Teksti Maarit Vallinharju-Stenman
Kuvat Maarit Vallinharju-Stenman ja Pentti Stenman

Matkapäiväkirja  2

Maanantaina 31. 1.

Aamiainen on melkein yhtä runsas kuin illallinen, mutta toisella tavalla. Aamuisinkin on vaarana syödä liian paljon. Toisaalta on tietenkin hyvä tankata, niin ei kovin pian tule nälkä. Puuroon emme ole kajonneet, emme myöskään liha- ja kalaruokaan. Sen sijaan kelpasi jogurtti, johon voi valita raksuja ja siemeniä ja pähkinöitä yli kymmenestä ruukusta. Ja tietenkin meille maistuvat sämpylät ja kahvi ja minulle "espanjalainen munakas", jossa munan kaverina on pieniä perunakuutioita. Enkä tietenkään jättänyt juomatta tuoremehua, jota tehdään tehosekoittajalla. Onpa hyvää! Tätä herkkua voisin tehdä myös kotona, vaikka guavemehu pitäisikin unohtaa. Taburienten aamiaisella on tarjolla myös samppanjaa ja aitoa kaviaaria. Meistä hieman outoa aamiaisruokaa. Ehkä olemme liian vaatimattomia ymmärtämään niiden päälle. Tosin kovin moni ei näytä käyttävän hyväkseen tilaisuutta syödä kaviaarileipiä yhdessä samppanjan kanssa.

Tänään lähdimme autolla kohti etelää. Olimme vuokranneet ajopelin. Oikea tie löytyi helposti. Aurinko paistoi, joten sää ilmeisesti suosii meitä. Saaren eteläosa on takuuvarmasti aurinkoista seutua, kuulemma. Meri jäi vasemmalla kaukana syvälle alapuolellemme kun auto kiiti ylemmäs kiivenneellä tiellä. Ensin aioimme Mazoon, tunnettuun keramiikkapajaan, mutta emme sinne löytäneet, vaikka melkein löysimme. No, poiketaan palatessa, päätimme.

Ohitimme jähmettyneen laavavirran. Olimme kavunneet mäntymetsävyöhykkeelle, mutta välillä olimme muillakin kasvillisuusvyöhykkeillä, sellaisilla joilla viihtyvät erinomaisesti mm. lukuisina yksilöinä isoja litteitä lehtiä kasvattavat viikunaopuntiat (Opuntia ficus-indica); itse asiassa "lehdet" eivät ole lehtiä vaan varsia ja lehdet ovat pelkkiä piikkejä. Luulen, että näkemäni opuntiat ovat juuri viikunaopuntioita. Sen lehdillä on La Palmassa, kuten moniaalla muuallakin kasvatettu kokinillakirvoja, joista saadaan hienoa punaista väriainetta. Viikunan hedelmiä syödään. Lienevät maukkaita.

Poikkeuksellisesti lähes suora tienpätkä	Maalaistalo. Etualalla kasvaa viiniköynnöksiä.
Hämmästyin ja ilahduin nähdessäni tien penkalla tällaisen kurjenmiekan. Mielestäni samanlainen on omassa kukkapenkissäni.	Sama talo tien puolelta. Seinustalla rehottaa viikunaopuntia vierellään todennäköisesti ruostekukka (Crocosmia x crocosmiiflora) tai sen sukulainen, La Palmalla yleinen.

Halusin valokuvata paikallisia markettoja (Argyranthemum-laji). Kohdassa, jossa ei ollut mutkaa mutta sen sijaan näitä "päivänkakkaroita", Pentti pysäytti auton. Otin monta kelpo valokuvaa, paitsi markettatuppaista ja viikunaopuntiasta myös tummansinikukkaisesta kurjenmiekasta (jokin Iris-laji), joka totisesti yllätti minut, varsinkin kun meillä on kukkapenkissä mielestäni samanlainen. Iiriksen lajinimeä en varmaan ikinä saa selville. Tien toisella puolella oli talo. Olimme asutulla seudulla. Kurjenmiekka saattoi olla lähtöisin jonkun kukkapenkistä. Tai sitten ei.

Voi voi, miten hyvään paikkaan auto oli pysäytetty. Täältä sai hyviä maisemakuvia tyypillisestä itärannikon rinteestä. Ja jos tällä kohtaa olisi kasvanut pitkänhuiskea kartiosoihtu (Asphodelus aestivus), jolla on terävien lehtien ruusuke tyvellään ja lähes valkoiset pienet kukat huiskiloina varsien päässä, olisin katsonut sitä tarkemmin. Nyt sain tyytyä vilahduksiin ohikiitävän auton ikkunasta.

Ennen kuin tulimme viinistä tunnettuun Los Canariosiin eli Fuencalienteen ajoimme varjoisan mäntymetsän lävitse. Pysähdyimme – kartanlukua vartenko? – ja haistelimme pihkaista metsäntuoksua. Halusimme mennä katsomaan San Antonio -tulivuorta, joten meillä ei ollut mitään syytä pysähtyä viinikaupunkiin, vaikka olisihan siellä voinut vähän turisteerata. Hieman olimme eksyksissä, mutta pääsimme pian sinne minne aioimme.

Tulivuorella käynti oli minulle yllätys, sillä olin mielessäni ajatellut, ettemme menisi niin pitkälle etelään. Minulle olisi riittänyt Mazo. Mutta hyvä, että tultiin. Maksoimme sisäänpääsymaksun, joka tuntui isolta. Pentti muisti tulivuoren kraatterille nousunsa Islannissa: ei ollut pääsymaksua. Islantilaiset eivät ymmärtäneet ansaita luonnonnähtävyksillään, vaan kaikkea sai katsella ilmaiseksi.

Kanarianmäntyjä (Pinus canariensis). Metsä tuoksuu hyvälle.	Laavakentän vieressä somerikossa kasvaa mäntyjä.
Aurinko paistaa San Antonion kraatteriin.	Turisteja matkalla San Antonion polun korkeimmalle reunalle taustanaan La Palman jylhä lounaisrannikko.

Viimeksi vuonna 1677 purkautunut San Antonio on varmaan suositumpi paikka kuin Pentin tarkastama tulivuorikeila Islannissa. Katsoimme alkajaisiksi tulivuorenpurkauksia selvittelevän elokuvan ja nautimme kahvit. Sen jälkeen olimme valmiit kävelylle. Halkaisijaltaan suunnilleen puolikilometrisen kraatterin reunalla on polku. Me turistit kuljimme hanhenmarssia, mutta kyllä siinä silti yksilöllisyytensä säilytti, koska maisema on laaja. Toisella puolella oli syvä kraatteri jonka sisällä kasvaa mäntyjä, toisella puolella tilivuorikeilan rinteet. Ne ovat vuoren sisuksista ympäriinsä purkautuneesta laavahiekasta ja tuhkasta syntyneitä, kaukaa katsoen sileiltä näyttäviä korkeita jyrkkiä mäkiä.

Maiseman on mustanharmaa, mutta on tuhkassa myös punaista väriä. Yhtä tummalta näyttää olevan kaukana katselupaikkaa alempana, aivan meren rannalla asti, siellä missä Fuencalienten majakka sijaitsee. Sinne tähyilimme. Luonto mykisti minut, vaikka en silti malttanut olla ihan hiljaa.

Pohjoisen suunnalta saapui pilvi. Pentti tosin oli sitä mieltä, että pilvet tulivat etelästä. Tällä seudulla piti aina olla aurinkoista, mutta tänään taivas näytti vetävän peitteen auringon eteen. Tuuli viileästi ja tuli hieman vilu.

Näkyikö muuta kuin valtavan isoja hiekkakasoja ja meri kaukana? Näkyi banaaniviljelmiä ja rinteellä taloja ja polulta näyttävä tie. Oli kovin mustaa, mikä sai melkein uskomaan, ettei siellä ole muuta kuin paljasta tuhkaa. Erehdys: olimme viininviljelyalueella ja edessämme oli mitä todennäköisimmin kukoistavia viinimäkiä, joita nyt ei erottanut. Viiniköynnökset (Vitis vinifera) ovat tähän aikaan vuodesta lehdettömiä ja siis näkymättömiä. Nyt kuuluu olevan köynnösten leikkaamisen aika. La Palmassa köynnökset pidetään matalina, niin että ne lähes ryömivät maata pitkin. Arvaan, että näin menetellään ankaran tuulen takia, etteivät ne katkeaisi puhurien riepotteluissa.

Pentin teki mieli mennä käymään majakalla. Mikäs siinä. Autoon ja tien päälle. Mutta missä kulkee oikea tie? Joku tie löytyi ja viitoituksesta päätellen se ehkä on se mikä sen piti olla. Vaikka meni aivan väärään suuntaan. Olisihan meidän jo pitänyt tietää, että La Palmalla tiet näyttävät ensin menevän väärään suuntaan, mutta lopulta kääntyvät, mutkien jälkeen, sinne minne niiden toivoo menevän. Tällä tavalla kilometrejä kertyy erittäin paljon. Tällä kertaa emme käsittäneet, että mutkia tarvitaan niin paljon kuin niitä tarvitaan, sillä San Antonion kraatterin reunalta katsottaessa rannikko näytti melko tasaiselta.

Ajoimme Las Indiosin läpi. Tyypillisesti jyrkkään paikkaan rakennettuja taloja, ja sikäli kuin ehdin huomata, ne ovat varsin hyväkuntoisia ja monien luona on kukkaistutuksia. Pentti keskittyi mutkiin ja kaarteisiin. Ihmettelin, miten on mahdollista, että ihmisiä asuu niin vaikeiden kulkuyhteyksien päässä ja niin kertakaikkisesti Jumalan selän takana. Paljon en ehtinyt ihmetellä, kun minusta taas kerran näytti siltä, kuin olisimme jo melkein rantaviivalla ja tie kuitenkin kääntyi pohjoiseen. Erehdyin, sillä oli vielä yksi mutka. Ja sitten ne loppuivatkin.

Matka vei mustaan maisemaan. Oli kuin olisi oltu valtavalla nokipellolla. Mustaa hiekkaa ja mustia jähmettyneitä laavavirtoja. Tämä kaikki aines ei ollut peräisin San Antoniosta vaan 1971 purkautuneesta Teneguíasta. Ohitimme sinne osoittavan tienviitan. Me halusimme majakoiden luo. Tulivuorta, vuoren korkuista mustaa tuhkakekoa, emme nähneet, sillä tie kulki aivan sen juurella  niin lähellä ettei huippua voi nähdä.

Alkoi sataa. Pian sade yltyi. Maisema oli musta ja paljas. Kunnes se muuttui ja edessämme oli banaaniviljelmä. Ei totisesti mikään pieni kasvimaa, vaan valtava. Tie oli jokseenkin suora. Se kulki kuilussa, jonka kummallakin puolella kohoaa korkeita kasvihuoneita ja betoniharkoista rakennettuja muureja, joiden sisäpuolella banaanikasvit kasvavat. Saimme sellaisen vaikutelman, että banaanikuiluteitä on loputtomiin. Sellaiselta raitilta ei näe juuri mitään. Ylitimme "poikkikatuja". Myös ne ovat suoria, joskus hyvin pitkiä viljelylohkojen välissä olevia kuiluja, jotka näyttävät ulottuvan mereen tai sitten, päätien toisella puolella, vuorenseinään. Todella suurisuuntaista ja suurimittaista viljelyä.

Samat banaanipellot ja kasvihuoneet olimme huomanneet kraatterin reunalta, aavistamatta miten laajoja ne läheltä katsoen ovat. Olimme todella hämmästyneitä. Meille ennen näkemätöntä. Ehkä juuri täällä on kasvatettu nekin banaanit, joita meillä on eväänä.

Lähellä rantaa on banaaniviljelmiä.	Banaaneja, banaaneja, banaaneja niin pitkälle kuin silmä kantaa
Banaaniviljelmän nurkka. Kypsyvät hedelmät on peitetty muovihuppuun.	Banaaneja kasvaa betoniharkko- muurien sisällä ja kasvihuoneissa. Näin Kanariansaarilla yleistä Musa cavendishii -lajia suojellaan kovalta tuulelta. Kasvihuoneissa viljellään toista, herkempää ja isohedelmäisempää banaanilajia.

Tyrskyputkia ja muita matalia kasvimättäitä sateen pieksemässä maisemassa

La Palman eteläkärjen majakat sateessa

Löytyyköhän nyt tie, aprikoimme. Olivatkohan molemmat karttamme vanhentuneita, sillä oli vaikea löytää sinne minne aioimme. Osuimme sivutielle, mutta ei se meitä pahemmin haitannut. Tosin kiemuroita olisi saanut olla vähemmän. Siltä tuntui kun olimme tien päällä, mutta ei nyt enää. Tie vei Los Caletasin kautta: talot hajallaan rinteillä, seutu jalan liikkuvalle vaikeaa, kun maasto on niin jyrkkää etteivät kulkuväylät voi mennä suoraan. Koulukkaillakin matka kouluun on pitkä ja autojen takia myös vaarallinen vaikka koulukyydit varmaan tästäkin kylästä on järjestetty. Maata tarkkaan katsoessamme huomasimme, että elinkeinona ilmeisesti on viininviljely. Pentti seisautti auton nähdäksemme paremmin ja ikuistaaksemme vaikutelmia kameralla.

Mutkan kautta päädyimme Fuencalienteen, mistä jatkoimme entisiä ajojälkiämme kohti Santa Cruzia. Läpi mäntymetsän ja laavamaiseman ja kaukana alhaalla lepäävää merta seuraillen. Sade oli lakannut.

Syrjäisessä Caletasissa talot on kuin siroteltu jyrkkään rinteeseen. Näillä main kasvatetaan viiniköynnöstä.

Tirkistelyä pihalle tien reunalta

Nyt emme halunneet olla niin hölmöjä, ettemme löydä Mazossa sijaitsevalle kuuluisalle savipajalle. Vaikeutena on se, että kylään vie kaksi rinnakkaista isoa tietä ja että poikkitiet kääntyvät jyrkästi joko jyrkkään ylämäkeen tai alamäkeen. Ratin pitää kääntyä nopeasti. Löysimme perille vanhaan tuulimyllyyn El Molinoon, jonne Ramón Barreto Leal ja hänen puolisonsa Vina ovat verstaansa perustaneet. He valmistavat ns. mustaa keramiikkaa, jonka esikuvana on saaren alkuperäisväestön keramiikka. Guanchit valmistivat esineensä ilman dreijaa ja näin tehdään myös täällä. Muotojen ja koristeiden esikuvat ovat arkeologisissa kaivauksissa löytyneissä esineissä. Guanchien esineet saivat mustan, pikemminkin melkein mustan, värinsä nuotion savusta. Ramón kertoi, että he vähentävät polton loppuvaiheessa hapentuloa, minkä seurauksena syntyy nokea. Polttolämpötila on 700 astetta. Meille näytettiin video. Siitä selvisi, että esineet tehdään – niin olin arvellutkin – ns. makkaratekniikalla, minkä jälkeen ne silotellaan ja tasoitellaan ja hiotaan. Kun ne ovat vielä hiukan kosteat niiden kylkiin uurretaan puikolla kuviot, guanchien esineistä saatujen mallien mukaan. Santa Cruzin "Saarimuseossa" oli vitriinissä iso malja, se jonka esikuvan mukaista astiaa Ramon pitelee valokuvassa jonka sain hänestä ottaa.

Vierailimme Ramónin ja Vinan El Molino -savipajassa Mazossa. Kuvassa mestari toisen poikansa kanssa työn ääressä. Tekeillä on savihahmoja, joiden esikuvat esiintyvät Lumimadonnnan juhlassa heinäkuussa.

Kulhot odottavat, melkein kuivina, viiva- koristelua ja polttoa.

Ramónin ja Vinan ja heidän poikiensa työ ansaitsee kunnioituksen. He ovat elvyttäneet La Palman alkuperäiskansan kulttuuriperintöä. Näillä entisajan ihmisillä oli varma muototaju. Astioiden kylkiin uurretuilla kuvioilla ehkä oli jokin sanoma, mutta sitähän ei nykyisin osata lukea. Tai he tekivät ne kauneuden vuoksi. Mazon keraamikkojen ansiosta heidät tunnetaan jälleen, ainakin vähän paremmin. Ja ne jotka pitävät keramiikkaesineistä voivat ostaa itselleen hienostuneita mustia saviastioita. Me tietenkin ostimme kulhon. Sitä katsellessani ajattelen El Molinon savipajaa, sen ystävällistä isäntää ja ihmisiä jotka olivat La Palman isäntiä ja emäntiä ennen kuin espanjalaiset valloittivat saaren. Myllyn ja muiden rakennusten ympärillä on erittäin kaunis puutarha. Viherpeukaloitakin ollaan. 

Savimaakareiden työkaluja	El Molinon savipajassa
Savipajan ja käsityömyymälän välinen polku	Savimaakarit ovat myös viherpeukaloita. Tällaisen kukkarunsauden näkee tulija astuessaan peremmälle. Etualalla kolibrikukkia (Strelizia reginae), keskellä ruusunpunainen kamelia (Camellia japonica) ja mikä lie sinikukkainen pensasihanuus, taustalla punakukkainen tulppaanitrumpetti (Spathodea campaniluta)

Pihapiirissä olevassa toisessa talossa on paitsi omia muiden käsityöläisten tuotteita myyvä kauppa. Siellä oli kaikenlaista. Sieltä ostimme kulhomme. Myyjä oli luultavasti Vina-rouva.

Mazossa on käsityökoulu. Paikkakunnan kirkko kuuluu olevan yksi saaren vanhimmista ja kauneimmista, mutta sitä emme ymmärtäneet mennä katsomaan. Kylä tuntui myös olevan niin monimutkainen asemakaavaltaan, että teki mieli pysytellä turvallisella maantiellä ja ajaa suoraan Los Cancajosiin. Sen reitin osasimme. El Molinossa käynnin jälkeen emme itse asiassa enempää enää kaivanneetkaan. Meillä oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen retkipäivä.

Helmikuun 1. päivä ja tiistai, hopeahääpäivämme

Kun ikkunasta katsoi ulos, sää oli tavanomaisen pilvinen ja varmaan myös kolea. Mutta meistä tuntui juhlalliselta ja lämpimältä, sillä me olemme me. Olemme olleet jo aika kauan. Aamiaisella tuntui juhlalliselta. Silti emme hakeneet itsellemme samppanjaa ja kaviaaria. Söimme tavalliseen tapaan ja koetimme välttää täyttämästä vatsaa ähkytäydeksi.

Cumbre Nuoven huipuilla lepäsivät synkät pilvet. Olimme aikeissa lähteä kohti niitä pilviä, sillä meillä oli auto vuokrattuna myös täksi päiväksi. Halusimme El Pasoon ja Caldera de Taburienteen ja paluumatkalla vielä El Pilarin maisemiin.

Tien alkupäässä hotellien yläpuolella on näköalatasanne, josta voi tähyillä niin pohjoiseen kuin etelään, kohti aavaa merta. Täältä näkyy pääkaupunki hyvin. Aivan alapuolella on Los Cancajos. Näki selvästi, että se on tehty jähmettyneen laavavirran päälle, minkä olimme jo ymmärtäneet oleskellessamme hotellialueella.

Palasimme autoon ja Pentti tarttui sen ohjaksiin. Tie on kaksikaistainen, itse asiassa nelikaistainen; toiseen suuntaan vievät kaistat ovat jossain lähellä. Pentti sai ahkerasti kääntää rattia, sillä mutkia piisaa, toisella puolella on rotko ja toisella jyrkkä kallionseinämä. Sää oli varsin pilvinen. Matkasimme samaa reittiä kuin kaksi päivää aikaisemmin Puntagordaan mentäessä. Tunnelin jälkeen sää kirkastui.

Ennen El Pasoa käännyimme tielle joka vie kohti Taburientea. Jo ennen kuin tie alkoi nousta, olimme mäntyvyöhykkeellä. Tie on kapea, asfaltoitu sentään, mutta mitä ylemmäs ajetaan, sen mutkaisemmaksi se käy. Mutkat ovat jyrkkiä, eivät kuitenkaan läheskään yhtä jyrkkiä kuin tien loppuosalla. Toisella tavalla jyrkkää on sen reunamilla, etenkin sen oikealla puolella, jossa korkeat vuorenseinämät kohoavat kohtisuoraan ylös. Tie on rakennettu rotkon syrjään. Pelotti ajatus vastaantulevista autoista, sillä täällä ei juuri ole tilaa ajaa tien reunaan. Ikuinen arvoitus: mitä tehdään, jos vastaan tulee auto, vielä pahempi jos vastaan tulee linja-auto? Ei onneksi ollut vastaanajajia. Parkkipaikalla sen sijaan oli muutama auto. Ja linja-autojakin!

Jalkauduimme. Kävelimme. Maisema oli juhlallisen suuri. Vaikkemme olleet vielä edes ehtineet näköalapaikalle, Mirador de las Chozasille. Vilpoinen tuuli puhalsi, ja minulle oli paljon haittaa kipeistä polvistani ja lonkistani; näin olen kirjoittanut matkapäiväkirjan luonnokseen, mutta tämänkaltainen harmi kyllä unohtuu, minkä panen iloisena merkille. Kävelytie oli ilman mäkiä, mutta sittenkin jouduin tuntemaan itseni kömpelykseksi, toisin sanoen vanhaksi.

Sää oli kirkas – tai lähes kirkas, joten näimme kalderaa ympäröivät huiput hetkittäin kokonaan ja niiden laella olevan lumen. "Kattila", kaldera, entisen tulivuoren kraatteri, on laaja – ympärys 28 kilometriä ja halkaisija 8 kilometriä – sen "pohja" on noin 1,5 kilometriä merenpintaa ylempänä ja "kyljet" ulottuvat vähintään 2 kilometrin korkeuteen merenpinnasta mitaten. Yläreunalla ovat huiput. Kalderassa ja sen reunoilla kasvaa kanarianmänty. Pohjalle vie vaelluspolkuja. Onpa siellä myös retkeilymaja. Me tyydyimme olemaan hyvällä kävelytiellä, jolta ihailimme jylhää maisemaa. Valokuvasimme.

Uskomattoman jyrkkiä kalliojyrkänteitä matkalla Calderaan	Calderan rinteeseen on kaivettu helposti kuljettava polku.
Näkymä Taburienten Calderaan	Pikkulintu näköalapaikalla
Maarit katselemassa näkymiä	Penttikin ihmettelee

Ja ennen kuin tajusimme, vastaan tuli linja-auto. Ajoneuvot seisoivat hetken nokat vastakkain. Linjurin kuljettaja viittilöi meitä väistämään. Pentti lähti peruuttamaan, jolloin automme tömähti tien reunalle tähän kohtaan tehtyyn pikku penkereeseen. Olimme kuitenkin sen verran väistäneet, että linja-auto pääsi ohitse, auton kylki melkein kiinni meidän ajopelissämme. Kuljettaja näytti hieman stressaantuneelta. En osaa edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos kohtaaminen olisi sattunut siinä kohdassa jossa mahdottomat mutkat olivat. Nyt selvisimme loppujen lopuksi hyvin. Tosin vuokra-auton kylkeen tuli isot naarmut ja pikku lommo. Tunnelmamme latistui, kun ajattelimme sitä 300 euroa, joka on vakuutuksen omavastuu.

Tuumailimme sitten, että sehän on vain rahaa, jota meillä tosin ei liiemmin ole. Päätimme olla lomalla ja lomamielellä. – Autoa palautettaessa selvisi, että tuo summa pitää maksaa, jos auto vaurioituu korjaamokuntoon. Naarmuista ei ole väliä. Oli kuin olisimme tienanneet 300 euroa.

Ennen kuin jatkoimme matkaa, pysähdyimme hetkeksi hengähtämään ja tutkimaan auton saamia vaurioita. Siellä laidunsi aasi, mutta Pentti ei tainnut sitä huomata. Taisi olla entistä puutarhaa siinä, missä kasvoi pari ihanasti kukkivaa mantelipuuta ja vihmapensaita, jotka olivat kuin valkeiden kukkahuntujen peitossa. Ajaessamme päätielle ohitimme laitumen, jolla oleili verraten pienikokoisia beigen värisiä lehmiä. Päästyämme päätielle Pentti käänsi rattia ja lähti ajamaan kohti El Pasoa.

Komeita mantelipuita (Prunus fuccis) lähellä Taburienten tienhaaraa

Kanarian valkovihman (Chamaecytilus proliferus) valkoista kukintaa

Halusimme käydä Silkkimuseossa (Museo de Seda), jossa kävijöille esitellään silkkituotteiden valmistusta silkkitoukan käärimistä koteloista kehruuseen ja kutomiseen saakka. Tällä haavaa toukat viettivät (jossakin) hiljaiseloa, sillä mulperipuissa, joiden lehdet ovat niiden ruokaa, ei tähän vuodenaikaan ole lehtiä. Esittely tapahtuu museossa työnäytöksenä neljän viiden naisen voimin. Kävijät saavat katsella työn vaiheita. Silkillä on La Palmalla vuoteen 1513 ulottuvat perinteet. Valmistuksen parasta aikaa olivat 1700- ja 1800-luku. Vanhoista valokuvista näkee, että silkin valmistus oli aikanaan peräti teollisuutta. Vanhat työtavat eivät enää lyöneet leiville, kun 1800-luvun lopulla otettiin käyttöön uudenlainen tekniikka ja tekosilkki alkoi vallata alaa. Oli kiinnostavaa nähdä oikeaa luonnonsilkkiä. Silkkiäistoukan kehräämä lanka on niin hienoa, että sitä tuskin näkee. Ihminen kiertää sen laitteillaan paksummaksi ja sopivammaksi. Lanka puolataan. Värjätään luonnonväreillä. Korissa oli löyhästi kierrettyä silkkilankaa, useita värejä. Aito silkki on tavattoman pehmeää. Emmepä aiemmin olekaan pitäneet silkkiä kädessämme. Hyvä että museo löytyi, jopa ilman etsimistä, sillä pääkadulla oli hyvät opasteet.

Värjättyä raakasilkkiä	Silkkilankaa puolataan
Silkin värjäykseen käytettyjä aineita	Kangasta syntyy kangaspuilla

El Paso vaikutti miellyttävältä paikalta. Tosin sielläkin on jyrkkiä mäkiä ja portaita ja valkoseinäisiä taloja. Kirkko seisoo korkealla paikalla. Kurkistimme ovesta sisälle. Siellä oli joukko murrosikäisen kokoisia koululaisia ja valkoasuinen pappi. Heillä tuntui olevan hauskaa. Ulos kuului, että laulettiin jotakin laulua Beethoven 9. sinfonian "Oodi ilolle" sävelellä. Kirkon edustalla oli laaja tasanne, jolta on hyvä näköala merelle päin. Uudenaikaisten kerrostalojen vieressä on maalaistalo tai mökki, ehkä parikin, hedelmätarhan keskellä. Olin ajatellut, että joisimme juhlapäiväkahvit El Pasossa, mutta Pentti hoksasi, että on siesta, joten se siitä. Hankkiuduimme El Pasosta pois. Ajaessamme ylämäkeä ilmeni, ettei kerrostaloja kaupungissa järin paljon ole.

El Pason kaupunkia

Kappeli, jonka seinässä on sisällissodassa kuolleiden tasavaltalaisten muistolaatta

Matka jatkui hiljalleen ylemmäs, kunnes näkymä vaihtui aukeaksi laajaksi maisemaksi. Maa oli mustaa laavahiekkaa ja tuhkaa, ja sitä elävöittivät yksittäiset enimmäkseen pienehköt männyt, jotka eivät näyttäneet kovinkaan hyvinvoivilta, kellertävästä väristään päätellen. Ehkä ne kuitenkin voivat hyvin. Ainakin Teneriffalla on istutettu mäntyjä, ja kuvassa ne näyttävät hieman samanlaisilta kuin täällä olleet pikkumännyt. Taustalla kohosi tulivuorien keiloja, lähimpänä Pico Birigoyo ja etäämmällä monen monta. Jylhää ja avaraa, outoa mustaa tienoota.

Hämyistä metsää ennen El Pilaria

Näkymä El Pilarin näköalapaikalta itärannikolle. Tästä tie vielä nousi ylös pilviin.

Tavattoman kylmä tuuli puhalteli. Pohjoisen suunnalta saapui pilvi, yhtä nopeasti kuin televisiossa joskus nopeutettuna näytettävä pilvi. Ajattelin mielessäni, että tuossa tulee pilvi samalla korkeudella jolla seisoimme ja että se sulkee meidät sisäänsä. Ovatko pasaatituulet aina yhtä nopealiikkeisiä, en tiedä.

Nousimme autoon ja aloimme ajaa tietä, joka kulkee Cumbre Nuevan itäpuolitse alas rannikolle. Pilvi tuli yhä paksummaksi. Se oli pian läpinäkemätön melkein auton tuulilasin takana jo. Aavemaista! Tie sentään jotenkin erottui. Valokuvaamaan siinä ei uskaltanut pysähtyä, vaikka miten kovasti teki mieli. Ei kuvassa kyllä mitään olisi näkynytkään.

Vähitellen pääsimme ulos pilvestä. Pääsimme pasaatituulen tuoman pilvimeren alapuolelle. Ylitimme siis tuon rajan.

Autoajelumme halusin lopettaa käyntiin siinä pyhiinvaelluskappelissa, jossa säilytetään ihmeitä tekevää Lumimadonnaa. Kappeli ja kylä, jos siellä on kylä, Santuario de Nuestra Señora de las Nieves, sijaitsee vuorilla neljä kilometriä Santa Cruzista koilliseen.  Olin ajatellut vilpittömästi tutkiskella itseäni; koenko hartauden ja Neitsyen rakastavan voiman. Olimme uteliaita.

Olimme päässeet ulos pilvestä ja tie vei meitä eteenpäin. Reitin piti olla selvä. Outoa oli, ettei pikkupaikkakunnilla ollut nimiopasteita, joten emme päässeet selville siitä, missä milloinkin olimme. Kylät olivat hyvin lähellä toisiaan. Ajoimme harhaan. Meidän olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, mutta jatkoimme suoraan eteenpäin ja jouduimme serpentiinitielle, joka vie alas kaupunkiin. Se oli tie, jota olimme kaikin mokomin halunneet välttää. Kääntyä emme voineet. Karttaan on merkitty seitsemän jyrkkää mutkaan pohjoiseen päin ja kuusi etelään päin. Juuri ennen kuin saavutaan kaupungille, on vielä yksi pohjoiseen, ennen kuin voi taas kaartaa kohti etelää. Ja koko ajan tie vie vuorelta alaspäin merenpinnan tasolle jyrkkää vuoren kuvetta.

Olin hermona. Pentti selviytyi tehtävästi loistavasti. Olisimme päiväsaikaan ehtineet uudemman kerran yrittää Lumimadonnan kappeliin, mutta emme kyenneet, koska olimme yhä pyörällä päästämme. Eikö madonna halunnut meitä tapaamaan itseään ja ohjasi meidät väärälle tielle! Uskoisiko tuota?

Katsoin mitä matkaoppaassa kerrotaan Lumimadonnasta, La Palman suojeluspyhimyksestä: Se on 80-senttinen terrakottafiguuri, joka valmistettiin Flanderissa 1300-luvulla ja tuotiin 1500-luvulla Kanariansaarille, La Palmalle. Kappeli, jossa kuvaa säilytetään, rakennettiin 1600-luvulla paikalle, jolla Marian kerrotaan ilmestyneen. Ostin Lumimadonnaa esittävän postikortin: Mariaa ja hänen lastaan tuskin näkee, sillä hänet on puettu sangen prameaan pukuun. Ihmekös tuo, sillä puku on koristeltu lukuisin jalokivin, joita saamastaan avusta kiitolliset uskovaiset ovat lahjoittaneet auttajalleen.

Retkeily vuokra-autolla oli päättynyt. Pentti soitti autofirmaan ja kertoi haverista. Hänelle sanottiin, etteivät naarmut haittaa. Tulipa hyvä mieli.

Söimme hotellissa iltapäivän eväsaterian. Myöhemmin lähdin kävelylle. Halusin hakea rannalta pari laavakiveä matkamuistoksi.

Illallisella osasin syödä sopivan verran hieman paremmin kuin aiemmin.

Keskiviikkona 2. 2.

Tänään meillä ei ollut muuta ohjelmaa kuin Santa Cruzissa käynti. Aamiaisella on hauska katsella ihmisiä. Enimmät ovat eläkeläisiä tai melkein eläkeläisiä. Lähellä meitä söi pariskunta, joka nauttii kaviaarista ja samppanjasta. Joka aamu kumpikin hakee itselleen tummaa ja punaista kaviaaria ja herra tuo rouvalleen lasillisen samppanjaa. Suon sen heille. Hyvä ruoka on yksi kohokohta matkalla. Mies ja nainen valokuvailevat toisiaan ruokavatien äärellä. Näin he voivat kotona näyttää tuttaville, miten he nauttivat matkallaan. Jos jotkut saapuvat aamiaiselle helleasussa, tietää heidän saapuneen La Palmalle edellisenä iltana. Kyllä he pian huomaavat, etteivät ole pukeutuneet sään mukaan. Tarjoilupöydille tuodaan vaunuilla uusia ruokia lähes päättymättömänä toimena, sillä aterioijia on kahden ison hotellin verran. Henkilökunta on ystävällistä.

Vuorten huipulla oli pilviä. Ja ylimpänä lunta. Bussipysäkille kerääntyi jälleen kaupunkiin lähtijöitä. Bussi tuli melkein täyteen. Kaupunkiin ajattaessa saa ensivaikutelman La Palman komeista maisemista, mikäli on saapunut vasta äsken. Tavattoman hieno näköala merelle ja mutkia sopivasti.

Tänään aioimme käydä fransiskaaniluostarin (Convento de San Francisco) kirkossa ja museoissa, jotka on sijoitettu luostarin rakennuksiin. Kävelimme jälleen pitkin Calle O'Dalya. Näimme tuttikoiran isäntineen. Koiralla oli tänään sininen tutti. Edellisellä kerralla se oli beige.

Halusimme katsastaa San Franciscon kirkon, mutta se oli jälleen kiinni. Museoihin sen sijaan pääsi sisälle. Siellä oli arkeologinen osasto. Se esittelee guanchien kulttuuria: hautoja ja muumioita – guanchit palsamoivat vainajansa – kivisiä työkaluja, ilmeisesti palmunlehdistä tehtyjä koreja, keramiikkaa enimmäkseen siruina. Siellä oli kansatieteellinen osasto. Sisällöltään sitä sivuavat kokoelmat, jotka esittelevät tupakkaan ja silkkiin liittyvää (pien)teollisuutta. Siellä oli luonnontieteellinen osasto, jonka vitriineihin oli täytettyjä eläimiä, erityisen paljon lintuja, sekä suunnaton määrä simpukankuoria. Oli siellä myös maalaustaiteen osasto. Esillä oli maisematauluja ja joitakin oikein hyviä muotokuvia.

On todella merkillistä, miten vähän jää mieleen museokäynnistä. Sitä en ihmettele, jos käynnistä on kulunut pitkä aika, mutta että pari kolme viikkoa riittää haalistamaan kaiken nähdyn muistikuvaksi ilman yksittäisiä esineitä. Ehkä ei tule katsoneeksi keskittyneesti. Ehkä museossakäynti on suoritus, johon matkalla ollessaan ei ole mieltään etukäteen valmistanut.

Museon huoneet sijaitsevat kahdessa kerroksessa tunnelmallisen ristikäytävän vierellä. Keskellä on neliönmuotoinen piha: oikeaoppisen symboliikan mukaisesti siihen on markkeerattu – kivetyin käytävin nurmikolla – paratiisin neljä jokea jotka saavat alkunsa keskellä olevasta lähteestä. Muutaman vuoden ajan olin odottanut pääseväni näkemään tällaisen luostarin sisäpihan. Nyt näin. Sinne on istutettu appelsiinipuita.

Hortoilimme kaupungilla muutaman tunnin. Istahdimme hauskalta vaikuttavaan ulkoilmakahvilaan. Siellä oli huonoa kahvia, joten petyimme.

Palasimme Los Cancajosiin. Ostin kasvikirjan. Ostimme iltapäiväruuat: leipää, juustoa, tomaatteja, hedelmiä, viiniä. Söimme ne parvekkeella. Ei ollut oikein mitään tekemistä. Alkoi olla sellainen tunne, että voisimme vaikka melkein heti lähteä kotiin. Ryhdyin kirjoittamaan matkapäiväkirjan konseptia. Tutkiskelin kasvikirjaa, joka osoittautui sangen kiinnostavaksi.

Illallisella en ahnehtinut liikaa.

Torstaina 3. 2.

Päästyämme alakaupungille hakeuduimme Avenida Marítimalle. Löysimme sieltä kivan katukahvilan. Sellaisia siellä on vierivieritysten. Joimme kahvit ja minä pistelin suuhuni kakunpalaani. Oli etelämaalainen tunnelma. Koska meillä ei ollut mitään tekemistä kaupungilla, palasimme Los Cancajosiin. Ostimme Sparista kotiinviemiset itsellemme ja tuliaiset Anna-Maijalle, joka oli meillä kotimiehenä hoitamassa eläimiämme ja huolehtimassa talostamme.

Nautimme lomamme viimeisen iltapäivän viiniaterian ja ryhdyimme pakkaamaan. Ja kun oli ilta, menimme illalliselle. Vihdoin olimme oppineet syömään sopivan verran, ei juurikaan liikaa.

Perjantaina 4. 2.

Taksi haki meidät hotellin edestä ja vei meidät lentokentälle. Tapasimme siellä vielä kerran mukavan oppaan Outin. Hän kertoi, että tänään oli tulossa kaksi matkustavaista Suomesta. Sääli, sillä La Palma on hyvä lomakohde. He pääsevät suoraan karnevaalihumuun, sillä tulevana viikonloppuna alkaa karnevaalikausi. Santa Cruzissa on silloin tapana sirotella kaikkialle ja kaikkien päälle vauvatalkkia. Outi kehotti meitä saapumaan ensi vuonna uudestaan karnevaalin aikaan.

Lentokoneen lähtö myöhästyi. Paikallisia menijöitä oli aika paljon. Joillakin oli kädessään iso ruskea kirjekuori, jonka tunnistimme röntgenkuvakuoreksi. He olivat ilmeisesti menossa Teneriffalle lisätutkimuksiin suurempaan sairaalaan. Lentokone on todella kuin raitiovaunu tai linjuri, niin kuin Pentti asiaa luonnehtii. Saarelta toiselle ei pääse millään maakulkuneuvolla, ja laivat kulkevat hitaasti ja harvakseen.

Teneriffan lentokentällä joimme viimeiset kahvit Kanariansaarilla.

Kotimatka sujui hyvin. Tosin lentokoneessa on kiusallisen ahdasta. Oikein suurikokoisella matkustajalla on taatusti hyvin tukalaa. Pentti torkkui paljon ja minä kirjoitin matkapäiväkirjan luonnosta inspiraation vallassa. Voisi kai sanoa, että minulla kynä sauhusi.