Tunisia: matkavaikutelmia

Huhtikuu 1996

Maarit Vallinharju-Stenman

Talvi 1996 oli runsasluminen, kylmä ja hyvin, hyvin pitkä. Aloimme jo väsyä siihen. Koska edellisen vuoden lopulla olimme saaneet veronpalautusta, saatoimme mekin, rakennusvelalliset, matkustaa viikoksi etelään.

Matkakohteemme oli Tunisia : Pohjois-Afrikka olisi todella hyvin erilainen paikka kuin koti-Suomi. Nauttisimme kesästä ja hipaisisimme aivan toisenlaista kulttuuria. Tunisia kuuluu niihin maihin, joihin Suomesta matkusti turisteja suurin joukoin ainakin 1990-luvulla. Eikä maksanut ylettömän paljon.

Tutkiskelimme esitteitä. Halusimme kaupunkiin emmekä erilliseen, ympäröivästä elämästä eristettyyn hotellisiirtokuntaan, vaikka se olisikin hiekkarannan äärellä. Näin olisimme, jos emme suorastaan paikallisen elämänmenon keskellä, niin ainakin lähellä sitä ja saisimme siihen jonkinmoisen tuntuman. Valitsimme esitteistä Soussen, Tunisian itärannikolla Hammametinlahden rannalla sijaitsevan kaupungin ja sieltä hotellin, jonka kerrottiin olevan lähellä keskustaa.

Varasimme matkan. Ostimme matkaoppaan, sillä halusimme tietää Tunisiasta enemmän kuin esitteet kertovat. Sitä siis tutkimaan. (Perillä opas oli vaikuttunut siitä, että meillä oli tuo kirja muassamme. Eivätkö ihmiset opiskele matkakohdettaan?)

Sousse

Saavuimme Sousseen huhtikuun alkupuolella jätettyämme tyttäreni tyttärineen kotimiehiksi. Pikkuveli oli vielä äitinsä vatsassa, joten äidillä – viimeisillään – oli melko tukalat oltavat, vaikka huollettavina olivat ainoastaan Mirri-kissa ja akvaariokalat ja ruukkukasvit. Peni-koira oli koirahoitolassa.

Hotellin ikkunanäkymä

Hotellimme osoittautui isoksi turistikolossiksi muiden samanlaisten joukossa. Emme esitteen numerotietojen perusteella tällaista osanneet kuvitella. Onko meillä huono hahmottamiskyky? Sopeuduimme kuitenkin. Huoneestamme ei parin sadan metrin päässä oleva meri näkynyt muuten kuin vinosti parvekkeelta kurkottamalla. Mutta olimme kävelymatkan päässä keskustasta ja se oli hyvä. Tuota kävelymatkaa oli kuitenkin jalat väsyttävän verran, siis muutama kilometri.

Rantaa myötäili – ei kuitenkaan keskikaupungin kohdalla – leveä rantakatu ja sitä pitkin oli miellyttävä kävellä. Vieressä oli turkoosinsininen Välimeri ja komea hiekkaranta, ilman uimareita, sillä vesi ei ollut lämmintä. Siinä joutui ohittamaan rakennustyömaan, kun jokin tontti oli päätetty laittaa tuottavampaan käyttöön: rakennettiin hotellia. Ymmärsimme, että taatelipalmut ja muu kasvillisuus saivat väistyä. Ehkä koko hotellien täyttämä ranta pitkälle pohjoiseen päin oli aikoinaan ollut palmumetsikköä. Ehkä paikalla oli kasvanut myös oliivipuita. Tietenkään kaikkia puita ei ollut kaadettu, sillä muuten tienoo olisi ollut kovin kolkkoa, ei lainkaan matkailijoita houkuttelevaa.

Hotellin puutarhaa

Hotellia ei sovi moittia, vaikka se olikin valtava majoitus- ja ruokintapaikka. Parvekkeeltamme näimme vilkkaalle kadulle ja sen toiselle puolelle, jossa asui paikallista väestöä. Vastapäätä tuuletettiin ahkerasti vuodevaatteita. Katoilla oli pyykinkuivauspaikat. Ja jos liikenteen pauhulta kuuli – ja auringonnousun aikaan ainakin kuuli – miten kilometrin parin päässä olevan moskeijan minareetista kutsuttiin ihmisiä rukoilemaan. Tuskin siellä kuitenkaan muessin kiipeili minareettiin, vaan kutsu kävi kaiuttimella.

Kun parvekkeelta katsoi alaspäin, sai ihailla kukkivan mimosapuun pieniä keltaisia kukkapalloja, joita oli paljon. Sitä en muista, leijailiko niiden hyvä tuoksu meidän ylhäisen kerroksemme korkeuteen. Ja kun katsoi vielä alemmas, näki hotellin omaan taimistoon. Hotellissa oli töissä useita puutarhureita, ainakin viisi. Puutarha, meren puoleinen piha, oli kaunis taatelipalmuineen ja muine koristekasveineen. Tässä viheriässä puistikossa oli uima-allas, jossa kukaan ei uinut. En edes minä. Vesi oli altaassa näet kylmää kuten meressäkin. Jotkut sentään ottivat aurinkoa. Sisällä olevassa altaassa oli epämiellyttävän lämmintä vettä ja siihen oli sekoitettu klooria niin paljon, että sen haju leijaili vastaan heti hotellin vastaanottoaulassa, josta portaita myöten pääsi uima-altaalle ja ulos. Siinä ei tehnyt mieli kokeilukerran jälkeen polskutella.

Soussessa on asukkaita muutama kymmenen tuhatta. Sen ydin on vanha keskusta, muurien ympäröimä Medina. Turisti kokee sen ennen muuta kauppapaikkana, vaikka kauppakuja on vain pieni osa vanhasta kaupungista. Medinassa on moskeijoita ja muita julkisia rakennuksia, mutta ennen kaikkea se on asuinalue.

Medinan kujia

Basaarissa ei juuri uskalla pysähtyä katselemaan, sillä kauppiaat ovat hyvin innokkaita ryhtymään kaupantekoon. Raha on täälläkin otettava sieltä, missä sitä on, eli rikkailta turisteilta. Rantabulevardilla kiertelevällä kengänkiillottajapojalla oli ovela taktiikka: kengän kiillotuksen hinnaksi hän ilmoitti etukäteen sikäläisen normaalitaksan, suunnilleen 50 meikäläistä penniä. Kiillokkeen käytöllä olikin sitten jo moninkertainen hinta. No, onneksi poika osasi suhtautua huumorilla kitsaaseen turistiin. Oleskelumme loppupuolella uskaltauduimme basaarissa ostoksille. Matkamuistoksi jäi kauniin punainen kaftaani, joka pitkällisen tinkimisen jälkeen vaihtoi omistajaa. Kauppias ei tästä kaupasta näyttänyt olevan ollenkaan iloisen näköinen.

Soussen Ribat

Ribatiin sen sijaan saimme vapaasti mennä; ribat on linnoitettu luostari, jonka munkit olivat omistautuneet ns. pyhien sotien käymiselle. Ribateja on siellä täällä Tunisiassa ja muuallakin Pohjois-Afrikassa. Menimme Soussen n. vuonna 800 rakennetun ribatin raunioille ja nousimme ylempiin kerroksiin. Sen Nador-tornista oli hyvä näköala kaupungille ja etäämmällä sinisenä lepäävälle merelle.

Kasbahin katolla: siivouspäivä

Kävimme myös Kasbahissa, linnassa joka on rakennettu 800-luvun puolivälin paikkeilla. Sen tornista kuuluu olevan kerrassaan huikeat näköalat. Minulle täällä oli tärkeää, että oli mahdollisuus nähdä islamilaiselle maailmalle tyypillinen puutarha. Kasbahissa on kaksi puutarhaa, pieni ja iso, mutta melko vaatimattomia ja karuja ne ovat.

Kasbahin puutarha; edessä tyhjä vesiallas

Kaarikäytävien ympäröimä pieni puutarha on aika lailla haipunut mielestä – muistia ei ole tukemassa kunnon valokuvia, koska kokonaisuutta ei pystynyt ikuistamaan meidän kamerallamme. Isosta pitkänomaisesta puutarhasta on selkeämpi muistikuva, koska se mahtui kameran silmään aika hyvin. Siellä on vesiallas, joka käyntimme aikana valitettavasti oli tyhjänä joidenkin töiden takia. Se avautui oikeaoppisesti neljään suutaan, tällä tavalla jäljitellen paratiisin neljää jokea. Puiston perältä pääsi kahvilaan, jossa nautimme makoisat appelsiinituoremehut.

Koska teimme matkamme keväällä, kukkia oli Soussessa – ja etelämpänäkin Tunisiassa – runsaasti. Kaupunkia koristivat, ainakin hotellien luona, kukkaistutukset. Kukkia oli joutomaillakin, mm. viereisen hotellin takapihalla keltaisia markettoja. Jääpäivikkejä muistuttavat kukat olivat istutuksissa suosittuja, samoin kehäkukat ja pelargonit, ja mitkä lienee tuntemattomat lajit. Erikokoisin ja erivärisin kukin kukkivat mehevälehtiset maksaruohot ovat Tunisiassa yleisiä. Taitavat oikeastaan olla luonnonvaraisia kasveja. Mimoosapuita ja -pensaita ei sovi unohtaa. Niitä näki jopa Saharan pohjoislaitojen jokimaisissa syvänteissä.

Jasmiinipensaita somistivat huumaavasti tuoksuvat pienet valkoiset tähtikukat. Niiden nuppuja pujotettiin lankaan ja tällaisia ketjuja kuten myös pieniä pyöreitä kimppuja tarjosivat jotkut myyjät herroille, jotta he voisivat lahjoittaa sellaisen naisseuralaiselleen. Muistan vitivalkoiseen asuun pukeutuneen miehen joka hyvin rakastettavasti esitteli jasmiininkukkaketjuja. Minulle ostettiin jasmiininkukkakimppu kaupustelevalta pojalta.

Taatelipalmun kukkia

Hotellimme puutarhassa tutustuimme taatelipalmun kukkiin: latvassa olevan lehtikimpun tyvessä oli kukkahuiskiloita ja niissä pienen pieniä kolmiterälehtisiä maitokahvin värisiä kukkia, joita oli joukoittain varissut maahan. Palmuissa oli samanaikaisesti useassa kehitysvaiheessa olevia kukintoja, suojaavista ”tupista” hedelmiin. Meren läheisyydessä hedelmistä ei kuulemma tule kelvollisia. Hyvät makoisat taatelit ovat peräisin Saharan lähellä olevilta sisämaan keitailta, jossa ne kypsyvät kuumassa ja vähäsateisessa ilmanalassa ja josta ne päätyvät ulkomaanvientiin, Suomeenkin. Taateleita, ”valon sormia”, tuotetaan erityisesti Tozeurin seudulla, palmujen maassa.

Retki Saharaan

Unikoita kivenkolossa El Djemissä

Soussesta olisi omin päin voinut tehdä pieniä retkiä. Kirjamme esitteli hyviä lähikohteita, mutta emme kokeilleet taitoamme matkustella yksin. Ei viikossa oikeastaan kovin paljon ennätä. Toisaalta, Karthagon raunioille en halunnut mennä. Tunisiassa olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa nähtävää roomalaisajalta. Sen sijaan kävimme Saharan laitamilla. Ajelimme pienen porukan kanssa pari päivää pikkubussilla ja sekin oli aikamoinen kokemus Soussen ulkopuolisesta Tunisiasta. Katselimme maata auton ikkunasta kaksi kokonaista päivää ja jalkauduimme aina välillä. Mitä etelämmäksi pikkubussimme joukkoamme kuljetti, sen lämpimämmäksi tuli ilma, lopulta lähes tukahduttavaksi. Pullotettua vettä kului runsaasti.

Teiden vierustoilla oli alkumatkasta valtavia oliivipuuviljelmiä; Tunisia on merkittävä oliivien ja oliiviöljyn tuottaja. Paikoitellen olivat oliivipuiden alustat punaisinaan unikoita. Jälkeenpäin harmitti, etten tullut pyytäneeksi pysäyttämään linja-autoa oliivipuumaiseman viereen. Olisin mielelläni katsonut lähempää ja ottanut muutaman valokuvan kauniista viljelymaisemasta.

El Djem

Kun sitten menimme katsomaan roomalaisten rakentamaa El Djemin amfiteatteria, olin enemmän kiinnostunut osittain raunioituneessa rakennuksessa näkemistäni kasveista. Täällä oli unikoitakin! Varmaan samoja kuin oliivipuiden alla. Amfiteatterin edessä parveili miehiä myymässä diakuvien rimsuja, joissa kuvat kaiketi esittivät amfiteatteria. Amfiteatterin luona oleva kylä näytti melko viheliäiseltä, vaikka ihmisistä ei ollut puutetta. Emme totisesti olleet ainoat, jotka olivat Saharan-matkalla. Varsinaista massaturismia meille! Matkalla kamelilla ratsastamaan.

Ajoimme Sfaxin lävitse ja pysähdyimme seuraavan kerran komealle merenrannalle Maharesin lähelle. Siellä täällä rapistui käyttämättöminä erilaisia huvittelurakennelmia muistoina suurista, toteutumattomista turismisuunnitelmista. Viereisen Sfaxin asukkaat sentään kuulemma käyvät täällä, mutta nyt oli liian kylmää, vain parikymmentä astetta.

Komeakukkainen maksaruoho Maharesissa

Päivätauolla pysähdyimme pieneen kylään, joka on oppaiden mukaan kuuluisa mausteiden kauppapaikka. Ehkä se oli El Hamma, ehkä jokin muu. Ei siis kuin kiertelemään ja mausteiden myyjää etsimään. Ties vaikka saisi kuinka halvalla. Aika läheltä löytyikin kauppahalli, jossa oli myynnissä kasapäin mitä eksoottisimpia makuaineita. Siispä nyt edullisille ostoksille! Pysähdyimme yhden pöydän luo, ja hetkessä oli myyjä – enemmän poika kuin mies – kauhomassa mausteita pussiin. Ennen kuin olimme saaneet kunnolla suumme auki, oli edessämme puolen tusinaa maustepussia ja myyjän avoin kämmen. Ostokset kun piti vielä maksaakin, ilman tinkimisvaraa. Kolme-neljä muuta nuorta kauppamiestä oli ympärillä varmistamassa, etteivät turistit vain yritä livahtaa ostamatta. Siispä maksoimme mitä pyydettiin.

Kahvilassa lohduttauduimme limonadilla ja tirkistelimme viereisen pöydän vakavaa lautapeliä. Maustekaupan aggressiivisuus harmitti pitkään. Sousseen palattuamme totesimme, että samat mausteet olisi valintamyymälästä saanut paljon halvemmalla.

Kameleontti poseeraa oppaamme käsivarrella

Parasta kaksi kokonaista päivää kestäneellä matkallamme olivat pysähdykset, joissa pääsimme keitaalle. Tällaisia mahdollisuuksia oli pari. Keitaalla oli vehmasta. Täällä näki paikallisen viljelytavan käytännössä: taatelipalmun alle oli istutettu jokin pensas ja sen alle vuorostaan vielä matalampia viljelykasveja. Keidas jolla viivyimme vähän pidempään, oli hiekka-aavikon ympäröimässä syvänteessä ja sitä halkoi pieni joki, jonka pohjalla oli jonkin verran vettä.

Yksi poika halusi vaihtaa Suomen rahaa Tunisian rahaksi ja sitten jollakin tekosyyllä taas päin vastoin. Tätä vanhaa huijaustemppua hänen täytyisi kuitenkin harjoitella vähän enemmän, sillä saldo jäi loppujen lopuksi meille plussan puolelle. Toiset pojat halusivat myydä meille kameleontteja. Keitaalla olisin halunnut viipyä pitkään.

Matmata
Matmatan seudun maisemat ovat kuin Kuussa, mutta keväällä sielläkin kukkii

Matmatan kylä tunnetaan maahan koverretuista luola-asumuksistaan. Kävimme tällaisessa kodissa ihmettelemässä. Keskellä kaivomainen piha, muutama metri kanttiinsa, ja tämän seiniin kaivettuja yksittäisiä pienehköjä huoneita. Aika viihtyisää ja hyvin siistiä. Ja kesäajan paahteessa epäilemättä viileämpää kuin maan päällä. Luolat eivät nykyään kuitenkaan kuulemma enää ole asuinkäytössä, lukee matkaoppaassa. Kävely kraatterimaisen asunnon luo ja sieltä pois antoi jälleen tilaisuuden katsella paikallisia luonnonkasveja: kaktuksia, ehkä viikunakaktuksia, ja maksaruohoja ja muutakin ruohoa.

Matmatalainen luola-asumus

Mitä etelämmäksi ajoimme sen karummaksi kävi luonto. Keväinen vehmaus vaihtui aroksi ja vähitellen aavikoksi, kuin huomaamatta. Mimosat kukkivat täälläkin. Sinne tänne oli istutettu palmuntaimia.

Ohitimme kyliä. Hyvä kun laitimmaiset talot eivät olleet hautautuneet hiekkamyrskyjen tyrskyihin. Jossakin kohden oli tielläkin pieniä hiekkakinoksia. Aurinko jo oli matalalla horisontin yläpuolella. Taivas ei ollut kirkas, auringon kohdalla oli rusehtava punerrus ja siluetteina taivasta vasten näkyi sillä täällä muutaman palmun ryhmiä.

Kun saavuimme El Faouarin autiomaahotelliin, oli jo pimeää, joten emme tienneet millaiseen maisemaan olimme saapuneet. Hotellissa oli useita 1-kerroksisia rakennuksia; sivummalla näkyi olevan vuoteita myös teltoissa, ehkä paikallisväriä kaipaaville matkailijoille. Turisteja oli suuri lauma, ja sen takia illallisen tarjoilu oli täysin kaoottista. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän. Syötyämme menimme nukkumaan. Aamulla olisi vuorossa kamelilla ratsastaminen, jota odotin vaikka ehkä enemmän odotin kameleiden ja aavikon näkemistä ja sitä että saisin lähikosketuksen aavikkoon omilla jaloillani ja voisin ottaa hienoa, lähes tomumaista hiekkaa käteeni.

En ollut aivan varma, nousisinko kamelin selkään, sillä aikaisemmin olin ratsastanut ainoastaan karusellihevosella. Kameli on kovin suuri eläin. Jotenkin siinä sitten kumminkin kävi niin, että jouduin tuon korkean erämaan laivan kyytiin.

Tuntui vähän lapselliselta, kun meidät ennen ratsastusta suostuteltiin pukeutumaan arabialaistyyliseen kauhtanaan ja sitomaan pään suojaksi huivin. No leikkihän koko ratsastusretkikin oikeastaan oli, joten roolipelin asu oli sikäli paikallaan. Illuusio olisi ollut täydellisempi, jos kamelien taluttajatkin olisivat pukeutuneet asianmukaisesti eivätkä suosittuun popliinitakkiin.

En kehdannut pyristellä vastaan, kun totinen kamelintaluttaja tarjosi minulle mahdollisuuden nousta eläimen selkään. Se oli makuulla mutta kun olin istuutunut satulaan, se nousi jaloilleen. Ensin se ojensi takajalat ylös ja väkisinkin tuli olo, että suistun sen kaulan vierestä maahan. Krampinomaisesti tarrasin kiinni satulan nuppiin, ja ohjastaja piti tarkasti huolen siitä että pidin varmasti kiinni. Ehkä näytin pelokkaalta. Kyllä minua oikeastikin aluksi hieman pelotti, kun lähdettiin kulkemaan.

Minun kameliani taluttavalla miehellä oli toinenkin kameli. Parikseni en saanut Penttiä vaan toisen suomalaismiehen. Oli kuin meillä olisi ollut sanaton sopimus, että olisimme mahdollisimman hiljaa. Pari kommenttia lausuimme, mutta kuiskasimme. Luulen että hän halusi samalla tavalla kuin minä saada pikku retkestä irti mahdollisimman paljon, edes pienen elämyksen. Kun oli hiljaa ja kun aistit olivat avoimina, saattoi tämän pienen aavikolla pistäytymisen aikana saada aavistuksen Saharan luonteesta. Jalkauduimme vähän matkan päässä. Tietenkin olisin halunnut olla aavikolla pidempään. Olisin halunnut kokea paikan täydellisen hiljaisuuden ja ehkä myös yksinäisyyden maisemassa jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja taivas. Totta kai tiedän, että Sahara on julma paikka kun se julmaksi äityy: paahtavaa kuumuutta ja hiekkamyrskyä. Sekin olisi voinut olla kiva kokea, mutta jossakin turvallisessa paikassa. – Näiden pienten pettymysten huipuksi myös auringonnousu Saharassa oli peruutettu: taivas oli umpipilvessä, josta jopa tippui muutama sadepisara niskaamme.

Palattuamme sinne mistä olimme lähteneet oli pieni ratsastusretkemme päättynyt. Maksaa piti tietylle miehelle, joka meille näytettiin. Hän oli siis taluttajien pomo. Mieluiten olisimme antaneet omille oppaillemme koko maksun, ei vain riksaa. Nyt ennätin katsella ympärilleni. Olimme keitaan äärellä, mutta sitä ympäröi korkea aita, niin että ainoastaan palmujen latvat näkyivät. Siellä oli ilmeisesti kylä, missä kamelit ja niiden ajajat asuivat.

Suolajärven rantaa
Hiekkaruusuja kaupan

Suuren Suolajärven, Chott El Jeridin, ylitimme hyväkuntoista maantietä. Etelän suunnalla näkyi jokin epämääräinen kangastus, vaikka kuumuus ei vielä aamupäivällä ollut läheskään huipussaan. Keskellä tyhjyyttä oli lepopaikka virvokekojuineen ja myyntipöytineen. Päämyyntiartikkeleina olivat hiekkaruusut, hiekkaisesta suolavedestä kiteytyneet isot kukkamaiset muodostumat. Ympäristö oli kuin järvimaisema keväällä tai syksyllä: lähellä rantaa kymmenisen metriä avovettä ja sen jälkeen suolasta kiteytynyt jäämainen kuori.

Hotellin puiston keidasvehreyttä

Paluumatkalla pääsimme odottamatta jälleen suurelle keitaalle. Tozeur on kuuluisa paitsi taateleistaan myös erikoislaatuisesta tiiliarkkitehtuuristaan. Kaupunki oli laajan keidasalueen laidassa. Pistäydyimme siellä varsin hienossa hotellissa asialla ja menimme sen jälkeen hotellin puistoon. Puisto on itse asiassa osa keidasta.

Tozeurin vanhan osan tiilirakennuksia

Tozeur oli siinä mielessä hauska kaupunki, etteivät torin ja kauppahallin myyjät käyneet iiliäisen tavoin matkustavaisen kimppuun. Ostin appelsiineja. Mutta muuten jouduin siellä pelon valtaan, kun Pentin kanssa lähdimme katselemaan millaiselta kuuluisat tiilikuvioin koristellut talot näyttävät. Linjurimme oli pysäköitynä vanhan kaupungin kulmilla. Kuljimme kapeita kujia pitkin eikä asemakaava näyttänyt ollenkaan selkeältä. Emme olleet menneet kuin muutaman sataa metriä, kun minua alkoi pelottaa. Pelkäsin ettemme löytäisi pois ja että meidät ryöstettäisiin. Vai mitä lienen pelännyt. Se ei ollut järjellä käsitettävää pelkoa. Oliko se pelkoa kohdata vieras kulttuuri? Ei se ainakaan johtunut siitä että Tozeur, karavaanireittien päätekohta, oli aikoinaan ollut merkittävä orjakaupan keskus. Orjat oli tuotu syvältä Afrikasta. Tätä synkkää historiaa en ajatellut Tozeurin kujilla. Pelkoni oli oikeastaan ristiriidassa sen kanssa miten hyvältä minusta oli näyssäni tuntunut.

Millaista kansaa näimme?

Kauppias elättää perhettään tällä rihkamakaupalla El Djemissä

Kauppiaat, joiden näkemistä matkailija ei voi välttää, olivat työtään hyvin aktiivisesti hoitavia miehiä. Hotellin tarjoilijat olivat miehiä. Siivoojat naisia. Lähellä olevassa valintamyymälässä, josta ostimme itsellemme ruokatarpeita, oli työssä naisia. Monet kaupungilla näkemämme naiset olivat ostoksilla olevia perheenäitejä. Hyvin usein he olivat pukeutuneet vaaleankeltaiseen suureen kangaskaitaleeseen, joka oli nostettu pään suojaksi. Oikeastaan se peitti koko vartalon. Minulla on sellainen muistikuva, ettei tällaista olisi ollut nuorilla naisilla. Sousselaisneidot ehkä olivat ainakin tässä asiassa ”moderneja”. Se ehkä antoi heille illuusion vapaudesta, kuin he olisivat yhteiskunnallisesti tasa-arvoisia miesten kanssa.

Äiti lapsineen Soussen rautatieaseman lähellä

Tunisian entinen pitkäaikainen presidentti Habib Bourguiba kuuluu kieltäneen naisilta hunnun käytön. Huntuhan ei suoraan pohjaudu esim. Koraaniin, vaan perinnäistapoihin. Näimme pienen matkamme aikana, ettei suositus oikein ollut mennyt läpi. Paitsi nuorilla kaupunkilaisnaisilla. Lähellä Saharaa osui silmään jopa muutamia täysin mustiin kaapuihin verhoutuneita naisia, joiden kasvoista näkyivät vain silmät.

Sousse

Maalaisia varmaankin olivat naiset, joilla oli päänsä suojana vyötärön alapuolelle ulottuva muun värinen kuin vaaleankeltainen suuri huivi sekä lanteilla jonkinlainen kietaisuhame, jonka helman alapuolelta saattoi vilkkua toinen hame. Toisinaan usein raidallinen vaateparsi oli melko tumma, mutta toisinaan helakanpunainen. Tällä tavoin pukeutuneita naisia näki jopa Soussessa. Ehkä he olivat kaupunkiasioilla käyviä maalaisia tai sellaisia kaupunkilaisia, jotka tunsivat olonsa kotoisemmaksi perinteisessä asussa.

Näkemämme miehet olivat pukeutuneet länsimaalaisittain – paitsi kamelintaluttajien päällikkö joka esiintyi kansallisessa asussa. Joillakin niistä miehistä, jotka veivät meidät ratsastusretkelle aavikolle, oli päällään popliinitakki. Varsinkin Saharan laitamilla miehet olivat usein kietoneet päähänsä huivin tai sitten huivi oli kaulan ympärillä: huivi on varmaan hyvinkin tarpeen jos ilmassa on pölyä tai hiekkaa. Monesti huivi oli ns. palestiinalaishuivi, joka ehkä onkin yleisarabialainen vaate. Vanhemmat miehet näköjään panivat päähänsä punaisen fetsin.

Tozeurin daameja

Kerjäläisiäkin oli. Se ei kai ole outoa, sillä heitä on varmaan – jos ei kaikkialla niin ainakin melkein kaikkialla. Mieleeni on jäänyt Matmatassa turistien näkösälle asettunut nuorukainen, jolla oli vain yksi jalka. En ymmärrä, miksi ei antanut hänelle mitään, sillä muutoin annoimme kolikoita useille pyytäjille. Mutta toisaalta minun almuni tuskin olisi häntä parempaan elämään auttanut, antanut mahdollisuutta vaikkapa opiskeluun.

On selvä, ettei viikon turistimatkalla voi saada juuri minkäänlaista varmaa käsitystä jonkin maan yhteiskunnallisista ja poliittisista oloista. Emmehän äkänneet edes Soussen keskustassa sijaitsevaa vankilaa.

Entä sitten kulttuuri? Soussessa osuimme kahden kirjakaupan kohdalle: anti oli varsin vaatimatonta. Ehkä Soussessa on taidemuseo. En tiedä. Arkeologisessa museossa kävimme, mutta näkemämme on haihtunut mielestä. Lomaviikkomme viimeisenä iltana meitä onnesti kun satuimme menemään pieneen ravintolaan, jossa oli ohjelmaa. Siellä ei ollut muita turisteja kuin me vaikka se oli melkein vastapäätä valtavaa hotellia jossa asuimme. Ensin siellä esiintyi tanssijatar. Myöhemmin paikalle ilmaantui laulaja joka säesti itseään luutulla. Hän oli hieno taiteilija, jota ravintolayleisö selvästi arvosti. Saimme kuunnella ainakin tunnin verran tunisialaista taidemusiikkia, ma’lufia, jossa lauluilla on keskeinen sija. Saimme sellaisen vaikutelman, että paikalliset ravintolavieraat (mukana naisia miesseurassa, kuten minäkin) olivat saapuneet nimenomaan laulajan vuoksi.

Turismista

Turismi Tunisiassa on paljon ajatteluttanut minua. Ja viime aikoina yleisemminkin, sillä se ei ole kovin ekologista eikä matkankohteelle pelkästään siunaukseksi. Massaturismi on kuitenkin suotavampaa kuin jos kaikki 700–800 miljoonaa vuosittaista matkalaista tekisi matkansa omin päin. Tätä ajatellen ei voi tuomita sitä, millaista laumatouhua se on esimerkiksi Saharan laitamilla.

Kaupan edusta Saharan laitamilla. Pullotetuilla juomilla on menekkiä ainakin turisteille.

Tunisia on yksi niistä maista joissa vettä on erittäin vähän. Veden niukkuus on suuri ongelma. Sen vuoksi ei ole kovin hyvä, että turismille uhrataan vesivaroja. Turismi kasvaa jopa kuivimmilla seuduilla, sillä Saharan keitaat ja hiekka-aavikko kameleineen kiehtoo matkailijaa, joka ei aiemmin oli moista maisemaa kokenut. Maanviljelijät ovat joutuneet vaikeuksiin – ja pahimmin ne koskevat tietystikin köyhimpiä. Kasteluvesi on pumpattava aina vain syvemmältä eikä kaikilla ole kalliisiin kastelujärjestelmiin varaa. Heille ja heidän taatelipalmuilleen ja vihanneksilleen on käynyt tai käy huonosti. (Vesiongelmaa selostaa ansiokkaasti mm. Baedecker’s-matkaopas.)

 

Iltarusko hotellin katolla

Ajattelen myös sitä kamelia jonka näimme Tozeurin autiomaaeläintarhassa. Kameli näet juo pullosta Coca-colaa ja se näyttää useimmista matkailijoista olevan hauskaa. Minusta se on eläinrääkkäystä, kamelin pitää saada vettä. Sentään se pääsee iltaisin aavikolla jaloittelemaan ja se tuntuu minusta hyvältä. Toivottavasti eläintarhan eläimiä esitellyt mies puhui totta. Tai ehkä tämä ahdistaa vain sellaista ulkopuolista turistia, joka ei tiedä mitään kohdemaan ihmisistä eikä eläimistä. Kaikkein luonto- ja ihmisystävällisintä olisi varmaan pysyä kotona. Ja tutustua kaukaisiin maihin kirjoja tukemalla ja sopivia elokuvia katselemalla.