Lemmenjoen kultamailla 3

Karhu-Korhosen pullat ja Tanen siruset

Suuntaamme puronvartta siihen samaan suuntaan jonka vesikin on itselleen jo kauan sitten kulkutieksi valinnut. Taivas on syvän sininen ja viimeiset valkopilvet purjehtivat laiskasti korkealla olevan taivaanrannan kätköihin. Mäkäräiset tanssivat sirraten ympärillämme etsien suojaamatonta hyökkäyskohdetta. Koivut ovat jo jonkin aikaa sitten saaneet oiottua viimeisetkin kurttuisat ja siirapintahmeat lehdykänsykkyränsä päivänpaisteeseen ja keltakukat ovat paljastaneet sekä avanneet sylinsä mesilinnuille. Kevään viimeiset hyrrypurojen pärskeet kirmailevat alas jyrkkää Lentokentänojaa tänne paljon hiljaisempaan Jäkäläojaan. Järniäinen syrrää pehmeitä sarjojaan taukoamatta koivun latvaoksien suojassa.

Lasken hetken taivallettuani kantamukseni mättäälle jäkäläisen puskan katveeseen ja tarjoan Murrille kameran. Kurun pohjalla virtailevan puron rantamilla on mukavan näköisiä kultamiesten kaivuupenkereitä ja monttuja. Kullanruskeaa soraa, kivenmokkeloita ja suurempiakin järkäleitä alkukesän vahvanvihreää kasvustoa vasten. Menen puroon vaskaamaan.

Löydän muhkean hipun, jota esittelen naama loistaen koko äytsille. Murri kuvaa naureskellen koko touhuiluni kotimuistoiksi.

Tuuheassa venkurakoivustossa, parin hieman ympäristöään korkeammalle nostavan tummanvihreän hakomännyn latvuksen katveessa lymyää pienoinen harmaa mökki, Karhu-Korhosen tupa. Korsteenista tupruaa siniharmaa savu pehmeinä pelmahduksina kissankellon väriselle taivaalle kuin pilvenhattaroiksi, joita siellä ei muutoin monta vaella. Tämä asumus henkii rauhaa ja kiltteyttä, joten rohkaisemme mielemme ja astumme siljolle. Pysähdymme, katselemme vuoroin toisiamme ja tuota harmaata asumusta. Emme puhu mitään sanoilla, vain katseilla. Keräämme rohkeutta ja yrittämisen uskallusta. Mielessä pyörii vielä kirkkaana edellisen päivän tyly vastaanotto tuolla Jäkäläpään toisella rinteellä. Tosin kämppäkin oli toinen.

– Mennäänkö?

– Senkun vaan, koetetaan.

– Mut…Jos ne… ei tykkää.

– Ei kait ne silmillekkään sentään tule.

Rohkaisen luontoni, kun ei tuo kaverikaan suoraan kieltänyt, vaan jotenkin antoi loivaa sivustatukea. Kävelen ovelle, ojennan rystyset koputukseen, vaan käsi laskee alas.

–No johan on kumma, kun on niin kivan näköinen hantaakikin. Sehän selvästi kutsuu sisään.

Kopautan pari kertaa ovelle. Täysi hiljaisuus, jota tuntuu vain vahvistavan viereisen puron solina ja räkän lakkaamaton vienon huumaava, korkeudeltaan ja voimaltaan hienokseltaan vaihteleva sirisevä konsertto. Hetkeen ei kuulu muuta… ja sitten sisältä kuuluu pari rauhallista mörähdystä, joista en saa minkäänlaista tolkkua. Tulkitsen niiden kuitenkin sävystä päätellen tarkoittavan, että kolkuttaja ei ole pahemmin riesaksi. Avaan oven ja koetan tähyillä sisälle. Kirkkaaseen auringon kiloon tottuneet silmäni eivät ensialkuun erota muuta kuin täydellistä pimeyttä, josta hiljaisen tuhinan ja tohahtelun seasta kuuluu:

– Vieras käy vaan peremmälle.

Vastaan hulmahtaa valtaisa lämpöaalto, kuin olisin menossa kunnon perisuomalaiseen saunaan. Kamana on matalalla ja kynnys korkeahko tässä tupasessa. Jos aikoo peremmälle, niin niskan on kyllä nöyrryttävä tai otsaan nousee melkoinen sarvi ja ukko on peffallaan pihalla.

– Olemme tässä vaimon kanssa vaelluksella ja haluaisimme ostaa muistoksi jonkun pienen korukiven sirusen, … jos teillä sattuu sellaisia olemaan myynnissä, selittelen asiaani siinä ovensuussa lämpimän tukkeena seistessäni.

Nyt vasta alan vähitellen saamaan jonkunlaista tolkkua sisällä vallitsevasta tilanteesta, kun silmäni pikkuhiljaa kykenevät muuntamaan pienen tupasen pimeyden katseen tutkittavaksi hämäryydeksi.

Sisällä on kaksi miestä ja punakylkinen kamiina. Sisäpuolelta rakennus näyttää vielä paljonkin pienemmältä kuin ulkoa olisi uskonut. Eikä se sieltäkään kaksinen ole metrisiltä mitoiltaan. Ehkäpä tuollainen kolme kertaa kolme, tai rapiat taitaa tulla päälle. Kovin on vaatimaton joka tapauksessa ihmisen asua tähän nykyiseen elintason mitoitukseen verrattuna. Varmasti tuolla etelämpänä, ruuhkaisessa kotomaassamme, tämäkin luokiteltaisiin virallisesti ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi jo kokonsa puolesta.

Vaihdan painoa toiselle jalalle siirtyäkseni sisemmälle. Rinkan yläosaan kaaristettu makuualusta töksähtää kamanaan. Toinen miehistä, tuntemani mukaan itse isäntä, Yrjö Korhonen, kehottaa ottamaan tarakan alas harteilta.

–Vai että … vaimon kanssa … tunturissa, myhäilee hän, puolittain kuin itselleen.

Tämän kuultuaan toinen miehistä vääntäytyy vikkelästi ohitseni ulos ja menee auttamaan Murria rinkan siirtelyssä. Nostaa sen sitten seinustalle, jonne minäkin olen jo kerinnyt siirtyä, päästäkseni eroon turhista rensseleistä. Ensin kameran hihna niskan takaa, sitten sama karttalaukun kanssa. Rinkan kantovyön soljen aukaisu ja lopuksi itse rinkan viilekkeet olkapäiltä. Tämä on joskus hivenen tuskastuttava rituaali, varsinkin jos sitä protokollaa yrittää viedä läpi väärässä järjestyksessä. Silloin pian huomaa olevansa tiukassa paketissa tai jokin heikompi hihna tai holkki on palasina. Olenhan minä koettanut joskus yksinkertaistaa tätäkin hommaa, vaan vielä en ole löytänyt kunnon ratkaisua.

Kun olen sitten omia aikojani saanut kantamukseni sijoiteltua räystään alle, niin olen valmis siirtymään sisälle. Silloin on jo tämä pohjoisen jänkien hioma ja koulima herrasmies, joka auttoi vaimoani pihalla, jo johdatellut hänet sisälle. Minut viitataan ottamaan paikkani valtavasta kelosta veistettyyn, korkealla selkänojalla varustettuun valtaistuimeen. Ilmeisesti se on vain harvinaisia vieraita varten varattu juhlaistuin. Murri istuskelee jo pöydän ääressä rahilla ja hänen kavaljeerinsa on ottanut sijansa sängyn laidalla. Eihän tällaisesta tupasesta näin suurelle joukolle kaikille millään voi istuinta löytyä.

Katselen vaivihkaa ympärilleni. En tietenkään kehtaa suu auki tuijotella, vaikka olenkin ensimmäistä kertaa aidon kullankaivajan katon alla. Tietenkin olen todella vilpittömän utelias, vaikka parhaani mukaan koetan sitä peitellä.

Eipä tule meille ollenkaan kiusallisia taukoja jutustelun lomaan, sillä nämä miehet ovat niin perin juurin luontevia. Missään ei huomaa minkäänlaista tärkeilyä eikä pingotusta. Juttu senkun vain luistaa puolin ja toisin. Enimmäkseen he ovat äänessä ja me olemme pelkästään saamapuolella tässä jutustelussa näitten kultamiesten oloista, elämästä ja ajatuksista. Ei tarvitse meidän todellakaan loppujen lopuksi kovin paljon äänessä olla, sillä kyllähän isännillämme on paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja kertomisen taito.

On mökissä mammonaa. On nurkat ja nurkan välit, on seinät täynnä ettei kämmenen alaa hirren pintaa mistään paljaana tapaa. Vaan on varmasti kaikki hyvinkin tarpeellista. Ei täältä lähdetä kauppaan poikkeamaan edes joka viikko. Matkaa kertyy erinäisiä kymmeniä kilometrejä, josta tämän mökin puoleinen pää, penikulman verran, pistellään reppu selässä polkua patikoiden. Ja takaisin tultaessa siellä selässä on varmasti painoa lähes puolet kantajansa omasta painosta. Ei se muutoin kannata kulkea, tyhjän kävelyä. Eipä ole apostolinkyyti muutoinkaan järin vierasta täkäläiselle asujamistolle. Eipä tietenkään, sillä se on ainut keino näillä selkosilla, jos tahtoo päästä liikkumaan jonnekin.

Toisin on etelän eläjän. Jos parkkipaikalta on kauppaan yli kaksisataa metriä, niin ajetaan seuraavaan ostoskeskukseen vaikka kolmekymmentä kilometriä. Taidanpa itsekin joskus sortua samantapaiseen siellä Espoossa elellessäni. Vaikka ei minulla autoa ole ollut vuosikausiin, niin jotain vastaavanlaista huonoa tapaa ympäristö on onnistunut minullekin sentään vuosien mittaan opettamaan.

Juttu kiertää ja kaartaa, vähän sieltä ja enemmän täältä. Tietenkin jossain vaiheessa joudutaan myös tarinoidessa kalastukseen. Sitä vartenhan hyvinkin monet tulevat näille laajoille kairoille ja jyliseviin kuruihin. Minä en kylläkään itse ole koskaan oikein päässyt porautumaan sisään sen virkistyskalastuksen ytimeen. Eivät nämä täkäläiset varmasti aikansa kuluksi virkistyskalasta. Olen sitä mieltä, että jos katsoo tarpeelliseksi kalastaa, siis tappaa kalaa, niin silloin on otettava ylös kaikki syömäkelpoinen ja myös sitten se on syötävä. Turha tappaminen ja toisen elävän olennon kiduttaminen koukussa pitkät ajat repimällä on epäinhimillistä ja pitäisi ehdottomasti lailla kieltää.

Mika, meidän esikoisemme, on tosin jonkin verran, ainakin aikaisemmin, ollut innostunut kalan perään. Enkä ikinä taida unhoittaa sitä tapahtumaa, joka levitti pojan hymyn korviin ja sai silmät sädehtimään. Koko poitsu myhäili tyytyväisyyttä ja onnen täyttymystä. Tämä tapahtui tuolla Enontekiön Neätseljohkalla, kun Mika ensimmäisen tammukkansa sai.

– No, mitenkäs sitä kalaa on saatavilla täällä Lemmenjoen maisemissa? Tarkotan, että onks sitä niin paljo että siitä on oikein leivän jatkoo?

– Kyll maar näist puroist tammukka nousee, selvitteli Tane, tuo Murrin rinkan auttaja.

– Täs viim viikol olin just tos vähä ylempnä ja kalaa tul kolmtoist kiloo, siivottuna tiätty. On tääl syötävä aiva nurkal, valistaa Tane edelleen.

– Täytyi kait välillä tuoda kämpille ja pistää samalla sitä poskeenkin? Ei kait sitä nyt yhteen menoon tommoista syöntiä? Minä utelen tarkemmin.

– Nooo.. Ei sit.. Makuuksil välil.., vastattiin.

– Tuolha mää Urakkajärvel käväsi ja siin Sallijärvel ja mitä niit purosii ol ja mitä sitä nyt syöntii, olha mul verkkot völis, selvitteli pappa.

Minulle nuo nimet eivät paljasta yhtään mitään. Aivan vieraita ja se varmaankin paistaa naamastani, sillä Tane taas selvittämään.

– Tosa son., vähä etelän. Mitä sinn nyt, parikyt kilometrii, suoraa siit jänkhän yli. Noo.., välii sit ny o pakko vähä kierttä, jottei tarttis iha uija ja mudas molskotta.

Tähän saunamaiseen lämpötilaan löytyy kyllä luonteva ja taatusti pätevä selitys. Seinustalla olevan kamiinan, Porin Matin kyljet uhoavat tummanpunaisina. Eihän sillä keskikesällä ole tarkoitus tupaa lämmittää. Korhosen Yrjö, itse isäntä, on juuri vehnäsen tekopuuhissa. Pullat ovat pieniä ja aivan pyöriäisiä palleroita. Täydellisesti nousseita kaunottaria. Niihin isäntä sitten painaa paksulla peukalollaan keskelle kuopan, johon hyppysistään pudottelee pieniä murskattuja sokerinpalan murusia. Jättää taas pullat itseksensä muhimaan ja nousemaan rauhassa. Kaikesta huomaa että kyllä luonto muokkaa kaveristaan kätevän. Osaa kaivaa kultaa ja paistaa pullaa, ainakin.

Katson pienestä ruudusta ulos pihamaalle. Lasin alanurkalla poikittain vetää pikkuinen nelijalkaparinen hohtavan vihertävää lankaa pyydyksen rakennuksen perustaksi. Puro virtailee muutaman metrin päässä. Tuossa hieman ylempänä, vasemmalle antavan polvekkeen kohdalla on juoksu tammettu paksuilla harmailla lankuilla, jotka on tuettu siististi pinotulla riventeereillä. Näiden takana kukkuroi runsas sora. Siitä alapuolelta puron pohja on lapioitu korkeaan kekoon vasempaan pankkiin, jonka takaa vedelle on aukaistu uusi juoksu. Pitää vesi saada pois puron pohjaa peittämästä, jotta siinä on helpompi kaivaa pohjakalliota esille. Siellä ne hiput yleensä lepää. Keon päälle johtavan lankkutien alapäässä paistattelevat helteistä päivää hikisen ja armottoman työn jäljiltä lapio ja kirkkaankeltainen kumipyöräinen kottikärry. Taitaa olla yhteisostona rautakauppiaalta hankittua kalustoa, koska niin monella täkäläisellä prospektorilla on samanlainen nurkillaan.

Vastakkainen jyrkkä, korkea ja rakkainen tunturin rinne peittyy kokonaan vienosti havisevaan koivikkoverhoon, jonka lehväin välistä siivilöityy auringon valo vihertävänä.

– Sinulla niitä on, niitä kiven sirusia. Minulla ei oikein taida olla sopivia, kun en niitä oikein kerkiä keräellä… Näytäppäs sinä,.. Tane niitä, niin pääsee vieraat näkemään.. Sulla kun niitä kuuluu olevan. Enemmänkin, puhelee Yrjö isäntä täysien pullapeltiensä takaa.

Tane alkaa liikehtiä ja kääntyillä. Siirtää jalkaa ja työntää kättä poveensa. Kääntyy hieman ritsin reunalla ja pistää toisenkin kätensä, nyt takataskuun. Nousee puolittain seisaalleen ja huokaa raskaasti. Suoristaa selkänsä, kääntyy ympäri ja hamuilee hämärässä tuvassa taskujaan. Kääntyy meihin päin ja istahtaa. Siinä hänellä on kädessään jokin purkki. Minä en kylläkään saanut minkäänlaista tolkkua, mistä hän sen siihen oli onnistunut taikomaan. Siinä kuitenkin edessämme se vain on. Paljon maailmaa nähneen näköinen pyöreä, kolhuinen, metallinen Fazerin hedelmäkaramellirasia. Tane kiertää verkkaisen rauhallisesti sen auki, asettaa kannen pöydälle. Siirtelee siitä jotain, tällä kertaa tarpeetonta hivenen sivummalle. Tekee tilaa itse rasialle.

Pihalla aurinko porottaa täydellä voimalla korkealta pahtaisen laen yli. Syvässä kurussa, jossa nyt olemme, ei käy tuulen häivääkään. Vilkaisen kämpän nurkkaan, jossa kamiina puhkuu tarmoa. Isäntä pistää pyöreät pullan pallerot nyt mielestään sopivan lämpöiseen paistinuuniin.

Täällä on tukahduttavan kuumaa. Hän aukaisee kamiinan valurautaisen suuluukun ja tupaan hulmahtaa punertava kajo. Palavan puun rutina ja liekkien humahtelu voimistuu. Leipuri kumartuu taakse vasemmalle nurkkaan, ja sieltä kuuluu pehmeää kolinaa ja isännän tuhahtelua, kun hän hamuaa hetkisen siellä olevasta kasasta niitä juuri oikean kokoisia klapeja. Hän lisää kuivaa, tuoksuvaa keloa pätsiin.

Havahdun omista aatoksistani kun kuulen äänen vierelläni tarinoivan.

– Täs on ny tämmöisii. Ei ne nii kovi komeit oo, mut pienist siruist kait ol puhekkii… On siin joku isompaki seas, vaa enemmält son tommoist pient.. Vaa kyll niistki kauniit saa, ko vaa ossaa hioo. Kato kuule ny tätäki ja tos.. Ja tuala.. Kato ny ky on komee, tost vaa vähä hiosee tota skrupuu pois ja kiillottaa.

Rupean tiirailemaan pyöreään purkkiin ja kaverin tanakan peukalon ja etusormen osoittelemiin kohtiin. Minä näen vain kovin epämääräisiä, teräväsärmäisiä pippurin kokoisia kiviä pienten pulttien ja hakaneulojen kanssa sulassa sekasotkussa. On siellä myös parsinneulaa ja mutteria. Varmastikin kaikki hyvinkin tarpeellista täällä säilytettäväksi.

Otan jonkun murusen hyppysiini ja katselen sitä vähän joka puolelta, eestä ja takaa. Koetan näyttää hyvinkin viisaalta ja asiantuntevalta. Tunnen jonkinasteista pettymystä, sillä olen luullut että korukivi on sentään edes jonkun näköinen, eikä tommonen, joita ajelee tonneittain Tauno Valon sorarekan kyydissä Vantaalla.

– Minkäs hintanen on tuo? kysyn, siirtäen etusormellani muista eroon pikkiriikkistä hivenen punaista peilailevaa sirusta.

– Noo… Sanotaan et kymppi… Mut toi tos, eiku tuola, ton ison takan on viistoist. Näytäppäs, kehoittaa Tane ja nypeltää pikkusen sirusen sormiinsa ja kohottaa sen ikkunaa kohti nähdäkseen josko se murunen on jollain lailla läpikuultava.

– Viistoist, no… olkoo ku tul sanottuu.

Hän laskee sen varovasti eteeni. Mielestäni edellinen kympin kivi on selvästi kauniimpi ja arvokkaampi kuin viidentoista. Näytän Murrillekin ja pistän sen sivummalle odottamaan. On siellä purkissa yksi suuren herneenkin kokoinen, särmikkäämpi vain. Siinä on mukana hitusen verran tavallistakin kiveä, vaan suurin osa on vihertävän lasin näköistä. On kuulemma hinnaltaan arvokas. Ei lähde paljon alle satasen,..no ehkä saat viielläkympillä, sanoo kun huomaa minut pienirahaiseksi tai muuten vain nuukaksi.

– Mitenkäs tälläsen arvokkaamman kiven oikein erottaa tuolta muun soran seasta? kysäisen. – Kun minäkin oon täälläpäin kuljeskellu ja joskus oon itsekkin yritellyt katella. Vaan eipä sitä taida oikein löytää, kun ei tiedä millaista pitäis hakee.

–Se kivi, se parempi, on aina sellanen rosonen. Ei niitä pyöreitä kannata yleensä edes kattoakkaan, saati käteensä ottaa, heittää nyt isäntä väliin oman mielipiteensä ja jatkaa toisen pellillisen voitelua. – Ja sitten se on melkein aina musta, ainakin tumma. Semmossii kannattaa katella. Ja veteen ne on kastettava, jotta kiilto tulee esiin. Puhtoseks se on ensin saatava, vaikka nuolasemalla, opastetaan meitä vasta-alkajia.

Olen tässä vaiheessa hintoja kysellessäni ja sirusia syynätessäni pannut sivummalle jo neljä murusta. Näytän niitä vielä Murrillekin saadakseni moraalista sivustatukea, vaan hänen ammatillinen näkemyksensä on näissä asioissa samaa luokkaa kuin minunkin, joten saan päättää itse kaupoista. Ne otan ja maksan pyydetyt kuusikymmentäviisi markkaa. Olen tyytyväinen ostokseeni, enkä tiedä tuliko maksettua kovakin hinta. Mutta kyllä nuo miehet tuntuvat niin perinpohjin rehellisiltä ja avoimilta. Minä ainakin luotan täysin näihin lapion, vaskoolin ja rännin mestareihin.

Täyteläisen muheva pullan tuoksu alkaa täyttää Korhosen tupaa. Nyt on meidän aikamme lähteä, ettemme ole kärttämässä Karhu-Korhosen muhevia pullia, kun hän ne kohta ottaa paistinuunista esiin ja maistelee niitä vahvan kahvin ja kaverinsa kera. Me nousemme, minä valtaistuimeltani, kiittelemme ja toivottelemme antoisia ränninpohjia ja hyvää jatkoa. Lähdemme tyytyväisinä tästä matalasta, mutta hyvinkin mielenkiintoisesta ja ystävällisestä majasta.

Pikkuinen savusauna on viimeinen näkymä, kun kuljemme rinkat selässämme poispäin Karhu-Korhosen asumukselta.

– Enpä ole koskaan nähny noin hyvän näköisiä pullia, kehaisee Murri pihapiiristä poistuessamme. – Voi ku osais ite leipoo noin hyvin, huokaisee hän jatkoksi.

Minun mielestäni hänellä ei kuitenkaan ole mitään aihetta häpeillä omia leipomuksiaan. Murrin pullat ovat tosi maukkaita ja näyttäviä kotona joka perjantai-ilta… Saunapullat ja niitä on paljon. Kypsää nisua ja muki kylmää maitoa… Aaah.. Minua varten hän antaa osan pullista olla uunissa pitempään, jotta ne saavat tummanruskean kiiltävän pinnan.

Siinä missä Jäkälä-äytsissä, Kultaäytsinäkin mainitussa, pohjoisen tunturin rinnettä alas valuva rakka, ajan kuluttavan hampaan jo hietikoksi hienontamana, työntyy alas puron rantaan asti, saa kostea autto viimein väistyä. Täältä alkavat näiden alueiden matalat outamaat. Aivan rannassa maaemo työntää sylistään luhtasaraa ja jussinpartaa. Vähitellen siihen sekaan sopii jokunen marjanvarpu ja matalia skierrin sykkeröitäkin. Sivummalla pulppuavan kaltion reunamalla ja siitä lähtevän kostean kaitaleen päällä sinnittelee hopeanharmaata karvalehtistä pajurutoa.

Pellen kaikki kullat

Jäkälä-äytsi kaartaa suoraan itään ja palas ylittää ojan siirtyen uoman pohjanpuolelle. Etuoikealla näkyy valtaisan suuri harmaa ja kulmikas kivenlohkare, jonka lakuaisella työntää terhakasti vihreää heinää ja harmaata jäkälää. Kuljemme lähemmäksi ja seuraavan koivupensassäkkerön takaa huomaan, ettei se olekaan sammaltunut järkäle, vaan harmaa, täkäläisen mittapuun mukaan suurehko ihmisen asunto. Se asukkaalla on selvä oma näkemys siitä miltä asunnon pitää näyttää ollakseen viihtyisä.

Tuo on päällisin puolin melko lailla erilainen kuin muut täkäläiset asunnot. Auringonpaahteen harmaiksi puremista järeistä hirsistä ristikulmasalvoksella pystyyn pantu kämppä jököttää koivujen keskellä. Nurkalla on luonnonvääristä puista rakennellut tikkaat ja pystykelo nurkkasalvosta vasten. Kahdeksan jyhkeää hirttä on poikki ja siinä karkeista lankuista kyhäelty uksi käydä sisään. Koko oven korkuinen puinen korkkiruuvi on hantaakina. Onko tuo aiemmin palvellut vedensiirrossa, Arkhimedeen ruuvi tuosta ainakin minulle tulee mieleen. Säppi kertoo että ei isäntäväki ole kotosalla. Parin poron sarvet sojottavat pystylaudoitetun päätykolmion päällä, turvekaton harjan reunalla kelojuurakko taustanaan. Katolla korkea korsteeni, ruosteinen putki ja laudasta tehty kulmikas ilmanvaihtotorvi. Siellä lappeella on myös heinään hautautuneena lautatikkaat. Oven päältä seinän lävitse pistävien välikaton kannakkeiden päälle on nostettu konkkurainen kelo. Vilkaisen kaveriini ja hän takaisin minuun sekä sitten jälleen taloon. Tämä vapaan taiteellinen luomus kaikessa sopusuhtaisuudessaan herättää mielissämme aidon ihmetyksen.

Kaivan kartan esiin ja siitä apua haettuani tiedän kertoa tuvan olevan Kankaisen. Tuo tieto selittää paljonkin talon ulkomuotoa.

Muistelen useinkin lukeneeni ja kuulleeni tarinaa Kankaisen Pellervosta, Pelleksi täällä kutsutusta Lemmenjoen erämaiden rauhaisasta mietiskeliästä, joka ei juuri katsonut tarpeelliseksi kultaa kaiviskella. Mieluummin tämä luonnonlapsi autteli muita prospektoreita kuljetushommissa einespalkalla, siis palkka oli likimain samoin kuin ennen vanhaan rengillä suuressa maatalossa. Hän kanniskeli päivät päästään painavia tarakoita repussaan tai jos sinne ei sopinut, niin sitten olkapäillään. Hän eli oman vakaumuksensa mukaan.

Pelle eleli onnellisena, kun sai maata omassa kämpässään, ja nukkua oman, vielä soran kätköissä uinuvan kultansa päällä. Ei hän sitä valtaamaansa keltaista metallia sieltä ruvennut lapio kourassa etsimään ja vaskaamaan. Se riitti hyvin onnen takeeksi hänelle.

Hän löysi itselleen nuorikon varsin varttuneessa iässä, astui avioon siinä seitsenkymppisenä. Pelle sai aikanaan tyttären ja kuoli itse traagisesti talvivihmaisella Muddusjärvellä ollessaan marraskuulla särpimen pyynnössä pienelle perheelleen. Pellen pienokainen oli tällöin vasta vajaan vuoden ikäinen, kun isänsä elämänvaskooli lopullisesti täyttyi.

Peruspolku

Tämä Lemmenjoen perusosan polku, jota mekin nyt tässä kulutamme, on tunturiluontoon rakennettu ura, joka kiertää reilun kahden ja puolen penikulman matkan keskeisillä täkäläisillä kultamailla. Täällä tosiaan on saappaan anturan alla soraa, jossa jossain paikoin veikeästi peilailee raskaita ja keltaisia, enimmäkseen hengettömän kokoisia hitusia. Tämä keino juovattelee pääosin kurujen pohjia pitkin mahtavan Morgam Maraksen ja sitä paljonkin vaatimattomamman Kaskoaivin ympärillä. Lähes seitsemän kilometriä siitä taipaleesta voi halutessaan istuskella veneessä ja antaa moottorin huutaa pitkin Leämmen pintaa. Tämän venekeinon rinnalla, siis joen rantamilla on kylläkin selvä pilkoitettu polku, jos mieli tekee kävellä luonnossa.

Tällä perusosan reitillä saa majoitteensa pystyttää vain muutamien kilometrien etäisyydellä toisistaan olevissa merkityissä paikoissa. Samoin on myös ehdottomasti tulenteon laita.

Tältä keinolta kaikki liekopuut on pätkitty ja siirrelty syrjään. Molemmin puolin polkua ovat vain jäljellä suuren kelon puolikkaat. Toisaalla on tyvi mahtavine juurakkoineen, ja vastakkaisella latvapuolen suuret oksat ojennellen kuin kiltin peikon kihtiset sormet.

Kaikki rinteen reunat on huolella pengerretty. Ylempää on pintaa poistettu, jossain paljonkin koukkaistu. Alapuolelle on kiviä ladottuna ja pinta on sitten moreenin mokkareilla tasattu. Kaikki kosteikot on silloitettu, pantu keloisin pitkospuin. Pienetkin puroset ovat saaneet ylitseen valtavista halkaistuista rungoista rakennellut, ikuisuutta uhmaavat portaat tukevine käsipuineen. Ei tarvitse yhdenkään jalkineen kastua, eikä vaeltajan pelätä horjahtavansa.

Jyrkkiin nousuihin on rakennettu lahosuojatusta lankusta joskus kunnioitusta herättävän mittaiset Jaakopin tikapuut. Ei mene enää hiekka kenkään hiertämään. Eikä toisaalta isommankaan väkijoukon anturain alla jäkälä rinteessä kulu. Kevyt on täällä kairan kierto.

Tervehditään kaikkia polulla vastaan tulevia ja sen reunamilla luppoamassa olevia. Jutellaan… Kummasti siinä vain sukulaissielun kanssa puolikin tuntia pyörähtää.. Istuskellaan…. Annetaan kiireen kulua… Hupun mennä hömppäröidä…

Näillä urilla kulkee lähes koko Eurooppa, kaikkia kansallisuuksia täällä on runsain mitoin edustettuna. Pala kutakin rotua sieltä, siivu toista kieltä täältä. Jos et naapurisi kieltä taida, niin ainahan omallansa voi hyvät päivät heitellä hymyn kera. Kumpaisenkin saapas on iloisen hymyn jälkeen puolta keveämpi, rinkka paljon pehmeämpi. Sinne mukaan sovit varmasti myös sinäkin. Täällä meitä on monta lajia, muttei yhtään hapannaamaa.

Nämä Suomen viimeiset vähät erämaa-alueet ovat kalliita aarteita. Näiden alueiden todellinen arvo tajutaan vasta kun ne on pirstottu yhä lisääntyvin metsäautotein ja rantamökein. Näinhän on käynyt jo Keski-Euroopassa. Vapaata luontoa siellä ei juurikaan ole, niin eipä jokamiehen oikeuksiakaan. Siellä maa on niin yksityistä, että siihen pannaan aidat ympärille ja vahdit kulmiin. Ei siellä mennä vapaasti sienestämään ja marjoja keräilemään. Tässä on selitys siihen, miksi ulkomaan väkeä täällä helpoilla ja vapailla poluilla tapaakin, monin paikoin jopa enemmän kuin meitä suomalaisia.

Maddib Ravadas

Kohta lähdettyämme Kankaiselta, jo ennen Nevalaisen muistokiveä palas kaartaa etelään.

Täällä molskottelemme kirkkaassa vedessä virran päivän puolelle. Puoleen väliin saapasvartta yltävä kaalo vesi tuntuu hetkessä kuivaavan jalkineen sisuksen ja jään vilvoittelemaan virtaavaan veteen saappaanvarret väpättäen. Onpa elämä leppoisaa päivän paisteessa. Nousen rantakivikkoon. Pidämme luppohetkeä ja minä kuoriudun lyhythihaisesta vaaleasta paidastani. Heti huomaan olevani ylen suosittu ja saan seuraa monin verroin lisää. Runttaan paitani huojuvien lisupillien reunustamaan Maddib Ravadakseen ja huljuttelen sitä siellä hetkisen hätistellen räkkää ympäriltäni kauemmaksi. Väännän märän rätin niin kuivaksi kun onnistun vain saamaan ja asettelen sen levälleen risujen latvoille auringon ja tuulten hoideltavaksi.

Huomaan Murrinkin olevan jo ilman paitaa. Hän riisuu saappaansa, astuu rannalta soljuvaan, kimaltelevaan puroon ja kumartuu virran ylle. Siitä hän käsin kauhoo ylen kosoa puroa jäähdyttämään omaa kuuman punakkaa pintaansa. Samoissa touhuissa olen minäkin ja annan tuulen leyhytellä. Räkkä vain tuppaa kiusaamaan muutoin leppeää oloa.

Pienet keltakukat ujuttavat pyöreän herttaisien, tummanvihreiden lehdyköidensä lomasta kultaisia kukintojaan kohti päivän kilossa jutaavaa hehkuvan kuumaa kehrää. Ylempää tunturista kantautuu vienona pehmeän sirautteleva laulu. Liekö siellä varovaisen arka, musta- keltapäinen kellotiainen, tunturin kiuru kivikkoisissa risukoissa. Vai kantaako tuo heläjävän hento viheltely kauempaa jostain rakkaisilta rinteiltä, jossa viihtyy pulmunen, tuo karujen ja köyhien paljakkapahtojen lumisirkku.

Jäkälä-äytsi päättyy aivan huomaamatta. Hiljalleen vain jyrkimmät rinteet kesyyntyvät, taipuvat loivemmiksi ja mataloituvat, kunnes koivikossa ei enää huomaa ollenkaan maan nousua. Pienet pyöreät ja tahmeat koivunlehdykät kätkevät näkyvyyden kummallakin puolella. Polun pohja pehmenee ja nousee paikoin mättäille. Puut painuvat entistään matalammiksi, pensastuvat ja varvikoituvat. Ilmassa tuntuu selvänä suopursun raskas tuoksu. Tumma jänkä väreilee kuumuuden paahteessa, oranssiset ja sinisiipiset pienet perhoset kirmaavat elon hurmassaan valkoisten suokukkien lomissa.

Istahdamme mättäälle pitämään luppohetkeä. Aikaa on kulunut jo tovi erämaan hiljaisuudessa. Tuulen puolelle puolensadan metrin päähän ilmestyy punaturkkinen, laiha ja huonokuntoisen oloinen palto kettuvaari. Oikeasta takajalasta näyttää koko tassu puuttuvan. Mitä lie tuollekin sattunut, kun täytyy kolmella jalalla klenkaten kulkea. Se on heikossa kunnossa eikä huomaa meitä, vaan rupeaa kaivamaan jotain suuren kivenlohkareen juurelta, kalveesta kolmella jalallaan potkien. Ei taida tuollakaan helppoa olla. Rampana tuskin saa mitään saalista juoksemalla kiinni. Nytkin saa olla tyytyväinen jos saa napattua laihan sammakon nurisevan vatsansa täytteeksi. Muutoin sen niestana ovat muitten jäljiltä jääneet muheväntuoksuiset haaskat.

Ohitamme jonkun vanhan kansallispuiston rajapyykin, jonka taulussa kerrotaan rajan olevan suunnilleen tässä. Mielestäni kovin outo ilmaisu, kun nyt sentään puhutaan rajasta, joka tavallisen käsityksen mukaan tulisi olla tarkoin karttaan ja maastoon merkittynä. Humoristisen onnahtava tapa esittää asioita, vaan emmehän ole etelässä joten hyvä näin.

Palas, jota nyt seurailemme, on erkaantunut jo Jäkäläojasta, jättäen sen pohjan puolelle, vasemmalle. Nyt oiustelemme kuivemmalla maalla, jossa koivun sekaan on noussut männynjänkkäröitä ja jäkälää kasvavia, loivia kallionkumpareita. Laskettelemme hiljalleen myötälettä ja edestäpäin kuuluu kesän tuhatlukuisten äänten seasta voimistuen veden humiseva kohina. Oksanampumapää on jo hetkisen nostellut kupuraista lakeaan edessämme.

Pikkujänkäisessä maastossa, jossakin vasemmalla on Jäkäläoja yhtynyt edessämme reippaasti juoksuttelevaan Maddib Ravadakseen, siihen Eteläisenpään Ravadakseen. Se on tänne ehdittyään keräillyt vesiään lukemattomien jokihaarojen ja latvaojien avulla runsaan sadan neliökilometrin alalta tuntureilta ja niiden kuruista. Joen ylitse johtaa uutuuttaan vaaleana hohteleva silta. Suurista kahdeksi puolikkaaksi halotuista keloista on tuo komea porras tehty virran ylitse.

Oksanampumapää kiertyy vähitellen sivulle ja sieltä salaa luikahtaa taaksemme. Kuljemme rinkkoinemme rauhaisasti kaakkoon. Joki polveilee rajusti tehden jyrkkiä, aivan vastakkaisia, reippaita venksauksia useamman peräkkäin, kuin tahtoen karistaa meidät seurastaan.

Eipä näytä jänkä paksua olevan tällä kohtaa. Virtaava kaalo vesi, niin ylen raikas, on pitänyt sivuilta päälle pukkaavan tummanpuhuvan, melkein mustakuorisen, enintään kyynärän paksuisen turvemättäikön loitolla. Veden vapaana kirmaavan lasinkirkkaan pinnan alla kilmoilevat lukemattomat pyöreän mokeloiset ja eriväriset kivet kaikissa lukuisissa vivahteissaan ja pinnan pienet aaltoset ampuvat häikäisevän värikkäitä sädekimppujaan ilmoille. Kivien koloisissa poukkoilee parin tuuman mittaisia hopiakylkiä virrasta niestaansa pirteästi nypiskellen. Pohjoisesta, vasemmalta laskevan Ravadasjohkan ylityksen jälkeen palas kiertelee tummanruskeana ja leveänä väylänä, enimmältään kuivahkoa puolukkaa, mustikkaa, kaarnikkaa ja korkeita pilvenkupuroita muistuttavia jäkälöitä kasvavia mäntykankaita pitkin. Kun Keäidnoaivin eteläinen alarinne jää taaksemme, niin alkuaan pienenä pliruna alkanut, mutta nyt jo suureksi joeksi paisunut veden uoma siirtyy vähitellen kauemmaksi etelään ja sen alati voimistuva kohina muuttuu mahtavaksi kumuksi. Koska joki kaivautuu eteenpäin syöksyessään aina vain syvemmälle kuruun, niin tämän ääni ei kuitenkaan kuulu enää polulle. Ravadaskordsin pauhuna jylisevien kurkkioiden kohdalla vaellusväylä on jo kilometrin päässä koillisessa.

Pumpsit ja tikkupulla

Leiriydymme Lemmenjoen rantamille unettavan houkuttavaan varvikkoon. Tällä kohtaa virta on laajentunut näyttäväksi järveksi. Pöperöt on jo syöty ja astiat tiskattu. Köllimme teltassa ja ympärillä kuuluu itikoiden taukoamaton ininä. Pomps, kuuluu kankaan toiselta puolelta. Pienten siivekkäiden konsertto jatkaa häiriintymättömänä. Pumps.., pumps.., pomps, sekunnista muutamaan kestävin välein.

– Mikä kumma tuolla pommittaa. Heitteleeks joku lintu käpyjä tai oksan pätkiä telttaan, aprikoimme keskenämme. Ne pommittaa meitä. Ollaanks me niiden reviirillä?

Pomps ja samaan aikaan tasaisen nouseva ja laskeva räkän laulu. Pumps ja pomps. Lähden äärimmäisen varovasti ryömimään ulos. Teltan vetoketjun aukaisu äänettömästi kuluttaa tuskastuttavan paljon aikaa, mutta pommitus vain jatkuu. Saan pääni ulos ja käännyn rauhallisesti selälleni tähyten yläpuolellemme kurkottelevien puiden oksastoja. Joku piskuinen kuusijalkainen siivekäs löytää nenäni ja koetan puhallella niitä hiljalleen loitommalle.

– Mikä se on? kuiskaa Murri sisältä.

– Ei tietookaan vielä, ei tääl oo mitään, vastaan hänelle väännellen kaulaani ja siristellen silmiäni.

Hivuttaudun kokonaan ulos teltan oviaukosta. Täällä on täysin tyyntä, eikä puissa näy mitään liikettä. Verkkainen pomps ja pumps vain jatkuu. Rupean katselemaan majoitteemme pintaa, josta äänet kuuluvat. Siinä tanssii melkoinen tokka matalaa karjaa ja seassa yksi mahtava paarma. Seuraan tarkemmin tuota paarma ja havaitsen sen olevankin ampiaisen. Se lentää hetken kauempana kankaasta, ehkä vaaksan päässä pinnasta ja sitten yhtäkkiä törmää pumpsahtaen siihen. Siinä on oudon äänen arvuutuksen ratkaisu. Vaan miksi se tuossa mennä pompottaa? Siirryn aivan lähelle ja näen että se silloin tällöin onnistuu iskuillansa nappaamaan pienen itikan. Sen pyydystettyään tuo metsästäjä istahtaa tyytyväisenä mutustelemaan masuunsa kiinni saamansa saaliin.

– No jo noill on elkeet, ja minäkun oon luullu että pimpparit syö vai mettä ja siitepölyä. Ei meille kouluss tollaista koskaan oo opetettu, tuollaista raakalaiskäytöstä, mutisen puoliääneen sisään kömpiessäni.

Jo jonkin kerran päivän mittaan on mielessäni käväissyt muuan ajatus. Aluksi hassu, mutta…

Olen sitä hiljalleen kypsytellyt. Ei se taidakaan aivan mieletön olla. Siinä makuualustalla kölliessäni se sitten valmiina suunnitelmana putkahtaa varovasti esille kaverinkin punnittavaksi.

–Kuules Murri, eiks oo niin että.. Tota lähdetäänkös kävellen takaisin sinne postipusalle? Sinne on täältä parisen penikulmaa. Unohdetaan se koko veneprutku, juuko? Onhan meillä aikaa ja evästä. Kyl me jaksetaan. Eiks juu?

–Niiii…Eee.. Joooo. Kävellään vaan, vastaa emäntä.

Päivä painuu tuntureiden taakse levolle, ilma jäähtyy. Yksinään ja parvissa lentelevät hyttyset, mäkäräiset, kärpäset ja paarmat käyvät myös levolle. Käymme iltapesulla alhaalla rannassa. Järven pinta on aivan peilityyni. Vastaisen rannan mustan sinivihreän metsän ääriviivat kuvastuvat hivenen punavivahteiseen sinervään peilipintaan. Näiden yläpuolelta siniharmaat tunturit kurkottavat kuvajaisiaan samaiseen veden kalvoon. Alhaalta tuntureiden pyöreiden lakipaljakoiden yläpuolella oranssin kirjavoima taivas kaartuu suojellen kaiken ylle. Kahden suuren, lentävän linnun mustat hahmot piirtyvät sitä vasten. Sitten nekin ovat poissa. Kumpikaan meistä ei halua puhua, eikä vettäkään äänekkäästi läträtä. Kaikki turha ääni repii kipeästi näissä oloissa tätä luonnonrauhaa.

Muutaman tunnin kuluttua, ennen kolmea seuraavana aamuna, pikkuisen ulosmenon tarve herättää minut. Katsahdan hämärässä vieruspetini suuntaan. Kuuntelen. Murrin rauhallinen ja tasainen hengitys kertoo hänen nukkuvan. Otan kameran kaulaani ja hiivin ulos teltasta aivan hiljaa. Koetan olla herättämättä Höyhensaarilla olevaa.

Kävelen paljain jaloin. Hieman hämyinen yö on raikkaan viileä. Tuuli ei ole vielä herännyt ja järven poukamassa on vielä täysin tyyntä. Vastakkaisen metsän puut ja rannan matalat hiekkatörmät erottuvat jo kaikkine pienine yksityiskohtineen järven kuvajaisessa. Maisema on selvästi vihreän voittoinen. Kaikkialla ympärillä vallitseva erämaan täydellinen rauha ja yön hämärä hiljaisuus puhuvat omaa vahvaa kieltään.

Myöhemmin aamupäivällä Murri kyykkii rannan pienillä laakakivillä pesten astioita. Solakoita hopeanhohtoisia pikkusormen mittaisia vipeltäjiä pyörii hänen ympärillään napsien herkkupaloja, joita ajelehtii vedessä. Niiden kupuraiset, kiiltävät kyljet välkäyttelevät taivaan valon sineä. Väliin jokunen solakka sukkula hypätä mulskauttaa nuoren voimansa tunnossa vajaan tuuman korkeuteen. Toinen taasen plitistyttää pienellä pyrstöllään vimmatusti jouduttuaan liian tiukoille pinnan ja pohjan puristukseen. Usein vain yritys on väärään suuntaan ja hentoinen plisu jää kiduskannet vimmatusti haukkoen kuivakylkenä keräämään voimia. Hetkisen päästä uusi koetus, pienoinen pyörtää ympäri ja löytää uimakelpoisen väylän takaisin kotiinsa. Hiljalleen suurenevia renkaita leviää rannan harvojen kivien seutuvilta. Ne jotka lähtevät kohden rantaa kuolevat pian, vaan uskaliaammat leviävät kauas ulapalle, jossa ne kohtaavat pienen tuulenvireen nostattaman pinnan väreen. Siellä nämä hiljalleen rauhoittuvat toistensa lomiin.

Olemme saapuneet jo Härkäkosken rantamille. Keskipäivän lämpimin aika on jo siirtynyt tuntureiden lakipaljakoiden karuihin hyylöihin. On kiireettömyyden turvallinen tuokio, jonka rauhaa mikään ei tunnu uhkaavan, ei edes pienimmässä määrin häiritsevän.

– Paistetaanpa tikkupullaa, ehdottelen teltan liepeen alla loikoilevalle Murrille.

– Emmmmää, eksä itte voi. Emmä ny, ku siell on itikoita, tulee raukean tuhahtava kannanotto varjosta.

– Annappa sitten se jauhonyssäkkä.

Murri vääntäytyy polvilleen ja kaivaa rinkan alaosasta pyytämäni paketin.

Minä rakentelen tulet. Odotellessani liekkien pääsyä pureutumaan kunnolla paksumpaan puuhun etsin pusikoista käsiini peukalon vahvuisen koivun alun. Käyn puukolla sitten sen kimppuun. Katkaisen, silottelen oksat pois ja kuorin kepin valkoiseksi ja liukkaaksi. Sitten on aika käydä valmistelemaan nisutaikinaa. Minulla on muovipussissa reippaanlainen suuri kourallinen jauhoja. Niitten sekaan kumoan noin lusikallisen hienoa sokeria. Sitten perään hyppysellinen suolaa ja parin–kolminkertainen määrä leivinjauhetta. Kuivat ainekset pitää sitten vain kunnolla sekoitella toistensa joukkoon.

Vilkaisen nuotiota ja lisään pari kalikkaa tuleen. Hyvin näyttää paistonuotio muodostuvan. Lorautan pussiin varovasti vettä ja puristelemalla vaivaan taikinaa. Kovin on vielä paksua. Pussi vaikuttaa kovin hentoiselta. Koetan olla helläkätinen, jottei koko taikinan tarvitse hulahtaa housuille. Nestettä lisätessä täytyy kuitenkin olla erittäin nuuka, jottei teelmästä synny vain velliä. Siitä kun on ylen hankala saada leivottua pullaa. Vähän kerrallaan lisäilemällä vettä ja pussia vatvomalla syntyy parahultaisen tuntuista tulosta. Pyörittelen siitä jauhoisten kämmenten välissä pitkää peukalon vahvuista makkaraa, jonka sitten kiedon kuin korkkiruuviksi puhtaan koivukepin ympärille.

Murri, joka kotosalla on melkoinen jauhosormi, tulee teltasta ulos katsastamaan paikalla näytöstä antavaa tilapäisleipuria, mutta sakea nälkäinen parvi ajaa hänet pian takaisin suojaan. Pyörittelen tikkua liekkien loisteessa. Mäkäräinen puree niskaan. Huitaisen. Vien paistettavan lähemmäksi kuumaa, jossa se alkaa piankin kiehuen kuplia ja pienet kupurat palavat heti pinnaltaan mustaksi hiileksi.

Opin heti että pitää paistaa aatoksella. Siirrän nisua kauemmaksi rauhoittumaan. Kun mitään ei nyt taas tunnu tapahtuvan ja käsikin väsyy, niin tuon taas paistoksen kuumempaan paikkaan. Räkkä puree korvan takana ja mäkäräinen tunkee aterialle kauluksen sisään.

Pullan koko pinta hiiltyy nuotion puolelta. Lohkaisen tummasta palan maistiaisiksi. Kovaa se ainakin on ja maistuu pinnasta kitkerältä hiileltä ja sisällä on vielä aivan taikinaa. Eipä siitä tahdo etsimälläkään löytää mistään edes pientä nökeröä kunnon nisupullaa.

– Hyväähän tämä on, emäntä sitä kiittelee.

– Koitan joskus paremmalla ajalla ja onnella. Kyllä minäkin tuon tikkupullanteon vielä joskus opin, päätän vakavissani, mutta varmuuden vuoksi vakuutan sen vain omassa mielessäni.

Härkä-lossi

Olemme taas matkalla selvästi kotia kohden. Käytettävät kulkuneuvotkin on jo tullut edellisen kerran nukkumaan mennessä päätettyä, ja kunnon kumisaappaat tuli valittua yhteisellä päätöksellä. Laskeudumme alas Heargejavrin rantaan. Tässä on vaeltajalle annettu mahdollisuus kuluttaa kumman tahansa rannan polkua saappaillaan päälle kuuden kilometrin verran. Muualla tämän joen rannoilla on tuota palasta riittänyt maastoon laitettavaksi vain sen toiselle puolen.

Tässä on ylen helpon näköinen virran ylitysmahdollisuus, Härkäkosken lossi. Siinä on teräsvaijeri vedettynä puolitoista–pari metriä vedenpinnan yläpuolelle ja tässä vaijerissa pylpyröiden varassa vetoköysi. Köysi on kiinnitetty pieneen valkeaan lasikuituveneeseen, joka kuuluu järjestelmään.

Tulee mieleeni Kevojoella oleva vaijeri ja sen pylpyrät, joissa roikkuu köydenpätkät. Siellä korkean veden aikana eivät vaeltajan töppöset tahdo pysyä liukkaassa pohjassa kiinni kun elinvoimainen virta väellä ja voimalla sivulta painaa. Siinä on vain pidettävä köydenkiekurasta tosissaan kiinni ja yritettävä saada jalkansa uudelleen painumaan ja tarttumaan pohjan liukkaisiin puhkuroihin. Jos tämä ei onnistu, niin sitten on vain pakko koittaa jossakin alempana rantautua uiden.

Juuri kun olemme siirtäneet tarakkamme veneeseen, niin minulle tulee kova tarve käydä puskan juurella. Voi pieksut ja kultarännit. Siinä edessäni pensaan juurella, keväisen tulvan osittain rantaliejuun hautaamana on pieni pätkä vanhaa, ajan patinoimaa puista kultarännin rihlapohjaa. Se on jo toisesta päästään laho. Se on kuitenkin minulle aarre, jonka tietenkin pistän turvaan rinkkaani kotiin vietäväksi.

Kapuamme veneeseen ja minä vedän köydestä, mutta emme liikahda hitusen vertaa. No johan on, tuumaan ja siirryn veteen, joka huuhtelee saappaanvarsia juuri varrensuun alapuolella. Huomaan että edellinen lossin käyttäjä on tunnollisesti vetänyt veneen kunnolla ylös hietikolle. Pukkaan paatin liikkeelle ja kolistelen itse partaan sisäpuolelle. Vedän jälleen köydestä ja vene ui mukavasti kohti vastakkaista rantaa, mutta vain vajaan metrin verran ja rupeaa sitten nopeasti jarruttelemaan menoaan pysähtyen pian tykkänään. Lisään punnertaen voimaa, vaan mikään ei auta, kunnes Murri huomaa perään kiinnitetyn köyden olevan tiukalla. Siinä on vetoköyden rissa jotenkin jumiutunut pyörimättömäksi. Hetkisen sitä räpellän ja korjaantuuhan tuo köysi pois akselin välistä. Rissa vingahtelee pyöriessään. Pitäisi saada annettua sille vaseliinia, vaan kun ei ole mukana. Enkä tiedä kuinka kauan sulatejuustolla laulaisi, joten katson parhaimmaksi olla tarjoamatta sille mitään rohtoa. Kevyestihän vene nyt vetten päällä lopuksi kulkee, kun narusta nykii.

Vaellamme eteenpäin hiljalleen, sillä meillä ei ole mitään kiirettä. Tarkoitus on keritä vasta huomenna aamusella lähtevään postipusaan.

Polun vierellä, tunturin rinteeltä kirmaavan pienen nimettömän kivisen purosen tuntumassa olevalla tasaisella hietikolla, jollain kulkijalla on joskus menneinä aikoina ollut asentopaikka. Kantotulia hän ainakin siinä on poltellut. Onkohan nokipannukin ollut siinä kiehumassa, vai onko tammukka tikun nenässä kypsynyt raskaan taivalluksen tyhjentämän mahan täytteeksi?

Mitään muuta kuin tuo hiiltynyt kanto maan pinnalla ei tuosta kulkijasta ole jäänyt jäljelle kertomaan meille hänen kulustaan täällä Leammen rantamilla.

Nyt monen monituisen vuodenkierron jälkeen kiiltävälehtinen punamarja puolukka on löytänyt itselleen samaiselta paikalta hyvin suojaisen kasvualustan hiiltyneen kelokannon juurien välissä. Siellä sillä on rauha ja paksua muhevaa maata. Muut kasvit eivät vielä ole tänne kerinneet ja elintilaa vallanneet.

Paljon kulutettu keino juovattelee suuren joen rantapenkkoja seuraillen koillisen ja lounaan suuntiin. Jälki, niin ihmisten kuin lukuisten eläimienkin anturoiden täällä tekemä, on taatusti näkyvä ja syvälle maastoon painunut. Nousemme hiljalleen ylös. Reitti kiertelee punaisen ja harmaan jäkälän kirjomia matalia kiviä. Menee piiloon takkuisen koivuntupsaleen taitse, väistää aihki isomusta ja kumartaa kierteiselle kelolle.

Pieni vaaleanruskea, tummapäinen lintu antaa elämänriemunsa herskyen pulpahdella solisevana ylistyksenä kesäiselle luonnolle ja sen rauhalle.

Vaeltaja jutaa jo korkealla ja kapealla harjanteella, jonka molemmilla puolilla on jyrkät puolukkaa ja kaarnikkaa kasvavat hiekkatörmät.

Istumme peffanpaikalla joelta katsoen hieman harjanteen takalaiteella. Koska nyt ei ole niestan aika, niin ei tarvitse alataskusta evästä kaivaa ja siksi Murri istuu punaisen rinkkansa päällä. Termari on painavampana aina minun kantamukseni suuressa sivutaskussa. Kylmän maan aikana ovat molempien rinkat tarpeen vaatiessa meillä pehmeinä ja lämpiminä istuimina.

Viereisellä, syvällä alapuolellamme olevalla joella, parin–kolmensadan metrin päässä on kaksi kanoottia nousussa latvoille. Ne ovat avonaisia, intiaanikanootiksi sanottuja. Seuraamme niiden äänetöntä lähestymistä puiden siimeksessä, ja kun emme näissä ympäröivän luonnon värisissä vaatteissamme liiku, niin joelta on aivan mahdotonta meitä havaita. Odottelemme hiljaa istuskellen kanoottien saapumista aivan allamme lepäävään kapeaan ja pitkähköön jurmuun, jonka meidän puoleisella rannalla kiertää ikuinen koste.

Hieman toista kanoottia edellä kulkevassa meloo kolme nuorta miestä ja taaemmassa on pari tyttöä. Melojilla on yllään värikylläiset asut, vain takimmainen tytöistä on uskaltautunut ympäristöön sulautuvaan nuoren männynrungon väriseen pukuun. Molemmat kanootit näyttävät kulkevan vireästi ja jättävät jälkeensä hitaasti laajenevat suuret ja pehmeät aurat, jotka nekin hetken vastavirtaan edettyään sammuvat hiljaa sihahdellen sokkeloisen rannan soraikkoon.

Kun järniäinen on ryystänyt säkeensä, niin matalat aura-aallot ovat tyystin kadonneet näkyvistämme. Erämaan virta on peittänyt heidän jälkensä ja täällä vallitsee jälleen rikkumaton kesäisen luonnon rauha. Kuuluu vain vaisuna nouseva ja laskeva tuulen hiljainen humina, jonka säestämänä hyppelee tiaisen pirtsakka sirkuttelu sen kirmatessa nälkäisenä sääskien suuren tanssiparven perään korkealla harjanteella. Hoikka ja pehmeä tummanvihreä lisupilli nyökyttelee. Puolukan vaaleanpunainen lasikukka odottaa tumman ja syvänvihreän lehden päällä.

Sinisellä taivaan kupuralla purjehtivien valkoisten poutapilvien lomassa, korkealla Jogakielaksen pahtojen päällä lekuuttelee ja löytäessään nousevan ilmavirran, siinä liikkumattomin siivin kohoaa korkeuksiin pienille paha varjo. Pyrstön tumma kärkivyö ja siipien etutaitteen selvä läiskäkuvio sekä tumma maha johdattelevat yksiselitteisesti lentotaiturin sukujuurille.

Nyt soma valkoposki, ruskean ja mustan kirjava peurahiiri sekä vikkelä ja utelias kärppä pysykööt kivien kupeille kaivamissaan suojaisissa käytävissä poissa tarkkojen silmien katseelta, näkymättömissä, turvassa maan alla. Muutoin ne päätyvät pahdan puolessa välissä olevan valtavan lohkareen päällä olevalle suurelle risukasalle, piekanahaukan pesälle. Nyt juuri tuo uljas käyräkynsi hakee kolmelle pienelle, vielä surkean rääpäleiselle koukkunokalle, lähes karvattomalle mulkosilmälle ja niitä vahtivalle ja höysäten hoitavalle uskolliselle puolisolleen maukasta paistia.

Kun lintu huomaa saaliin, se vetää siipensä suppuun ja syöksyy nuolen nopeudella onnettoman kimppuun. Isku osuu harvoin ohi. Ilmaa leikkaa korkea, läpitunkeva, veitsenterävä, säräjävän valittava merkkihuuto, kun saalistaja lentää onnistuneen pyynnin jälkeen pesälleen.

Saivo

Väsymys iltasella, lähes parin penikulman taivalluksen jälkeen, alkaa painaa tosissaan koko olemusta, kun olemme tuskin parin kilometrin päässä postipusan aamuiselta lähtöpaikalta.

Nyt meillä on aikaa huomiseen koko yö ja telttamme nousee pystyyn parisataa metriä pitkän makkaramaisen pienen järven rantamalle. Täällä on lehtomaisen kosteaa rehevää kasvillisuutta ja hämärää. Kaikki on pehmeää. Kaikki muu, paitsi kirkkaaseen veteen sortuneiden ikihonkien kelottuneet rungot.

Ruokailun jälkeen on raukean leppeä olo. Näinhän se aina tuppaa olemaan. Lepäilemme ja taidan hieman torkahtaakin. Heräilen kuitenkin hetken päästä ja otan taas valokuvakoneen mukaani. Lähden tutkimaan tarkemmin tämän asentopaikan lähiympäristöä.

Huomaan piankin, että lampi on aika erikoisen näköinen. Tulee väistämättä mieleeni lukuisat kertomukset monista saamelaisten pyhistä saivoista, jollainen tämäkin näyttää olevan. Pohjattoman syvä kaksipohjainen suuri lähde, jonka nuo lukuisat rannoilta veteen vuosien kuluessa sorrutetut rungot ovat lukinneet ristiin tiukasti ja läpipääsemättömästi. Saivoon ei juuri koskaan virtaa muualta mitään puroa. Se on veden suhteen riippumaton, mutta poispäin sieltä kyllä vesi vapaasti juoksee.

Saamen muinaisissa tarinoissa kerrotaan että toisen pohjan alapuolella asustavat manalan väki ja jumalat ylösalaisessa valtakunnassaan. Täällä nämä odottavat heille luonnollisesti kuuluvia uhrilahjoja. Jos uhri on annettu riittävän runsaana, niin manalan kansa ei pane ollenkaan pahakseen, jos heidän maukkaita ja runsaita kalaparviaan kohtuudella ja jumalille kuuluvalla kunnioituksella verotetaan.

Nämä syvät vedet ovat myös tavallisen kansan vainajala, manala. Tänne kukin vuorollaan asettuu asumaan iankaikkisen elämään, kun aika on täyttynyt. Vaan jos joku erällä kulkeva kalastaja rupeaa näissä vesissä tai rannoilla melskaamaan, tai käyttäytyy muutoin sopimattomasti, niin saivosta nousee huojahdellen synkänmusta ja hirmuinen, suuren puun korkuinen vanha akka. Tämä jumalien rauhanvartija on kuin vettä valuvissa rääsyissä kulkeva naavainen ja pystyyn kuollut näre. Jos rienaava hiljaisuuden häiritsijä ei heti pakene liukkaasti henkensä edestä, niin akka koppaa hänet luisevin sormin mukaansa ikiajoiksi omaan valtakuntaansa orjaksi itselleen.

Saivon kansalla on tietenkin myös omaa karjaa kuten saamelaisillakin, ja sitä heidän on nähty kostean sumuisina päivinä nousevan laiduntamaan maan päälle, tähän aivan rantojen läheisyyteen.

Ylen paljonhan on vielä vanhaa suurta tietämystä saamen sukujen vanhimmuksilla, mutta monin verroin lukuisammin sitä on jo siirtynyt saamattomiin saivojen käänteisten pohjien alle.

Kiireinen lähtö

Koko vaelluksen ajan on saatu nukkua rauhassa laiskotellen niin pitkään kuin vain suinkin on maittanut. Vähän silmää aamusella on raotettu ja sitten kylkeä kääntäen jatkettu mukavan kevyesti takaisin unten maille. Unta on tietenkin tarvittukin pitkien ja raskaiden päivätöiden vastapainona. Vaikka jotkut päivät ovat olleet pitkiä ja raskaita, niin ne ovat kuitenkin avartaneet näkemyksiä ja kasvattaneet, puhumattakaan kunnon kohenemisesta ja siksi ehdottoman tarpeellisia ja kaivattuja ainakin meille kumpaisellekin. Emme me muutoin täällä kulkisi. Mikäs on sen terveempää ja mukavampaa. Mitä ihminen muuta voi kaivata, kuin reippaan liikunnan jälkeinen riittävä, täysi lepo.

Heräilemme aurinkoiseen aamuun tavallista aikaisemmin. Olimmehan pyörähtäneet makuupusseihin nukkumaan jo hyvissä ajoin illalla. Aamupuolella yötä, juuri äskettäin, on satanut pienen ripsauksen verran ja heräävän kostea maa tuoksuu muhevana ja elinvoimaisena. Hämähäkki virittelee kasteisessa heinikossa Laddekvarrin huipun takaa juuri esille pilkistävän auringon valossa säihkyviä verkkojaan. Männyn neulasen kärjessä melkein tipahtamassa oleva vesipisara loistaa kirkkaana timanttina vaihtaen alinomaa väriään. Tuolla yksi sammuu muutettuaan vihertävän tuikkeensa hohtavaan siniseen ja tuolla taas kaksi uutta syntyy räiskähtäen hehkumaan punaisen purppuraa.

Lammen takana kepeästi hypähdellen ja mustaa maata nokallansa käännellen hakee räpäkkö itsellensä ja perheelleen aamiaista. Väliin säksättää ja riemuissansa naurahtaa, kun pitkän koikon kiinni saa. Heräävä aamu näyttää lupaavan pitkän päivän porotusta ja kaikkialla kihisee lämpimän, mutta kostean aamun elämän vuo. Myyrä vilistää kolollansa ja päivähaukka kiertää jo korkealla kirkkaan sinisen taivaan alla.

On ihana päivän alku, kun käyn verkkaisesti lammen rannalla koukkaamassa vettä aamiaisen valmistukseen. Murrikin pyörähtelee iloisena siinä puitten juurella sammalikossa. Aamurutiinit sujuvat totuttuun mukavaan tahtiin. Olemme aterialla, kun siinä vähitellen muun jutustelun lomassa mielen valtaa hyvinkin huomionarvoinen ajatus.. Nyt on sitten se lähtöpäivä.

Hups vaan. Vilkaisu kovin harvoin viime päivinä katseltuun kelloon: Onpa tuo aamu jo kerinnyt ihmeen pitkälle. Nyt tuli toinen ja määrätietoisempi tahti näihin tekemisiin, tajuamme.

Makuualustat rullalle. Makuupussit omiin ahtaisiin pussukoihinsa. Telttakiilat irti ja kaaret pätkinä omaan pussiinsa. Teltta rullalle, vaikka on hieman kostea ja paketti rinkkaan. Sinne kaikki muutkin kevyen kannettavan kesämökin varusesineet. Ei tässä nyt mitään maailmanlopun kamalaa hoppua ole, mutta pitää kuitenkin pistellä asiat kuntoon turhia lorvimatta.

Rinkat selkään ja viimeinen katseen kierto asentopaikan lähimaisemassa. Mitään sinne kuulumatonta ei näy maassa. Reippaan päättäväisesti sitten menoksi kohti postipusan lähtöä.

Matkaa on liki kaksi kilometriä. Aikaa on mukavan riittävästi, ehkä hiven enemmänkin saisi olla, mutta hyvä näinkin. Kahdet kumisaappaat astuvat peräkkäin mutkallisella, männynjuurien sitomalla polulla ja kaksi rinkkaa jutaa samaan suuntaan. Rinkka painaa, kainalot kostuvat.

Polku löytää autolla ajettavan hiekkatien, kun olemme jotostelleen varttitunnin verran lammelta. Tie on polun päässä poikittain.

Tänne tullessamme auto ajoi summittaisesti idästä kohden jokea. Päätepysäkki oli siinä rannalla, missä Jomppasen veneetkin ovat, muistelen menneitä mielessäni. Siis meidän pitää mennä tonne vasemmalle. Siellä on joki ja sen ranta, se on tilannearvioni ja päätökseni.

Tiheän koivikon ja joidenkin harvojen mäntyjen välistä alkaa väikkyä laajan niityn yli vähän isompaa vettä. Hienoa, tulemme jo rantaan. Vilkaisen kelloa. Hyvin kerittiin.

Mutta mitä ihmettä. Täällä ei olekaan sitä pusaa, eikä Jomppasen kahvipaikkaakaan. Menemme aivan rantaan saadaksemme selvän tilanteesta.

Olemme niemen kärjessä ja tuossa alavirran puolella syvälle rantaan pistää lahdelma. Sen toisella rannalla näkyy meidän määränpäämme.

Koppaan kiireesti kartan oikeasta reisitaskusta. Hiekkatie, jota tänne tulimme kaartaa takaisin päin mentäessä laajassa, melkein täysympyrän kaaressa, jonka toisessa päässä vasta on meidän postipusamme. Matkaa sinne on vielä reilusti päälle kilometrin.

Nyt pukkas päälle varmasti kovan kiireen, hätä oikein kurkussa kuristaa. Auton pitäisi lähteä kohti Ivaloa aivan näillä minuuteilla ja me olemme vielä hyvin kaukana. Toisaalta eihän tuosta suoraan olisi kuin kolmesataa metriä. Noin lähellä, mutta kuitenkin kamalan kaukana.

Äkkiä ympäri, ja pannaan vauhtia niin paljon kuin värkeissä puhtia piisaa. Rinkka painaa olkapäillä, vaan pelko auton kyydistä jäämisestä musertaa monin verroin enemmän.

Eihän juoksusta tietenkään tule mitään varsinaista juoksua tällaisella kantamuksella, maha täynnä juuri syödyn aterian jälkeen, rinkka ja tuo pusertava stressi. Jalka ei nouse kuin laahaavaan, pitkään askeleeseen.

Sadan metrin päässä hengitys on pakahtua ja pumppu hakkaa kiivaasti. Katson taakseni. Kaveri tulee parikymmentä metriä jäljessä. Jään odottamaan ja henki kerkiää hieman tasaantua.

Kohta näkyy oikealla polku josta tulimme. Katson karttaa. Vielä hirvittävän raskas kilometrin matka edessä. Kuinkahan Murri kestää. Koitan saada häneltä jotain kantamusta itselleni, mutta aika ei riitä rinkan tonkimiseen. Molemmat olemme hiestä aivan märkinä, pumppu jyskää ja palkeet natisee. Vilkaisen kelloa. Ei helkkari, nyt täytyy lisätä vauhtia.

– Tu rauhallisemmin perässä. Mä meen lujempaa pysäyttään autoa. Pyydän niitä oottaan. Tu perässä vaan, selitän sisupussi-vaimolleni ja kiristän vauhtiani sen vähäisen verran kuin vielä pystyn.

Eikö vieläkään näy. Soratie kaartaa kaiken aikaa tasaisesti vasemmalle, aina vain jatkuu kaarros vasemmalle.

– Eikö tää koskaan pääty, jyskii korvien välissä. – Tää on toivotonta rahjustamista.

Puuskutan pumppu jyskyttäen isommalle tielle, jota pitkin postipusan mielestäni pitäisi tulla. Siinä ainakin kuski minut huomaa ja saan sen pysähtymään kun vastaan tulee. Hiljennän mieluusti vauhtia ja kroppa kiittää saadessaan tasaantua. Katson taakseni. Omaa vaimoa ei vielä näy.

Saan auton näkyviini. Se on neljänsadan metrin päässä ja seisoo kuppilan pihalla vähän syrjemmällä. Sen ympärillä seisoskelee toistakymmentä henkeä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä keskenään. Kauniina kesäaamuna kellään ei tunnu olevan kiirettä lähteä minnekkään.

Pysähdyn siihen tielle odottamaan Murria, joka pian ilmestyy kasvot punaisina ja kiiltäen, paita kauttaaltaan märkänä, reipasta vauhtia luokseni. Lähestymme hiljalleen kävellen autoa, saamme reput vihdoin pois olkapäiltä ja kyytiin. Huohotamme. Sydän jyskyttää ylikierroksilla. Kädet vapisee. Kellään ei ole mihinkään mitään hoppua.

Ei pohjan perillä turhanpäiväistä hötkyilyä tunneta ollenkaan. Se on muitten murhe.