Gardajärvi, Verona ja Venetsia

Malcésinen linna Castello Scaligero

Kesä–heinäkuu 1978

Maarit Vallinharju, Pentti Stenman

Lauantai

Matkamme alkoi juhannuksena 1978 Finnairin lentokoneella. Lennon aikana saimme katsella auringonlaskua pilvien yläpuolelta, kunnes tuli pimeää. Alppien kohdalla näkyi etäältä tiheän salamoinnin kajoa. Alppien takana oli Italia, joka aukeni alapuolellamme lamppujen merenä. Valoja näkyi niin paljon, että saattoi tuskin uskoa silmiään. Oli kaunista.

Lentokone laskeutui Veronan lentokentälle, jossa kävi kova tuuli. Passintarkastuksessa riitti passin kulman vilautus, mikä ei tuntunut reilulta, kun Pentillä oli uusi passi ja Maaritillakin vaikka miten monta sivua leimoja vailla.

Vastassa ollut linja-auto lähti ajamaan kohti Gardajärveä, jonka tunsimme vain kartan ja matkaoppaan aurinkoisten kuvien perusteella. Nytkään emme vielä nähneet, millaista seutua järven rannoilla oli. Ennakkovaikutelmamme oli paljon mainonnan ja kuuluisuuden värittämä.

Pimeästä erottui äkkiä järvi, joka kuohui lakkapäisenä ja jonka aallot paiskautuivat myrskyisenä rantakiveykseen. Tie kulki aivan sen äyräällä monessa kohtaa. Tulimme yöllä päämääräämme Malcésineen ja pääsimme majoittumaan hotelliin.

Huone tuntui olevan kovin ahdas, mutta oli sentään parveke järvelle päin. Myrsky kohisi ja kuului helähtelyä, kun purjeveneiden köydet löivät mastoon veneiden kiikkuessa aallokossa. Vastarannalla – ehkä vuorella – näkyi valoja ja taivaalla kirkkaasti loistavia tähtiä. Malcésinen linnan muurit kylpivät valossa.

Hyvää yötä! Aamulla näemme, millaisessa paikassa olemme.

Sunnuntai

Vastarannalla oli todellakin vuoria. Myrsky jatkui. Taivasta peittivät matalalla liikkuvat raskaat sadepilvet. Satoi. Oppaan tiedotustilaisuuteen mentäessä Maarit tunsi lähteneensä matkaan kepulisti varustautuneena.

”Brända tomten”

Päivemmällä menimme kävelylle ja tutustuimme kaupunkiin. Aurinko ei tosin vieläkään paistanut. Löysimme aukion, jolle annoimme nimen Brända tomten, koska sielläkin oli tuuhea kastanja keskellä aukiota ja sitä ympäröivät talot olivat varsin värikkäitä. Turisteja näytti olevan paljon. Kuljimme kapeilla kujilla, satamassa ja rantapromedaadilla.

Malcésine näytti viihtyisältä ja sen kotivuori Monte Baldo huippuineen kunnioitusta herättävältä. Olihan se korkea ja rinteet monin paikoin äkkijyrkät. Kukkuloilla kasvoi sypressejä. Hotelli Capri, jossa asuimme, sijaitsee oliivimetsikössä, kuten monet muutkin kaupungin rakennukset. Vielä emme tienneet, miten paljon oliivipuita näkisimme. Söimme Italian matkamme ensimmäiset etelän hedelmät, kirsikat. Ne tosin taisivat olla kalliimpia kuin Suomessa.

Maanantai

Myrsky oli ohi. Oli aurinkoista ja lämmintä ja tyyntä. Osallistuimme matkatoimiston retkeen, bussimatkaan joka vei turisteja järven ympäri Malcésinesta Malcésineen. Järveä kiertää tie, Gardesana Occidentale & Orientale, joka välillä puikahtaa vuoren kylkeen rakennettuun galleriaan tai umpitunneliin. Tienvierusnäkymät olivat kuin postikortista, etenkin kun nyt aurinkokin paistoi. Lahdenpoukamia, rannoilla idyllisilta vaikuttavia kyliä ja pieniä kaupunkeja, sypressejä, metsää, kukkia ja vuoria. Päivästä tuli kuuma.

Maantietunneli Limonen luona

Parhaiten muistuu mieleen yleisvaikutelma maisemista. Limonessa näimme ensimmäiset sitruunaviljelmät ja Sirmionessa langat, joissa riippui sitruunoita ja appelsiineja. Gardone Rivierassa on hullun kirjailijan ja sotakiihkoilijan Gabriele d’Annunzion Vittoriale-huvila, jota ympäröi suuri puutarha. Siellä on mahtipontista ja suuruudenhullua, eikä se oikein meitä miellyttänyt.

Vittorialen puistosta on komea näkymä Gardalle

Gardan kaupunki on ehkä kaunein järven paikkakunnista. Näimme kylläkin sen ja sen kotivuoren kovin aurinkoisena hetkenä. Gardan rantakioskista sai hyvää jäätelöä.

Sirmione

Sirmione on hieno ja kallis turistipaikka. Sielä on Scala-sukuisten rakentama linnoitus, joka sulkee suojaansa niemeen rakennetun pienen kaupungin. Kuuluisa nähtävyys on roomalaiskylpylän raunio, jota kutsutaan nimellä Grotte di Catullo eli perimätieto yhdistää paikan Catullukseen, runoilijaan.

Sirmionen Castello Scaligero

Päivällisen jälkeen olimme iltakävelyllä Malcésinessa. Rantakadulta siirryimme ylemmäs sairaalan muurin vierestä, ylitimme Itäisen Gardesana-tien ja tulimme mutkittelevalle monin paikoin harmaiden kivimuurien reunustamalle kylätielle, jonka varrella oli etenkin oliivipuita ja tietysti talojakin.

Hyvää yötä. Vastarannan valot jo vilkuttavat. Veden rajassa on pienoinen Campionen kylä, joka sekin on valaistu.

Tiistai

Aurinko paistaa. Jospa nyt menisimme Baldolle, Malcésinen kotivuorelle! Myös sen laella näytti lämpimältä ja päivänpaisteiselta. Ensin kävelimme kuitenkin kaupungille ostamaan matkaeväitä: leipää, viiniä, juustoa ja hedelmiä.

Pentti keksi, että söisimme eväät hotellissa, niin ei tulisi kannettavaa. Siispä katoimme lounaan parvekkeelle, ja nauhuri soitti meille musiikkia.

Lähdimme matkaan. Tallustimme Via Panoramicaa, tietä joka mutkittelee Malcésinen yläpuolella etelästä pohjoiseen. Siinä on mutkia, joiden kohdalta monesti aukeaa tavattoman kaunis näköala järvelle, vuorille ja kaupunkiin. Näkymää kehystävät useasti oliivipuiden lehvistöt.

Poikkesimme Via Panoramicalta jyrkästi nousevalle pikkutielle, joka vei meidät suoraan funivian, köysiradan asemalle. Nyt alkoi uusi nousu koneen voimalla. Ylhäällä tosiaan taivas näytti olevan kirkas ja aurinko paistoi.

Mutta voi: kun pääsimme perille, tuli alhaalta, sieltä mistä mekin, iso tiheän harmaa pilvi, joka sulki kaiken vaippaansa. Hyvä kun näki varpaansa. Lisäksi tuuli tunki jäätävänä kesävaatteiden alle. Lohtua haimme cappuccinosta. Päätimme kumminkin ihailla alppimaisemaa ja ottaa valokuvia. Näimme kukkasia ja ruskeita lehmiä, joiden kellot kilkattivat kodikkaasti. Baldolla vaeltavilla turisteilla, ehkä saksalaisilla, oli asialliset varusteet. Meitä kuitenkin paleli kauan kaupunkiin palaamisen jälkeen.

Keskiviikko

Päivä oli taas aurinkoinen. Olimme ilmoittautuneet bussiretkelle, joka suuntautui Etelä-Tiroliin ja Dolomiittien vuoristoon. Tien alkuosa kulki Gardan rantaa ja sitten halki viini- ja hedelmätarhojen, joita autojen pakokaasut likaavat. Näimme mahtavia vuoria, idyllisiä kyliä laaksoissa, rotkoja ja serpentiiniteitä.

Valokuvaaja herkistyi meissä eritoten ”Hellyyden järven” (missä lieneekin) äärellä, sillä se oli sinisen turkoosin vihreä kuusimetsän ja takana kohoavan vuorenhuipun välissä. Vedenrajasta oli melkoinen kiipeäminen takaisin maantielle. Alppiniityillä kasvoi kukkia, monta kymmentä sorttia.

Illalla päivällisen jälkeen menimme kahville Marion pizzeriaan satamaan. Orkesteri soitti vanhan ajan tanssimusiikkia.

Torstai

Jälleen retkipäivä. Linja-auto vei aurinkomatkalaisia Venetsiaan. Heti perillä näimme, että tungosta tulisi olemaan. Suurta kanaalia ajoimme moottoriveneraitiovaunulla Rialton sillalle. Olipa väkeä. Ei kumma, jos Venetsian pelätään uppoavan, kun turistit siellä parveilevat näkemättä jalkojaan. Rialton luona on turha yrittää katsoa onko kenkien kiilto säilynyt.

Pittoreskilta eli ränsistyneeltä näytti etenkin sivukaduilla ja pikkukanavien varrella. Kauppojen suosituimpia artikkeleita näyttivät olevan Muranon lasitehtaiden tuotteet, vieri vieressä oli kauppoja, jotka myivät Muranon lasia.

Korttien kirjoitusta Pyhän Markuksen torin laitamilla

Erosimme oppaan vetämästä joukosta hyvin pian, koska halusimme kulkea omia teitämme. Pyhän Markuksen torilta löysimme itsemme, koska sinne halusimme. Rihkamakauppiaat möivät kiilteleviä pienoisgondoleita, joita saattoi saada myös mit Licht und Musik und Ballerina. Muutakin krääsää oli.

Venetsian leijona ja hevosia San Marcon parvekkeella

Menimme sisälle San Marcoon, Pyhän Markuksen kirkkoon, joka on kuuluisa esimerkki bysanttilaisesta taiteesta. Basilikan kupolia, seiniä ja vieläpä lattiaa peittävät mosaiikit tekivät meihin suuren vaikutuksen, kuten myös komea Pala d’Oro. Markuksen kirkon katseluun käytimme suuren osan ajastamme.

Pala d’Oro

Ehdimme onneksi myös Dogen palatsiin, jota koristavat tunnettujen mestarien maalaukset. Maalaukset tosin ovat kovin tummia eikä niitä sen vuoksi nähnyt hyvin. Värit ovat kai vuosisatojen saatossa tummuneet. Palatsin tummat sisätilat olivat suuri vastakohta ulkoseinien vaaleille marmoreille ja kevyelle gotiikalle.

Santa Maria della Salute Campanile-tornista kuvattuna

Tavallisista turistikohteista poikkesi hieman se aukio, jolla Verrocchion veistämä määrätietoiselta näyttävä Colleonin ratsastajapatsas seisoo. Kun sinne menimme, ohitimme kapeita sameavetisiä kanavia, joilla oli varsin vilkasta liikennettä: huoltokuljetuksia moottoriveneillä ja vaatimattomilla gondoleilla sekä turistien huviajelutusta hienommilla gondoleilla.

Bartolomeo Colleonin ratsastajapatsas

Ärsyttävän vähän aikaa jäi Venetsian katseluun. Bussi lähti paluumatkalle ison tasangon halki vievää maantietä. Tyynenä lepäävä Gardajärvi oli kuin himmeää hopeaa ja siihen kuvastui kalpeana sumun ja auteren läpi nyt jo laskeva aurinko, joka samaten oli väriltään enemmän hopeaa kuin lämmintä keltaista kultaa.

Perjantai

Sää oli sopiva laivaretkelle. Ostimme retkeilylipun ja astuimme laivaan, joka vei meitä kohti järven eteläpäätä. Myös täksi päiväksi järvelle nousi utua, joka kietoi iltapäivän kuluessa tienoon niin että selvästi näki vain lähellä olevat kohdat. Gardajärven rannat vaativat valokuvaamaan itseään. Nousimme ensimmäisen kerran maihin bussimatkallakin hieman tutussa länsirannan Gardonessa, joka näytti olevan hieno paikkakunta: upeita hotelleja rantakadun varrella ja ylempänä rinteellä loistohuviloita rehevien puutarhojen keskellä. Täällä joimme kalliit cappuccinot.

Koululaisryhmä Gardan laivalla

Seuraavalla laivalla matkasimme takaisin järven yli ja Isola di Gardan ohi pieneen Gardan kaupunkiin, jossa taas ostimme jäätelöä. Kolmas laiva kuljetti meidät uudelleen järven toiselle puolelle Madernoon, jossa meillä oli puoli tuntia aikaa katsella kaupunkia. Seuraava laiva lähti järven toiselle puolelle ja seuraili rantaa Malcésineen asti. Ehdimme hotelliin päivälliselle.

Lauantai

Päätimme kävellä Via Panoramicon päästä päähän. Puolessa välissä ja sopivasti tienhaarassa meidät yllätti aika kova sade. Lähdimme oikaisemaan jyrkästi viettävää, mutkittelevaan ja epätasaisesti kivettyä tietä alas kaupunkiin. Viimeistään nyt selvisi, ettei meillä ollut tällaisille teille sopivia jalkineita. Maarit pelkäsi kaatuvansa, sillä niin kenkien pohjat kuin kivetkin tuntuivat kovin liukkailta.

Tämän tien varrella oli maalaistaloja ja Malcésinelle tyypillisiä oliivipuita. Pentti näki reippaasti mäkeä alaspäin astelevan miehen kädessä paperin, joka ilmeisestikin oli Malcésinen seudun retkeilykartta. Sellainen olisi meilläkin hyvä olla.

Toinen viikko: sunnuntai

Castello Scaligero järveltä nähtynä

Teimme taas laivamatkan, tällä kertaa järven pohjoisosaan. Nyt näimme Malcésinen linnan Castello Scaligeron ja kotivuoren Monte Baldon järven suunnasta. Jäimme pois Limonessa, jossa valokuvaajan viettimme alkoi kiihkeästi elää. Limonessa on monta maalauksellista kohdetta, joita on hauska katsella kameran etsimen lävitse. Talot on rakennettu osaksi rannan lähelle maakaistaleelle, ylempänä niille on kaiverrettu tilaa vuoren rinteestä. Aivan keskustassa on sitruunaviljelmiä, kuten jo kaupungin nimi osoittaa. Täällä ei ollut paljon kävelyteitä, sellaisia kuin Malcésinen alueella. Löysimme sentään sivukatuja ja muurien rajaamia kapeita kujia. Turistit näyttivät liikkuvan vain muutamalla kadulla sataman lähettyvillä.

Istuskelimme Limonen rantakadulla ja söimme eväshedelmiä. Sää oli kääntynyt tuuliseksi, niin että vesi loiskui laiturille ja hameenhelmoja pölläyttelevä tuuli puhalteli rantamuurin aukoista. Samalla kuului huminaa, kuin joku olisi puhaltanut suureen tyhjään pulloon.

Järvi kimmelsi auringossa. Aalloilla pomppien kulki laiva Limonesta pohjoiseen ohi Torbolen kohti Rivaa. Matkalla näimme purjeveneitä ja purjelautoja. Tuuli vei lautoja kovaa vauhtia ja lautailijat näyttivät ponnistelevan pysyäkseen pystyssä. Välillä purje keinahti nurin ja mies molskahti veteen. Ei taida olla ihan helppoa.

Rivassa päätimme syödä pizzat, vihdoinkin tuota italialaista kansallisruokaa. Menimme ravintolaan ja saimme ruokalistan, jossa oli vain alku- ja pääruokia. Emme osanneet pyytää pizzaa, joten söimme täyden aterian. Meni vähän pieleen. Paikaltamme katselimme aallokkona keikkuvaa järveä ja kuuntelimme turistien saksaa. Paikka oli kuulemma saksalaisten suuressa suosiossa. Oli kuin olisimme ravintolassa Saksassa Bodenjärven rannalla.

Riva oli niin arkipäiväisen tuntuinen, ettei se ollut meistä ollenkaan kiva, ei niin mukava kuin moni muu Gardajärven rantakaupunki. Ehkä emme löytäneet sen sielua.

Riva

Ennen Rivasta lähtöä söimme vielä jäätelöt. Jäätelö on Italiassa hyvää. Gelaterian kaukaloissa oli ainakin kymmenen eri sortin jätskiä. Maarit näytti sormella haluamiaan lajeja ja kiirehti sitten satamassa odottavan Pentin luo. Jäätelö oli pehmeää ja niin alkoivat tötteröt heti ulkona valua vohvelille ja vohvelilta noutajan sormille, Maarit ei tiennyt nuollako molempia vai vain toista. Vastatuulikin riepotti jäätelöä, mutta onneksi hukkaan meni vain vähän.

Risteilylaiva ”Italia” saapuu Rivan satamaan

Kotimatkalla läiskähti aalto paatin laidan yli ja kasteli Pentin housut ja Maaritin mekkoakin vähäsen. Loppupäivä Malcésinessa meni laiskotellessa ja luultavasti olimme myös kävelyllä.

Maanantai

Kuuma päivä. Lähdimme aamiaisen jälkeen linja-autolla Veronaan ja tulimme perille parahiksi siestan alkaessa. Kun on siesta, ovat kaikki paikat kiinni, ainakin kaupat ja museot. Käyskelimme joen, Adigen, rannalla ja katselimme, kun se sakean ruskeana virtasi uomassaan. Väri johtuu vuorilta ja laaksoista mukaan lähteneestä humuksesta. Joki tekee suuren kiemuran Veronan keskustassa. Kuljimme joen vartta ohi roomalaisajan raunioiden ja roomalaissillan, joka tosin ei ole alkuperäinen vaan jälleenrakennettu saksalaisten tuhottua 2. maailmansodan lopulla Veronan kaikki sillat. Näimme sillankorvalta Castelvecchion linnan ja sen vieressä Scaligero-sillan kauniin siluetin.

Emme menneet lähempää katsomaan linnaa ja siltaa, vaan poikkesimme mieluummin vanhaan keskustaan. Maaritin teki kovasti mieli kahvia, joten Brà-aukiolla olevan suihkulähteen solinaa kuunnellen joimme kahvia (Maarit) ja olutta (Pentti) markiisikatoksen alla. Vastapäätä oli hieno roomalainen amfiteatteri, jossa kesäisin pidetään oopperanäytöksiä; sesonki ei vielä ollut alkanut.

Piazza delle Erbe

Oli todella kuuma päivä ja olo tuntui vetelältä. Kuljeksimme kaupungilla ja löysimme Piazza delle Erben, josta ruotsalaiset voisivat kai käyttää nimitystä Hötorget. Siellä harjoitetaan torikauppaa suurten aurinkovarjojen alla ja aukiota ympäröivät satojen vuosien ikäiset restauroinnin tarpeessa olevat rakennukset. Kaaren alta pääsimme Piazza dei Signorille, jonka keskellä Dante mietiskellen katselee nykyajan ihmisiä ja isoja rekka-autoja. Tämä on kaunis aukio renessanssirakennuksineen.

Piazza dei Signori

Tietenkin kävimme katsomassa Julian kuuluisaa parveketta, mutta siitä emme ottaneet kuvaa. Pentistä se olisi ollut kornia, eihän tämä parveke mitenkään liity Shakespearen näytelmään. Valokuvaajia kyllä riitti ilman meitäkin.

Veronassa teimme tärkeät ostokset: Baldolle kiipeämiseen soveltuvat kengät. Olimme tyytyväisiä, mutta Maaritin kengät osoittautuivat liian pieniksi ja Pentin toinen kenkä hajosi pian matkan jälkeen.

Palattuamme Malcésineen saimme kuulla, että lämpötila oli 34 ˚C, joten ei ollut ihme, että askel oli Veronassa raskaanlainen.

Tiistai

Ajattelimme harjoitella kävelyä uusilla kumitossuillamme. Läksimme funivian ala-asemalta  kulkemaan vuoren alarinteitä. Tie oli aika jyrkkä, alkuosaltaan meille tuttu aikaisemmasta sadepäiväkävelystä. Ylitimme Via Panoramican ja olimme taas kivetyllä muurien reunustamalla tiellä, jonka varrella on maalaistaloja ja oliivitarhoja. Yhdessä paikassa oli pyhimysalttarin vieressä iso tuore lantakasa ja itse alttarisyvennyksessä oli paljon rojua. Eikö rukoilija ollut saanut mieleistään vastausta ja siksi luopunut jumalan kunnioittamisesta?

Levähdimme polun reunassa niityllä. Jatkoimme kulkua ylemmäs köysiradan väliasemalle ja St. Michelen kylään. Matkaa kertyi muutaman tunnin ajaksi. Pentti tutki ahkeraan ostamaansa Malcésinen alueen retkeilykarttaa.

St. Michele on maalaiskylä aivan Malcésinen yläpuolisella rinteellä. Sieltä lähdimme toista tietä alaspäin kaupungille. Pentti oli luullut, ettei Maarit jaksaisi kävellä ja oli siksi suunnitellut Baldo-retken sillä tavalla, että Maarit ajaisi funivialla ja hän kävelisi. Nyt tästä suunnitelmasta saattoi luopua, mutta varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin nousta vuorelle varovaisesti: ajamme ensin köysiradalla St. Michelen väliasemalle ja kävelemme sieltä ylös.

Tällä toisella viikolla satoi joka päivä ainakin vähän. Ehkä ihmisille piti antaa jokapäiväinen sade, jota välillä ukkosen jyrinä tehostaa. Lisäksi puhalteli tuuli milloin pohjoisesta, milloin vuorilta tai Limonen suunnalta järven takaa. Silloin ei Gardajärvi näyttänyt siniseltä peililtä, johon pilvetön taivas kuvastelee kuten postikorteissa. Itsensä grillaajia varmaan pilvet ja sade haittasivat. Pentti ja Maarit eivät ottaneet aurinkoa juuri lainkaan, kun oli muutakin tekemistä.

Keskiviikko

Saimme loistavan näytteen säiden vaihtelusta. Aamulla herätessämme oli pilvistä. Taisi olla se päivä, jolloin alimmat pilvet riippuivat matalalla aivan järven yllä, ehkä alempana kuin parvekkeemme. Ne olivat hyvin harmaita ja märkiä pilviä.

Aamupäivän pilvipoudalla lähdimme kaupungille, mielessä kotiin viemiset. Kiertelimme Malcésinen kauppoja, joista useimmat myyvät matkamuistoksi sopivia tavaroita. Muranon lasia on täälläkin melkein kaikissa kaupoissa, eri värisiä ja eri kokoisia maljakoita ja rasioita ja pulloja ja kulhoja ja helyjä ja koriste-eläimiä. Maaritin kovasti ihastelemat keramiikkaiset käyttö- ja koriste-esineet on koristeltu yleensä kukka-aiheisin kuvioin. Italialaisilla on – tai he otaksuvat turisteilla olevan – kovin koristeellinen maku. Myytävänä on myös mm. koristeita, jotka ovat realistisen näköisiä tai joskus ehkä ihannoituja kukkalaitteita keramiikasta ja hienosta posliinistakin. Myös maalattuja, ihmisiä ja tilanteita karikatyyrisesti esittäviä pienoispatsaita oli saatavilla. Helyjä naisten kaunistukseksi oli kosolti, kumma kun yksikään niistä ei tullut mukaan Suomeen. Askeettisempaa linjaa edustavat onyksiset esineet, esimerkiksi tyylikkäät shakkilaudat nappuloineen.

Roinaa venetsialaisen kaupan ikkunassa

Mitä löysimme: Pentin siskolle vanhan näköisen, hieman naivistisen maalatun puu-ukon, Rainille puiset kukkaornamentein koristetut munakupit, Maaritin äidille keramiikkamaljakon. Pentti jätti ostosajatukset hautumaan.

Myös lounaseväitä taisimme ostaa. Oleskelimme hotellissa varsin paljon ja tarkkailimme säitä. Pilvet eivät jättäneet Gardajärven pohjoispäätä rauhaan ja toivoimme vuorelle nousulle hyvää säätä. Kaunis niemi, jota sangen mielellämme katselimme parvekkeelta, oli taas uudennäköinen. Sen ilme muuttui säiden ja vuorokaudenajan mukana. Nyt alkoi taas sataa. Vettä tuli kaatamalla ja niemi oli merkillisen vaalean vihreä. Järven vastarannalla kohoavat vuoret jotka näkyvät siluettina kotiniememme sivuitse, peittyivät nyt sateeseen näkymättömiin. Järvi aaltoili vihertävänä ja lakkapäisenä. Puhkesi ukonilma ja salamat löivät järveen niemen luona, tai pikemminkin sen takana. Oli myrsky ja tuntui juhlalliselta, kun luonto näytti voimaansa.

Myrskyä seurasi nopeasti taivaan kirkastuminen. Pentti jäi lepäilemään ja Maarit läksi hankkimaan pienen ostoksen; ajatuksissa oli pieni sammakko Pentille. Lasikaupasta sitten löytyi pieniä vihreäselkäisiä ja valkeamahaisia lasisammakoita, joista viisi sai luvan muuttaa kaupan hyllyltä Pentin hyllylle.

Syötyämme päivällisen lähti Pentti ykskaks mitään sanomatta laskeutumaan hotellilta pieniä portaita. Maaritin kysymykseen, mihin nyt matka, Pentti vastasi että copalle. Maarit sanoi haluavansa villatakin ja meni hakemaan. Alhaalla sataman kahvilassa Pentti tilasi italiaksi kaksi specialcoppaa. Aurinko oli vastarannan taivaalla vuoren yläpuolella ja laskisi pian. Limonen suunnalta puhalsi tuuli. Meillä oli suuret ihanat copat, joissa oli jäätelöä, kermavaahtoa ja mansikoita. Coppa on hyvää, mutta ehkä se sopisi paremmin keskipäivän helteeseen. Viluisina emme viipyneet kaupungilla pitkään.

Torstai

Uskomaton, mutta ei kovin surullinen tarina Monte Baldolle kiipeämisestä eli käynnistä Cime di Ventraria katsomassa; omin käsin muistiin merkitty eräältä tästä uhkayrityksestä elävänä selvinneeltä:

Malcésinen köysirata kuljettaa vaunussaan turisteja jatkuvasti ylös Monte Baldolle, joten vuorella käyntiä ei sinänsä ihmeeksi noteerata. Opas tiesi kuitenkin kertoa huhusta, jonka mukaan pari viikkoa aikaisemmin oli joku suomalaispariskunta peräti omin jaloin kiivennyt Baldon huipulle asti. Kaikkea hullua sitä joidenkin päähän pälkähtää!

Vastoin kaikkien kunnollisten ja järkevien ihmisten lomanviettotapoja lyöttäytyi retkikunta Maarit & Pentti torstaiaamuna uhkarohkealle matkalle kohti hurjia rinteitä ja henkeäsalpaavia korkeuksia. Elintarvikevarastoja hankittaessa totesi 40 % retkikunnasta (painolla mitattuna) jalkineensa sopimattomiksi odotettavissa oleviin ankariin rasituksiin. Kulkuvälinekysymys saatiin helposti järjestymään malcésinelaisessa kenkäkaupassa. Funivian asemalle vaellettaessa saatiin myös 60 %:a retkikunnasta haitannut sadetakkikysymys pois päiväjärjestyksestä.

Urhea retkue oli jo aikaisemmin kävellyt reitin alkupään omin jaloin, joten turvautuminen köysiradan apuun oli nyt perusteltua. Funiviamatkan aikana ainakin 60 % retkikunnasta silmäili halveksivasti köysiradan vaunuun tunkeutuneita turisteja, jotka todennäköisesti tulisivat rappeutuneeseen tapaansa nousemaan vuorelle koko matkan vaunussa velttona seisoskellen. Tyypillisiä keskieurooppalaisia. Surkuteltavia olioita!

Köysiradan väliasemalla retkikunta jäi pois vaunusta. Matkaa radalla jatkavat turistit katselivat retkikunnan jäseniä ehkä ihaillen.

Turvanaan Malcésinen vuorikiipeilijäyhdistyksen laatima kartta retkikunta ryhtyi etsimään sopivaa reittiä ylös. Ensimmäiset parisataa metriä tosin taivallettiin väärää reittiä. Polku oli kuitenkin antoisa. Sen varrella sijaitsevasta pittoreskista italialaisesta lantakasasta retkikuntalaiset nimittäin saivat seurakseen kärpäsparven muutaman kilometrin matkalle. Tunkion takaa retkikunta yhytti varsin hyvän, jopa ajoneuvoillakin kuljettavan tien, joka jatkui aina viimeiseen reitin varrella olevaan kylään asti.

Jyrkillä rinteillä kasvava tuuhea metsä oli paikoin kuin satukirjan rekvisiittaa: synkkien runkojen ja oksien välistä ei suotautunut valoa kameralle riittävästi edes keskipäivällä. Hieman keskipäivän jälkeen retkeläiset saapuivat vuorella vaeltavien suojaksi ja vuoren uhrien muistoksi rakennetulle tukevalle katokselle. Retkikunta päätti nauttia lounaan tässä Il Signor -nimisessä paikassa. Samalla alkoi myös kärpästen ennakoima sade, jonka vuoksi lämmittelyhyppelyn ohella katselimme Baldolla tapaturmaisesti kuolleen 5 huimapään muistolaattoja. Suunnilleen 40 % retkikunnasta osallistui Il Signorin lävitse lirisevän purosen raivaus- ja ruoppaustöihin.

Sateen loputtua retkeläiset lähtivät jatkamaan vuoren uhmaamista. Signorin jälkeen seuraava etappi oli jyrkänteen päällä, kartassa nimeltään Co di Crat. Tästä näköalapaikasta näkyi nyt lähinnä pilviä. Parisataa metriä Cratilta eteen- ja ylöspäin  löytyi tienhaara. Oikeaan johti mutkaton tie köysiradan pääteasemalle, vasen haara vei kuululle Cime di Ventrarille, josta reittiselostus lupasi maalauksellisia näkymiä. Kartta varoitti puutteellisesti merkitystä reitistä, joka olisi osittain vain vuorikiipeilyvarustein kuljettavissa. Takaporttina vasemmanpuoleisella reitillä oli toinen tienhaara, josta voi pahan paikan tullen päästä kiertämään Baldon huipulle.

Cassalen tienoita

Retkikunta suuntasi vasemmalle, vaikka n. 40 % vaikutti epäilevän reittivalinnan järkevyyttä. Tien varrella 1300 metrin korkeudessa oli pieni parinkymmenen rakennuksen kylä, Cassale. Vaikka matkaa täältä Malcésinen keskustaan on linnuntietä vain vajaat 5 km, kyläläisten täytyy olla melko eristyksissä. Volkkarin romu tien vieressä osoitti, että autollakin kylään pääsee tarvittaessa.

Cassalen jälkeen tie hävisi ja reitti oli vain vuoristoniityn halki johtava ura. Retkeläiset kävelivät sateen jäljiltä märässä kukkameressä, erilaisia kasveja oli lukemattomia. Vaihtoehtoiseksi reitiksi ajatellun tien haaraa ei näkynyt, lienee kasvanut umpeen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kohti salaperäistä Cime di Ventraria. Mieleen tuli jo, tuleekohan eteen sellainen paikka, että pitää palata samoja jälkiä takaisin.

Puolentoista kilometrin korkeudella retkikunta nautti loput eväistä ja tyhjensi vettyneet kenkänsä niityllä istuen. Pilvet vaelsivat alapuolella, mutta sään selkiinnyttyä järven eteläpääkin häämötti kymmenien kilometrien takana.

Näkymä Gardajärven pohjoispäähän

Polku kiemurteli ylöspäin, kunnes loppui ja Cime di Ventrar alkoi. Selvisi kaksi asiaa: (1) Cime di Ventrar on todella huiman maalauksellinen ja (2) se on rotko, jonka syvyydestä kohoaa mahtavia kalliopylväitä. Tämän jylhän kauniin näkymän lisäksi silmiä hiveli maisema järven pohjoispäähän ja kaukaisille lumipeitteisille vuorille.

Cime di Ventrar

Retkeläisten tutkittua mahdollisuuksia selvitä rotkon ylityksestä ehjänä selvisi lopulta, että reitti meni onneksi rotkon reunoja myöten tasaisena ja helppokulkuisen näköisenä polkuna. Retkikunnan kevyempi osapuoli tunsi kuitenkin niin suurta vastenmielisyyttä polun vieressä olevaa rotkoa kohtaan, että jouduttiin valitsemaan uusi reitti.

Pioneja Baldolla

Loppumatka n. 45 ˚ kulmassa viettävää kostean liukasta vuoriniittyä pitkin oli sitten retken raskain ja vaarallisin osuus, mutta sekään ei lannistanut urheata ja karaistunutta retkikuntaa. Kasvilajien määrä väheni huippua lähestyttäessä, mutta kukkien runsaus oli jatkuvasti mykistyttävä. Huipulla olivat kuitenkin ankara ilmasto, laiduntavat lehmät ja ennen kaikkea köysiradalla saapuneet hunnilaumat tehneet tuhojaan.

Retkikunta palasi alas funivialla. Kerskailua pääsi heti tuoreeltaan kuulemaan työpaikkamme Seppo seuralaisineen. Tässä vaiheessa cappuccinokupillisten ääressä pulpunnutta voitonriemua hillitsi vain hyvin vähän se, että Monte Baldon korkein huippu Valdritta (2218 m) jäi kruksaamatta – tällä kertaa.

Kävelyreittimme ylös Baldolle on piirretty punaisella. Kartassa pohjoinen on vasemmalla.

Perjantai

Voi voi sentään: matka on pian lopussa ja kohta alkaa paluu kotiin. Jalkoja ei kumma kyllä väsyttänyt. Olimme ostoksilla: kaksi filigraanimaljakkoa, toinen äiti Stenmanille ja toinen Maaritille. Maarit sai myös kivisen munan.

Kaupungintalon sisäpihan portti

Illalla läksimme kävelylle. Menimme Via Panoramicaa järven pohjoispään suuntaan. Maisema oli maalaista, maalaistaloja oliivipuiden varjossa ja tien vierustoilla liikennemerkkejä, joihin oli maalattu lehmän siluetti. Käännyimme jonkin mutkan kohdalta Navenen vanhalle tielle, mutta suuntasimme kohti Malcésinea. Tie vietti ja maisema oli vieläkin maalaisempi. Kellot kilisivät ja kylän koirat haukkuivat meitä. Hämärsi. Hämärsi enemmän.

Oli viimeinen iltamme Gardajärven tienoilla ja se tuntui surulliselta. Viimeisen kerran kävelimme Malcésinen kapeilla kaduilla sataman seuduilla turistien joukossa. Seppo riensi luoksemme houkuttelemaan iltapizzalle. Olihan se mukavaa Marion pizzeriassa.

Lauantai

Viimeiseksi matkapäiväksemme olimme suunnitelleet laivamatkaa ja vuorelle nousua köysiradalla. Mutta eihän niistä mitään tullut.

Pakkaamista, viimeisiä ostoksia, Malcésinen linnan valokuvaamista, syömistä, kävelyä, odottelua, kunnes bussi tuli ja vei meidät lentokentälle.