Islantia kiertämässä

Teksti ja kuvat Maarit Vallinharju-Stenman ja Pentti Stenman

Sunnuntai 21.6.1987

Helsinki - Reykjavik

Vihdoin aamupäivällä 21.6.1987 alkoi kauan odotettu matkamme Islantiin, jään ja tulen ja ties minkä salaperäiseen maahan. Matkalle lähtö tuntui ensin olevan kovin etäällä tulevaisuudessa, mutta lähtöpäivä tuli sitten kovin äkkiä. Saavuimme lentokentälle hyvissä ajoin. Olimme suunnitelleet majoittua Islannissa leirintäalueilla, ja tätä varten meillä oli matkatavarana iso rinkka, jossa oli miltei kaikki matkalla tarvittava, mm. Pentin veljeltä lainattu tilava teltta. Turvatarkastuksessa vartija oli kiitettävän kiinnostunut käsipakaasissa olleesta kameran pienoisjalustasta, sen profiilin kun voi hyvällä mielikuvituksella tulkita käsiaseeksi.

SAS:n lentokone vei meidät Tukholmaan, jossa jouduimme odottelemaan kolmisen tuntia ennen kuin pääsimme Loftleiðirin koneeseen. Islantilaiskoneen henkilökunta oli miellyttävää ja matka sujui muutenkin hyvin. Aikanaan laskeuduimme Keflavíkiin, Reykjavíkin kansainväliselle lentoasemalle.

Kävelimme matkatavaroinemme kentän taksiasemalle ja menimme ensimmäisellä siihen saapuvalla autolla leirintäalueelle. Vasta myöhemmin tuli mieleen jonkun maininta, että Keflavíkin lentoasemalla ei ole vakituisia takseja, vaan jokaisen täytyy tilata auto itselleen puhelimella taksiasemalta. Toivottavasti tämän taksin tilannut matkustaja ei joutunut pitkään odottamaan...

Leirintäalue sijaitsee kaupungin laitamilla. Matka keskikaupungille varasto- ja teollisuusalueen lävitse leimasi myös ensivaikutelmaa kaupungista. Reykjavík ei saanut hyviä pisteitä, varsinkaan kun sopivaa iltakahvipaikkaa ei tuntunut olevan missään. Lopulta kuitenkin löytyi jopa cappuccinot ja herkulliset leivokset – ei hullumpaa!

Maanantai 22.6.1987

Reykjavik - Pingvallavatn - Sellfoss - Storidalur - Skeidararsandur - Skaftafell

Ensi töiksemme aamupalan jälkeen ryhdyimme hankkimaan lisää rahaa, sillä matkabudjetti oli laskettu kovin optimistisesti. Siinä ei ollut mukana mm. autonvuokraamon hinnastosta puuttunutta huikeata veroa. Ensin kävimme postisäästöpankissa, jossa olisi pitänyt voida nostaa vaivattomasti rahaa kaikissa Pohjoismaissa. Vaan eipä voinut; sekitkään eivät olleet käypä maksuväline täällä. Saimme kuitenkin neuvon lähettää itsellemme puhelimitse postiosoituksen Reykjavíkin Poste Restanteen. Niinpä kävelimme viereiseen puhelinlaitoksen taloon eli SIMIin soittamaan Helsinkiin. Ihme kyllä PSP:n virkailija uskoi meitä ja lupasi lähettää rahat tililtämme valtameren yli. Saimme rahat PR:n tiskiltä ja vaihdoimme vielä loputkin mukana olevat markat kruunuiksi.

Rahatilanteen selvittyä kävimme kahvilla ja teimme viime hetken ostoksia ennen kiertomatkaa; tarvitsimme mm. maantiekartan, koska Suomessa hankittu isomittakaavainen Islannin kartta oli jäänyt kotiin. Tallustelimme kaupungin toiselle laidalle autovuokraamoon, josta olimme etukäteen varanneet nelipyörävetoisen Lada Nivan. Vuokramon mies laittoi vielä autoon mukaan ison muovikanisterin varabensaa varten sekä pitkän köyden siltä varalta, että tippuisimme rotkoon. No, kanisteri tuli kyllä tarpeeseen, mutta köyttä emme sentään onneksi tarvinneet. Ensi alkuun Niva tuntui hyvin oudolta, jäykältä ja kömpelöltä, mutta tottuihan siihen. Islannin sorapäällysteisellä päätielläkin se oli aivan asiallinen kulkuneuvo.

Tarkoitus oli kiertää saari vastapäivään. Läksimme  kaupungin pohjoispuolelta itään johtavaa tietä kohti Sellfossia, mutta pieni Sellfossin viitta vilahti ohitse lähes varkain. Kuljettaja kyllä huomasi viitan, mutta outoa autoa jännittäessään ei oikein tajunnut, että sinnehän olisi pitänyt kääntyä. Vahinko ei ollut suuri, oikeastaan päinvastoin: teimme vain pienen kierroksen Þingvallavatnin kautta. Þingvellirissä emme käyneet, mutta katselimme autosta järveä ja saimme hyvän ensivaikutelman islantilaisesta karusta luonnosta rotkoineen ja kaukaisine tuntureineen. 

Sellfossissa täytimme auton tankin ja 20 litran varakanisterin. Huoltoasemalta hankimme myös pienen kaasukeittimen, koska polttoaineen ostaminen Trangiaan näytti janoisessa Islannissa olevan erityisen hankalaa. Vaikka opaskirjoissa oli luvattu, että denaturoitua spriitä voi hankkia kaikkialla Islannissa, sitä ei näkynyt olevan missään kaupan. Saimme neuvon mennä kysymään Reykjavikin alkosta. Ehkäpä Islannin viisaat olivat ajatelleet helpon saatavuuden johtavan aineen väärinkäyttöön.

Sellfossin jälkeen näkymät olivat aluksi hyvinkin reheviä. Niityillä laidunsi lampaita ja hevosia. Näimme myös vesiputouksia ja siellä täällä ihmisasumuksia. Naapurit ovat usein hyvinkin kaukana toisistaan. Paikka paikoin maasta nousi savua. Roskat taidetaan hävittää täällä ulkona polttamalla, vai mistä lienee kysymys? Aika ajoin sateli hiljalleen, kuten on maan tapa.

Seljalandsfoss

Reynisdrangar

Stóridalur

Matka jatkui kaakkoon merenrantatasangon ja vuorten välissä. Välillä ylitimme vuolaita jokia ja Stóridalurin vehmaan laakson jälkeen katselimme vuorilta putoavia komeita putouksia. 

Etelärannikon suurten jäätiköiden lähestyessä tie väisti niitä paikka paikoin lähes meren rantaan. Pieni Eyjafjallajökull näkyi jo tielle asti puolen peninkulman päästä, välistä myös hieman suurempi Mýrdalsjökull. Hieman ennen Víkin kaupunkia ihmettelimme kummallisia laavapatsaita aivan rannikon edustalla.

Tie oli silmänkantaman päässä merestä, joten ajattelimme käydä rannalla. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen alkoi ympärillämme pyöriä isoja lintuja. 

Kun vielä jatkoimme matkaa, ne alkoivat hyökkäillä. Olimme näköjään tulossa niiden pesintäalueelle tai ne eivät vain pitäneet meistä. Lintu tuli hurjaa vauhtia suoraan kohti ja suhahti ohitse aivan pään vierestä. Ranta jäi katsomatta. Matkan jälkeen eräs lintuasiantuntija tunnisti kuvasta tämän hurjapään isokihuksi.

Tie kääntyi taas sisämaahan. Päädyimme vähitellen seudulle, joka oli kuin silmänkantamaton laavaerämaa: Eldhraun. Laavakenttä kasvoi siellä täällä vaivoin ruohoa ja joitakin vaatimattomia kukkasia, jotka eivät hyötyneet kasvualustastaan juuri mitään. 

Ja lampaita, aina vain lampaita vaeltamassa hyvinkin kurjilla laitumilla. Monella oli mukanaan kaksi karitsaa. Kävi sääliksi eläimiä, joilla ei ollut vihreää ruohoa syötävänään.

Siellä täällä maantiestä erkani pikkuteitä jotka todistivat, että jossakin oli nykyistä tai muinaista ihmiselämää. 

Laavaerämaan jälkeen eteen tuli loputtomien jokien halkoma hiekkatasanko, jossa tie on rakennettu penkereen ja jokiuomia ylittävien siltojen päälle. Keväällä ja alkukesällä Vatnajökullin sulamisvedet tulvivat täällä Skeiðarársandurilla, joka on muodostunut kevättulvien mukanaan tuomasta laavasorasta.

Tämä tien osa oli valmistunut vasta runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin (1974). Sitä ennen etelärannikon yhteydet Reykjavikin hoituivat laivoilla ja lentokoneilla. Islannissa onkin hämmästyttävän paljon pieniä lentokenttiä, jotka ilmeisesti eivät enää ole kovin vilkkaassa käytössä.

Pitkän päivän päätteeksi leiriydyimme Skaftafellin luonnonpuiston upealle leirintäalueelle, jossa oli peräti kauppa ja ravintola. Elämä tuntui oikein mukavalta. Söimme mitä söimme eväistämme, ja koska ilta oli jo myöhä, tyydyimme pieneen kävelyyn. Polku vei kohti jäätikköä, ja mitä lähemmäs tulimme, sen kylmemmältä tuntui. Emme päässeet aivan jäätikön juurelle, joka oli sulamisvesijoen peitossa. Jotenkin tuli mieleen "Sadan vuoden yksinäisyys" ja Aureliano Buendía, jonka isä oli vienyt tutustumaan jäähän; meille oli yllätys sulavan jäätikönreunan musta väri.

Jökulsarlón

Tiistai 23.6.1987

Skaftafell - Jökulsarlón - Egilstadir

Leirintäalueelta pääsee polkuja pitkin ympäristöön ja ylös jäätikölle saakka, mutta me emme jääneet odottamaan seuraavan opastetun patikkaretken järjestämistä. Meillähän oli Islannin-kierros kesken eikä aikaa turhuuksille! Ehkä kuitenkin olisi kannattanut miettiä vähemmän ajan rajallisuutta ja enemmän tämän hetken mahdollisuuksia. Carpe diem, sanoi roomalainenkin.

Tie vei meitä eteenpäin. Jäätiköitä ja hiekkaerämaata. Parissakin paikassa ihmettelimme järvessä uiskentelevia jäitä, jotka ovat lohjenneet veteen laskeutuvan jäävirran reunasta. Emme olleet ainoita töllisteleviä turisteja. Jökulsarlónissa olisi päässyt jopa soutelemaan jäiden keskelle. Me tyydyimme valokuvaamiseen.

Vähitellen Vatnajökullista ulos työntyvät kielekkeet jäivät taakse, vaikka tavan takaa vasemmalla näkyikin Euroopan suurimman jäätikön mahtava valkoisuus. Töyssyinen tie vei silloin tällöin yli kapeiden jokien.

Iltapäivän lopulla poikkesimme lähes vahingossa Höfnin satamakaupunkiin. Kaupungin läpi ajaessamme huomasimme leirintäalueelle kotiutuneina kolme saksalaista moottoripyöräilijää, jotka olivat aamulla lähteneet Skaftafellista. Mutta me palasimme maantielle ja jatkoimme edelleen.

Vuoret tulivat lähemmäs tietä, kun jäätikön luoma rantatasanne loppui. Jossakin ohitimme polkupyöräilijän täristelemässä pakkauksineen autiossa maisemassa. Huh huh!

Turvetaloja (ylh.) ja -navetta sisältä (alla; tämän kuvasimme Reykjavikin museoalueella)

Ohitettua kaakkoisrannikon maisemaa

Oikealla merta, vasemmalla jyrkkiä vuorenrinteitä ja välissä kapea ruohikkokaistale lampaineen, muutama museoitu turvetaloryhmä – siinä tyypillinen kaakkoisrannikko. Vuorten rinteissä oli mahtavia värisävyjä ja meressä siellä täällä jyrkkärinteisiä saaria. 

Pitkä ajo tankkauksen jälkeen väänsi bensamittarin neulan huolestuttavan alas. Onneksi meillä oli täysinäinen iso kanisteri bensaa, jonka turvin pääsimme hyvin seuraavalle tankkauspaikalle. Ilman varapönttöä meillä olisi saattanut olla edessä yöpyminen jossakin Itä-Islannin tuntureilla ynnä kymmenien kilometrien liftausmatka bensaa hakemaan.

Turruttavan pitkän ajon jälkeen tulimme lopulta 22:n jälkeen Egilstaðiriin, jonka leirintäalueella vietimme kylmän yön. Kaksi peräkkäistä yli 400 km:n päivämatkaa oli ottanut lujille – sekä henkisesti että ruumiillisesti. Nyt olimme kuitenkin lähellä Pohjois-Islannin tuliperäisiä seutuja, joten saatoimme jo hellittää tahtia.

Keskiviikko 24.6.1987

Egilstadir - Mödrudalur - Burfellshraun -  Namaskard - Myvatn

Egilstaðirin sää lupaili aluksi sadetta ja kylmää tuulta, mutta saimmekin aurinkoisen ja kirkkaan päivän. Aurinko teki mielen iloiseksi, kun nousimme itse asiassa aika kalliita vuokrakilometrejä nielevällä autollamme ylätasangolle. 

Möðrudalsfjallgardurin tienoilla ihailimme häkellyttävän kauniita värejä kaukaisten vuorten rinteissä: sinisen vivahteita loputtomiin. Välillä tie seuraili jokea, jonka laakso oli kohtalaisen vihreä. Ohitimme – valitettavasti pölypilviä nostatellen – neljä polkupyöräilijää. Taas kohotimme heille kuvaannollisia hattujamme.

Keskellä Möðrudalurin ruskeaa autiutta oli vihreä keidas, jossa oli yksinäinen talo ja sen oma kirkko – siinäkin yksi islantilainen erikoisuus. Lähimmät naapurit asuvat kymmenien kilometrien päässä. Jos on yksinäisyyttä, on myös maisemia! Ja onhan siellä turisteille Fjáll Café (tunturikahvila), jossa ryyppäsimme kahvit kirkkaan kirpeässä auringonpaisteessa elämästä nautiskellen.

Matka jatkui jälleen laavakentän (Búrfellshraunin) reunaa. Paikka paikoin oli varpuja ja mättäillä tunturileinikkejä.

Olimme piknikillä tien varressa keskellä autiutta. Tällä kohtaa Islannin päätiellä ei liikkunut auton autoa. Peninkulman päässä etelässä näkyi Búrfellin jyrkkä kartio.

Lähestyimme Mývatnia. Jo kaukaa näkyi taas "roskienpolttopaikka" vuoren rinnettä vasten. Mitä lähemmäs ajoimme, sen suuremmilta sauhut näyttivät. 

Tässä olivat Námaskarðin kuuluisat solfatarat.  Kuumat lähteet sihisivät ja mutapadat pulputtivat. Kaikkialla lemusi vahvasti rikille. Kiertelimme kenttää ihmetellen ja kuvaillen täynnä intoa. Siinä nyt oli yllin kyllin luonnon näytelmää ja dramaattista ihmettä.

Koko seutu on tuliperäistä ja läheinen Kraflan tulivuori on valjastettu energian tuottoon. Kauempana näkyi Mývatn ja pieni Reykjahlið sen rannalla. Reykjahliðin leirintäalueelta oli hienot näkymät järvelle, mutta muuten paikan varustelut olivat perin niukat.

"Kiehu, pata kiehu, höyry kattoon liehu ..."

Ilta Mývatnin leirintäalueella Reykjahlidissa

Höyryä purkautuu maasta Mývatnin rannalla.

Tuhkasta muodostunut pikku kraatteri on Reykjahlidin lasten leikkipaikka.

Mývatn (hyttysjärvi) on kuuluisa linnuistaan, osa on jopa linnustonsuojelualueena. Niitä piti tietysti illalla valokuvata. Meille kävivät esittäytymässä lähinnä vain Islannin telkkä ja jokin pieni oranssijalkainen kahlaaja, joka huuteli ja keikutteli itseään innokkaasti. Aurinko paistoi, mutta yöllä tuuli teki olon viluiseksi.

Olimme Mývatnin seudulla kaksi yötä ja puolitoista päivää. Täällä tutustuin ensimmäisen kerran sundlaugiin, islantilaiseen lämminvesiuimalaan. Miellyttävää uida pitkästä aikaa.

Dimmuborgir

Hverfell

Näkymä Hverfelliltä länteen

Torstai 25.6.1987

Dimmuborgir - Hverfell -  Grotagja

Teimme vähän yli kymmenen kilometrin mittaisen patikkaretken: maantietä järven sivuitse Dimmuborgirin merkillisille laavamuodostumille ja sieltä laavakentän ja hietikon poikki tutustumaan Hverfellin komeaan räjähdyskraatteriin. Kävimme myös Grótagján luolassa, joka 40-asteisine vesineen oli aikaisemmin suosittu kylpypaikka. Sitten 1970-luvulla vesi alkoi lämmetä ja kuumeni yli 60 asteen. Nyt kylpijöitä ei näkynyt ja luolan suulla isot kyltit varoittivat kuumasta vedestä.

Grotagján luola

Tässä on mitattu taustalla näkyvän halkeaman leviämistä. Mittaussysteemi kaipaisi ehkä hieman huoltoa ja säätöä.