Päivä alkoi erittäin aurinkoisena ja auringonotolle otollisena. Niinpä rannalta ei löytynyt enää vapaata lavitsaa: kaikissa oli joko ihminen tai pyyhe. Maarit asettui uima-altaan luo, mistä löytyikin oikein hyvä paikka palmun varjossa.

Kello on nyt vartin yli kolmen. Jos taivas ei olisi tällä hetkellä melko sakeassa pilvessä, aurinko tavoittaisi Maaritin paikassaan. On hieman nälkä jälleen, joten sämpylä on paikallaan. Maarit huomaa osaavansa aika hyvin olla turisti: Täällä paikan päällä ei koekaan riistävänsä Dominikaanisen tasavallan luonnonvaroja. Ympärillä lojuvat monet matkailijatkaan eivät häiritse. Silti unelmana on autio ihana hiekkaranta taustallaan palmumetsä lintuineen. Tällaisella rannalla kävelisi mielellään ja kuuntelisi pelkästään luonnon omia ääniä. Mutta tällaista olotilaa emme pääse täällä "aavan meren tuolla puolen" kokemaan.

Massaturismi on kuitenkin ekologisesti paras vaihtoehto, kun ihmiset sankoin joukoin matkustavat kaukomaille. Meitä turisteja on vuosittain 700 miljoonaa. Mitä jos jokainen etsisi itselleen oman yksityisrannan?

Monster truck -nimitystä käytetään yleensä niistä älyttömistä isopyöräisistä jättiläisautoista, joilla näytösluonteisesti litistetään henkilöautoja yleisön huviksi. Se on siis tosi huono nimi näille Vietnamin sodan aikaisille amerikkalaisille miehistönkuljetusautoille, jotka on suunniteltu liikkumaan lähes millaisessa maastossa tahansa.

Retki läksi Puerto Platasta, jonne mentiin bussilla. Suomalaisia kiipesi hirviöauton penkeille 13 sekä oppaaksi Mika, jolla oli työstään huikea 3 viikon kokemus. Kuljettajan vieressä oli lisäksi ns. paikallinen opas, joka toimi juomanlaskijana: mukana oli 2 isoa styroksilaatikkoa täynnä jäitä ja  virvoitusjuomia.

Ensin monsterit köröttivät muutaman kilometrin maantietä huimaavaa 40 km/h nopeutta, kunnes  Montellanan kylän kieppeillä käännyttiin Puerto Platan eteläpuolisille maaseudun pikkuteille. Ajoimme sokerinviljelyalueella ja näimme yhdessä kylässä sokeritehtaankin ulkoapäin. Pysähdyimme kylään muutamaksi minuutiksi ja halukkaat voivat tutustua alkamassa olevien lauantaimarkkinoiden myyntikatokseen. Kylänäkymä muistutti yleisilmeeltään Los Charamicosia, jossa kävimme jalkaisin seuraavana keskiviikkona. Katuja taisi olla vain yksi.

Kylän jälkeen käännyimme vielä kapeammalle kärrytielle, jossa oli ensimmäinen joenylitys kahlaamon kautta. Se meni helposti, vettä ei ollut kuin puolisen metriä.

Joen jälkeinen tieosuus oli kyläläisten kaatopaikkana.
Roskiksella leikki pari pikkupoikaa, jotka heiluttivat käsiään iloisesti isossa autossa matkustaville.

Reitti jatkui kilometri kilometrin jälkeen sokeriruokopeltojen halki. Jossakin syrjemmässä oli kuulemma haitilaiskylä, missä sokerinleikkaajat odottelevat uuden sadon valmistumista. Millähän hekin elävät nämä väliajat? Ajatus jonkinlaisesta velkavankeudesta ei ole kaukana. Sokerileikkuun koneellistaminen ei taitaisi olla mitenkään vaikeaa, mutta haitilaiset kai tekevät työn niin paljon halvemmalla. Ja millä nämä tuhannet (tai kymmenettuhannet?) siirtotyöläiset sitten eläisivät? Työläisten asema on todella huono, mutta ehkä sittenkin parempi kuin rajan takana Haitissa.

Kun ohitamme taloja ja kyliä, pikkulapset heiluttavat käsiään innokkaasti ja me auton lavalta takaisin. Näillä seuduilla liikkuu autoja vähän, joten omituisen näköiset kulkuneuvot ovat päivän tapaus. Eivät aikuisetkaan murjota meille.

Retkien tutustumispaikat maaseudulla ovat matkanjärjestäjän kummikohteita, joita matkatoimisto tukee tavalla tai toisella. Puerto Platasta lähteneistä autoista pari jää yhteen kylään tutustumaan kanadalaisten rakentamaan vesilaitokseen.

Meidän autollisemme ensimmäinen kohde oli juustola. Puiden varjostamalla pihalla oli kanoja, kalkkuna, koira, muutama sika pienessä kopissa sekä itse "meijeri": pikkuinen maja, jonka lattialla oli pienehkö puuamme täynnä heraa ja siinä säkillinen juustomassaa. Ympäristön talot tuovat tarvittavan maidon ja annos valmistuu vuorokaudessa. En ole aivan varma, olisinko kovin innostunut tämän juustolan tuorejuustosta aamiaispöydässä.

Tie jatkui, nyt aika vetisenä ja savisena. Pienen kahlaamon kohdalla roiskui taas vettä avolavalle ja huomasin shortseissani ison märän läiskän. No, ei hätää, kyllä vesi tässä ilmastossa pian kuivuu ... Seuraavaksi kävimme katsomassa maaseutukoulua, jossa ei kylläkään näin lauantaina ollut oppilaita. Tuolit ja pöydät toivat jotenkin mieleen omat kansakouluajat, vaikka ne eivät mitään umpipulpetteja olleetkaan. Koulun vanha rakennus oli nyt lähinnä PR-käytössä, jossa myytiin mm. Monster Truck -retken T-paitoja  arvokkaaseen hintaan koulun hyväksi. Koulun uusi rakennus on saatu aikaan mm. näiden myyntien tuella. Seinällä on Euroopan kartta, joka loppuu suunnilleen Mäntsälän korkeudelle. Ja pihalla varmistuu, että shortsien tahra ei ole vettä, vaan vyölaukusta valunutta hyönteiskarkotetta. ¡Caramba!

Maasto on jatkuvasti samantapaista: melkoisia mäkiä (ei kuitenkaan vuoria), metsää, välillä yksittäisiä taloja tai taloryhmiä, vilkuttavia lapsia ja aikuisia. Paikka paikoin on asutuksen lähellä paljonkin kuningaspalmuja; kerran näin pojan korkealla palmuun kivenneenä. Tiellä on paljon kotieläimiä itikoita paossa. Sonnit ja aasit eivät paljon viitsi väistää isokokoisia ja -äänisiä autoja. Yksi mulli käänsi päänsä vasta kun oli saanut toisen poskensa saviseksi auton etupyörästä.

Viimeinen tutustumiskohde ennen ruokailua oli dominikaaninen maaseutukoti ja keittiö Las Espinasissa. Talon vanha mummu oli kuitenkin juuri kuollut, joten kotiin tutustuminen jäi vähiin. Keittiövajassa oli sisäänlämpiävä liesi, jossa porisi jotakin parissa kattilassa. Ulkona ihmeteltiin pihapuissa roikkuvia pyöreitä, meloninkokoisia hedelmiä, joiden kuorista tehdään kulhoja. Matkaa jatkettaessa mukaan tuli pari kyläläistä, sillä edessä olevat tiet olivat huonossa kunnossa.

Tästä eteenpäin ei ole menemistä edes tavallisella maastoautolla. Ylitimme jälleen joen kahlaamon kohdalta. Vettä oli runsaasti, vajaa metri. Vastaranta oli jyrkkä, mutta siitäkin mentiin ylös. Joen takana oli pieni niitty, jonka sateet ovat pehmittäneet. Auton kahdeksan vetävää pyörää siirsivät sen parinsadan metrin mittaisen hetteikön yli. Niityn toista puolta vaelsi aasi ajajineen. Amerikkalaisen ihmeauton lisäksi se taitaakin olla ainoa näille seuduille sopiva kulkuväline. Äskeisestä joesta ei kyllä aasikaan pääse ylitse. Niityn toisella puolella paikallismatkustajamme laskeutuivat ohjaamosta ja läksivät jalan jonnekin.

Tie kiinteytyi vähitellen. Kuljettaja töräytti auton torvella merkin ja pian olimme ruokailupaikan portilla. Täällä tyhjyyden keskellä oli odottamassa iso ruokailukatos joen rannalla. Kolmimiehinen merengueorkesteri soitti ruokamusiikkia. Pian paikalle tulivat muutkin monster-autot turisteineen.

Ruokailun jälkeen oli pari tuntia tyhjää aikaa, jonka olisi voinut käyttää joessa uimiseen, mutta se ei kauheasti kiinnostanut mm. rankkasateen vuoksi. Ehdin nyt ainakin ottamaan muutaman kuvan rehevästä joenvarsikasvillisuudesta.

Paluumatkan alkaessa satoi edelleen, mutta avoautojen varusteisiin kuuluvat onneksi myös sadetakit. Runsaan tunnin mittainen rankkasade oli pehmittänyt niittyä edelleen, mutta vieläkin pääsimme ylitse. Myös joen pinta oli hieman noussut ja metrinen vesi haittasi menoa jo melkoisesti. Keskellä jokea täytyi auton lähteä peruuttamaan ja etsimään matalampaa ja  parempipohjaista ajoreittiä.

Paluumatka Sosúaan kesti parisen tuntia. Nytkin tien varrella oli 3 kyydin tarvitsijaa, jotka taas ahtautuivat ohjaamoon. Näillä seuduin ei ole minkäänlaisia bussiyhteyksiä, ja aina kun joku on lähdössä autolla kaupunkiin, hän kyselee naapureilta, tarvitsevatko he jotakin kaupungista. Kyytiläiset jäivät pois Los Charamicosin kohdalla, ja ei aikaakaan niin näin jälleen Casa Marina Reef -hotellin portinvartijan yrmeän naaman.