Maarit Vallinharju-Stenman
Viime vuoden Maatiaiseen (numero 2) laadin kirjoituksen Onko kärhöistä maatiaiskasveiksi? ja pyysin lukijoita raportoimaan kokemuksista, joita heillä on kärhöjen kasvatuksesta. Suuret kiitokset teille kuudelle, jotka vastasitte.
Tiedän, että monilla yhdistyksemme jäsenillä on kärhöjä puutarhoissaan. Suurin toivein on niitä ostettu ja istutettu. Olen ollut kahdesti mukana jäsenmatkalla Virossa ja kummallakin kerralla linjuri vei meidät katsomaan kärhöjen jalostajina ansioituneiden Uno ja Aili Kivistikin Clematis-istutuksia Karlassa – ja kauppoja tekemään. Ja siellä, molemmilla kerroilla, iski lähes kaikkiin kiihkeä halu saada omaan puutarhaan kärhöjä: noita ällistyttävän upeita köynnöksiä, jollaisia Kivistikien Rogojassa paraikaa kukki. Eivätkä nämä kaksi reissua ole olleet ainoat tilaisuudet ostaa kärhöjä Virosta. Ja onhan niitä Suomessakin kaupan.
Maatiaisväki on siis hankkinut itselleen kärhöjä. Mitä niille mahtaa kuulua? Ovatko pärjäilleet vai ovatko kuolleet pois? Näihin kysymyksiin olisin halunnut tarkemman selon. Odotin enemmän postia. Halusin tehdä jonkinlaista tutkimusta.
Viimevuotisella jutullani halusin myös vähän toppuutella, jotteivät ihmiset tulisi hankkineeksi liian arkoja kukkaihanuuksia ja jotteivät sitten pettyisi. Mutta mikä minä oikeastaan olen ihmisiä neuvomaan! Jos Clematis-sairaus on ottanut ihmisen valtaansa, siitä ei ilmeisesti parane muuten kuin hankkimalla lisää taimia ympäristöään kaunistamaan; samanlainen on ruusukiihko. Tiedän kaksi yhdistyksemme jäsentä, jotka viime kesänä ostivat isot erät kärhöntaimia. He eivät ehkä ole ainoat. Nämä kaksi henkilöä istuttivat kasvinsa taiteen sääntöjen mukaan oikein ja suurella rakkaudella, joten onnistumisen mahdollisuuksia on. Ohjeet olivat varmasti osittain peräisin opettavaisesta jutustani, joten se ei ole mennyt hukkaan. Näin haluan uskoa.
KÄRHÖPOSTIA
Irma Salminen Espoosta (I menestymisvyöhykkeeltä) kehuu Magnus Johnsonin viinikärhölajiketta ’Carmencita’ ja pensaskärhölajiketta ’Purpurea’. Hänen jalokärhönsä sen sijaan ovat kuolleet. Hän arvelee, että Suomessa on parasta tyytyä pienikukkaisiin Clematiksiin.
Kauniaisissa (I-vyöhyke) asuva Vuokko Palva on hänkin pienikukkaisten kannalla. Niitä hänellä on muutama. Kellokärhössä (C. integrifolia) on hänen mielestään oikeaa maatiaisluonnetta, sillä se voi elää ainakin 50-vuotiaaksi, hoidottakin. Lainaan hänen kirjettään. Samalla saamme lukea palan kulttuurihistoriaa, muiston eräästä ’kadonneesta puutarhasta’. Hän kirjoittaa:
”Asumme Vallmogårdin naapurissa. Vallmogård on v. 1906 valmistunut kirjailija Mikael Lybeckille rakennettu talo. Hänen perheensä asui siinä sotiin asti, sen jälkeen se on ollut sotasairaalana (nythän täällä on Kauniala) ja kaupungintalona. Nyt se on Kauniaisten kulttuuritalo. Sen ympäristö oli tietenkin sotien aikana hoitamatta ja ilmeisesti sen jälkeenkin, mutta nythän se on kunnostettu.
Noin 15 vuotta sitten löysin Vallmogårdin rinteestä ruohon keskeltä kauniin sinikukkaisen kasvin (2 yksilöä), jotka kirjoista tunnistin Clematis integrifoliaksi. Muita perennoja en juuri siitä paikasta löytänyt, mutta lähellä talon seinustaa oli perennapenkki. Joka tapauksessa tämän Clematiksen esivanhemmat oli istutettu joko ensimmäisellä vuosikymmenellä tai viimeistään 30-luvulla. Varsinainen maatiainen siis jo löytöhetkellä! Valitettavasti Kauniaisten puisto-osasto hävitti sen muutama vuosi sitten kunnostaessaan talon ympäristöä. Luultavasti eivät olleet sitä huomanneetkaan.”
Ritva Koskinen antoi listan kärhöistään, kun mieheni kanssa kävin ihailemassa Koskisten kaunista ruusutarhaa Hyvinkäällä (III vyöhyke, mutta onnellisen suotuisa paikka). Koskiset hankkivat kaksi ensimmäistä klematistaan vuonna 1996, joten heidän kärhökiinnostuksensa on vielä varsin uutta, mutta nopeasti kiihtyvää: kasvukauden 1999 lopulla kärhöjä oli 15, ja seuraavan kesän lopulla peräti 49! Viidestätoista vanhimmista kasvista on vain yksi kuollut, ’Jackmanii’.
Koskisilla on haittaa rusakoista, sillä ne nakertavat mielellään kärhöjen varsia. Ja se on haitta, jos kasvi kukkii edellisen vuoden versoilla eivätkä ne talven pakkasissa kuole. Useimmiten tästä ei Suomen oloissa liene juuri harmia, vaikka talvi pakkasineen on ainakin jalojen suurikukkaisten kärhöjen varsille kovin ankara koettelemus, sillä useimmat kukkivat saman vuoden versoilla.
Eräs yhdistyksemme jäsen, jonka nimi ei jäänyt mieleeni, kertoi puhelimessa, että kärhöihin mieltyneitä myyriä voi torjua pistämällä maahan kasvin tyvelle valkosipulin kynsiä.
Anna-Riitta Satama Vehkalahdelta (II vyöhyke) lähetti laajan esittelyn kärhöistään. Lainailen hänen kirjettään sieltä täältä, sillä hänen tuntonsa varmaan vastaavat monen maatiais-aatteelle uskollisuutta vannoneen aatoksia. Näin hän kirjoittaa:
”Alkuunhan oli tarkoitus pysyä hyvin maatiaisena joka kärhöjen suhteen tarkoitti siperian- ja kiinankärhöä, muita ei missään tapauksessa hyväksyttäisi joukkoon… Ihan hirvittää lukea edellisiä sivuja, niistähän paljastuu selvästi millainen takinkääntäjä entisestä ’vain maatiaisille minulle’ -tyypistä on tullut, linjalta on lipsuttu ja pahasti.”
Noilla ”edellisillä sivuilla” hän kertoo 37 kärhöhankinnastaan, jotka on tehnyt vuodesta 1997 lähtien. Ensimmäisen kärhönsä, siperiankärhön, hän osti joko 1992 tai 1993.
Kaikille jotka tuntevat syyllisyyttä, kun ovat antaneet periksi halulleen ostaa ympäristönsä kaunistukseksi ulkomaan ihmeellisiä kukkaihanuuksia, haluan sanoa, että vain kokeilemalla voi saada selville, mitkä lajit ja lajikkeet ajan saatossa osoittautuvat ominaisuuksiltaan yhtä maatiaisiksi kuin Vuokko Palvan kirjailijan kadonneesta puutarhasta löytämä kellokärhö. Sen vuoksi taimia ostelevien intomieli on hyvä asia. Kokemukset ja havainnot tulee saada laajemmin tunnetuiksi. Ehkä kokemuksia ei vielä ole riittävästi ja minun olisi kannattanut ryhtyä Clematis-selvittelyn tekemiseen vasta muutaman vuoden kuluttua. Voihan asiaan palata vaikka viiden vuoden kuluttua.
Myös Anna-Riitta Satama on huomannut kärhöjen oikullisuuden: ”Surkea taimenrääpäle voi innostua kasvamaan vaikka miten ja huippuhyvältä vaikuttanut nuupahtaa huolenpidosta huolimatta.” Hän on kuitenkin optimisti: ”Ja olen aivan varma, että virolaiset kärhöt onnistuvat tänä kesänä saatuaan juurialueelleen virolaista hiekka/kalkkikiveä – kärhöillä jos millä on tunteet!”
KASVUKAUSI 2000 KOTONA PELTOLASSA
Varsin suotuisan talven jälkeen – ehkä asiaan vaikutti myös edeltäneen kesän lämpimyys – olivat kevät ja kesä suuri ilo kukkien kasvattajalle, joskin saatiin myös sadetta ja välillä koleuttakin, joskus liiaksi asti. Kärhöt ja ruusut olivat talvehtineet hyvin. Clematikset olivat reippaasti etuajassa, jos ’normaalina’ voisi pitää tilannetta edellisinä vuosina. Uusia versoja pisti esille maasta ja menneen kesän varsiin tai varrentynkiin puhkesi silmuja monessa tapauksessa jo huhtikuun puolella, mikä oli keskimäärin kuukauden verran, joidenkin kärhöjen osalta peräti 5–6 viikkoa, tavallista aikaisemmin. Myös kukinta alkoi aiempia vuosia varhemmin, noin kolme viikkoa aikaisemmin ja jatkui useimpien osalta syksyyn. Ei tarvinnut jännittää kauan, onko kasvi elossa eikä myöskään tarvinnut odottaa ensimmäisiä kukkia loppukesälle saakka.
MYÖHÄISTÄ KANTAAKO?
Kaikesta hyvästä huolimatta ’Ville de Lyon’ ei meillä taaskaan ennättänyt avaamaan nuppujaan ja luopui yrityksestä joskus lokakuussa. Olen taipuvainen uskomaan, että meidän ’lyonilaisemme’ on lajikkeen ylen myöhään kukkivaa kantaa. Lajikkeiden sisäisiä eroavuuksiahan on. ’Ville de Lyon’ nimittäin kuuluu menestyvän erinomaisesti melko pohjoisessakin: Anna-Riitta Sataman mukaan ”Kontiolahdella kuulemma kukkinut komeasti useita vuosia!”
Samansuuntaisesti kirjoittaa Seija Laitala mainiossa jutussaan Viisi vuotta Maatiaisen jäsenenä (Maatiainen 4/2000): ”Juurakkona ostamani Ville de Lyon -kärhö selviytyi viime talvesta ja on tänä kesänä kukkinut runsaasti vielä lokakuun lopussakin.” Hänen puutarhansa sijaitsee Oulunsalossa (V menestymisvyöhyke). Myös Kontiolahti on vyöhykettä V. Jos köynnös menestyy näin pohjoisessa, luulisi sen kukoistavan myös Vihdissä, II-vyöhykkeellä; meidän epäsuotuisalla tontillamme varmaan vallitsevat III-vyöhykkeen olot. Pitäisiköhän minun ostaa uusi taimi, jos se vaikka onnistuisi olemaan varhaisempaa kantaa?
Ehkä myös ’Valge Daamimme’ oli epäsuotuisaa kantaa; taimi oli Virosta, mutta ei suoraan jalostajansa Kivistikin taimistosta. Monet näyttävät Suomessa olevan tähän klematislajikkeeseen varsin tyytyväisiä, toisin kuin minä jonka luona nuput olivat aina valmiita avautumaan vasta lokakuun koleudessa ja niukassa auringonpaisteessa, jolloin se ei enää onnistunut. Mutta nyt minun ei enää tarvitse harmitella ”valkean rouvan” vaikeaa luonnetta, sillä se otti ja kuoli ennen kevättä 2000. Soinko sille pelkästään nurjaa huomiota, niin että se loukkaantui siinä määrin, ettei halunnut enää edes yrittää pysyä hengissä? Olen helpottunut. Voihan olla, ettei kasvi olekaan lopullisesti kuollut.
UUSI ELÄMÄ
Sen sijaan ’Niobe’ ja ’Rüütel’ heräsivät henkiin. Tosin ne jäivät sangen hennoiksi taimiksi, mutta ei kai valekuoleman jälkeen paljon voi vaatia. Saa nyt sitten nähdä, mikä niiden tulevaisuus on. Nehän eivät meillä ole koskaan kovin rotevia olleetkaan. Tästä opin kuitenkin sen, että kärhöt voivat jättää jopa kaksi vuotta väliin: ’kuolleita’ taimia ei siis pidä hätäisesti raastaa maasta, ettei tuhoa niiden uinuvaa elämää.
KÄRHÖHANKINTOJA
Olin luvannut itselleni, etten hanki lisää kärhöjä. Kuinka kävi? Pääsin, kuten olin toivonut kruunukärhön (C. macropetala) onnelliseksi omistajaksi. Meillä kasvaa nyt sen sini-valkokukkainen siementaimi; luonnonlajin kukat ovat sinivioletit ja valkoiset. Lisäksi sain istuttaa vielä kolme muuta uutta tainta.
MAAPERÄVAATIMUKSET
Viimevuotisessa jutussani sureksin sitä, että kovin moni kärhö on meillä kuollut. Syytä suruun on. Olisivathan Clematis-köynnökset koristaneet puutarhaamme tavattoman kauniisti. Vikaa on varmaan maaperässä, ei vain lajikkeessa joka saattaa olla talvenarka, tai kärhöjen ostoaikoihin puutteellisissa kasvatustiedoissani. Meillä maa on savea, paikoitellen hyvinkin tiivistä savea. Jos ottaa mielikuvituksen avukseen, käsittää että se on myös kylmää ja märkää ainakin jos aina vain sataa. Miten jalosukuinen kärhö ja hienostunut ruusu voi sellaisessa maassa tyytyväisenä elää! Vilustuuhan ihminenkin helposti, jos hänen jalkansa kastuvat leudon talven loskakelillä eikä hän pääse nopeasti vaihtamaan itselleen kuivia sukkia ja kenkiä.
Savimaamme vaatisi sekaansa paljon enemmän hiekkaa kuin mitä siihen on lisätty. Emme olleet asiaa edes ymmärtäneet. Olisikohan edes sata kuutiota hiekkaa riittänyt meillä maanparannukseen? Miten sen olisi jaksanut sekoittaa saveen! Ja nyt kun kaikki on istutettu, ei hiekkaa enää pysty sekoittamaan maahan puiden ja pensaiden ja perennojen alle missä juuret ovat. Vain pintamultaan kasvin tyvelle onnistuu hiekkaa lisäämään.
Toisilla maa on savikkoa kuten meillä Vihdissä, toisilla se on hiekkapitoista kuten Seija Laitalalla Oulunsalossa meren läheisyydessä. Hänellä taitaa kaikki kukoistaa ja siemenet itävät erinomaisesti, koska maa on hiekkapitoista. Onneksi ei meilläkään sentään tarvitse aivan masentua.
LOPUKSI
Yhdistyksemme jäsenille osoittamani kyselyn tuloksena selvisi, että nuokkuvin sinisin kellokukin kukkiva kellokärhö (C. integrifolia), joka ei ole köynnös vaan pikemminkin perenna, on hyvin elinvoimainen. Tiedämme myös, että suuria, kirkkaanpunaisia kukkia kasvattava viinikärhön (C. viticella) lajike ’Ville de Lyon’ menestyy mainiosti melko pohjoisessakin – jos kanta ei satu olemaan myöhään kukkivaa. Kun tähän lisätään viime vuonna mainitsemani Suomessa pärjäävät luonnonvaraiset lajit ja niiden eräät lajikkeet, niin näemme, ettei kärhöjen kasvatus raukoilla rajoillamme aivan toivotonta ole. Varmimmin näyttävät menestyvän eräät villikärhöt. Voisi ehkä sanoa, että niissä on enemmän maatiaismaisuutta, vaikka onhan toisaalta niin, että kasvilajit jotka tajuamme maatiaisiksi, ovat alkuaan olleet ylen hienoja ja ehkä jopa herraskaisia.
Viime hetken menestymisvinkin sain espoolaiselta Timo Löfgreniltä, joka on Dendrologian Seuraan kuuluvan Kärhökerhon sihteeri:
Kun hankit kärhön taimen, istuta se ensimmäisen kesän ajaksi maahan ruukkuineen päivineen. Ellei taimi ole ostettaessa ruukussa, ruukuta se ensin, tai jos taimi on kovin pienessä ruukussa, laita se hieman isompaan. Näin juuret pääsevät vahvistumaan kaikessa rauhassa rajallisessa tilassa, eikä taimi saa ”kulttuurishokkia”. Taimi saa myös talvehtia tällä tavoin. Lopulliselle paikalle ilman ruukkua se istutetaan seuraavana keväänä. Tämä ohje koskee pieniä taimia. Suuret vahvat taimet voi istuttaa maahan heti suoraan.
P.S.
Saatuani artikkelini valmiiksi tuli kirje euralaiselta Anna-Liisa Jaakohuhdalta, joka kehuu 1980-luvun alkupuolella ja puolivälissä saamaansa kahta villikärhöä; ne ovatkin hänen puutarhansa ainoat kärhöt. Pajuhäkkyrään tuettu, hyvin voiva alppikärhö (C. alpina) on saatu Vammalasta vävyn äidiltä. Siemenestä kasvatettu pensaskärhö (C. recta) on mahtava puska, joka kylväytyy itse, joskaan ei joka vuosi. Sen ”taimia olen jakanut tuttaville, sukulaisille, ruusuystäville aina Alavieskaan asti, jossa talvehtinut, mutta on kuulemma hidaskasvuinen”.
(Julkaistu Maatiainen-lehdessä 2/01)
JÄLKIMIETTEITÄ TAMMIKUUSSA 2002
Monesti olen uskotellut itselleni, ettei meille enää istuteta klematiksia, noita vaikeasti hoidettavia kukkakoruja. Toisin on käynyt, myös viime kasvukaudella. En kehtaa mainitakaan, miten monta tainta tulin ostaneeksi tai saaneeksi.
Kesän 2002 suunnitelmiin kuuluu klematismajan tekeminen, niin ison majan, että sen sisälle mahtuu aikuinenkin. Sen rungon peitteeksi tarvitaan aika monta tainta. Tarkoitus tosin on rehevöittää majan seiniä myös tuoksuherneillä, krasseilla ja pavuilla. Ja seinän juurelle tulee kuukausimansikan taimia.