2 Mona Leon elämänvaiheet ja taiteellinen toiminta

– satutytöstä satuteatterin taiteilijaksi

Kun Mona Leo vuonna 1951 perusti nukketeatterinsa Helsingfors Dockteater – Helsingin Nukketeatteri, hän ryhtyi sellaiseen, mikä oli hänelle uutta ja monellakin tavalla arvaamatonta: ”När jag startade min teater år 1951, skall Gud veta, att jag inte hade en aning om vad jag störtade mig ini”.[1] Hän olisi kenties valinnut toisen keinon hankkia elatus itselleen ja lapsilleen, jos olisi tiennyt, miten vaikeaa kaikki tulisi olemaan, olkoonkin että työ nukkien ja lasten parissa oli henkisesti hyvin antoisaa. Onnettominta, mitä ihminen Suomessa voi tehdä, on perustaa nukketeatteri ja koettaa sillä ansaita jokapäiväinen leipänsä. Tämän sai Mona Leo oppia.[2]

Nyt, kun nukketeatteriajoista on kulunut useita vuosia, Leo on saanut etäisyyttä teatteriinsa. Hän katselee hieman ihmetellen nukkejaan ja ajattelee; olenko minä nuo tehnyt, nehän ovat kauniita.[3] Kun hän nykyisin, jo poissa ammatista, puhuu satuteatteristaan, hän mielellään näkee asiat salaperäisinä: on kuin hän ei itse olisi sitä luonut, vaan kuin sen hahmot olisivat syntyneet, ilman että hänellä olisi tapahtuneeseen osuutta. On kuin jokin näkymätön voima olisi ohjannut hänen kättään. Tuo suuri voima, joka auttoi häntä, vaikka hän vuonna 1951 ei vielä ollut siitä täysin tietoinen, oli ”näkymätön käsi”: ”Det dröjde ett par år innan jag blev säker, och började känna att min osynliga hand fick hjälp av en osynlig hand”.[4] Tuo ”näkymätön käsi” pani hänet valmistamaan nukkeja, satuhahmoja, ja niistä yksinkertaisesti tuli teatteri’.[5] Nykyisin Leo käyttää mieluummin ilmausta satuteatteri puhuessaan omasta nukkenäyttämöstään. Häntä harmittaa, jos hänet sijoitetaan samaan joukkoon muiden suomalaisten nukketeatterilais­ten kanssa: ”Jag vill bara säga dig, Marit, alla dessa som nu är dockkulturella fortsätter inte mitt arbete. Jag vill inte kallas Finlands dockteatrars pionjär: Det fanns dockteatrar före mig av samma klass som de som nu spelar. — Men Mona Leo var och förblir en engångsföreteelse man må tala bra eller illa om henne.” [6] Hänen mielestään Helsingfors Dockteater syntyi erillään kaikesta muusta suomalaisesta nukketeatteriharrastuksesta.[7]

Miten Mona Leon nukketeatteri syntyi? Hän vastaa, että se oli hänen kohtalonsa: ”Sex år före jag alls drömde om detta underliga yrke och inte ens hade n$got som helst intresse för dockteater hände det en gång att jag fick som en för mig då helt oförståelig impuls: ’Hur underbart att resa med marionetter ”. [8]Kohtalokas sysäys tuli keramiikkataiteilija Birger Kaipiaisen luona. Tämä oli ripustanut kattoon enkelipaperinukkeja. Ne eivät jättäneet Leoa rauhaan vaan saivat hänet uneksimaan suuremmoisesta teatterista; hän näki itsensä julistamassa rauniokaupunkien ihmisille hyvyyden sanomaa: ”Kunde det omöjligaste bli verklighet? Borde man inte dra ut i ruinvärlden (kriget var just slut då) och låta alla ärkeänglarna tala direkt till människohjärtana..” [9]

Nukketeatteri ei tuolloin, 1940-luvun puolivälissä, kuitenkaan syntynyt. Ystävät nauroivat Leon innolle ja ihanteellisuudelle,[10] joka arvattavasti vaikutti epärealistiselta ja naiiviltakin. Olihan juuri päättynyt hirvittävä sota kaikille todistanut, ettei maailmassa ole rakkautta ja hyvää tahtoa, olkoonkin että tykit nyt olivat vaienneet. Hänen innostuksensa laantui, ja ajatus seitsemän arkkienkelin mysteeriteatterista tuntui täysin mahdottomalta to­teuttaa.[11] Leo ei edes uskonut osaavansa muovailla ja veistää, ja sitä paitsi hänellä oli kylliksi muutakin tekemistä. Vasta 1951, jolloin hän joutui vaihtamaan alaa, hän palasi ajatukseen nukke­teatterista. Hän tarvitsi uuden ammatin ja valitsi nukketeatterin. Taiteilija kun oli, hänelle tuskin tuli mieleenkään jokin käytännön ala. Mutta Leosta tuntuu, ettei hän itse ruvennut muovailemaan. Näkymätön käsi pani hänet työhön, ja vaikka nukketeatteri olikin hänelle uutta, niin suurin osa sen vaatimista erillisistä taidoista oli hänelle entuudestaan tuttua. Nukkien teatterissa nuo taidot yhtyivät. Koska hänellä lisäksi on paljon luovaa mielikuvitusta ja herkkä kyky lähestyä ja ymmärtää ihmisiä, eritoten lapsia, hän onnistui uudessa työssään varsin hyvin.

Kertoessaan elämänsä vaiheista Leo mainitsee ensisijaisesti sel­laista, jolla on kosketusta satuun.[12] Satu on ollut hänen lapsuu­tensa suuri elämys, eikä se ole myöhemminkään hellittänyt otettaan hänestä. Satu on ruokkinut hänen mielikuvitustaan ja hänen taipu­mustaan romanttisuuteen ja elämän tarkoituksen pohdiskeluun. Luul­tavasti ei erehdy, jos sanoo Leon aina koettaneen rakentaa sadun maailmaa ympärilleen. Sadun haltijattaren taikasauvan kosketuksen aavistaa melkein kaikessa, mitä hän on vuosikymmenten saatossa luo­nut, oli se sitten kuvin koristettu pöytälevy ja sohvan selkänoja, kimaltelevilla lasinpalasilla päällystetty lampunjalka tai taulu, jossa metsä henkii salaperäistä rauhaa tai kultaisen loisteen ympä­röimä madonna hymyilee hiljaista hymyään.

Leo lienee eläytynyt satuun voimakkaammin kuin ihmiset yleensä:

”Sagan har alltid levat inom Mona Leo”.[13] Sadun valta vahvistui, kun hän 1951 perusti nukketeatterinsa ja pääsi siinä tulkitsemaan satuja ja niiden sanomaa. Sadusta tuli osa hänen elämäänsä. Hän kirjoittaa: ”Ja, jag har återkallat min barndoms prinsessa, min drakdödarhjälte,…. Jag har återvänt till en förlorad dimension och vågat dra bort förhänget, som avstängde mig från en lustgård i ljus och glädje.. Tillsammans, med en alltid jublande barnaskara, har jag upplevat stunder av overklig verklighet i det sanna även­tyrets land.” [14] Virikkeen lähtökohtana olivat lapsuuden elämykset: ”Ur barndomens sagoböcker kom de [satujen hahmot] tillbaka till mig just sådana jag drömt dem som liten flicka”.[15]

Leo teki teatterissaan näkyväksi sisäisen näkemyksensä sadun maa­ilmasta. Jo kesällä 1952, kun nukkenäyttämö ei ollut vielä toiminut vuottakaan, hän oli pyrkimyksessään onnistunut: ”Här öppnar sig för barnen en förtrollad sagovärld. Undersköna prinsar och prinsessor, lustiga kungar, sjåpiga hovdamer, elaka häxor och hemska troll hämtade direkt ur barnens egen fantasivärld tar här levande gestalt inför deras ögon, talar, rör sig och handlar mot en bakgrund av paradisiska lustgårdar, strålande slottsgemak och hemska och skräm­mande hålor.”[16]

Mitä pitemmälle aika on kulunut, sitä syvällisemmin on Leo sadun sanoman ymmärtänyt. Kaikkeen kätkeytyy hänen mielestään merkittä­vyyttä, jota nykyajan sadunlukija ja satunäytelmän katselija ei edes aavista.

Mona Leon elämänvaiheista

Mona (Monica) Leo syntyi professori Robert Ehrströmin[17] ja Eugenie Aurora (Lilli) Frassettin[18] neljästä lapsesta toiseksi vanhimpana ja ainoana tyttärenä 26. päivänä huhtikuuta 1903. Hänen lapsuutensa ympäristö oli täysin ruotsinkielinen.[19] Suomen kieltä ei edes tarvinnut osata, koska Helsinki, Ehrströmien kotipaikka, oli vuosisadan alussa lähes tyystin ruotsinkielinen. Suomalaisetkin, joiden kanssa säätyläinen joutui tekemisiin, osasivat jonkinlaista ruotsia. Koulussa ei opetettu suomea. Professori Ehrströminkään mielestä ei hänen lastensa tarvinnut sitä opetella. Niinpä ei Monakaan katsonut aiheelliseksi hankkia itselleen tyydyttävää suomen kielen taitoa, ei myöhemminkään. Usein hän valittaa kovasti sen puuttumista. Hänen mielestään maan pääkieltä tulisi osata, ja sehän olisi myös ollut välttämätön taito nukketeatterityötä ajatellen.

Monan mielenkiinto suuntautui jo hänen varhaisnuoruudessaan Suomen rajojen ulkopuolelle, mikä sekin vei hänen mielenkiintonsa pois toisesta kotimaisesta kielestä. Sen sijaan hän harrasti etenkin englannin kieltä. Kirjoittipa hän jo lapsena pieniä kirjoja englanniksi.

Nuoruusvuosinaan Leo kiinnostui itämaisesta, etenkin intialaisesta ja kiinalaisesta filosofiasta. Hänen mielikirjailijoitaan olivat intialainen Tagore, belgialainen Maeterlinck ja ranskalainen Rolland, jotka johdattivat häntä orientin, symbolien- ja satujen maailmaan. Vasta buddhalaisuuden, teosofian, tiibettiläisen ja kiinalaisen filosofian jälkeen Leo päätyi kristinuskoon.[20]  Hän on kuitenkin ehdottoman epäkirkollinen. Taidemaalareista häntä viehät­ti venäläinen Roerich, Venäjän muinaisuuden ja Intian ja Himalajan värihehkujen kuvaaja. Hänen viehtymykseensä itämaita, etenkin niiden hengenelämää kohtaan liittyy mielikuvituksen ja satujen salaperäinen maailma. Myös Leon useimpien nukkien olemus viittaa pikemminkin itämaille kuin Suomeen.

Leo on hyvin tietoinen omasta yhteiskuntaluokastaan, jota hän näyttää suuresti arvostavan, vaikka hän tunteekin itsensä jotenkin syrjityksi. Työväenliike on hänelle vieras, eikä hän voi ymmärtää sen pyrkimyksiä. Hän katsoo, että parempien aineellisten elinolo­jen vaatiminen vieraannuttaa ihmisen eettisistä arvoista; tätä vikaa on tosin muissakin kuin työläisluokan ihmisissä. Leon arvelun mukaan työläiskodilla ei ole hyviä edellytyksiä opettaa lapselle mikä on oikein ja väärin.[21] Enimmäkseen hän ei silti jaa ihmisiä ryhmiin yhteiskuntaluokan mukaan vaan puhuu pintapuolisista ja elämän tarkoitusta etsivistä, syvällisistä ihmisistä. Nukketeatteria esittäessään Leo, kulttuurikodin lapsi ja professori Ehrströmin tytär, joutui mielestään sijoitetuksi samaan halveksit­tuun ryhmään kuin taikurit ja jonglöörit. Sen hän koki loukkaavana, sillä hän oli tottunut kohteliaisuuteen ja hienotunteisuuteen, joi­ta hän piti omalle yhteiskuntaluokalleen ominaisina käytöstapoina.

Leon omassa lapsuudenkodissa vallitsi epäsopu, mutta ulkopuolisille haluttiin kuitenki:1 antaa kuva kuin kaikki olisi ollut kohdallaan. Onnettomana äiti purki harmiaan tyttäreensä, josta silloin aina tuntui, ettei häntä rakastettu. Korvapuusteja tuli joskus kuin sa­tamalla. Etenkin tukanpesu ja hiusten palmikointi oli kovakourais­ta ja Monan mielestä silkkaa marttyyriutta. Tähän liittyi aina loukkauksia ja moitteita: äidin mielestä oli mahdotonta saada niin rumaa tyttöä, kuin Mona oli, näyttämään sievältä. Äiti kuitenkin hankki tyttärelleen mahdollisimman kauniita vaatteita, joten tämä oli omasta mielestään sittenkin kuin prinsessa. Vaikka äiti välillä kohteli tytärtään töykeästi, hän silti ymmärsi tämän luomisen halua. Monalta ei koskaan puuttunut piirustus- eikä kirjoitusvälineitä eikä kirjojakaan. Äiti osasi myös järjestää hauskoja lastenjuhlia, sillä hänellä oli mielikuvitusta. Leo sanoo eläneensä kahta elämää, joista toinen – todellinen – oli ikävä velvollisuuksineen ja harmeineen, ja toinen, se jonne hän pakeni, mieluisa, luomisen maailma, joka on antanut hänelle turval­lisuutta hänen koko elämänsä ajan. Toisin oli arkinen maailma, jossa ihminen joutuu elämään: ”Livet hade inte varit varsamt emot mig, men som trygghet hade jag min intensiva skaparglädje.”[22] Leo katsookin syntyneensä taiteilijaksi.[23]

Koulusta Mona ei pitänyt, ja oli varsin pian sitä mieltä, etteivät pikkulastenkoulun tädit eivätkä myöhemmin tyttökoulunkaan opettajat voineet opettaa hänelle mitään tärkeää. Siksi hän ei viitsinyt teh­dä läksyjään, ja laiskuuttaan hän jätti koulunsakin kesken. Opetta­jat eivät hänestä pitäneet, mutta tyttöjen keskuudessa hän sen si­jaan oli suosittu mielikuvituksensa ansiosta. Mona leikki satuleikkejä, ei koskaan esimerkiksi nukenhoitoa tai jotain muuta yhtä tavanomaista. Pari vuotta vanhemman veljensä, rakastamansa Moggien[24] kanssa hän laukkasi ympäri huoneistoa: he olivat olevinaan sadun neito ja nuorukainen, jotka ratsastavat hiukset hulmuten halki metsien. Kun Mona oli mukana pukuleikeissä, hän rupesi tavallisesti prinsessaksi ja oli mielestään kaunis hie­noissa vaatteissaan. Hän tanssi ja kuvitteli kohtaavansa prinssin­sä: tämä tuli häntä vastaan, ja sitten he tanssivat yhdessä. Espla­nadilla, jonka varrella asui, Mona mielestään näki ilmielävän satu­prinssin. Hän oli tavattoman kaunis venäläinen, univormupukuinen meriupseeri, jolla oli hienopiirteiset kasvot, tummat silmät ja kauniisti kaartuvat kulmakarvat, viikset ja loivasti kihara tukka.

Monalla oli satunsa ja haaveensa, joihin hän pakeni, kun elämä tuntui vaikealta. Hän piti myös kirjoittamisesta ja piirtämisestä: ”Ritade och skrev sagor från den stund jag kunde föra en penna”. Päiväkirjansa hän aloitti yhdeksänvuotiaana. Myös luonto, jota hän rakasti, lohdutti häntä. Hän sepitti satuja ja kertomuksia itsel­leen ja muillekin. Hän teki niistä pieniä kirjoja, jotka myös ku­vitti.[25] Vuonna 1920 julkaistiin ”Sing-Sang, Rutuki och månungen”. Luova mielikuvitus oli arvokasta henkistä pääomaa tytön koko tule­vaa toimintaa ajatellen. Mona saattoi jo lapsena vaalia sekä kehittää tätä taipumustaan. Äiti, jolta Mona Leon taiteellisuus saattaa olla peräisin, antoi tyttärelleen virikkeitä. Mona luki paljon. Lapsuuden kirjoista on ”Sagolandet” rakkain.[26] Myös kerto­mukset Artur-kuninkaasta ja hänen ritareistaan olivat tytön mielui­saa lukemista.[27] Paitsi itse sadut ovat myös kirjojen kuvat olleet

hänelle tärkeitä. Hänen mielestään kuvitus ruokkii ihmisen mieli­kuvitusta ja jää hänen alitajuntaansa: ”Mielikuvituksemme sai vi­rikettä saduissa olevista kuvista ihmeen kauniine prinsessoineen ja

prinsseineen, peikkoineen, salaperäisine hämärine satumetsineen, kullattuine linnoineen, kuutamolaaksoineen jne. Tämänkaltaiset ku­vat painuivat alitajuntaamme, omistimme oman maailmamme.”[28]

On kai luonnollista, että Monica Ehrström päätettiin kouluttaa tai­teilijaksi. Olihan hän koko siihenastisen elämänsä ajan askaroinut taiteellisten asioiden, lukemisen, kirjoittamisen, maalaamisen ja piirtämisen parissa ja eläytynyt mielikuvituksen maailmaan. Luova työ oli osa tytön persoonallisuutta: ”Jag var född konstnär. Måla, skriva, forma, alltid höll jag på med mitt hemliga hobby som var helt förknippat med mitt väsen.”[29] Tuskinpa Mona käytännön toimia paljon osasikaan tehdä.

Vuosi 1921 merkitsi muutosta Monan elämässä. Hän matkusti pois kotoaan Müncheniin opiskellakseen sikäläisessä taideteollisuuskou­lussa. Hän oli siellä kaksi vuotta. Leo täsmentää: hän oli oikeastaan opiskelevinaan, sillä hän ei pitänyt kaikkea opetettavaa kiin­nostavana ja tarpeellisena. Etsaus oli hauskaa, mutta piirtämis- ja tekstausharjoitukset eivät. Niinpä hän ei ole laiskuutensa ja huo­limattomuutensa vuoksi koskaan kunnolla oppinut piirtämään ja tekstaamaan. Münchenissä hän sen sijaan opiskeli omalla tavallaan. Hän katseli ympärilleen, hän kävi museoissa ja kirkoissa ja luki paljon. Yksityisesti hän opiskeli silloin lavastajana tunnetun Emil Preetoriuksen johdolla. Tämä oli perehtynyt itäaasialaiseen taiteeseen ja filosofiaan, mikä oli tullut Monalle merkitykselli­seksi. Hän ei unohtanut satujakaan.

Vuonna 1927 piti Mona, silloinen rouva Enckell, runoilija ja pro­fessori Olof Enckellin puoliso, ensimmäisen julkisen näyttelynsä. Esillä oli silkkitauluja, joista taiteilija käytti nimitystä chiffomanie. Ne oli sommiteltu silkkikankaan palasista ja olivat ilmeeltään varsin koristeellisia. Taustakuvaa vasten esitetyt hah­mot ovat niissä reliefimäisiä litteitä nukke ja. Mukana oli madon­nan hahmoja sekä intialaisia ja japanilaisia satuaiheita esittäviä kuvia. Huomiota kiinnittivät pikkutaulujen mielikuvituksekkuus ja tunteellinen väriasteikko. Nämä rouva Enckellin työt olivat omape­räisiä taideteoksia (”originella små konstverk”) [30]. Näissä chiffoma­nietöissään käyttämäänsä tekotapaa Leo sovelsi sittemmin nukketeat­terinsa lavastuksissa. 1930-luvun alussa nuori taiteilija ryhtyi koristamaan huonekaluja maalauksin. Hän maalasi pöytiin, kaappeihin, sermeihin ja kirstuihin hieman itämaissävyisiä romanttisia kuvia, maisemia, joissa on esimerkiksi hento-oksainen puu, mietteisiinsä pysähtynyt hiljainen ihmishahmo tai laiva merellä. Oppiakseen tek­niikan hän oli helsinkiläisessä Slotten huonekaluverstaassa. Vuonna 1932 rouva Leolla oli huonekalunäyttely Bremenissä ja 1935 Helsin­gissä. Bremeniläislehden mukaan esineet olivat ilmeeltään ylhäisiä ja sopivat intiimiin kahdenkeskiseen teehetkeen, ja etenkin värejä kiiteltiin: ”Farbe als Träger der Stimmung”.[31] Leolta tilattiin ka­lustus erääseen laivaan.

1930-luku oli koristeluja välttävän, asiallisuutta tähdentävän funktionalismin, Bauhausin ja De Sijl- ryhmän aikaa, joten Mona Leon maisemakuvin somistamat tunnelmahuonekalut eivät luultavasti olleet aivan ajan hengen mukaisia; hänhän oli romantikko. Leo ei ole koskaan seuraillut kulloinkin ajankohtaisia muoti-ismejä, vaan hän on aina pysynyt uskollisena omalle mielikuvitukselleen ja sen avulla luomalleen satutyylille.

Leo kirjoitti myös satuja ja runoja. Vuonna 1928 julkaistiin ”Barnens Rimbok” ja 1935 ilmestyi hänen runokokoelmansa ”Miknoons sånger”, jonka alaotsikkona on ”En egyptisk fantasi”. Sen päähenki­lö on Miknoon, Egyptin kuningatar, jonka elämää sävyttää uskonto ajatuksineen kuolemaa seuraavasta ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Miknoon, jumalan tytär, haluaa olla myös ihminen. Hän kohtaa rakkauden ja mietiskelee, onko hänellä oikeutta olla nainen, vai onko hänen alistuttava olemaan kansansa jumalallinen valtiatar.

1930-luku oli pulakauden ja nousevan fasismin aikaa. Mona oli sol­minut avioliiton saksalaisen liikemiehen Paul-Hinrich Leon kanssa. Sukulaiset ja tuttavat vieroksuivat hänen uutta puolisoaan, ja kun kansallissosialistien valta-asema Saksassa oli selviö, eristäyty­minen muuttui entistäkin suuremmaksi. Paul-Hinrich Leo ei hyväksy­nyt natsismia. Mona Leo koki fasismin raskaana onnettomuutena, jo­ka uhkasi hävittää hyvyyden maailmasta ja joka vihdoin päästi liikkeelle pahuuden voimat. Välillä Leosta tuntui vaikealta uskoa, että ”elämä”, se mikä ihmisessä on konstruktiivista, sittenkin perii lopullisen voiton. Silti hän halusi uskoa, ettei Elämä suu­rella alkukirjaimella, sisäinen elämä, Kristus, joka rakastaa ihmis­tä, joudu tappiolle Kuoleman edessä, oli se miten voimakas tahansa. Leo sanoo näynomaisesti aavistaneensa maailmansodan syttymisen ja kaikki sen ihmisille tuomat kärsimykset. Hän pohti syvällisellä tavallaan Elämän ja Kuoleman, valon ja pimeyden, välistä kamppai­lua ihmisessä ja maailmassa. Hän kirjoitti kirjaa, josta oli tule­va hänen ehkä tärkein teoksensa. Sen nimi on ”Livet älskar dig” ja se julkaistiin 1940.[32]

Vuodesta 1940 Leo oli kahden lapsen, Kristofferin (s. 1927) ja Veronican (s. 1935), yksinhuoltajaäiti, joka ei ollut koskaan oppi­nut käytännön ammattia. Hän jatkoi kirjoittamista. Vuonna 1942 julkaistiin hänen satukirjansa ”Resan tili Mångurdistan”, jonka tapahtumat sattuvat vanhassa Kiinassa. Leon elanto tuli kuitenkin puisista leikkikaluista. Nämä Leon sota-ajan esineet olivat hevo­sia, nukkeja, enkeleitä ja pieniä nukensänkyjä. Leluvaihetta seurasi korukausi, jota kesti vuodesta 1945 vuoden 1951 alkuun. Se oli taloudellisesti varsin hyvää aikaa, sillä Leon suunnittelemat lasihelmistä ja -pisaroista tehdyt kaulukset, korva- ja rannekorut sekä pienten lasihelmirykelmien muodostamat rintaneulat herättivät ihastusta ja menivät hyvin kaupaksi. Ne oli­vat kuin unikukkia: ”drömblommor – smycken av glas i de läckraste former och färgsammansättningar”.[33] Leolla oli pieni korupaja, jos­sa muutama apulainen puhalsi hänelle koruihin tarvittavia lasiosa­sia. Materiaalin taiteilija hankki pääasiallisesti Pariisista. 1940-luvun lopulla Leo oli ruvennut muotokuvamaalariksi. Hän maa­lasi pienikokoisia lastenmuotokuvia, joissa on vanhanaikaista kodi­kasta tuntua, runollisuutta ja ihastuttavat värit. Hän piti koto­naan näyttelyn. Tätä käsittelevää lehtiartikkelia kuvittaa maalaus, joka esittää lasta kukkakedolla, ja toinen maalaus, – jossa on tuo­lilla istuva tyttönen, pilkullinen mekko yllään.[34] Muotokuvatyötä Leo pitää tulevan nukketeatteritoimintansa kannalta merkitykselli­senä. Se oli tavallaan valmistautumista yhteyteen lasten kanssa, vaikka hän ei tuolloin vielä tiennytkään, että näillä tulisi ole­maan suuri asema hänen elämässään.

Menestyksekäs korukausi loppui katastrofaalisesti. Ei ollut malli­suojalakia, ja niin muuan liikenainen omi Leon työn. Hän tilasi eräältä Leon apulaiselta hyvin suuren erän koruihin käytettäviä lasinpalasia, ja niin tämä vaihtoi työnantajaa.

Leo järkyttyi tästä, mutta kutsui sitten liikkeen omistajan keskus­telemaan asiasta. ”Neuvottelu oli hyvin lyhyt, sillä tämä nainen totesi ainoastaan: minä olen liikenainen ja toimin sen mukaisesti. Te sen sijaan olette taiteilija ja voitte helposti ryhtyä taitei­lemaan jotain muuta. Olin niin shokeerattu tästä, että lopetin lasikorujen teon siihen paikkaan.”[35]

Tämä tapahtui keväällä 1951. Nyt oli nukkien vuoro tulla. Ensi alkuun Leo valmisti peikkonukkeja myytäväksi.

____________________________________________

[1] Leo, Den osynliga handen 5, s. 1

[2] Leon suullinen maininta 10.6.1972

[3] Leon suullinen maininta 30.3.1974

[4] Leo, Den osynliga handen 1, HB 24.9.1963

[5] Leon suullinen maininta 30.3.1974

[6] Leo, Sen osynliga handens lek, s. 87

[7] Leon suullinen maininta 30.3.1974

[8] Leo, Den osynliga handens lek, s. 3

[9] sama, s. 3

[10] sama, s. 3

[11] Prudence, Mona Leos dockteater, Astra n:o 9, 1952

[12] Tämä saattaa osaksi johtua siitä, että Leo tietää minua erityisesti kiinnostavan hänen satuteatterinsa

[13] Ruth Dahl, Janne världsberömd, Elanto n:o 2–3, 1955

[14] Leo, Den osynliga handen 4, s. 3–4

[15] Leo, Sagans språk, s. 7

[16] Prudence, Mona Leos dockteater, Astra n:o 9, 1952

[17] Mona Leon isoisänisä oli senaattori Erik Gustaf Ehrström, suomalaisuusaatteen kannattaja ja suomen kielen suosittaja

[18] Mona Leon äidin isä oli korsikalaissyntyinen Eugen Napoleon Frassetti, josta oli tullut Venäjän armeijan upseeri

[19] Leon elämänvaiheiden esittely perustuu, ellei toisin mainita, teatteripäiväkirjan johdantoon ja Leon eri kerroilla esittämiin suullisiin kertomuksiin; moni asia on myös tullut esille muun keskustelun ohessa

[20] Leon suullinen maininta 4.2.1973

[21] Leon suullinen maininta 8.6.1972

[22] Leo, Den osynliga handens lek, s. 3

[23] Leo, sama, s. 3

[24] Moggie, oikealta nimeltään Per-Erik (s. 1901), kuoli 11-vuotiaana

[25] Omatekoisia kirjoja Leo on valmistanut myöhemminkin. Mm. Karjaalla keväällä 1979 ollutta näyttelyään varten hän kirjoitti ja kuvitti Jannen seikkailujen aiheisia pikkukirjasia. Lisäksi siellä oli myytävänä ”Sagan om den rena kärleken”.

[26] Tämän nimistä kirjaa ei löydy kirjaston kortistosta

[27] Leo, Sagans språk, s. 91

[28] Leo, Satu elää, s. 1

[29] Leo, Den osynliga handens lek, s. 3

[30] Lehtileike vailla päiväystä ja lehden nimeä; teatteripäiväkirja

[31] Samoin

[32] Vuonna 1970 kirjasta ilmestyi uusi, muutamalla luvulla supistettu painos; tutkielmassani, milloin teokseen viittaan, olen käyttänyt uudempaa versiota

[33] Morianna, Mona Leos barnporträtt, Astra, joulukuu 1949

[34] Sama

[35] Leena Koski, Mona Leon sadun lumottu maailma, Hokki n:o 2, 1974