasva. Näitä entisiä talonpaikkoja täällä hyödynnetään niittämällä heinää karjan ravinnoksi. Siitä kertoo osaltaan tuolla aukean nurkassa vielä jäljellä oleva entinen riihikin. Käyn sitä tarkemmin tutkimassa ja kuvaamassa. Sitä on varmaankin käytetty vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen latona. Nyt menneistä ajoista kertovat enää pystyssä olevat suojattomat hirsiseinät. Pärekatto on jo aikojen saatossa moniaita vuosia sitten ruvennut hoidon puutteessa vuotamaan. Päreiden alaiset vuolteet ovat kosteina olleet erinomainen alusta lahosienille. Riu’ut ovat pehmenneet ja lumikuorma on tehnyt omat tehtävänsä talvella ja painanut koko katteen humpsahtaen riihen lattialle. Nyt sekin on jo mukana luonnon ravinnekierrossa.
Koko etsintäjoukkiomme on saapunut tänne vaaran ylärinteille korkeaa ruohoa kasvaville niityille. Pidämme huoltotaukoa.
Kun on lähdön aika, Ismo ehdottaa jakautumista kahteen erilliseen partioon kun meille nyt on annettu mukaan kaksi valvojaakin. Hän itse lähtee Antin kanssa koilliseen tutkimaan kahta kohdetta vajaan kilometrin etäisyydelle. Markulle ja minulle hän ehdottaa parempina suunnistajina kauempana olevaa ja selvästi hankalammin löydettävää pistettä.
Ehdotus on ihan toteuttamiskelpoinen ja niin teemmekin. Ismon ja Antin partioon lähtee mukaan Ivan ja me saamme joukkomme Josifin.
Koetamme haravoiden löytää Vellivaarasta Iljan Ruukinpohjaan aikoinaan johtaneen polun, joka kulkee kohteemme kautta. Sitä ei kuitenkaan enää löydy, joten otamme suunnan parin kilometrin päässä olevalle Isolle Kuittilammelle. Minä olen suuntamiehenä.
Josif keräilee kauniin pyöreitä ja kiinteitä herkkutatteja. On vanha käytännön opettama hyvä tapa, että metsässä ei koskaan kukaan kuljeksi turhanpäiten. Tämän tavan on kaupunkisuomalainen jo vuosikymmeniä sitten autuaan typeränä unohtanut. Josifilla tuntuu olevan vaikeuksia uusien tattien poimimisessa, sillä punakeltaisia kiinteitä palleroita on jo kaikki sormenvälit täynnä. Kun huomaan sen, niin mieleeni muistuu että minulla on aina maastossa liikkuessani tyhjä muovikassi kaiken varalla takin vasemman puoleisessa sivutaskussa. Työnnän käteni sinne ja kassi löytyy. Tarjoan sen Josifille. Ilme hänen kasvoillaan on todella helpottuneen kiitollinen.
Melkein heti alkumatkassa saavumme vanhalle Vellivaaran eteläiselle piikkilankaesteelle. Tolpat ovat maatuneet maan rajasta ja pitkällään paksussa sammalikossa, sinne jo osittain hautautuneena. Langan ovat sykkyrällä ja suurin osa niistäkin myös siellä pehmeän sammaleen kätköissä. Luonto on vääjäämättömän päättäväisesti ottamassa takaisin vuosikymmeniä sitten antamaansa lainaa. Muutama tolppa siellä täällä on vielä kasvaviin puihin naulattujen piikkilankojensa varassa hentoisesti pystyssä. – Otanpa tuosta jonkun mielenkiintoisen kuvan, ailahtaa mieleeni.
Markku menee nyt jo jossain kauempana edelläni Josifin kanssa. Markkuhan osaa Lappia paljon kiertäneenä vaeltajana suunnistaa. En ole itsekään mitenkään epävarma ettenkö osaisi tuolle Isolle Kuittilammelle. Menköön nyt Markku. Minä kuvaan vielä tässä vähäsen aikaa tätä hyvin mielenkiintoisen tuntuista aihetta. Kyllä me kohta jossain tapaamme.
– Tuolta alhaalta maanrajasta taitaa saada mukavan näkymän hieman ylöspäin noita näreitä vasten, ajattelen. Pudotan reippaasti oikean polveni kuivalle, pehmeän kutsuvalle karhunsammalmättäälle. Samassa iskee voimakas viiltävän pistävä kipu jalkaani. Hengitys salpaantuu hetkeksi. Pääsen vaivoin takaisin pystyyn. Minua huimaa. Täytyy käydä joutuin pitkälleen, muutoin luonto hoitelee minut tuolle mättäälle lepäämään ja laskemaan verta lisää aivoihin. Kipu on vieläkin kova. Tumman punerva läikkä ilmestyy housunlahkeeseen oikean polven kohdalle siinä hiljalleen laajeten. Huudan Markkua, mutta en kuule hänen vastaavan. Lienee jo liian kaukana.
Nostan lahjetta ylöspäin. Polvilumpion laidalla on pieni reikä, josta verta valuu tiputtamalla. Sitä tulee siitä pistoksesta noin tippa sekunnissa, mutta saan haavan melko nopeasti laastarilla vedettyä tiukalle ja siten verenvuodon loppumaan. Kipukin menee ohitse ja jatkan matkaa.
Saan toiset piankin kiinni ja tulemme purolle vaikka tarkoitus oli osua lampeen. Erannon korjaamisen unohtaminen muun huolimattomuuden lisäksi lienee syynä siihen että olen suunnistanut liikaa oikealle. Tänne oikealle, puroa pitkin kohti Pientä Kuittilampea meidän piti lammelta lähteäkin, joten ei vahinko kovin suuri ole. Suurin vahinko on kolaus suunnistajan kunniaan.
Tullessamme puron vartta Pienelle Kuittilammelle teemme jälleen yllättävän havainnon. Puro jota seuraamme ei laskekaan lammen itäisestä lahdelmasta vaan kääntää latvansa jo paljon ennen lampea jonnekin sen länsipuolelle. Onko kartassamme jälleen pientä epätarkkuutta, vai tulkitsemmeko sitä väärin?
Täällä lammen idänpuoleisella matalalla ja kapealla mäntykankaalla on parin osittain maahan kaivetun hirsi- ja lautarakenteisen asumuksen jäänteet. Onkohan täällä ollut jonkin kokoinen komentopaikka tai jotain vastaavaa silloin viime sotien aikoihin. Ennen sotaa täällä ei meidän karttamme mukaan vielä ollut mitään rakennuksia.
Longonvaaran Marttilan talon tiluslinjat näkyvät vielä metsässä selvinä hakkuulinjoina ja näitä hyväksikäyttäen suunnistamme kohteellemme. Mitään etsimäämme emme kuitenkaan täältä laakean tasaiselta suolta pettymykseksemme löydä.
Nyt polvivammani rupeaa muistuttelemaan tosissaan olemassaolostaan ja pistää minut vaivaisena klenkkaamaan.
Palailemme hiljalleen takaisin Vellivaaraan, jossa muut jo meitä odottelevat. Minulla rupeaa olemaan eväät vähissä. Polvi on turvonnut melkoiseksi pallukaksi, joten laitan siihen tueksi joustavan puristussiteen, koska meillä on vielä autolle parin kilometrin marssi. Saan Antilta jotain lääkepillereitä, en tiedä mitä ja toiseen vaivaani lihapullia. Antti on aina peruskiltin huolehtivainen kaveri.
Seuraavana yönä Jakunvaaralla teltassa lepäillessä polvi on aika häijy eikä anna kunnolla unta. On todella työn ja tuskan takana saada edes käännetyksi itsensä toiselle kyljelleen. Onneksi minulla on sentään allani mukavan pehmeä retkipatja, melkein kun kotona kellisi omassa sängyssään.
Aamupuolella, yrittäessäni väkisin makaamista, alkaa tuntua totista tarvetta päästä pissille jonnekin läheisen puskan katveeseen. Ottaa kuitenkin todella tiukille, jotta pääsen kontalleni toista jalkaa perässäni suorana vetäen. Siinä plirahtaa jo jokunen tippa pöksyihin. Ulos ja siellä suunnilleen ryömien lähimmän vähän päälle tuuman paksuisen männyntaimen juurelle ja siitä tukea ottaen kampean itseni sitten pystyyn. Paine alapäässä on nyt niin kova, että vielä pieni ruiskaus kerkiää siinä itseäni ylös hissatessani lirahtamaan väärään paikkaan, ennen kuin pääsen klenkuttamaan teltan edestä edes hieman etäämmälle. Housut auki ja voi taivaan helpotus.
Torstai
Ajamme omalla autollamme Lutikkavaaran tienristeykseen. Asiamme on näemmä hoidettu etukäteen, koska teräksinen portti on nyt levällään toivottaen meidät tervetulleiksi. Ajelemme seitsemän kilometriä melkoisen hyväkuntoista tietä ja pysäköimme sitten Leppävaaraan erkanevan tien haaraan. Minä jään rampana autolle ja muut pistelevät reippaasti etelään. Aikani kuluksi ja tehdäkseni jotain hyödyllistäkin otan molemmat telttamme auki tiukoista kääröistään ja irrotan niistä sisäteltat erilleen. Taivuttelen viisimetrisiä leppiä kaarelle, nostelen edellisen yötihkun jäljiltä märät majoitteemme nyt alaspäin osoittaviin latvuksiin ja .…vumps. Siellä ne ovat oitis korkealla auringon lämmössä ja leppeän tuulen hoivissa kuivumassa Karjalan sinitaivaan alla.
Etsijät tulevat kalustoineen takaisin. Leppävaarassa oli aikanaan ollut kiivaat taistelut joten sieltä löytyi joku käsikranaatti, jossa on vielä varmistussokka paikoillaan ja niitä tavanomaisia hylsyjä ja täysiä patruunoita. Saattamassa oleva rajamies pistää tuon käsikranaatin taskuunsa. Muuta tärkeämpää ei nytkään löytynyt. Selitys lienee se että täällä raja-alueella on useampiakin venäläisten sodanaikaisia hautausmaita. Niiden kätköissä varmaan lepäävät näille taistelutantereille näkyviin jääneet suomalaisetkin sankarivainajat muitten joukossa.
Palaamme kilometrin verran takaisin päin. Kaverit lähtevät jälleen etelään. Tällä kertaa heillä on tavoitteena Jokivaara.
Autolle jääneenä pistelen poskeeni tumman punaisia suurisiemenisiä lillukoita ja mehevän sinistä mustikkaa. Sitä täällä tuntuu riittävän loputtomiin. Tuleepa mieleeni tehdä muutakin. Pistän auton lukkoon ja lähden hiljalleen kulkien polvi suorana tien pohjoispuolelle. Siinä on Miikkulanvaara noin viiden minuutin kävelymatkan ulottuvilla. Kartan mukaan siellä on kaksikin isohkoa taloa. Jo tänne tullessamme kerkisin katsella sitä hetken verran auton jyrryyttäessä kuoppaista tietään. Silloin mielessäni heräsi vahvana ajatus että tuonnekin pitäisi keritä piipahtamaan.
Pihaan nouseva tie kasvaa korkeaa heinää, mutta on sen näköinen että sitä ajoittain käytetään. Aukea alue on kolmesta neljäänsataan metriä suuntaansa. Täältäkin näkyy varmasti niitetyn säännöllisesti, ainakin parin vuoden välein heinää, koska ei puita eikä pensaikkojakaan ole päässyt liiemmälti kasvamaan. Rajan pinnassakin tarvitaan heinää, sillä siellä Vellivaaran tuntumassa olevalla rajan kasarmilla näkyi olleen muutama lehmä ja lammas. Tonkipa siellä pari sikapossuakin nurmen notkelmassa.
Kahden suuren ja useiden pienempien rakennusten perustat ovat selvästi vielä havaittavissa. Nämä isommat ovat noin 10 x 12 metrisiä ja sementistä valettuja. Pihapiirissä on vielä jäljellä ja selvästi näkyvissä suuri kaivo, jonka halkaisija on reilusti kolme metriä ja syvyyttä sillä on ainakin seitsemän metriä. Pohjaa ei näy koska sinne on heitelty sikin sokin hirsiä ja muutakin rojua. Voi että jonkun pitää aina olla pahanteossa. Sama näyttää olevan murhe meillä kuin muillakin. Kaivon seinämät on ladottu lappeellaan olevista kiven liuskeista. Iso on kaivo, mutta varmaan karjakin, lehmät, hevoset ja lampaan sekä siat ovat aikanaan siitä saaneet osansa ihmisten lisäksi.
Jäänteenä menneiltä ajoilta pihalla on villiintyneenä mutta varsin elinvoimaisena vielä monta suurta marjaa kasvattavaa punaherukkapensasta ja useita omenapuita. Vadelmapensaat, joissa on mahtavasti satoa, ovat tietenkin vallanneet itselleen laajan alueen koko tanhuasta. Mätän mehukasta vatukkaa suuhuni niin että maha pullottaa. Nautin olemassaolostani. Niin varmasti on tehnyt myös se karhukin, jonka suuret lahmajäljet kiertelevät ristiin rastiin täällä pusikossa. Onpa nalle jättänyt pariin paikkaan lannoitteeksi, kuin kiitokseksi maukkaasta ateriasta, mustan muhkeat mustikkatortutkin. Ilmankos tämä kasvaa suurta vatukkaa. Marjakarhujahan nämä meidän itäisen naapurimme kanssa yhteiset kontiot ovat. Tulisipa nyt tänne, niin olisi mukava tavata. Tiedä, vaikka se tuolla viereisessä kuusiryteikössä jo vahdaten odottaisi vuoroaan marjakesteihin. Odottelee, kun minä tästä kerkiän lähtemään, niin sitten on sen vuoro.
Joku valtaisa koivujättiläinen, varmaan jo kohta lepoon asettuva, levittelee muhkuraisia, kuin reuman runtelemia oksiaan entisen päärakennuksen eteläisellä vierustalla. Se muistelee aikaa, jolloin se suojasi suurta hirsirakennusta kesäisin auringon paahteelta ja monet lapset kirmaten kiersivät sen tyvellä. Nämä ovat ainoat muistot joista se vielä ammentaa voimaa jaksaakseen nostaa lehvästöään kohti korkealla olevaa taivaan sinisen kupuran rajatonta vapautta.
Miksi talot on kaikki hävitetty, miksi kylystä ei enää kohoa lämpimän sinervä savukiehkura talven terävään pakkaseen? Missä ovat telmiväin lasten leikit ja minne ovat kadonneet päkättävät kesäehtoon lammaskatraat? Tämä kaikki on niin outoa, vanhus ei käsitä. En oikein minäkään. Tuo pihakoivu elää lämpimissä muistoissaan uneliaan surullisena viimeisiä hetkiään.
Pojat palaavat jälleen tyhjin toimin. Eivät he kuitenkaan turhaan ole sielläkään käyneet. Nyt tiedämme että siellä ei ole suomalaisia sotavainajia odottamassa hautausta.
Ajamme rajavartioasemalle. Kerromme Ivanille ja Josifille että olemme saaneet suunnitelmissa olleet etsinnät tällä alueella suoritettua. Heidän komennuksensa toimia meidän oppainamme ja valvojinamme on voimassa vielä perjantai-iltaan asti. Kun nyt selviää, ettemme tarvitse heitä enää huomenna, niin valvojillemme tulee pikainen tarve neuvotella hetkisen sivummalla ja he toteavat että tässä aukeaa heille yllättäen mieluisa vapaapäivä. Tietenkin sillä edellytyksellä, etteivät mene esimiehensä puheille ilmoittautumaan olevansa vapaina muuhun palvelukseen.
Kumpikin asuu Porajärvellä. Siellä on rajavartioston kasarmeja. Koska täältä on heikonlaista, tai ei oikeastaan minkäänlaista, julkista liikennettä siihen suuntaan, niin pojat kysyvät varovaisen toiveikkaasti jos me voisimme kyyditä heidät kotiinsa. Huomenillalla he kyllä pääsisivät komennuksen loputtua virallisella armeijan kyydillä takaisin Porajärven kasarmeille.
Markku kysäisee Ismolta, joka nämä seudut on ristiin ja rastiin kulkenut:– Paljonko sinne on täältä lisämatkaa? Sehän heittää melkoisen lenkin itään. Entä tiet, pääseekö tällä autolla?
Ismo mietiskelee otsanahka kurtussa ja suutaan mutristellen jonkin aikaa. Ei oikein kehtaa kartastakaan katsoa, vaikka mieli tekisi, kun tietää meidän tietävän että hän tuntee nämäkin seudut suunnilleen joka ajouran mutkan tarkkuudella. – 70 kilometriä ja kyllä tällä autolla pääsee, on sitten Ismon harkittu vastaus.
Nyt on meidän porukalla vuorostaan työmaakokouksen aika. Seisomme siinä pienessä piirissä nenät vastakkain. Pähkäilyä ja neuvonpitoa, jossa minäkin esitän oman näkemykseni: – Ilman muuta meidän täytyy auttaa kavereita. Ajatelkaa sitä muutaman päivän käytössämme ollut sotavaltion autoa. Mihin me olisimme päässeet ilman sitä. Jalkaisin olisi jäänyt puolet kohteista käymättä tässä ajassa. Ei meidän autolla olisi täällä mihinkään päässyt.
Vielä jokunen näkökohta tuodaan esille omasta rahavarannostamme, polttoaineen riittämisestä seuraavaan tankkauspisteeseen asti ja käytettävissä olevasta ajasta. Neuvonpidon päätöksemme on: – Kiitollisina avusta, tietenkin viemme. Eipä meillä nyt niin kiirettä ole. Joten eipä muuta kuin lähdetään vain ajamaan Porajärvelle.
Ivan ja Josif, naapurin sotavaltion rajajoukkojen kapteeni ja kersantti, kiirehtivät silminnähden tyytyväisinä sisälle kasarmiin hakemaan tavaroitaan. Kello kerkiää raksuttamaan vain vajaan kymmenen minuuttia kun he jo tuovat reippaasti, lähes puolijuoksua, jotain vaatteita ja kahta suurta, selvästi päälle parinkymmenen litran vetoista valkoista muoviämpäriä. Noita voisi ehkä selvemminkin kutsua pieniksi tynnyreiksi. Näyttävät vilpittömän ylpeinä meille niiden sisällön. Toisessa on viikon aikana vapaahetkinä saaliiksi pyydettyjä lähijärvien kaloja suolan kanssa kerroksittain ja toisessa on metsien antina punertavan ruskeita herkkutatteja. Molemmat tiinut ovat lähestulkoon täynnä hyvää tavaraa. Siinä on käytännöllisten miesten keräämää terveellistä ja varmasti myös tarpeellista tuliaista kotiin viikonlopuksi ja varmaan noista riittää säilöttäväksi tulevan talvenkin varalle.