Reitti jatkui kilometrikaupalla sokeriruokopeltojen halki. Jossakin syrjemmässä oli kuulemma haitilaiskylä, missä sokerinleikkaajat odottelevat uuden sadon valmistumista. Millähän hekin elävät nämä väliajat? Ajatus jonkinlaisesta velkavankeudesta ei ole kaukana. Sokerileikkuun koneellistaminen ei taitaisi olla mitenkään vaikeaa, mutta haitilaiset kai tekevät työn niin paljon halvemmalla. Ja millä nämä tuhannet (tai kymmenettuhannet?) siirtotyöläiset sitten eläisivät? Työläisten asema on todella huono, mutta ehkä sittenkin parempi kuin rajan takana Haitissa.
Kun ohitamme taloja ja kyliä, pikkulapset heiluttavat käsiään innokkaasti ja me auton lavalta takaisin. Näillä seuduilla liikkuu autoja vähän, joten omituisen näköiset kulkuneuvot ovat päivän tapaus. Eivät aikuisetkaan murjota meille. Puerto Platasta lähteneistä autoista pari jää yhteen kylään tutustumaan kanadalaisten rakentamaan vesilaitokseen.
Tie jatkui, nyt aika vetisenä ja savisena. Pienen kahlaamon kohdalla roiskui taas vettä avolavalle ja huomasin shortseissani ison märän läiskän. No, ei hätää, kyllä vesi tässä ilmastossa pian kuivuu ... Seuraavaksi kävimme katsomassa maaseutukoulua, jossa ei kylläkään näin lauantaina ollut oppilaita. Tuolit ja pöydät toivat jotenkin mieleen omat kansakouluajat, vaikka ne eivät mitään umpipulpetteja olleetkaan. Koulun vanha rakennus oli nyt lähinnä PR-käytössä, jossa myytiin mm. Monster Truck -retken T-paitoja arvokkaaseen hintaan koulun hyväksi. Koulun uusi rakennus on saatu aikaan mm. näiden myyntien tuella. Seinällä on Euroopan kartta, joka loppuu suunnilleen Mäntsälän korkeudelle. Ja pihalla varmistuu, että shortsien tahra ei ole vettä, vaan vyölaukusta valunutta hyönteiskarkotetta. ¡Caramba!
Maasto on jatkuvasti samantapaista: melkoisia mäkiä (ei kuitenkaan vuoria), metsää, välillä yksittäisiä taloja tai taloryhmiä, vilkuttavia lapsia ja aikuisia. Paikka paikoin on asutuksen lähellä paljonkin kuningaspalmuja; kerran näin pojan korkealla palmuun kivenneenä. Tiellä on paljon kotieläimiä itikoita paossa. Sonnit ja aasit eivät paljon viitsi väistää isokokoisia ja -äänisiä autoja. Yksi mulli käänsi päänsä vasta kun oli saanut toisen poskensa saviseksi auton etupyörästä.
Tästä eteenpäin ei ole menemistä edes tavallisella maastoautolla. Ylitimme jälleen joen kahlaamon kohdalta. Vettä oli runsaasti, vajaa metri. Vastaranta oli jyrkkä, mutta siitäkin mentiin ylös. Joen takana oli pieni niitty, jonka sateet ovat pehmittäneet. Auton kahdeksan vetävää pyörää siirsivät sen parinsadan metrin mittaisen hetteikön yli. Niityn toista puolta vaelsi aasi ajajineen. Amerikkalaisen ihmeauton lisäksi se taitaakin olla ainoa näille seuduille sopiva kulkuväline. Äskeisestä joesta ei kyllä aasikaan pääse ylitse. Paikallismatkustajamme laskeutuivat ohjaamosta ja läksivät jalan jonnekin.
Paluumatkan alkaessa satoi edelleen, mutta avoautojen varusteisiin kuuluvat onneksi myös sadetakit. Runsaan tunnin mittainen rankkasade oli pehmittänyt niittyä edelleen, mutta vieläkin pääsimme ylitse. Myös joen pinta oli hieman noussut ja metrinen vesi haittasi menoa jo melkoisesti. Keskellä jokea täytyi auton lähteä peruuttamaan ja etsimään parempipohjaista ajoreittiä.
Paluumatka Sosúaan kesti parisen tuntia. Nytkin tien varrella oli 3 kyydin tarvitsijaa, jotka taas ahtautuivat ohjaamoon. Näillä seuduin ei ole minkäänlaisia bussiyhteyksiä, ja aina kun joku on lähdössä autolla kaupunkiin, hän kyselee naapureilta, tarvitsevatko he jotakin kaupungista. Kyytiläiset jäivät pois Los Charamicosin kohdalla, ja ei aikaakaan niin näin jälleen Reef-hotellin portinvartijan yrmeän naaman.