Teneriffa
– kesän maa: viikko 2
Teksti Maarit
Stenman
Kuvat
Maarit ja Pentti Stenman
Sunnuntai
Sunnuntaina paistoi aurinko. Emme
tehneet mitään erikoista. Nukuimme pitkään.
Söimme aamiaista. Menimme uima-altaan luo. Otimme aurinkoa, mutta
se on minun mielestäni tukalan uuvuttavaa puuhaa. Mieluummin uin –
ja ajattelen mielessäni Kuhmon lomamaisemaa: toinen toisensa takaa
siintävät saaret ja kauimpana keskellä "minun saareni"
ja sen takana kohoavat vaarat. Kuhmon maisema on mieluisampi kuin
uima-altaan reunustat lavitsoilla löhöävine
matkalaisineen. Yritin myös piirtää viuhkalehtistä
palmua, mutta se oli ylivoimaisen vaikeaa. En saa lehtien asentoa
oikeaksi.
Iltapäivällä menimme kaupungille
kävelemään. Ihmisiä oli illalla liikkeellä
mahdottoman paljon, varmaan kaikki puertodelacruzlaiset ja turistit
olivat kaduilla tai ruokapaikoissa. Mekin menimme
syömään, paikkaan joka ei ulkonaisesti näytä
kosiskelevan turisteja. Sisällä oli kuitenkin
kovaäänisiä saksalaisia, eikä se meitä oikein
huvittanut. Ehkä olemme rasisteja. Ruoka, grillattu meriantura
tuoreiden vihannesten kera, maistui silti hyvältä.
Katselimme näyteikkunoita, joissa oli
monenmoista tavaraa. Rantakadulla onnistuimme
välttämään katuvalokuvaajat apinoineen.
|
|
|
Maanantai
Aamupäivällä lähdimme La
Orotavaan, joka näkyy huoneemme parvekkeelta. Matkat teimme
linja-autolla. Aluksi katselimme hiukan kaupunkia ja joimme kahvit. Sen
jälkeen menimme joululahjaostoksille valtion
ylläpitämään taidekäsityökauppaan.
Ostimme keramiikkamukeja ja kaksi kaunista viuhkaa.
Puerto del la Cruzin alakaupungissa, minne
linja-auto meidät toi, emme ehtineet kauaakaan vaeltaa kun
keksimme mennä syömään oppaan kehumaan
Zebra-pizzeriaan. Tilasimme pizzan kummallekin ja saimme
sydämenmuotoiset todella herkulliset ruuat. Söimme
jälkiruuaksi jäätelökakkua, jonka päälle
oli lorautettu rommia ja lusikoitu kermavaahtoa. Hurjan
hyvää!
Vältimme taas katuvalokuvaajat. Katutaiteilijat
ikuistivat muotokuvaa malliksi suostuneista ihmisistä ja
katukaupustelijat kävivät kauppaa. Minulle ostettiin
korallihelminauha ja korallikorvakorut.
Illalla satoi ja menimme aikaisin nukkumaan.
|
|
|
Tiistai
Kirjoitan tätä tiistai-iltana, noin kello
22. Pentti nukkuu jo. Istun sängyn reunalla, ja kun nostan
katseeni ylös, näen vuoren rinteessä tuikkivat lukuisat
lamput. Etäämmältä kuuluu autojen
ääniä. Kuu paistaa, se on vähän puolikuuta
suurempi.
Tänään meillä on ollut
monivaiheinen päivä. Olemme aitoja turisteja, totisesti.
Otimme osaa "Tuntematon Teneriffa" -retkeen saaren pohjoisosaan. Ensin
saavuimme Santa Cruziin, Teneriffan pääkaupunkiin, jossa oli
mahdollisuus "tehdä edullisia ostoksia". Kauppahallissa oppaamme
esitteli eksoottisia hedelmiä ja kasviksia. Ostimme manteleita ja
pähkinöitä ja chirimoya-hedelmiä joita olimme
täällä jo aikaisemminkin syöneet. Satoi, siis
ostimme sateenvarjon: 300 pesetaa eli noin 10 markkaa. Meille
näytettiin ostoskadut, aikaa olisi liki 2 tuntia. Koska
Kanariansaaret ovat tullivapaata aluetta, monet tavarat ovat
täällä varsin halpoja. Pentti haaveili
lyhytaaltoradiosta, hänestä olisi hauska kokeilla
DX-kuuntelua täällä. Sopivaa radiota ei kuitenkaan
löytynyt.
Katukaupustelija halusi myydä "kultaisen"
sormuksen tai kellon. Kauppoja ei tehty.
Menimme kahvilaan kadun vierustalla olevaan
meistä viihtyisään paikkaan. Siellä oli
kaupustelijoita, naisia, jotka myivät mekkoja ja
pöytäliinoja. Yksi heistä katsoi minun olevan sopiva
ostaja, ja hän oli todella itsepintainen. Emme suostuneet
kauppoihin, vaikka pitsein somistettu valkoinen leninki halpeni 2000
pesetasta 1000 pesetaan eli 40 markkaan. Oikeastaan minun teki mekkoa
mieli, sillä se oli aika kaunis. Ainakin viisi muuta naista tuli
myymään meille tekstiilituotteitaan, mutta he eivät
olleet yhtä itsepintaisia.
Juotuamme kahvit ja jätettyämme rahat
pöydälle – emme välittäneet istua siinä
pidempään – lähdimme katselemaan radiokauppoja, joita
kadun varrella oli totisesti paljon.
Poikkesimme kirkkoon, jossa saimme vanhan miehen
oppaaksemme. Hän esitteli meille kohteliaasti espanjaksi kirkon
lukuisia alttareita ja patsaita. Meidän olisi ilmeisesti
pitänyt viipyä kirkossa pyhimysten ja neitsyiden
ääressä pidempään, sillä minulle ei
jäänyt mieleen muita hahmoja kuin Maria, tuskien äiti,
jonka silmissä ja silmien alla kyynelet kiiltelivät.
Katolisten pyhimykset ovat pakanasuomalaisille vieraita.
Palasimme bussille, sillä meidän oli pian
määrä jatkaa matkaa Anagan vuoristoon. Mutta kenet
näimmekään kadulla – naisen, joka oli yrittänyt
myydä minulle valkoista mekkoa. Nyt teimme kaupat 1100 pesetalla,
ja kumpikin oli hyvillään, vaikka nainen olisi varmaan
halunnut ansaita hieman enemmänkin. Hotellissa totesin, että
leninki oli tosiaankin kaunis pitseineen.
Anagan vuoristo Teneriffan koilliskärjessä
on terävähuippuista ja lähes kauttaaltaan kasvullisuuden
peittämää. Maaperä on milloin mustaa, milloin
harmaata, kellertävää, ruskeaa tai suorastaan punaista.
Tie kiemurtelee rinteessä syvän rotkon ja jyrkän
vuorenseinämän välissä.
Lounasta söimme varsin vaatimattomassa
kuppilassa Tagananan kylässä: kasviskeittoa, sekasalaattia,
iso paistettu kala, vahvassa suolavedessä keitettyjä
perunoita kastikkeineen sekä jälkiruuaksi hedelmiä.
Kävimme myös Tagananan Nuestra Señora de
las Nieves (Lumineitsyt) – kyläkirkossa. Kirkon ulko-oven
pielessä istui vanhanpuoleinen nainen, jonka pyysin saada
valokuvata. Tässäkin kirkossa on useita alttareita
pyhimyksenkuvineen. Sekä Santa Cruzin kirkon että
tämän pikkukirkon pyhimykset ja madonnat on kuvattu suurella
tunteella ja hartaudella; monet niistä ovat hyvin kauniita.
Tässä jumalanseläntakaisessa maankolkassa on myös
alankomaalaisen Hans Mendingin maalaus "Kuninkaiden kumarrus". Ulos
tullessamme ovella istuva nainen olisi halunnut myydä minulle
pitsityön. Se oli kai mekon miehusta, ja hän pyysi siitä
500 – 600 pesetaa. Kun en halunnut ostaa, hän huokaisi raskaasti.
En vain tiedä, mitä käyttöä sille miehustalle
olisi ollut.
Tagananasta tie nousi jälleen vuoristoon ja
kiemurteli siellä yläilmoissa. Tähän mennessä
sää oli jo seljennyt aurinkoiseksi. Tie kulki
Mercedes-metsässä, joka muistutti Gomeralla
näkemäämme metsää. Puita ja pensaita oli
tiheässä. Metsässä kasvaa laakeripuita ja
puukanervaa, ja runkoja peittää vihreä sammal. Gomeralla
oli myös naavaa.
Tämä retki oli hullunkurinen, enemmän
ostos- kuin nähtävyyksien katseluretki. Vähän ennen
Puerto de la Cruzia poikkesimme Santa Ursula -nimiseen
kylään. Täällä meidät vietiin
nahkatavarain myymälään, jossa annettiin ryyppy
hunajarommia ja 5 %:n alennus ostoksista. Retkeläiset olivat
innoissaan, ja mekin ostimme kaksi vyötä ja yhden kukkaron.
Kadun toisella puolen oli pieni hajuvesitehdas, jossa kullekin
ojennettiin kaksi strelitsiaa – Pentti ei huolinut – ja sitten
kokeiltiin tuoksuja. Santa Ursulan hajuvedet valmistetaan kukista.
Ostimme pullot äideillemme.
Retken päätyttyä kävin uimassa.
Myöhemmin lähdimme kävelylle, mutta emme alakaupunkiin
tällä kertaa. Kuljimme uutta reittiä, terassia joka
reunustaa jyrkänteen reunalla hotellien riviä. Lenkistä
tuli aika pitkä, kun lopuksi vielä kuljimme katua, jonka
kummallakin puolella on kauniiden puutarhojen ympäröimiä
valkoisia huviloita.
Yöllä satoi rankasti.
|
Anagan niemimaa
|
|
Keskiviikko
Koko päivän oli pilvistä. Teideä
ei ollenkaan näkynyt. Eilen illalla sitä ympäröi
kehämäinen pilvi kuin litteä lakki tai salaperäinen
ufo. Illalla näkyi myös kuu.
Saimme itsemme verkkaisesti käyntiin. Aamiaisen
jälkeen menin uimaan. Optimistisimmat auringonottajat saapuivat
uima-altaan reunamille, kun pilvet näyttivät hajaantuvan.
Mutta ei ruskistaminen onnistunut tänäänkään.
Ruokaostosten jälkeen lähdimme
kävelylle. Valokuvasimme eilen illalla näkemiämme
kauniita taloja. Näimme kolme hurmaavaa kotikissaa. Alakaupungissa
menimme autovuokraamoon varaamaan auton huomisaamuksi ja lähdimme
sitten kohti San Felipen linnoitusta. Nyt näimme
köyhemmän väen taloja vieri vieretysten kapeiden katujen
varrella. Ei ollut täällä kukkivia puutarhoja, vaan
ikävän näköisiä asuintaloja ja kolkkoja
hotelleja ja rakennusmonttuja ja ruotsalainen kirkko. Kulkukissat
eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota.
Linnoitus on nykyisin ravintolana. Sen
ulkoilmaosassa joimme jääkahvit: namia! Aivan
täällä laitakaupungillakin on isoja hotellikolosseja,
mutta sellaisessa en haluaisi asua. Myös rantakadun
lähellä olevat hotellit ovat enimmäkseen kolosseja, yli
kymmenkerroksisia hirviöitä, joiden ikkunoista näkee
viereisen hotellin seinää tai hyvällä onnella
hieman merta. Oli oikea valinta tulla Masaruun, sillä vaikka
hotellimme on hieman syrjässä ja pitkien portaiden
päässä keskustasta, ympäristössä on
avaraa.
Koska meitä taas nälätti, ja koska
syömättä kuitenkin tulisi kova nälkä, menimme
kantapaikkaamme Zebraan, joka ei ole aiheuttanut meille
pettymystä. Zebran toinen ravintola on Masarun lähellä,
mutta jotenkin siellä on noloa, kun tarjoilija palvelee suomeksi.
Alakaupungin Zebrassa oli espanjalaisia asiakkaita. Ihmettelin, miten
paljon he jättivät ruuasta syömättä.
Meidänkin vatsamme tuli totisesti täyteen. Syönnin
päälle oli uuvuttavaa kävellä, mutta onnistuin
sentään pääsemään hotelliimme monesti
mainittujen portaiden toiseen päähän.
Nyt on ilta. Aiomme pysytellä huoneessamme.
Joimme jo iltakahvit. Söimme kakkuviipaleet, chirimoyan
puolikkaat, mangot ja banaanit. Enempää emme taida
tänään jaksaa syödä. Kirjoittaessani
tätä juttua Pentti tutkii Teneriffan karttaa huomista
reittiämme suunnitellen.
|
 Puertolaista oikeinkirjoitusta
|
|
Torstai
Aamulla hieman ennen yhdeksää vuokraamon
mies toi auton. Vaikka Pentti ei oikein ymmärtänyt agentin
"englantia", saatiin paperit täytettyä ja päästiin
rahoista eroon ja turisteeraamaan herraskaisesti.
Reitiksi oli ajateltu Orotavan kautta Teidelle ja
sieltä Los Rodeosiin ja moottoritietä takaisin. Kun sitten
bensa-asemaa etsiessämme jouduimme moottoritietä aika
pitkälle, muutimme kiertosuunnan päinvastaiseksi. Bensaa
saatiin tankki täyteen vaivattomasti – itsepalveluasemia ei
täällä näy – ja matka alkoi. Los Rodeosin
lentokentän luota tie alkoi kivuta hiljalleen Teneriffan
keskusvuoriston selkää seuraillen. Jyrkissä
mäissä ja mutkissa näki, että voimme täysin
luottaa autoon, lähes uuteen punaiseen Rellu 5:een. Kuljettajakin
saattoi sivusilmällä ihailla maisemia.
Pysähdyimme ensimmäisen kerran tarkemmin
tutkimaan metsää Los Raicesin tienoilla.
Täällä oli Franco 1930-luvun alussa punonut salajuoniaan
Espanjan laillisen hallituksen kaatamiseksi. Jätkällä
oli hyvä maku: kauniimpaa metsää saa hakea. Hiljaisuus
oli käsin kosketeltavaa. Puut olivat isoja ja reheviä, ja
aluskasvillisuus puuttuu lähes täysin. Puiden neulaset
kerätään täällä visusti talteen mm.
lehmien kuivikkeeksi, ja aluskasvillisuuden taimet saattavat mennä
siinä mukana. Täällä Esperanzan metsässä
oli kevyttä pilveä, jonka läpi
etäämmällä olevat puut näkyivät
himmeinä kuin vanhoissa japanilaisissa tai kiinalaisissa
akvarelleissa.
Hieman vielä tietä eteenpäin, ja
olimme pilvessä. Siellä täällä näkyi
huikeita maisemia saaren etelä- ja pohjoisrannikolle. Nyt
näytti saaren aurinkovarma eteläpuoli olevan pilvessä
ainakin täällä idässä, kun taas Puerto de la
Cruzin tienoot saivat aurinkoa.
Muutaman upeiden näkymien pakottamien
valokuvaustaukojen jälkeen pääsimme aikaisemmalta
Teiden-matkaltamme tuttuihin karuihin maisemiin. Tie vei meidät
uskomattoman väristen laavaharjanteiden kautta; kasvillisuus
puuttui lähes kokonaan muutamaa pensasta lukuun ottamatta.
Yhdellä harjanteella näimme pari
kirkkaanväristä esinettä, tutka-antenneja vai mitä?
Lähellähän on myös Kanarian tähtitieteellinen
observatorio ja TV-masto. Pysähdyimme tien oheen katselemaan
tarkemmin vuoriston maisemia ja myös syömään
eväitä laavakentällä. Alppiauringosta huolimatta
sai raikas tuuli Maaritin palelemaan.
Kun eväitä oli syöty sen verran,
että kurina lakkasi, lähdimme katsomaan niitä
tutka-antenneja. Kas kummaa: ne olivatkin riippuliitimiä, joista
toinen oli jo ehtinyt leijailemaan rinnettä alas. Edellisellä
viikolla olimme nähneet riippuliitäjän Puertossa aika
lähellä hotelliamme ja nyt näimme sellaisen
lähdön rinteen yläpäässä. Systeemi
näyttää olevan sellainen, että hurjapäät
ajavat autolla Puertosta Orotavan kautta ylös tälle
harjanteelle, josta sitten liitelevät ison putkirunkoisen
kangasleijan varassa tuon yli 10 km:n matkan alas. Huh huh!
Teiden hissin ala-aseman ohitimme kokeneiden
vuoristokiipeilijöiden ylenkatseella: kappas, onpa paljon
turisteja jonottamassa. Itse ajoimme Las Cañadasin kraatterin
reunoille ihmettelemään muiden turistien ohella
merkillisiä kalliomuodostelmia ja laavahiekkakenttää.
Tien varresta löytyi paluumatkalla muutama
mielenkiintoinen kivi (joiden poimiminen on tietysti streng verboten) satojen miljoonien samanlaisten
joukosta, sekä vieläkin kukitettu 1939 kuolleen fasistin
muistomerkki.
Pelkäsin hieman Orotavan laakson jyrkissä tienmutkissa.
Pentin mielestä ei juuri ollut merkitystä, onko tien
ulkopuolella 200 metrin jyrkänne vai tasainen pelto.
Puertoon päästyämme ei kello ollut
juuri mitään, joten lähdimme vielä uutta
merenrantatietä länteen kohti Icodia, ikivanhasta
traakkipuustaan kuulua entistä viinikaupunkia. Icodissa vastaamme
leyhähti etelämaalainen helle. Oli siestan aika ja ilma
seisoi liikkumattomana. Talojen ikkunaluukut olivat kiinni. Söimme
eväiden loppuja varjoisassa vanhan kirkon puistossa (joka
näytti olevan vanhan kaupungin ainoa tasaiseksi pengerretty
paikka) ja ihmettelimme kirkon ympäri
myötäpäivään siestan aikana
käveleviä kaupunkilaisia. Eräs
kirkonkiertäjänainen jopa tervehti penkillä
ihmeissään toljottavia turisteja.
Vastavaloon kohosi reheväkasvuinen jyrkkä
mäki tai vuori, jolla näkyi muutama talo. Maisema oli
autereinen. Näin maiseman kuvana: etualalla korkea palmu,
taustalla lämmintä kosteutta – ehkä se oli vain auerta –
ja siinä rinne ja ylärinteessä talo. Ja heti oikealla
lähellä kuuluisa ikivanha lohikäärmepuu, jonka
mahlaa ennen vanhaan suuresti arvostettiin. Guanchit mm.
käyttivät sitä palsamoidessaan vainajiaan. Mahlalla on
myös lääkinnällisiä ominaisuuksia, joita
eurooppalaiset arvostivat.
Palasimme takaisin vanhaa tietä La Guanchan ja
Los Realesin kautta. Jälleen jyrkkiä rinteitä ja
neulansilmäkaarteita, mutta myös teneriffalaista
viljelysmaisemaa ja paikallisia ihmisiä. Palattuamme Puertoon oli
yhä kuuma ja menin tietysti uimaan. Katsellessani taivaalle
näin peräti viisi liitelijää leijansa alapuolella,
yhtä lukuun ottamatta kaupungin kohdalla.
Odotin suorastaan malttamattomasti Kanarialaista
iltaa.
"Vanha, kanarialainen maalaistalo" osoittautui
suureksi saliksi. Se oli ehkä entinen navetta tai lato tai
varasto. Ateria alkoi mauttomalla peruna-makaronikeitolla. Sitten
söimme ryppyperunoita väkevän kastikkeen kera, ja se oli
aika hyvää. Pääruokalajina oli mehevä
kanankoipi ja porsaankyljys, joita meidän kasvissyöjien oli
vaikea syödä. Kymmenelle hengelle oli varattu salaattia sen
verran, mitä kumpikin normaalisti saamme Zebrassa. Lopuksi
tarjottiin kahvia.
Kanarialaiset laulut ja tanssit ovat vilkkaampia
kuin suomalaiset. Emme nähneet juuri mitään, mutta sen
sijaan kuulimme liiankin hyvin, sillä iso kovaääninen
oli aivan vieressä. Pentin mielestä meksikolaiset eivät
soittaneet ollenkaan niin kuin olisi pitänyt, tai sitten
äänentoistossa oli muuta vikaa. Tanssiorkesteri ei ollut
kovin hyvä ja lattia oli tanssimiseen kelpaamaton.
Oppaan lupaamat hauskat kilpailut olivat miesten
säärishow ja naisten kilpailu viehättävyydessä
ja tanssitaidossa. Minusta se oli typerää. Onneksi
pöytäämme ei ohjelmasta näkynyt mitään.
Täälläkin oli valokuvaajia, jotka
kuvasivat, kun kanarialaistyttö lorotti viiniä turistin
suuhun. Onnistuin sentään estämään itseni
halventamisen. Lisäksi paikallaolijoista otettiin kuvat sombrero
päässä; kuvat kopioitiin ja kehitettiin illan aikana ja
kiinnitettiin hölmöön etsintäkuulutuspahviin.
Meidän pöytämme suomalaisista
kenelläkään ei näyttänyt olevan hauskaa. Sen
sijaan paikalla olevilla englantilaisilla kuului olevan ilo
ylimmillään. Ilmeisesti illan ohjelma oli viritetty brittiläiseen makuun sopivaksi. Suomi on
selvästi vielä liian nuori kulttuurimaa, jotta olisimme
ymmärtäneet keskieurooppalaisen sikailun syvintä
olemusta. Meistä oli vain kiva päästä pois.
|
Icod
|
|
Perjantai
Aamu valkeni kirkkaana, joskin taivas pian peittyi
ohueen utuun. Sää oli hiostava ja jossakin välissä
ehdin käväistä uimassakin. Menimme pankkiin
rahanvaihtoon ja sitten ostamaan diaprojektoria kotiin entisen tilalle.
Sen jälkeen läksimme ruokaostoksille ja kävelylle.
Menimme Taoron mäelle, jossa on Casino Taoron lisäksi useita
hotelleja ja paljon huvila-asutusta. Kaunista seutua.
Jalkani olivat jo aika tavalla väsyneet, kun
istahdimme 2,5 tunnin kävelyn jälkeen Zebraan
syömään. Olimme kauan kirkkopuiston penkillä ruokaa
sulattelemassa. Del Charcon aukiolla joimme vielä
voimanantamiskahvit ja nautimme kesästä. Tajusin, ettei
Teneriffa ole meidän vakinainen olinpaikkamme, vaikka eilen
kiertomatkallamme tuntuikin, että kyllä täällä
voisi elää. En vain tiedä, mitä tekisin, sillä
turistina ei voi olla kuin pienen osan vuodesta.
Teneriffalaiset tuskin osaavat kuvitella, millaista meidän
maassamme nyt on: pimeää ja kylmää, joko
myöhäissyksy tai parhaassa tapauksessa alkutalvi.
Suunnittelimme, mitä tekisimme
tänään. Ensin aamulla menimme kauppaan ostamaan juustoa
ja muutaman chirimoyan, uimme ja lepäilimme, kunnes
iltapäivällä menimme uudelleen alakaupunkiin kahville
Charcon vanhojen puiden varjoon.
Palasimme kello 17:n kieppeillä hotelliin
uupuneina ja hikisinä, sillä päivä oli hautovan
kuuma. Uimme. Istahdimme parvekkeelle lepäilemään ja
juomaan malvasia-viiniä. Siinä istuessamme ilta
vähitellen hämärtyi ja valot syttyivät vuoren
rinteellä. Taivaalla oli pilviä, ei kuitenkaan pahaenteisen
paljon. Oli ukonilma: näkyi salamanvälähdyksiä,
mutta jyrinää ei kuulunut. Lähettyvillä oli
myös ilotulitus, mutta lähempänä rantaa kuin viime
viikolla, joten emme nähneet raketteja.
Yöllä heräsin. Ulkona puhalsi
oikukas, voimakas tuuli, ja taivas oli pilvessä. Tuuli kolkutteli
huoneen ovea. Nukahdin uudestaan.
|
|
|
Lauantai
Kun heräsimme, viimeistä edellisen kerran
Puerto de la Cruzissa, taivaalla oli edelleen raskaita pilviä.
Heikko sade muuttui pian rankkasateeksi. Tätä kirjoittaessani
kello on 14.30 ja sadetta on jatkunut koko päivän. Nyt juuri
taivas on käynyt hieman vaaleammaksi, niin että sateen ja
sadepilvien lävitse näen rinteessä Orotavan kaupungin ja
vuoren harjanteen taivasta vasten. Toivottavasti sää
kirkastuu iltaan mennessä. Elän toivossa.
Emme menneet aamupäivällä
alakaupunkiin. Pentin vatsa oli kipeä, ja hän pysyi
vuoteessa. Kävin läheisessä
supermercadossa ostamassa kotiin vietäväksi oliiveja,
tomaatteja, banaaneja, juustoa, kissanruokaa. Menin vielä sateessa
uimaan.
Pakkaamiset on tehty, pakaasit ovat melkoisesti
lisääntyneet. Meillä on nyt viisi kollia, joista yksi
kassillinen syötävää. Herran jestas, miten paljon
olemme ostaneet.
Jo monta päivää olen halunnut
mennä piirtämään banaanikasveja. Kuvittelin, miten
istuisin viljelmän reunalla. En vain ole kerinnyt. Olin
päättänyt tänään toteuttaa aikeen, mutta
tulikin kova, jatkuva sade.
Kello on nyt lähes 19 lauantai-iltana.
Välillä näytti jo siltä, kuin sää
selkenisi. Vielä mitä! Taivas vetäytyi jälleen
umpipilveen ja alkoi sataa. Pari optimistia ehti jälleen jo
uima-altaalle aurinkoa ottamaan, mutta eivät he kauan siinä
löhönneet. Muutama ihminen kävi uimassa.
Muutaman kerran salamoi ja jyrinöi
iltapäivälläkin, joten aamullinen ukonilma ei ollutkaan
mennyt täysin ohi.
Menin syömään lähellä
hotellia olevaan pizzeriaan, jossa olimme aikaisemmin käyneet
muutaman kerran. Söin pizzan, jossa oli tonnikalaa, rapuja ja
simpukoita sekä sipulia. Hieman petyin.
Nyt on jo aivan pimeä. Vuorenrinteen valot
loistavat. Ei juuri sada. Sateen hieman hellittäessä hetkeksi
yritimme mennä viimeiselle iltakävelylle Puerto de la
Cruzissa, joka on hirmuisen kaukana Suomesta. Koetan
välttää arjen ajattelemista, kun rutiinit taas vaativat
meidät juoksupyöräänsä.
|
|
|
Sunnuntai
Oli taas aurinkoista. Otimme aamulla uima-altaan
reunalla aurinkoa. Huoneen avaimen luovuttamisen jälkeen Pentti
jäi ala-aulaan matkatavaroiden ja kirjansa kera ja minä
läksin piirtämään banaanikasveja. Mielestäni
onnistuin aika hyvin, mikä ilahduttaa minua.
Reina Sofian lentokentällä. Odottavan aika
on pitkä. Meitä on täällä iso terminaalillinen
erimaalaisia ihmisiä odottamassa kotimatkansa alkamista.
Nälkäkin jo on. Vielä on yli 45 minuuttia koneen
lähtöön. Täällä hallissa on voimakas
tilapäisyyden tuntu. On kuin emme enää olisi
Teneriffalla. Tämä halli on neutraalia ei-kenenkään
maata. Täällä eivät huoju Teneriffan palmut
eivätkä banaanikasvien lehdet havise tuulessa. Ei näy
Teiden lumipeitteiseksi muuttunut huippu. Lentokentän
ympäristö, kuten Teneriffan eteläosa muutenkin, on
pelkkää kuollutta kivilouhikkoa, jossa kasvaa vain jokunen
kaktus ja muu mehikasvi. Lohdutonta maata halkovat rotkot. Maa on
kuivaa ja karua, mutta silti siellä täällä on
ihmisasumuksia. Linjurissa joku sanoi, että tarvitaan todella
vilkasta mielikuvitusta, jotta täällä tuntisi
viihtyvänsä.
Voikin tuntua kummalliselta, että turistivirrat
Teneriffalle, vehreän kesän maahan, suuntautuvat juuri
eteläosan autiomaihin rakennettuihin synteettisiin lomatehtaisiin.
Ehkä selityksenä on nykyajalle tyypillinen hedonismi ja
itsekeskeisyys: loman nautintoa ei haeta ihmisen ja luonnon tai
kulttuurin vuorovaikutuksesta vaan kaikkein primitiivisimpien tarpeiden
tyydyttämisestä. Hyvään oloon riittää
lämmin ja aurinkoinen sää, sopivasti ruokaa ja juomaa,
eristäytyminen kohdemaan todellisuudesta ja ehkä satunnaiset
ihmissuhteet muiden turistien kanssa.
Eilinen hurja sade oli kuulemma epätavallisen
raju. Lentokenttäkin meni käyttökieltoon, joten eilen
tulleet lentokoneet laskeutuivat Gran Canarialle, josta turistit
kuljetettiin tänne autolautalla.
Suomessa on kuulemma pakkasta Helsinkiä
myöten. Kaamosajan arki ja työssäkäynti alkavat,
mutta tuntuma lomaan säilyy mukana tuomissamme tavaroissa ja
valokuvissa.
Lentokoneen ruumaan menevät tuliaisjuomat,
projektori, kamera ja ihanat keramiikkatavaramme. Luotamme siihen,
että ne säilyvät ehjinä.
Finnairin lento AY1522 oli myöhässä.
Meidän pitäisi saapua Suomeen aikataulun mukaan kello 1.50.
Kun tulimme Suomeen, kello oli jo 3 ja nukutti hirveästi. Aamulla
pitää lähteä töihin. Kun taksi vei meitä
lentokentältä kotiin, oli sankka lumisade ja seuraavana
päivänä pakastui. Pitäisi ottaa talvivaatteet
esille. Kunhan ensin saisimme kesätamineet pois.
|
|