Erkki Stenman
Heinäkuun alku 1984
Posti kulkee pohjoisessa
Postinvärinen linja-auto, tuo keltainen, Ivalosta lähtenyt, jatkaa tasaista ja varmaa kulkuaan reitillään Inarin kylältä lounaaseen Juutuanjoen eteläpuolen rantoja seuraillen.
Aina lähestyttäessä tien vierustalla harvakseen olevia suuria ja ennen kaikkea leveäsuisia postilaatikoita, auto hiljentää vauhtiaan. Ei kuitenkaan juuri koskaan alle kymmenen kilometrin tuntivauhtiin. Ovi aukeaa ja postipoika heittää milloin minkin kokoisen nyssykän tarkasti laatikon odottavaan kitaan. Jos lähetys on suurehko, niin sen lennon vastaanottava takaseinä jysähtää ja koko laatikko huojahtaa.
Joskus sattuu kuitenkin, että arvaamaton ja leikkisä tuulenpuuska tarttuu lentävään lähetykseen tai postiljoonin heittokäden ajoitus hieman onnahtaa, niin silloin oikea määränpää ei löydykään lentoradan loppupäästä. Auto pysähtyy nyt kokonaan. Postipoika, iästään riippuen, juosta kipaisee vikkelästi tahi verkkaisemmin liikehtien siirtyy noukkimaan lentopostin laatikon takaa jostain ojanpientareelta tai varpumättään vierustalta. Kuivat pölyt saavat jäädä muistoksi lähetykseen, mutta sadesään sörttönen kura täytyy tietysti pyyhkäistä kämmeneen tai enempi määrä virkatakin tummaan hihaan. Lähetys laatikkoon ja tuulosen leikkisä kuje, vai oliko se virkamiehen virhe, niin se on korjattu ja unohdettu pitkäksi aikaa.
Laatikon yläreunassa on tuollainen vajaan puolen metrin mittainen kippisaranoitu pysty- ja vaakatasoon lukkiutuva punalätkäinen ohut tanko. Kun tämä kirkuvan värinen kilpi on pystyssä näkyvillä, se kertoo että laatikossa on noudettavana lähtevää postia. Tällöin auton pitää tietenkin pysähtyä kokonaan ja posteljooni käy noutamassa lähetyksen virkalaitoksen varmaan huomaan ja kiepsauttaa tangon samalla kertaa vaakasuoraan piiloon.
Juutuanjoki laskee vähän väljempään altaaseen, Solojärveen, jonka etelärantaa koukkaava kapea hiekkatie erkanee tämän joen rannasta kauemmaksi kairaan.
Menesjärvellä on enemmän virallista postiasiaa ja auto seisoo siellä varttitunnin verran, joten Murri ja minä kerkiämme siellä hyvin jaloittelemaan.
Autossa on tällä kertaa postin ja sen perille toimittajan lisäksi vajaa kymmenkunta muuta matkustajaa, joista melkein kaikilla on päämääränä Lemmenjoki. Siellä suuren joen rannalla on myös tämän postilinjan päätepysäkki.
Nousu virtaan
On keskikesä, heinäkuun alkupuoli, vähän ennen kahdeksankymmenluvun puoltaväliä. Suuri vene nousee virtaan. Jyräjävän vahvaa moottoria halliten, vuoroin seisten vuoroin istuen, tähyää terävin ja tummanruskein nappisilmin Jomppasen Juhani mutkittelevaa joen uomaa ja sen hiljalleen muotoaan muuttavia hiekkaisia kerttämiä. Hän on tutkaellut vuosikausia tätä reittiä ja kaikki muhkurat ja kiemurat ovat hänelle perin tuttuja. Pieninkään muutos joen maisemassa ei jää hänen tarkalta katseeltaan havaitsematta.
Ei ole tämä vene enää puhdas ja kapea koskeen synnytelty kakslaita. Ei nähdä enää käyttöä muinaisten esiäijien satojen vuosien saatossa kehittämällä kevyellä ja koskessakin hyvin suuntansa pitävällä veneellä, kun siihen taannoin istutettiin moottori helpottamaan ja nopeuttamaan raskasta ja taitoa vaativaa sauvoimen käyttöä. Veneen laitoihin on tullut lisää korkeutta ja tuhdoille leveyttä, vaikka kahden rinnan istua. Nyt suuriääninen moottori puskee pärskien ja voimalla eteenpäin.
Leveä virta näyttää konelon takana uupuneen, kuin olisi jättiläinen unessa. Mutta uoman syvänteissä voi kuitenkin aistia sen valtavan voiman, joka siellä syövereissä, kuin kahlittuna möyryää ja joka sieltä hakee itselleen väylää vapauteen. Mutta pian seuraavassa nivassa virta kuitenkin jo antaa pienen aavistuksenomaisen näytteen voimistaan puskiessaan hiljaisella mutta peräänantamattomalla tarmollaan päin vuosisatojen saatossa pyöristämiään ja liukkaiksi hiomiaan kivenjärkäleitä. Kuuluu kumajavaa jysähtelyä, kuin kaukaista ukkosen kumua, jonka suuntaa on mahdoton määrittää. Siellä veden voima pyöräyttelee kivenmöllikkää alavirtaan asetellen sitä uuteen sijaansa. Ääni kumuaa veden alla pitkiä matkoja heijastellen rannan vuopioista. Raamukylkinen koutere, vaikkei nuorena ja uteliaana pile olekaan, säikkyy kosken peilistä. Potkaisee rajuun karkuun ja luiskauttaa sammaleisen kiven alapuolelle, kosteeseen. Kun hetken päästä ei enää mitään outoa ilmene, niin siellä kiduskansien väpättävä laukka laantuu.
Molemmilla rannoilla pilviä hipovat tunturit ja vesirajassa kasvavat koivut ja pajut soluttavat veden syvänteisiin, kuin luokseen kutsuen, kauniita mutta petollisia haavekuvajaisiaan. Nuo koivut ovat pohjoisen myrskytuulten säälimättömien, ujeltavien ruoskien ja raa’an, syvältä kouraisevan pakkasen muokkaamia vänkkäröitä. Joen jyrkässä mutkassa, nyt jo aivan vesirajalla kasvaa tuokin tuuhealakkinen mänty. Kauankohan se vielä jaksaa pysytellä tönkkäjuurensa varassa, koska vesi on nakerrellut syvän luikon sen alle ja vetää jänttärää voimallisesti puoleensa. Virta hamuaa täälläkin itselleen uutta uomaa ja elintilaa. Hakolakki on ylen kaukana kiinteältä maalta pyörteilevän veden yllä. Taitaapa, kun koittaa uusi vehreän lehvän aika ja napakka lounainen ohtotuuli, olla suuri puu jo virran vietävänä kohti pohjoista.
Samat luonnonvoimat, tuuli ja vesi sekä piukkuva pakkanen ovat näyttäneet valtaisat voimansa myös tuntureille, laasten niiden laet ja pahdat lähes puhtaiksi kaikesta tarpeettomasta. Jäljellä on jäänyt vain rakka, riekonmarja, jäkälä ja tuntuririekko, tuo kiirunaksi myös kutsuttu. Joskus siellä kuitenkin poatsun kopara lenkottelee, kun suivakka Kosatus parttioineen hakee tuulesta rauhaa räkältä ja kurmupaarmoilta. Hivenen alempana rusoaisainen, mustaturpa kätkä etsii väliin piiloa levollensa pahdan kuoringista.
Vene ovat viemässä paria nuorta poromiestä, vähän päälle parinkymmenisiä, poikaa ja tyttöä sekä korskean näköistä, paljakalla ja rakalla kulkemaan opetettua moottoripyörää, tuollaista maastokonetta, ylös palkisille, sinne missä tokka kulkee ja laidunta riittää.
Mukaan on päässyt myös pari Lapin paljakoiden ja kurujen lumoihin joutunutta etelän eläjää. He tulevat tänne pohjan selkosille vuodesta toiseen etsiskelemään, hakemaan jotakin, jota heidän sisimpänsä kaipaa. Se on ehkä paljakan hivelevän tuoksuva tuuli ruskan purppurassa, tai olon avara rauha violetin hohtavassa kumpuilevassa taivaanrannassa. Se on ehkä rakkaisen kursun jyhkeä pahta, jonka eteläisen seinämän juurelta lumi ei milloinkaan katoa. Se on ehkä auvakkoisen rämiön ylityshaaste, kun sen lettojen pohjattomat mustat kirnut peikonsilminä sinkoavat. Se on ehkä kotkan rauhaisan kiertävä liito nousevassa ilmavirrassa paahtavan tumman tunturin yläpuolella. Yhä vain korkeammalle ja korkeammalle nousee suurta siipeään liikauttamatta iso vapaa lintu, kunnes se erottuu vain vaivoin paljaalla silmällä taivaan sinestä. Siellä se katoaa kumupilven sinertävään harmauteen ja sen laen hohtavaan valkeuteen. Vai onko se tykkylumeen kauttaaltaan verhoutunut männynjänttäräinen sinervässä keskipäivän kaamoksessa tunturin rinteen uurrolla?
Se on tätä kaikkea ja paljoa muutakin mitä vain täällä olemme tavanneet ja vain täältä sitä olemme tavoitelleet. Tämä on meidän Lappimme, se, jota me Lapiksi kutsumme. Täällä on maan ääretön rauhan ja tuulen tuima tuiverrus sekä vielä voimissansa maahisten mahti.
Kuin elonsa keväässä porskuttava kojamo, joka taistellen nousee kutuun, kirmaa vene virtaa vasten. Vuoroin vauhtiaan hiljentäen, kuin leikitellen painuu syvemmälle virran syliin. Koukkaa läheltä rantaa, kuin kaivaten koivujen, noiden koukkuisten ja jäkälistä harmaantuneiden vanhusten lehväin hyväilyjä partaaseensa. Sitten yhtäkkiä moottori huutaen nousee riemuisaan kiitoon, lähes lentäen ottaa hurjaa vauhtia edessä kuohuvaan koskeen. Vesi kahtena seinänä, auran hopeisina pärskesiipinä leviää ja auringon kilossa sateenkaarina elää. Kokka tavoittaa vähävetisenä kieppuvan ja pyörivän kosken ja sen utuvaahtona leijuvan pinnan. Juhani tempaisee nopealla nykäisyllä potkurin ylös vedestä, jotta se ei turhaan yrittäisi kiviä särkeä tai itseään teloa. Veneen pohja kraappaisee johonkin murikkaan ja siihen vauhtiakin hepin verran tärvääntyy. Vaan on venekin jo luspassa ja moottori voidaan taas laskea vetoon. Meno on hivenen tasaantunut ja uskallan jälleen ympärilleni katsella ja hellittää nyrkkini valkoisten rystysten puserrusta laiteista.
Vastaan tulee matala harmaa vene, jonka perätuhdolla istuu tumma, liikkumaton hahmo. Käsi nousee rauhallisesti laiteelta tervehdykseen ja hyvän matkan toivotukseen. Vastaan kuin väärtille kättäni pitkään koholla kannatellen. Kun olemme jo niin kaukana, etteivät suuren veneemme peräaallot enää ravistele kakslaitaa, nousee tuhdolla istunut lyhyehkö harmaantunut mies pystyyn. Hän työntää sauvoimen virtaan ja vene herää vireämpään liukuun.
Joki on ollut muutaman sadan metrin matkalla oudolle täysin lukematonta sokkeloa. Ei arvaa etelän mies, kohta viisissäkymmenissä oleva, keulassa vaimonsa vieressä istuessaan, minne reitti kulloinkin kulkee. Väylää ei näy missään ja vene vain kokka vaahdoten lähestyy hurjaa vauhtia vastakkaista rantaa. Aina kuitenkin vene jostain väylänsä hakee. Kovin näyttää perän mies kuitenkin, pahimmissa paikoissa ajoittain seisaalleen nousten, tarkkana tähyävän kiviä ja lievuja katseellaan.
Vasemmalta puolelta, heti rannalta lähtee kohoamaan yli puiden latvojen reippaasti puolen kilometrin korkuinen valtias, kallioisen paljaslakinen ja lounaasta rakkainen Jogakielas, joka hallitsee maisemaa näillä main. Sen laajalle ympärileviävien helmojen kätköistä kurkkii salaa, kuin äitinsä hameen alta pienoinen kalju pallopää.
Jopa aukeaa tuollainen puolen kilometrin mittainen suora, suhteellisen rauhaisa taival. Nousemme Seäriknivaan, jossa ainakin karttani mukaan on kahlaamo. Kyllä siitä varmaankin tarpeen niin vaatiessa ylitse pääsee, jos ei aina tulvan aikaan kahlaamalla niin sitten rinkkalautalla tai pahimmassa tapauksessa pakkouinnilla kaalossa vedessä.
Searikjohka
Vene kaartaa jyrkästi oikealle ja ajaa tussauttaa keulansa rantaan pohjoisen puolelle. Tänne kansallispuiston rajalle me olemme kyytimme pyytäneet ja täällä nyt sitten olemme. Tarjoan Juhanille vastiketta mieluisasta matkasta ja tokihan hänelle hieman kulujen peitteeksi kahisevaa kelpaa.
Astun matalan rantaveden hietikkoiselle pohjalle ja keplottelen keikkuvasta veneestä rinkkani yhdestä viilekkeestä toiselle olkapäälleni. Onpas sillä kehvelillä painoa, päälle kahdenkymmenen viiden kilon. Jyssäytän kantamukseni kuivalle rannalle monilukuisten sarojen sekaan. Tartun miehen kourilla veneen kokkaan ja parilla nykäisyllä vedän sen tanakasti kapealle rantahietikolle. Auttelen Murrinkin pois vesiltä tukevalle tantereelle ja saman tien minulle ojennetaan myös hänenkin rinkkansa, joka painaa siinä reilut viisitoista kiloa. Kiittelemme vielä kyytiväkeämme, jotka saman tien jatkavat matkaansa. Seuraan katseellani, oikeastaan mitään tajuamatta ja ajattelematta hiljalleen pienenevää venettä ja sen jälkeensä jättämää suurenevaa vesistä auraa.
Moottorin pauhu hiljenee vähitellen rauhaisaksi purinaksi, joka sekin hetken kuuluttuaan häipyy erämaan rauhaan tuonne Heargejavrin suuntaan. Istahdamme hiekalle veden rajaan suurten kivien väliin. Huokaan helpotuksesta vilpittömästi ja pitkään.
Vihdoinkin jälleen Lapissa aikaa vievän suunnittelun ja monien järjestelyjen jälkeen. Tuntuu kuin kurkkuun nousisi pala ja rinnan täyttää valtava vapauttava riemu. Vedän raikasta happea palkeet pullolleen, jotta paikat ovat ratketa. Tätä on odotettu jo monta kuukautta. Siitä lähtien kun aurinko etelässä, ruuhkarannoilla Espoossa, oli sulattanut ensimmäiset pälvet. Siitä lähtien olen kaiholla muistellut paljakkaa ja suurta aapaa. Tätä on jo kauan odotettu ja tästä se nyt avautuu…, täyttymys…
Istumme hienolla rantahiekalla, kuuntelemme.., aistimme…, olemme…
Taivaankansi on korkea, ääretön. Pohjoisen reunalla, missä punaiset tunturien laet sitä kannattelevat, se on värjääntynyt jo vaalean vihertäväksi. Kuvun huimaavassa korkeudessa, missä jokunen hahtuvainen jalaspilvi suoltuu kohti itää on vahvan sininen kuullotus. Kirkkaassa valossa hilpelöivän virran pinnasta heijastuu iloisesti kisailevia timantteja rannan koivujen lehdille. Hiljainen tuulenvire tuoksuu elämän sykkeelle. Ylempää rannalta kuuluu vaimea sirkutusta ja kolme ratkulintua sukeltelee peräsulat pystyssä makupaloja tuossa kortekentän laidalla.
Riisun hissukseen kumisaappaat ja levysukat hiostavista jaloistani ja varpaat riemuitsevat päästessään vilvoittavaan jokeen. Nyt ei ole kiirettä. Aikaa riittää ja kiirettä ei ole minnekään. Varpaat kipristelevät kirkkaassa, raikkaassa vedessä, suoristavat selkäänsä ja vetävät hissukseen sen sitten köyryyn. Silmin nähden nauttivat, naamat punoittaen. En osaa aistia kauanko siinä vesijumpassa ilkamoidaan ja kylveskellään. Mutta siitä olen varma että se aika ei taatusti hukkaan mene.
Pienet paaperoiset kertovat jo hitusen vedessä hytisevänsä, joten nostan ne helottavan auringon lämmiteltäviksi ja leppeän tuulosen kuivateltaviksi. Jalat liukuvat verkkaisesti jo kuivahtaneisiin saappaisiin. Nousen ja käännyn rinkkoihin päin. Murri jo odottelee lähtöä mättäällä istuen. Tartumme kantamuksiimme ja kapuamme ylös hiekkaiselle pankille, joen rantatörmälle. Täällä näyttää kasvavan matalaa varvikkoa, puolukkaa ja vähemmän suopursua. Suurempaa kasvustoa täällä edustaa tiheähkö tunturikoivikko, jokunen komo, ikäloppu mänty, jonka tikka tai joku muu kololintu on jo hakannut täyteen kolojaan ja pari suuremmaksi kerinnyttä hyötömäntyä.
Edessämme on yksi lukuisista Lemmenjoen merkittyjen vaelluspolkujen leiriytymispaikoista, samanlainen kuin kaikki muutkin vastaavat tällä alueella. Jyhkeistä keloista rakennettu pöytä ja sen kummallakin puolella levättäväksi leveät penkit. Näiden vieressä paksusta rautapellistä kokoon kyhätty laatikko, tulenpitopaikka. Tämän ympärillä neljästä uhkeasta kelosta salvostettu istuinkehä ja hieman sivummalla pölkkyvarasto. Sieltä omalla kirveellään saa pieniä itselleen tulen aineksia ja tervaksen tuoksua, eräromantiikan siemeniä.
Tottahan valtio, mikä lienee sen virasto, ehkäpä metsähallitus, on alun perin tämänkin leiripaikan varustanut omalla kirveellä. Sellaisen olen tavannut joskus jossakin, parilla leiripaikalla, näitä kairoja kierrellessäni. Tosin ne ovat tuollaisia julmettuja, kiveen huolimattomuudessa hakattuja moukareita, joissa on varreksi kiinni hitsattuna lähes metrinen, paksu vesijohtoputki.
Eihän kunnioita etelän ihminen, vaiko paikallinen, enpä tiedä, vanhaa pohjoisen tapaa: Mikä ei ole sinun, niin tosi tarpeeseen voit käyttää, vaan kunnossa ollen paikalleen jätä. Kun hyvä ja toimiva ohje on unohtunut, niin ovat nämäkin halkomisvälineet eksyneet mikä minnekin.
Telttapaikan varustukseen kuuluu aina lisäksi galvanoidusta pellistä valmistettu jätesäkkiteline säkkeineen. Siellä säilykepurkit vain eivät tahdo pysyä, vaan tuppaavat useinkin pomppimaan ja viihtymään telineen vierustoilla muovisten, kirjavain pussinretaleiden seurana. Onpahan tietenkin näiden varustusten lisäksi paikalle rakennettu Hotelli Helpotus. Ruskeasta kymppimillin paksusta muottivanerista tyylitelty lapinkota. Ovessa haka molemmin puolin, intimiteettisuoja, ja alla alunperin syväksi kaivettu kuoppa.
Tuossa pölkkyvaraston seinustalla näkyy olevan lapio. Kait maar se siihen on jätetty, jotta tuo maamiehen kulta saataisiin kätkettyä kun aika on täysi ja uusi potero kaivettua täyttymistään odottamaan. Vaan kun se kirves puuttuu ja tuli ei ole ottanut ison, pyöreän pölkyn pintaan, niin milläs muulla kuin lapiolla kekseliäs ihminen on niitä tarvitsemiaan klapeja pyrkinyt irroittelemaan. Lapio on pöllien vieressä ja varsi on poikki.
Tämäkin leiriytymispaikka, kuten muutkin vastaavat tällä alueella, on varsin siisti ja hyvin hoidettu. Siis hyvin tuttua ja turvallista, mutta… Kaikki on täällä jollakin lailla massamatkailun lakien sanelemaa, yhteen muottiin valavien säädösten kangistamaa.
Valmistamme joutuin jotain pientä lämmintä purtavaa, pistelemme sen poskeemme ja valmistaudumme heti jatkamaan matkaa, koska näistä rakenteista puuttuu jotain. Ne ovat täysin elottomia. Ne ovat kuolleita, niillä ei ole sielua.
Ylimalkainen suuntamme tästä eteenpäin ainakin pariksi päivänkierroksi on lännen kautta kiertäen luoteinen. Jo kotona, kun reittiä noin suurin piirtein hahmottelimme, oli mielessämme hakea varmuus yhdestä vuoden takaisesta vaelluskohteestamme, Ravadasjavrista, siitä ylemmästä ja pienemmästä. Se alempi onkin oikeastaan kuin hetkiseksi tuntureiden puristuksesta hivenen hengähtämään päässyt, rauhaisasti virtaileva Lemmenjoen laajentuma.
Katsastan kartalta reittiä täältä eteenpäin. Tosin tällä kartallanikin on jo ikää yli parinkymmenen vuoden, mutta uskon kuitenkin vakaasti meidän selviävän hyvinkin tällä ja kompasseillamme, sillä eiväthän tunturin pahdat ja jänkäsuot niin lyhyessä ajassa yleensä paikkaa vaihda. Näytän Murrille mistä juuri olemme tulleet ja missä pistessä nyt olemme.
– Tosta puronvartta pitäis lähteä tonne ylöspäin taapertaan. Ja kun sitten ollaan päästy jonnekkin näille main, tarpeiks kauas näistä turistipoluista, niin ruvetaan katteleen että mistä löydettäis nukkupaikka. Kaiva vain kompassis esiin ja näytä minne lähetään. Se on nyt sun vuoros.
Murri vilkaisee minua alta kulmainsa.
– Eeei. Mut, kunn…
Hän kumartuu ja ottaa kompassin rinkkansa alapussista. Tarttuu ojentamaani karttaan ja katselee sitä kuin epäillen jotain jujua. Hieman arkaillen vilkuilee minua, karttaa ja kompassia.
– Miksi minä?..Kun…
Minä seison kuin kivinen seita, ei ilme kerro mitään. Sitten Murri, kun apua ei näytä ilmaantuvan, rohkaisee luontonsa ja paneutuu annettuun tehtävään. Kompassi asettuu vakaasti kartalle ja pohjoishaarukka karttapohjoiseen. Sitten pyörähtää tyttö varovasti karttoineen ja kompasseineen, jotta saa pohjoisneulan pohjoishaarukkaan. Käsi nousee ja antaa suuntaa luoteeseen.
– Onko se tonne?
– Varmasti, ja ihan nappiin. Osaathan sä, ku vaan uskallat ja uskot ittees, minä hieman kehaisin, enkä ollenkaan suotta. Murri vilkaisee tyytyväisenä vekkulisti, pää alas painettuna, hitaasti ylös.
Kevyt kesäasuntomme kaikkine tarpeellisine lisukkeineen nousee selkään ja lähdemme pienen Searitjohkan rantoja seuraillen karttaan merkittyä ylityskelpoista kohtaa haeskelemaan. Joki polveilee täällä alavalla Lemmenjoen rantamaalla, kuin se ei haluaisi ollenkaan päästä eteenpäin. Parin–kolmensadan metrin matkalla se muuttaa suuntaansa toistakymmentä kertaa ja saa sovitettua omia venkuroitaan kilometrin verran tuolle vaivaiselle matkalle. On siinä kyynälmutkaa monin kerroin. Se juoksuttaa vesiään kaikkiin ilmansuuntiin useammankin kerran ennen kuin viimein päästää ne sylistään isompaan väylään.
Palas, jota nyt seurailemme, nousee korkealle hiekkaharjanteelle, jonka reunamalle vesi on aikojen saatossa, vapautta etsiessään kaivanut tiensä syvälle. Nyt on vettä niin vähän, että tuntuu täysin mahdottomalta edes ajatella, jotta tuollaisen puropahasen voimilla on sellaiset soramäärät kyetty paikoiltaan siirtämään. Vai onkohan vedellä tullut tehdyksi pitkääkin päivää ja niitäkin monen monituista kappaletta raitoonsa?
Laskeudumme kursun jyrkkää reunaa. Jostain edestämme kantautuu korviimme kosken uneliaan rauhoittava etäinen kohina ja sen täydentäjänä hentoisen vienoa tsäksättävää sirahtelua. Koivikossa vasemmalla näkyy vilahtavan pienoinen vikkelä varjo, joka pyrähtelee oksien taipuisilla latvakoilla. Se istahtaa hetkiseksi oksan haarukkaan, keikahtaa siitä sukkulana eteenpäin ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä se roikkuu selkä alaspäin tutkaillen tarkkana harmaanjäkäläisiä koukeroita toiseltakin puolen, jos sieltä vaikka löytyisi pieneksi niestapalaksi jokunen pehmeänmaukas siemen tai vikkelä hämhäkki.
Purppuranpunerva pikkuinen myssy on tanakasti otsalla silmien välissä, kuin hakien tukea tanakalta nokalta. Tummakärkisen piikin toisella puolella musta leukalappu veikeästi väpättää pirteän linnun voimistellessa lehvästössä. Oikealla pyrähtelee toinen samankokoinen tsirrittäjä, jolla Murri huomaa olevan vaalean neilikan värisen rintamuksen. Olemme nyt salaa päässeet vierailemaan urpiaisparin ruokasaliin. Tunkeudumme kostean lehtomaiseen tiheikköön, ja kas vain, täällä näitä vikkeliä, vaeltajasta vähät välittäviä pirtelyksiä touhuaa kymmenittäin suurena parvena.
Urpiaiset jäävät taaksemme ja veden kohu voimistuu. Pusikko on totisesti umpeen kasvanutta ja eteenpäin meno on hitaanlaista, vaan löytyyhän se kahlaamo sieltä kun aikamme olemme sitä etsineet. Näyttää tuo olevan matalahko, toistakymmentä metriä leveä, kivikkopohjainen vikkelän veden väylä, jonka rantahietikolla kasvaa saroja ja kurjenpolvea.
Minä menen rinkkoineni ensin jokeen sovitellen saapastani pohjan vihreän ja ruskehtavan ailahteville muhkuroille. Pyörteilevässä vedessä ne näyttävät liikkuvan levottomasti edestakaisin kaiken aikaa. Etsin matalinta ja muutoinkin kelvollista kahluuväylää.
Helpostihan tämä tällä kertaa meni, vaikka varret virrassa väpätti. Yli päästyäni jätän vastakkaisen rantatievan päälle taakkani. Palaan vedenrajaan näyttämään käsillä puhettani auttaen mielestäni helpointa ylityskohtaa kaverilleni.
Hän lähteekin tulemaan perässäni jonkin askeleen verran, pysähtyy, pälyilee hetken ympärilleen. Sitten hän huutaa jotain, josta en saa selvää. Huomaan että Murri kääntyy takaisin lähtörannalle. Tulen takaisin rantaan ja matalasta koskesta yli hänen luokseen.
– Emmä pääse, son liian syvää, siin on liian paljo vettä.
– No mikäs ny.
– Mä riisun saappaat, ehdottaa Murri ratkaisuksi.
– Kyl son aika kylmää vielä. Mulla riittää varressa mittaa. Me mun saappailla, teen hänelle vastaehdotuksen.
– Miten sä sitten tuut?
– Eiköhän se siitä järjesty, aprikoin, ja vuntsin mitä tehdä. Selviänkö kuivin varpain, vai pesenkö jalat.
Taas menen aaltoilevan ja kuhisevan veden uomaan ties monennenkohan kerran ja vastarannalle. Riisun saappaani ja heittää tempaisen ne lentoon komeassa kaaressa uoman yli kohti vastakkaista puolta. Vaan ne ketaleet näyttävät ilmalennon aikana siltä, kuin ne pyrkisivät uimaan meidän kiusaksemme ja arvatenkin omaksi riemukseen. Silloinkos meillä molemmilla on nousta hirveä hätä ja meteli sielujemme syövereissä. Mutta meneepä ohi pelkkänä sätkynä koko tilanne, kun ne saappaan juntikkaat tajuavat sentään rantautua siististi, vettä vain hieman proiskauttaen tiheään pajupuseikkoon.
Murri saa pitkävartiset jalkaansa ja hän lähtee uuteen yritykseen. Virran nopeus on melkoinen ja kun en pääse henkiseksi tueksi vihreänruskehtavan leväisille kiven mukuroille pärskivään koskeen, tuppaa hän menemään jollakin lailla lukkoon kesken matkaa. Hän jää vain tuijottamaan ryöpsyävää vettä ja sen vauhdikasta tanssia, aivan kuin kosken vanha Näkki olisi hänet siihen lumonnut. Hetkosen siinä seistyään ja henkäistyään paikallaan hän lähtee vakaasti eteenpäin ja saavuttaa vastarannan kaikella kunnialla.
– Eivät tahtoneet polvet oikein totella ja kannatella, vaan tuppasivat tutisemaan, kertoi Murri, kun kuivalla rantasoralla riisui minun neljäkymmentäneljä-numeroisiani omista kolmekasin jaloistaan. Hetken istuttuamme pujottelimme molemmat jalkoihimme omamme, siis paremmin sopivat vaellusjalkineet.
– Liekö virran nykivät pyörteet…
– Ei kun mua pelotti, kun se vesi virtaa niin lujaa ja painaa saappaita.
Tälläkin kohdalla vesi on kaivanut uomansa syvälle, joten rantatörmä on jyrkkä ja korkea. Sen reunalla, ylhäällä ojentelevat männyn juuret kuin käsiään tarjoten apuaan ja yrittäen auttaa vaeltajaa pääsemään luokseen. Saan skuffata Murria peffaan toisenkin kerran ennen kuin me olemme päässeet syvästä jokiuomasta ylös sortuvaa, valuvaa ja hienonpölisevää hiekkaseinämää valutellen paremmalle kulkuväylälle.
Lompolo
Pistelemme hiljalleen tasaisen sopusuhtaista, vaan pienenpuoleista männikköä kasvavaa kuolppunaa kohden lounaista. Taivas vetäytyy tasaisen harmaaksi, laskien märät, pehmeät pilvenrättinsä maanpintaa pyyhkelemään. On sen verran kosteaa, ettei tiedä, eikä osaa päättää, pitääkö sadeviitan rinkassa vaiko rinkan päällä. Sää on läkähdyttävän lämmin. Tuntuu ukkosta olevan ilmassa.
Mieleen palautuu pikku nassikkana silloin mummolassa viettämäni aika. Siellä kyökissä muistan kuunnelleeni, kun Mummu sanoi Saimi-tätille valitellen.
– On nii raskast, ku on ukkost ilmassa. Meh sie kiiruust ottaah kuivat pyykit narult, ennekui rupiaa satamaah. Ota ainakiih ne lakana, net on varmaan jo kuivii. Ann muihe viel olla.
Minun mummulani, jossa vietin varhaisen lapsuuteni valoisia päiviä jo kolmikymmenluvun lopulla, seisoi Karjalan rajamailla, korkian Tuurilanmäen etelärinteellä Haapakimolan kylän laidalla. Tältä kivikkoiselta, muutoin aukealta pihapiiriltä avautui pienen pojan mieliin syöpynyt rauhaisa näkymä.
Päivän polttava kehrä paahtaa pilvettömältä taivaalta Kaltulan ja Suppalan taloryhmien ja peltojen päällä. Kauempana seisoo utuinen ja tumma metsä, jossa taivaita kurkottelee Haukkopään pahtainen vuori. Pelloilla lainehtii verkkaisessa lämpimässä kesätuulessa tuleentunut keltainen ruis.
Istun Lassen kanssa tuvan portailla. Hän huoahtaa raskaasti minulle, sisarensa pojalle, Lotta-tamman pään mittaiselle heiveröiselle naperolle, jolla miltei aina on lehmänsontaa varpaiden välissä. Lehmät kun kulkevat kuten minäkin vapaana pitkin pihoja ja metsänreunoja.
– Kuulhan sie Eero, taitaa olla ukkost ilmas. Ku ei vain rupiais satamaah. Lähe sie Eero min kanssain Leppäsearoo pistään ne heinänrippeet seipäill. Ei myö keritä ottaa Vanhaa kärryin ettee, joten kannetaah myö miehet ne muutamat seipäät ja sie saat tuua ne nappulat.
Siinä kävellessäni Lassen rinnalla tunnen itseni isoksi renkipojaksi. Kyselen häneltä, että miltä se ukkonen tuntuu. Minä kun en itse ole huomannut mitään erikoisia tuntuja.
– Ka, tunteehan sen luissaas ja ilma painaa, vastaa tähän Lasse, enempää selittelemättä mielestään aivan selvää asiaa.
Kyselen minä sitä samaa joskus vaariltakin, kun olemme yhdessä kylän pajalla kengittämässä Vanhaa. Vaan en siitä minkäänlaista tolkkua saa. Ainoa asia, joka tästä selvisi, on se, että vanhat ihmiset ovat kaikki kummallisia noitia kun ne kaikkea tuntee. Mietin mielessäni uhmakkaasti:
– Kyllä minäkin joskus vanhaksi kasvan ja silloin minäkin tunnen ukkosta ilmassa.
Ja niin siinä sitten on käynyt, kuten silloin pikkuisena päätin, että nyt olen minäkin sellainen noita ja tunnen sen minkä vain vanhat tuntevat. Siispä nyt on sitä selvästi ilmassa.
Kun siinä sitten alkaa kiireesti pistää hautovassa ilmassa viittaa päälleen, niin kastuu varmasti sisältä päin. Jos taas on sadeviitta taskussa tai rinkassa, niin pilvi kastaa. Kun sitä riivatun vempainta on muutaman kerran nykinyt ees sun taas, niin meinaa ruveta hermostuttamaan. Vaan mille sitä nyt tässä oikein kiukuttelemaan..? Viitalle..? Sateelle..? Vaiko itselleen?
Laskeudumme syvänhämärään rotkomaiseen kuruun, jonka pohjalla plurluttelee pikkinen puropahanen jyrkkää ja kivikkoista rinnettä alas. Hiki keittää väkisin pintaan ennen kuin vastarinne on voitettu ja pääsemme jatkamaan vaellusta. Maasto on nyt selvästi tasaisempaa, tosin kivikkoista ja sammaleista yhä loivasti nousevaa ja harvaa metsää kasvavaa. Känkkäräistä koivun venkuraa ja matalaa kituliasta mäntyä työntää sorainen maaemo suurten lohkareiden väliköistä.
Minua rupeaa jano oikein tosissaan kiusaamaan ja irrotan juomapullon rinkan kantovyön kiinnikkeestään. Voi pässin päkkimä sarvipää. Tuntuu uhkaavan kevyeltä. Ravistan sitä kuitenkin toivorikkaana, vaan eihän kuiva lotise. Sen siitä saa, kun koettaa aina vain pihdata omien kantamuksien painosta väärässä paikassa. Muka selvitäkseen vähän kevyemmällä kantamuksella. Tällaiseen varomattomuuteen ei Murri varmasti sorru. Sen olen kyllä näillä vaelluksillamme saanut oppia tietämään. Hänellä on aina juotavaa vyöllään, ja mitä vähemmäksi vesi hänen pullossaan käy, sitä pienempiä ovat kulaukset. Mutta juotavaa täytyy aina löytyä vaikka tippa kielen kostukkeeksi.
Eipä minun auta muuta kuin laskea kantamus puun juurelle ja tokaista Murrille hieman nolona, kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunutkaan:
–Tässä on nyt pehvan paikka. Huili ny, mä käyn tossa purolla ottamassa vettä. Vahi siinä rinkkaa, en mä kauan viivy.
Eipä täällä näissä maisemissa varmaankaan rinkkarosvoa tapaa. Enkä minä nyt repolaista tai jotain pikkuista mettähiirtä, joka nälissään löytää paikalle, voi rosvoksi kutsua. Siitä sitten lähden takaisinpäin kohti kurua, jonne on onnekseni matkaa vasta pari–kolmesataa metriä. Tosin korkeuskäyriäkin sille välille mahtuu jokunen, joten kyllä tämä kunnon päälle ottaa, vaan ehkä se siitä sitten kohoaa. Ja siihen minulla on varmasti varaa. Siinä kulkiessani muistelen kuinka usein Murri onkaan minulta kysynyt, kun olemme näillä reissuillamme ylittämässä jotain puroa:
– Onks sul tarpeeks vettä? Onks sun pullo täys?
Kun olen kiveltä kivelle pomppien päässyt perille, niin siellä tuo hämärässä lirutteleva puro päästää minut vaivoistani antaen pulloni täyteen maahisten raikasta nektaria. Samaan aikaan kolmetuhatta ja yksitoista pientä Lapin siivekästä lintusta pyrkii vienosti inisten, mutta erittäin suurella päättäväisyydellä niiden suvulle niin elintärkeälle niestapalalle.
Välitavoitteeksi olemme kartalta katsastaneet sinisen täplän, nimettömän järven, lampareen, pitäisi kai sanoa. Sinne päästäksemme meidän täytyy kiertää reilu huippaus vasemmalta kuivan maan kautta, jottei tarttis lettoisessa rämiössä rämpiä. Koska maasto on hyvinkin suurpiirteistä, niin sieltä on ylen vaikea löytää mitään varmaa kohtaa, josta voisi päätellä tarkan sijaintinsa. Siksi paikanmäärityksen varmistamiseksi nousemme laaja-alaisen, loivan ja matalan kumpareen laelle, vaikkakin se vetää meitä selvästi sivuun oikealta reitiltä. Huipulta otan sitten uuden suunnan kompassiin kohti sitä nimetöntä lamparetta.
Astelen hissukseen tarkkaan kompassisuuntaan, kiintopisteitä ottaen, muutaman satametrisen. Murri pistelee pirteästi saapasta toisen eteen täysin luottaen suuntaani. Maasto viettää loivasti matalamuotoiselta tievalta hiljalleen kosteampaan pounuilevaan mustikka- ja suopursumaastoon.
– Tuollahan se jo vaaleana pläikkynä peilaa punaisten männynrunkojen välistä!
– Tänne ainakin osattiin just kohdalleen.
Tulemme rantaan. Mäntyjen juurella on jäkälää ja lähempänä vettä kasvaa suopursua ja juolukkaa. Jokunen heinä työntelee tummanvihreitä neulatupsujaan. Aivan veden rajassa rahkasammal kurkottaa tiivistä patjaansa pitkänä kelluvana lippana yli kristallinkirkkaan kalvon. Siinä sammaleella lepää kurjenpuolan punaisia rihmoja pienin tummanvihrein lehdyköin.
Katselemme hetkisen ympärillemme, puitten kuvajaisia hopeapeilissä ja valkoisia hattaroita niiden latvatupsujen välissä. Lukemattomat sääsket soittavat omaa sinfoniaansa. Muutoin täällä en kuule mitään. Täydellinen erämaan hiljaisuus ympäröi meidät.
Jäsenistä alkaa virrata voima ja tilan täyttää kaiken muun voittava ihana velttous, johon ei ole muuta rohtoa kuin taakka olkapäiltä ja etsimään hyvää asentopaikkaa. Olemme kaksin, pohjoisen mahtava, jylhän pehmeä luonto on ottanut meidät jälleen avosylin lämpimän rauhaisaan huomaansa.
On ehkä keskiyö, puoliyö… Tai ei sitten minkäänlainen yö, sillä eihän täällä kesä–heinäkuun vaihteessa ole yötä laisinkaan. On vain oudonlainen, sinertävän harmahtava, utuinen iäisyys. Kaikki on paikallaan. Mikään ei tunnu liikkuvan. Ympärillämme on sininen satu, josta ei toivoisi koskaan loppua olevan. On vain luokseen kutsuvia, vihreitä, upottavan pehmeitä kaarnikkamattoja patjoiksi.
Tämän paikan ja hetken lumous on niin voimakas, että ne muutamat sanatkin, jotka on lausuttava, tulevat esiin vain kuiskauksina.
–Jäädään tähän, pitemmälle ei päästä, ei jaksa…
Saamme teltan pystyyn ja kamppeet sisään. Murri järjestelee kankaan suojan puolella ruokailua ja minä ulkosalla keittelen sopat Trangialla ja siinä samalla syöttelen räkkää.
Jo asentopaikalle jäädessämme tiedämme, että täällä, tämän lompolon rantamilla ei yksikään vaeltelija meidän rauhaamme häiritse. Me olemme jo sangen kaukana vilkasliikenteisistä, merkityistä vaellusreiteistä. Tuo tuollainen määrite – kaukana – on kovinkin mitäänsanomaton. Meidän kannaltamme katsottuna tuo palas on vielä joltisenkin lähellä, sillä jos meille tarvetta ilmaantuu, niin kyllä me saapastelemme sinne tunnissa tai parissa. Mutta kokemuksesta tiedämme, että täällä olemme yksin. Jos näillä kairoilla kulkee kolmisen sataa metriä sivussa puna–oranssilla pilkoitetusta vaellusreitistä, niin eipä paria ihmistä enempää viikossa tapaa. Tällä etäisyydellä on jo melkoinen yksinäistä hänelle joka seuraa tarvitsee. Tai rauhaa sellaiselle joka kaipaa ympärilleen vain luonnon hiljaisuutta. Sama tilannehan se on, katsottuna vain kahdesta erilaisesta tarkastelusuunnasta. Vaan kun tuon pilkkakeinon ja itsensä väliin saa matkaa kilometrin, niin viikkoon ei yhtä ainukaista sielua välttämättä yhytä. Näin on tämän päivän ovela kauppamies onnistunut jo useimmat meistä vahvasti asfalttiin kahlitsemaan.
Pöpöröiden ollessa turvassa rinnan alla ja muutkin lepoa valmistelevat askareet on toimitettu, niin on aika pyörähtää makuupussiin ja uinahtaa tämän patikkareissun ensimmäiseen todella syvään, antoisaan uneen, hopeanharmaan, kierteisen ikikelon kupeella. Viereisessä koukeroisessa männyn latvuksessa hellyttävän hömelön näköinen pörröpää, lapinnärhi heittelee hissuksensa omia herjojansa. Siinä se oksalta toiselle pyörähdellessään vilauttelee ruosteenpunaista peräpäätään. Vaan eipä tuotakaan voi häiriköksi mainita, unilinnuksi ehkä.
Kesakon koti
Kun joskus myöhään aamupäivällä heräämme – kellonajalla ei ole mitään merkitystä – niin ilma on raikkaan viileä. Aurinko ei vielä ole päässyt kulojen karaisemien hyötömäntyjen vihreiden hakolakkien lomitse lämmittelemään pyöreitä kaarnikka- ja puolukkamättäitä. Joltisen verran aamukasteinen maa tuoksuu mullalle ja maatuvalle poronjäkälälle, kun paljain varpain pistelen parin mättään taakse juolukoiden ja mustasilmien sekaan aamupisille. Kesäaamunkostea hämähäkin verkkoraasu läpsähtää kaulalleni. Rippeet tuntuvat ilkeän kutittavilta. Pelästynyt pyyntömies ruukaltaa kauhuissaan heti olkapääni ylitse selkäpuolelle turvaan, kun saamaneuvo näin äkkisesti tuhotaan.
Lounaan puolella, tuolla lampareen takaisessa kallion rinteessä syödä rouskuttelee yksinäinen vaami.
– Miten se nyt täällä kuljeksii, kerkiän juuri ihmetellä. Tavallisestihan porot jonkin kokoisessa yhteisössä kovin seurallisina liikuskelevat. Paitsi suurisarviset uroot väliin joutuvat yksinään kiertelemään. Seurailen sen rauhaisaa liikehdintää koettaen itse liikkumattomana olla pitkän tovin. Sillä on ympärillään paksun kuohkeaa vaalean harmaata jäkälää. Sen tuo elikko jättää visusti koskematta. Se ei varmaankaan ole kuullut kerrottavan, että oikea poro syö jäkälää. Tuo musikki, tumma eläin tuossa pistelee suuhunsa vain vihreää heinää ja riipii koivun vesoja. Säästää varmaan sinihopeista jäkälää talveksi. Poro siirtyy vinottain lähemmäs minua kiertäen matalan kalliokumpareen, ollen hetken sen takan täysin näkymättömissä. Luulen sen jo kadonneen muualle omille laitumilleen. Yhtäkkiä säpsähtäen kuulen melkein olkani takaa roukahduksen. Ääni muistuttaa jollain lailla sian röyhkäisyä. Jähmetyn täysin paikalleni, vieläkin liikkumattomammaksi kuin jo tässä olen jonkun minuutin kerinnyt olla. Päätän yrittää hitaasti kääntää katsettani olan yli. Juuri kun pääni lähtee kiertymään, niin huomaan varovaista liikettä juuri siellä missä näin tuon vaamin ensi kerran. Siinä parin suuren tumman sammaleisen kiven suojassa varpujen alla kääntelee päätään tämän kesäinen vasa, kesakko. Se nousee pitkille hontelon tuntuisille koivilleen yllättävän ketterästi. Korvat hakevat äskeistä ääntä ja niin pikkuinen poron vasa roukuaa emollensa vastauksen. –Täällä ollaan, äitiii.
Liikahdan liian varomattomasti ja kun emo havaitsee minut, niin se pyrkii kiinnittämään kaiken huomion heti itseensä. Se pyörtää näyttävästi ja äänekkäästi ympäri. Jäkäläkakut lennellen ja koparat naksuen se ruukaltaa männikköharjanteen yli kuin kutsuen minua peräänsä. Kesakko menee pariksi toviksi aivan juraan. Siinä se hievahtamatta paikallaan tököttää. Jos en tarkkaan tuntisi sen paikkaa, niin en sitä siinä erottaisi. Kun ei kisura sitten näe enää välitöntä vaaraa, niin se vetää solakat koipensa alleen ja painuu liukuen alas. Pää, höröllään olevine korvineen häviää hyvin hitaasti takaisin suojaavaan lanttoon. Siellä se aivan liikkumatta odottaa, luottaa täysin ääneti, että emo saattaa sen sieltä aikanaan turvaan.
Menen hiljaa hiipien takaisin telttaan, jossa Murri vielä nukkuu. Itsekin ylen tyytyväisenä näkemääni elämän katkelmaan pyörähdän pussiini ja sammahdan.
Herään johonkin ääneen ja huomaan kaverin jo pukeutuvan. Aikaa on vierähtänyt jo parisen tuntia aamukävelystäni. Kerron hiljaa Murrille aikaisemmat aamun tapahtumat, ja kurkkaamme ulos päivänpaisteeseen. Ei näy poron vasaa enää. Kierrän varovasti lähemmäs. Poissa on. Äiti on hakenut lapsensa turvaan heti kun on huomannut rauhan taas palanneen kiveliöön.
Unien rippeiden silmistä hieroskelemisen ja liikkeelle lähdön väliin mahtuu yhtä sun toista aamutointa. Aikaakin siinä vierähtää melkoinen rupeama täällä lomavaelluksilla ollessa. Vaan mitäpä tässä hosumaan, kun kiirettä ei nyt ole. Ei juna jätä. Ei tuo pahuksen herhiläinen, kellokortti, paukuta punaista. Eikä pomokaan puhalla niskaan. Ne oli niitä edellisen työpaikan riesoja. Vaan eipä tuo minun nykyinen ymmärtäväinen pomoni muutoinkaan ole koskaan sellaista rumaa tapaa oppinut.
Pitää jotakin saada kupuun ja kunnolla. Ei muutoin siirry tossu toisen eteen rinkan painon alla, vaan niin ukko kuin akkakin kellahtavat vattanahka väpättäen piankin pöpelikköön. Sehän nyt ei tässä kuitenkaan ole reissun tarkoitus. Kotosalla, sohvalla, voi hyvinkin harrastaa löhöämistä, jos siitä tuntuu löytyvän elämän täyttymys ja tarkoitus. Me olemme kylläkin tulleet tänne hakemaan jotain aivan muuta. Joten eipä auta muu, kuin uskosti vain puuroa poskeen!
– Mihinkäs suunta on nyt jatkossa, kysäisen ohimennen kaverilta.
– Tonne noin, lausahtaa Murri hetken aikaa ympärilleen silmäiltyään ja näyttää sitten kädellään lompolon sivuitse matalahkon lanton yli kaakkoon, pienelle männyn karahkaa ja matalaa koivun rääseikköä kasvavalle nulkille.
– Elä ny, eihän me sinne nyt lähetä. Sieltähän me eilen illalla just tultiin, minä koetan selvitellä.
– Ei kai…Tualtahan me… ja vaimon käsi piirtää varovaisen epäillen laajan kaaren vastakkaiseen suuntaan.
– Tultiinks me tualta. Mä oon ihan sekasin, Murri pyörittelee päätään ja käsi laskee hitaasti ja epävarmasti alas. – Mä en koskaan opi näitä suuntia. Miks nää on niin vaikeita? Mä kyllä eksyn tänne mettään, jos mun pitäis mennä yksin.
Puramme vähän päälle puolen vuorokautta käytössä olleen asentopaikkamme. Teltta rullalle ja pistetään rinkkaan. Makuupussit ja -alustat niitten seuraksi. Samoin pakkaamme kipot ja nyssykät mukaan kantoon. Mikä menee rinkkaan, mikä taskuun, riippuu esineen tarpeesta ja koosta.
Tarkastamme vielä kertaalleen, ettei mitään ole jäänyt meistä muille kertomaan. Missään ei saa näkyä paperinpalaa eikä lastun käppyrää. Tulistelupaikan kaiken jäljen haihduttaminen olemattomiin on aina ollut mielestäni aivan itsestään selvä ja hyvin tärkeä homma. Kenenkään ei tarvitse tietää missä me olemme kulkeneet. Se on vain meidän oma asiamme. Lepopainanteet haravoin harittavin sormin ja varvut ja korret nousevat siinä jälleen pystyyn. Lopuksi kaikki nousevat pykälään ja viimeinen katse kiertää alueen, jottei mitään ole jäänyt. Kiitokset asennolle ja niin pääsemme asettelemaan saappaanpohjan kuvia kahteen pitkään, sahakuvioiseen jonoon peräkkäin.
Ravadasjavri
Pieni terhakka puro soljuu leikitellen rakkaisassa varvikosssa. Pian se loivassa, koilliseen antavassa vaaranjantturan rinteessä katoaa jälleen hetkiseksi kivien alle, josta sen purlutus ja sulina kuitenkin kuuluu miellyttävän matalana pujerruksena. Siitä kuitenkin selvästi kuulee iloisesti elävän, alati jatkuvan jutustelevan tarinan. Keinoäytsijohka tuossa edessämme liruttelee. Täällä latvoilla se on vielä kovasti pikkuinen. Yksi Murrin askel riittää penkalta toiselle.
Vaan eipä malta raikas ja kuplivan kirkas vesi enää kauaa pimiöissä vaellella, kun kerran on päässyt taivaan kumpuran korkeutta silmäämään ja siihen mieltymään. Sieltä se kaarnikan, kaarneenmarjan ja vaivaisvarvun koukeroisten varsien ja solmuisten juurakkovänkkäröiden seasta tunkee esiin ja muutaman kerran jäkäläisen kiven kupeelta ylönkuppuraisin itseään heitettyään virtailee rinnettä alas.
Juomapullot täyttyvät kylmästä tunturipurosta, ja aloitamme nousun eteemme kunnioitusta herättävänä, massiivisena seinämänä ilmaantuneen tunturin kuvetta ylös. Saamme siinä pitkään puuskuttaa ja väliin huilata useammankin kerran. Lämpöä on riittämiin ja joudun pariinkin kertaan näyttämään juomapullon pohjan yllämme mataaville pilven pompoloille, ennen kuin saavutamme satulan. Siinä silmämme tapaavat edessäpäin alas laskettelevan houkuttavan rinteen.
Ehdottomasti juuri tässä paikassa on puuron ja levon paikka. Räpsäyttelen siinä jonkin diakuvan muistoksi. Annan koneen Murrille ja itse asettelen tummansinisten farkkujen persuukset kuivassa jäkälikössä kasvavaan kaarnikkamättääseen koivupuskan siimekseen. Repäisen ylläni kaartuvasta oksasta itselleni puolimetrisen hosan räkäntorjuntaan ja vedän kirkkaankeltaisen lerppalierin silmilleni.
Tässä aion uinahtaa puurojen päälle. Oi.. tätä olon pehmeyttä. Hiljalleen kiinni painuvien raskaiden luomien rakosista erotan hämärän kuvan Hanhipäiden lakipaljakoista ja Murrin silhuetista, joka taitaa ottaa minusta rauhaisaa luppokuvaa.
Suoraan edessämme, laakean vankan vastalaidalla on Rahpesoaivin hulppea pahta. Sinne emme nyt ole matkalla yrittämään, vaan tarkoitus on laskeutua alas joen rantaan, jossa käännymme virtaa vastaan pohjoiseen.
Ympärillämme joka suuntaan leviää laaja männikköinen kuolpana, sorapohjainen tasainen jäkäläkangas. Siellä täällä, tosin melko harvakseltaan kasvaa pientä vaaksan mittaista männyn käskärän alkua. Jossain on joku sinnikäs onnistunut työntämään latvatupsunsa jo jalan tai parin korkeuteen tästä vaaleanharmaasta jäkälämatosta. Mutta mieleenpainuvimpia ja kauneimpia ovat nuo upeat aihkit, jotka myrskyjen piiskaamine oksineen ovat kurkotelleet pilviä jo vuosisatoja. Suurin osa täkäläisistä aarnipuista on kuitenkin jyhkeää, pinnaltaan harmaata, aina vastapäivään kierteistä ja sisältä punaista tai keltaista vahvan pihkaista keloa.
– Tämä on varmasti kaunein koskaan näkemäni metsä, pukee Murri sanoiksi meidän molempien sisällä liikkuneen tuntemuksen. – Tälläistä ei missään muualla koko maailmassa löydy. Tänne täytyy tulla uudestaan.
Kuusanka, lapinnärhenäkin tunnettu, pitää kaverinsa kanssa peliään korkealla honkien latvustoissa. Ajelevat toisiaan terhakasti kuin hippasilla ja siinä leikissä on säestyksenä elämäniloa herskyvä kujerrus ja prätinä. Linnut seurailevat meitä verkkaisia vaeltajia pitkän tovin ennen kuin kaikkoavat omille teilleen tärkeämpien askareidensa pariin.
Kolmen–neljän kilometrin mittaisen kaistaleen kuljettuamme yhytämme tutun asentopaikan, Ravadasjavrin. Muistelemme hymähdellen vuoden takaista hässäkkää tällä samalla paikalla. Nyt emme jouda nukkumaan, vaan joutuin jotain syötyäni lähden tutkimaan ympäristöä ja vertaamaan sitä edellisen kesän muistikuviin.
Ei ole järvi kasvanut kartan mittoihin, vaan kovin on vielä kuivan näköinen. Ovat vielä molempain kotain riu’ut pystyssä. Riennän seita-aihkille. Jo on anti ollut otollinen. Kaikki mitä on tarjottu, on myös nautittu. Liekö jumala antanut uhrilahjan tuoneelle vastapalvelukseksi tammukkaa tai outariekkoa. Tuskinpa tämä on muuta ollut täällä päin pyytämässäkään.
Kierrän plutakon pohjan puolelle. Siellä ne karttaan piirretyt puron haaratkin ovat kuin jykevät sarvet pailakan koddin päässä. Kyllä olemme varmasti oikeassa paikassa. Tulihan varmistettua, että viime kesänäkin tiesimme missä olimme. Mitäpä se siellä kämpillä oikein jorisi? En varmaan oikein tajunnut vai eikö kaveri..?
Ahaa, mutta nyt taisi viimein minullekin valjeta. Olinpahan melkoinen tosikko kun otin lapinmiehen sanan aivan tarkkana totena. Vaikka toisaalta eipä hän väittänyt siellä järvellä olleen mitään taloa. Olipa kysynyt, että oliko? Oikea tarinan iskijä oli heittänyt vain juttuun tavallista Lapin-lisää. Olipa jymäyttänyt yksinkertaista etelän eläjää, ja sitten jälkeenpäin naureskellut makoisasti partaansa. Moiset jutut on oikea elämän suola, kun ne vain oikein ymmärtää ja osaa jälkeenpäin naureskella koko jutulle.
Nytpä sitten taas Murrin luo, kun edellisen vuoden reissut ovat minulle selvinneet. Ehdotan vain lähtöä eteenpäin.
Pian olemme muutoin valmiina, Murri vain sipaisee vielä USS:ää vai onko tuo Ohvia tai muuta pikiöljyn korviketta poskelle ja käsiin. Rinkat selkään ja kaverille pahimman räkän torjuntaan vielä verkkohattu päähän.
Hetken patikoituamme olemme solisevan puron partaalla ylityspaikkaa, kahlaamoa etsimässä. Vesi virtaa oikealta ja sinnepäin meilläkin on vakaa yritys. Näkyy tuossa edessämme virrassa olevan koskentapainen, tuollainen seitsemän–kahdeksanmetrinen laajentuma muuten kolmimetrisessä uomassa. Kun virran leveys kasvaa, niin syvyys vähenee. Siitä on löydyttävä kulkuväylä jonka Murrikin kelpuuttaa. Vettä on vaaksan, parin verran kun oikean menoreitin onnistuu löytämään.
Vauhtimme on suunnilleen pari kilometriä tunnissa tai ehkäpä hivenen alle, kun me siinä rinkkoinemme hissukseen taapertelemme maastoa katsellen. Sellainen tahti riittää kyllä varsin hyvin meille. Kymmenen minuutin luppotauko kerran tunnissa on paikallaan. Joka toisella tauolla pitää saada jotain pientä purtavaa ja tietenkin tujaus lämmintä teetä termarista. Vaan eipä näitä aina aikanaan huomaa pitää, kun välistä on niin letkeä olo ja huomaamatta kova meno päällä.
Roavvoaivin hulppeat, rakkaiset rinteet jäävät oikealle ja sitten hiljalleen jo taaksemme kun taas rupeamme katselemaan itsellemme sopivaa asentoa aihkin katveessa. Telttaa pystyttäessämme sataa ropistelee hiljalleen. Eipä tässä kuitenkaan mitään murhetta pääse syntymään, sillä pianhan tästä pääsemme kuuntelemaan putoilevien pisaroiden vienoa rummutusta kun makailemme Jimmyn alla maaru kylläisenä.
Meillä on telttana kolmen hengen kevytmajoite, Aslak 3. Se ei oikein pidä sadevettä ulkopuolellaan. Kyllä nyt kevyen ripeksinnän, mutta siihen iskeytyvät suuret pisarat roiskahtavat hienona tihkuna lävitse, ja siksi meillä on sateen varalla mukana tuo Jimmy. Jimmy on tuollainen kolme metriä kanttiinsa oleva vedenpitävä pläikkykangaspala, jossa on kiinnityslenkkejä reunoilla ja pari keskelläkin. Painoa sillä on vajaa kilo, joten se kulkee mukavasti mukana. Se on tosi monitoimikapistus, kun sitä vain on opetellut käyttämään ja kykenee ajattelemaan ennakkoluulottomasti. Siitä saa rakenneltua mitä moninaisempia majotteita, kuten telttaa, louetta tai laavua. Kaksi Jimmyä yhdistämällä syntyy neljälle vaeltajalle kota, jossa voi pitää tulta sisällä ja siten lämmitellä ja kuivatella itseään sekä varusteitaan, puhumattakaan leppoisasta ruuan valmistuksesta. Siinä tulistelussa on osattava pitää maltti mielessä. Puut on pilkottava varsin pieniksi. Kuivaa ja muutoinkin iloisesti palavaa sen tulee olla. Muutoin tilanteesta tulee erittäin mielenkiintoinen, kuten hyvä jotoskaverini Favorinin Jyri asian erittäin hyvin tuntevana kuvaavasti esittää.
– Ja tunnelma on silloin noin vaaksan korkeudella, hän neuvokkaasti lisää. – Siellä samalla tasolla savun alareunan kera.
Jimmyä apuna käyttäen kätevä kaveri kyhää erilaisia vesiesteiden ylitysvempaimia todella joutuisasti. Neljältä tottuneelta veikolta tuhraantuu rinkkalautan rakenteluun ja vesillelaskuun aikaa alle kaksi minuuttia. Jos maastossa sattuu pahanlaatuinen vahinko, niin paarit tai purilaat syntyvät kätevästi tarvittaessa. Olenpa nähnyt Mustosen Jimmyn, tämän ihmerätin isän, jopa käyttävän tätä kangasta veden keittoastianakin.
Iltapesusta ajattelen vuskata. Murripa ei sen enempää asiaa mieti, vaan ryhtyy reippaasti pistelemään teltassa vaatteita päältään, nappaa pyyhkeen ja saippuan sekä sadeviitan ja puikahtaa ulos sateeseen. Eipähän miehen luonto sitä haastetta voi olla ottamatta vastaan. Mentävä on sitten minunkin. Vauhdilla vähennän vaatetta, vaan tuhraantuu siihen sen verran aikaa että kaveri tulee jo teltan oviaukolla vastaan suupielet iloisessa hyväntahtoisessa virneessä, joka tavoittelee punertavia korvannipukoita.
Sadeviitan alla, elikkä paremminkin sen sisällä, koetan jujuttaa räkkää. Yrittelen urheasti olla kalisuttelematta hampaitani, vaikka tuntuu olevan hivenen viluinen keli ja aterian päälle väsyttääkin niin vietävästi.
– Hienostihan tämä tässä sentään sujuu, kerkiän jo itselleni vakuutella, kunnes pääsen alas rantaan. – Vaan mihinkäs täällä…, jupisen puoliääneen.
Katselen orpona ympärilleni enkä ole enää ollenkaan tyytyväinen näkemääni. Tekisi kovasti mieli kääntyä takaisin kuivaan ja lämpöiseen telttaan. Sinne kun nyt ei kuitenkaan ole menemistä, koska vaimo on jo puhtoisena siellä, enkä millään ilkeä tätä pesukeikkaa tappiokseni kääntää. Kaikkialla näyttää olevan äkkijyrkät, liukkaat ja sammaleiset rannat. Eikä tunnu tässä ollenkaan houkuttelevalta livetä rantakiviltä ja sukeltaa molskauttaa tuonne hyytävän kirkkaaseen veteen. Täkäläisen kesäisen puroveden lämpötila ei todellakaan ole päälle kahtakymmentä astetta. Nytkin melkein räntää roiskii.
Kun vihdoin, aikani haeskeltuani löydän jollain lailla turvallisen tuntuisen kiviportaan ja kuoriudun viittani alta, niin kaksituhattakolmekymmentäkaksi nälästä raivoisaa lintusta iskee paljaaseen, täysin suojattomaan pintaani sellaisella sinnikkyydellä ja innolla, että hunnien Attilalla varmasti olisi ollut siinä paljonkin oppimista. On tosipakko pistää tuota raikasta puron pintaa omani valeluun. Siinä samalla sitten koetan, mutta täysin turhaan, pelotella noita pieniä urheita yrittäjiä pakosalle.
Kaiken tohinan jälkeen olen jälleen teltassa ja kuivaa sekä lämmintä on päällä, niin olo on taivaallisen mahtava. Kyllä kannatti käydä iltapesulla. Mikäs siinä silloin on kömpiessä pussiin ja vastaanottaa Murrin antama lämpimän hellä hyvänyön suukko. Ennen nukahtamistani kuuntelen vielä vierelläni olevasta pussista hiljaa kuuluvaa vaimon rauhaisaa hengitystä, jota hiljalleen säestää sateen vieno suhina ja väliin kuuluvat äänekkäämmät pusahdukset, kun päällämme olevasta aihkista tipahtelee sinne kasvavia isomuspisaroita jimmyn pinnalle.