6 Mona Leon ajatuksia taiteesta ja elämästä

Mona Leo haluaa olla opastajana tiellä, joka vie ihmisen voittoisaan taisteluun sydämessä olevia pahuuden voimia vastaan ja onnen satamaan. Hän on väline häntä väkevämmän voiman kädessä: ”Mona — är ett instrument för en kraft som var mer än hon själv.” [1] Satu on tienviitta: ”Genom sagan ledes vi in i den del av vårt själsliv som längtar och söker och hoppas på att tillslut finna den eviga kärleken och det eviga livets källa.” [2] Satu koskettaa ihmistä syvältä.

Oppaana ihmisen sisimpään on taide. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli nukketeatteri Leon ilmaisumuoto, ja hän piti sitä merkittävänä myös siksi, että se avarsi hänen näkemystään maailmasta ja ihmisestä: ”Att ge uttryck för symbolvärlden, sagan, medelst dockspel, är någonting som öppnar ögonen för en inre värld.” [3] Hän huomasi esittävänsä näyttämöllään eräänlaista mysteerinäytelmää.[4]

Taiteen avulla Leo haluaa paljastaa ihmisen sisäisen elämän, johon hän suhtautuu suurella vakavuudella. Nukketeatteri on kuitenkin vain yksi Leon taiteen muodoista, tasa-arvoinen muiden taiteiden kanssa. ’Nukketeatterityön aika oli välivaihe, tosin merkittävä, ja juuri se lienee tuonut hänelle eniten mainetta. Nyt Leo on palannut maalaustaiteen pariin. Maalaustaide ja nukketeatteri eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan ne täydentävät toisiaan, lähinnä Leon taiteensa sisältöön liittämän filosofian ansiosta. Sen vuoksi ei voida kokonaan sivuuttaa Leon taidetta, erityisesti maalaustaidetta, koskevia pohdiskeluja. Nukke on yhtä hyvä väline kuin sivellin, tai kynä, opastettaessa ihmistä löytämään kuolematon sielunsa, jumalallinen elämä, joka jokaisen ihmisen sisimmässä usein kuitenkin kätkettynä uinuu.

”Todellisella” taiteella on yhteys henkiseen maailmaan, Leo kirjoittaa.[5] Taiteilija on välittäjä. Kauan sitten taide kaikissa muodoissaan heijasti ”taivaallista”, ja taiteilija palveli jumaluutta. Hän loi enimmäkseen symboleita, kuten jumalankuvia, mytologisaiheisia kertovia maalauksia, uskonnollisia riittejä, hengellisiä lauluja, rituaalitansseja, kaikenlaiseen vertauskuvalliseen liittyvää rekvisiittaa. Kaikella oli merkityksensä, ja katsoja ja kuulija tiesi, mitä mikin tarkoitti. Symbolien kieli oli tuttua, ja se auttoi ihmistä käsittämään, mikä on pysyvää tässä katoavassa maailmassa.[6]

Nykyään taiteilijaa ei sido ennalta sovittu symbolikieli, eikä yleisökään näe kaikessa erityistä tarkoitusta. Silti ihminen voi kauniin taideteoksen ääressä saada voimakkaan tunne-elämyksen, sillä kauneus säteilee yliaistillisuutta, joka häntä koskettaa.[7] Luova ihminen pyrkii syvälle asioiden olemukseen, näkyvän taakse, nostamaan huntua, joka peittää todellisen merkitsevyyden (”den verkliga signifikationen”). Myös nykytaiteilija haluaa heijastaa todellisuuttaan, silloinkin kun hänen kuvakielensä on nonfiguratiivinen, ja tulkita ikuisuutta (”evighetsmoment”). Modernilla kuvakielellä ei ole välitöntä yhteyttä vanhoihin symboleihin, mutta teosten sisältö on usein niiden kaltainen, koska ihmisen psyyke on muuttumaton ja taiteilijaa sitoo hänen inhimillisyytensä.[8]

Muodon takana on ajatus. Ilman tätä tuntemattomasta lähteestä puhkeavaa ideaa ei voi syntyä muotoa. Muoto on katoavainen, koska elämän laki on liike: ”Att formen är förgänjlig är givet, emedan livets lag är rörelse. Allting flyter, rör sig, fövandlas, omvandlas, uppstår, förgås, kommer tillbaka, bundet av lagar som har sin rytm och är i tidens hand.” [9] Edellä mainittua kirjoitusta laatiessaan Leosta tuntui siltä, kuin liike olisi pääsemässä modernissa taiteessa etualalle, kuin tiedostettaisiin, että liike on osa suurta elävää kokonaisuutta: ”Det är, som om indiernas Maya, verkligheten ur skapelseaspekt, börjar avslöja sin mening för oss. Ty Maya är inte materien som illusion, utan Maya är den oändliga skaparkraften som, när den är i aktion, är, kunde man säga, ’översvinnlig’ i sin rikedom på manifestationer. Men enbart när hon är i rörelse.” [10] Luova tapahtuma on nykyisyyden intensiivistä kokemista, ja sellaisena se on ajaton, Leo kirjoittaa.

Kirjoittaja vetoaa apokryfiseen Tuomaan evankeliumiin, jossa sanotaan, että Isän merkki ihmisen sisimmässä on liike ja lepo. Elämän vastavoima on lepo, ei koskaan kuolema.[11] Myös nukketeatterin yhteydessä Leo on puhunut liikkeestä ja levosta.[12] Ehkäpä nämä esitysohjeiksi käsitettävät määritteet eivät tarkoita pelkästään nukkien liikuttelua vaan hahmojen sisäisen elämän ilmaisemista.

Nykytaiteilija, joka on luopunut näkyvän todellisuuden kuvaamisesta, etsii keinoja ilmaistakseen eheänä kokonaisuutena rakenteen, värien, rytmin ja levon moninaisuutta. Tästä Leo pääsee omaan nukketeatterityöhönsä, joka on enemmän kuin näyttelemistä:

”De experiment, som jag, i min iver och i kärlek till yrket gör, med form, färg och rörelse, har kanske ända samma värde som allt sökande.” [13] Tämä ajatus voidaan yleistää: ”Vi är väl alla medskapare i denna skapelsens värld. Söker vi inte i det förgängliga det oförgängliga och att i mångfalden kunna se enheten? Detta har väl alltid varit vägen bort från kaos, ångest och hat till vila och frid… Och alltid det allra svåraste för oss, små människor, att finna.” [14]

Tätä pyrkimystä sanojen ja kuvien taa Leo pohtii usein. Hän haluaa saada yleisönsä ymmärtämään teatterinsa muunakin kuin prinsessatarinana. Enimmäkseen Leo kuitenkin suhtautuu epäillen nykytaiteeseen, jonka hän katsoo kuvastavan nykyajan pinnallisuutta. Tämä käy ilmi vihaisista ja ivallisistakin huomautuksista, joita on hänen nukketeatteripäiväkirjassaan ja myös hänen joissakin esitelmissään. Teatterissa hän joskus laskee pessimististä leikkiä nykytaiteen kustannuksella.[15]

Nykyihmisten joukossa on Leon havainnon mukaan paljon sellaisia, jotka eivät etsi elämälleen syvällistä tarkoitusta ja ovat unohtaneet kuolemattoman sielunsa. Moni abstraktisti suuntautuva taiteilija kuuluu näihin ihmisiin. Hän ei näe luonnossa esiintyvien muotojen sisältämää tarkoitusta: ”Med en förtvivlans nervositet förnekar konstnären av i dag de gamla naturformerna, som inte tycks säga honom någonting. Han protesterar mot en föregående generations samlande och avbildande av ting. ..” [16]

Muoto on nyt särjetty tuhansiksi sirpaleiksi ja kuvataiteilija tuntee itsensä luojaksi. Puhutaan ”puhtaasta muodosta”; muoto -sana on säilytetty, mutta taiteen tyyli on abstraktia. Leo jatkaa: ”Ibland heter det att detta föreställer materiens ande… ett slags förr eller efter, men inte nu…” [17] Sama pätee runouteen: ”Även ordet i dikten styckas och det framkallas ordbilder, för den nya formens skull.” [18] Sisällöllä ei näytä olevan väliä: ”Man söker formen före innehållet. Innehållet skall vara av formen, men är detsamma vad det är…. !” [19]

Leo arvelee, että muodon etsintä ilman huomion kiinnittämistä sisältöön kuvastaa aikamme materialistista elämänkatsomusta. Sielulle ei nykyisessä maailmassa jää paljon aikaa. Ihminen ei halua mennä syvälle. Hän ei halua nähdä, että syy kurjuuteen voi olla hänessä itsessään. Leo kysyy, eikö ihminen enää tunne olevansa kotonaan maapallolla, onko hän kadottanut yhteyden luontoon ja luomiseen, onko hän kadottanut eettisen tietoisuutensa?[20] Nykytaide kieltäytyy kuvaamasta olevia muotoja ja ymmärtää asiat väärin. Luontoa ei voida kieltää: ”Ute i naturen är all skapelse form och gestalt. Endast det döende löser upp form och går i bitar.. Så förfaller all form efter en t i d och blir till näring för en återuppstående form! Bakom varje form är en tanke. En levande form kan inte bli till utan ideen om den. Ideen har mening och det meningsfulla är odödligt.” [21] Tässä ilmenevät elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen keskeiset ajatukset, jotka sisältyvät Leon elämänfilosofiaan. Myös ihmistä ympäröivä luonto kaikkine ilmenemismuotoineen kuuluu tähän yhteyteen. Leon maalausten ympäristönä on luonto, samoin enimmäkseen hänen nukkenäytelmiensä tapahtumapaikka. Leon ihanteena on taide, jossa on sisältöä ja josta sisältö voidaan ”lukea”. Omia maalauksiaan hän on toisinaan nimittänyt ”sielutauluiksi”. Hyvällä taiteella on yhteys henkiseen maailmaan: ”All verklig konst tjänar den andliga världen. Ideer och drömmar manifesteras i skönhet, och uppenbarar nägonting av livets dolda sanningar.” [22]

Seikkaperäisimmin Leo on selvittänyt taideihannettaan vuonna 1940 ensimmäisen kerran ilmestyneessä teoksessaan ”Livet älskar dig”, jossa on keskeistä halu löytää tie sisäiseen harmoniaan ja yhteyteen Jumalan kanssa. Siinä on taide esitetty yhtenä tapana etsiä ja ilmaista sisäistä elämää. Kirjan toinen päähenkilö, tapahtumahetkellä jo kuollut taiteilija Marie Boudin, oli päässyt selville elämän tarkoituksesta, joka merkitsee yhteyttä Jumalaan. Hän on läsnä päiväkirjamerkinnöissä, joita Ina, keskellä sodan kauhuja elävä sairaanhoitaja, lukee. Marie lienee Leon ihanteellinen, teoreettinen omakuva, ja Ina – hänen maallisempi vastineensa, joka haluaa oppia Marien tietämyksestä. Ina haluaa päästä selville siitä, mitä merkitsee Elämä, rakkaus ihmiseen, ja miten jumalallisuus ilmenee ihmisessä, miten se hänessä toteutuu. Ina kokee sodan painajaisen, ja usein hänen on vaikea havaita valoa, jumalallista kipinää viheliäisissä ihmisissä. Marien maailmaa ei ole aina helppo yhdistää todellisuuteen. Maalaaminen oli Marielle keino löytää Jumala, ihmisessä piilevä jumaluus. Hänen henkisen kehittymisensä matkalta jäivät taulut jäljelle. Marie piti niitä sielunsa hylkytavarana (”min själs avfall”). Vaikka maalaukset olivat kauniita ”maallisen” näkökannan mukaan, ne olivat merkityksettömiä hänelle itselleen. Ne olivat pirstaleita, osia kokonaisuudesta. Uskonnollinen Marie halusi taiteessaan ilmaista sitä, mikä on asioiden sisin, kuin sipulin ydin, jonka päällä on monta kuorikerrosta. Ihmisen elämän tarkoitus on sielun kehitys.[23]

Marie näki muotoon kätkeytyvän sisäisen elämän: ”Hon älskade formvärlden med dess mystiska liv inom sig. Detta inre liv frammanade hon som en undergörerska. Hennes pensel framtrollade en ny värld, som ingalunda var en fantasivärld för sig, utan helt enkelt måste ha varit det, som finnes inom ’allting’, och som förtydligar denna världs form och levandegör den.” [24] Kun Marie maalasi vaikkapa maassa olevia omenoita, hänen teoksessaan ei ollut ’vain hedelmiä vaan siinä oli luomisen täyttymys’ (”den tillfredsställda skapelsen”): ”Här var fruktens mysterium, dess tillblivande och fullbordan avslöjad. Här var någonting evigt.” [25] Kun hän maalasi muotokuvaa, hän paljasti mallinsa ikuisuuskasvot (”evighetsansikte”). Hän ilmaisi sitä jumalallisuutta (”det gudomliga”), jota hänen näkemyksensä mukaan on kaikissa ihmisissä.[26] Luomisen autuus on Jumalan löytämistä.[27]

”Livet älskar dig” -kirjan mukaan taiteen olemuksen voi ymmärtää ainoastaan ihminen, jolle taide on uskontoa, uskontoa siinä mielessä, että sillä ymmärretään näkymättömän ja näkyvän toisiinsa yhdistämistä. Samantapaisia ajatuksia Leo esittää myös nukketeatterityönsä aikaisissa kirjoituksissa. Hänhän sanoo jopa, etteivät satua voi ymmärtää ihmiset, joilla ei. ole oikeaa elämänkatsomusta; tuo ”oikea” on lähinnä uskonnollisuutta. Uskonnollisuudella Leo ei tarkoita yksinomaan kristinuskoa, eikä ehkä yleensäkään uskontoa, vaan halua löytää elämän tarkoitus, tulla hyväksi ihmiseksi. ”Livet älskar dig” -kirjassa todetaan, että kaikista uskonnoista löytää saman vastauksen: maailman kaikilla ihmisillä on yhteinen usko, joka on sydämen viisautta.[28] Kaikki uskonnot ovat syntyneet säilyttämään tasapainoa maailmassa.[29] Tärkeä on rakkaus.[30]

Taiteella on yhteys henkiseen, ja se paljastaa ihmisen kaipuun täydellisyyteen. Marie kirjoittaa: ”Är det i tro eller i hopp eller i kärlek, alltid är konsten jordemänniskans enda sätt att materialisera det högsta hon nått i sin längtan till fullkomligheten, — / Stor konst uppenbarar någonting. Åskådaren anar liv i konstverket, ett liv, som tangerar det eviga. Symbolens klarhet är sådan, att steget är taget mot liv, och alla som ser, kan bli delaktiga i ett budskap, som berör varje individ personligt.” [31]

Selittäessään, mitä tarkoittaa näkyvän taakse tunkeutumisella, Leo antaa Marien valita esimerkin Kiinan vanhasta taiteesta: kiinalainen taiteilija ei kuvannut silmin näkyvää todellisuutta, vaan hän ilmaisi elämänkatsomustaan, sitä mitä näki ja tunsi taiteessa. Todellista taidetta syntyi vain, kun hänen elämänkatsomuksensa oli kyllin korkea. Uskonnolla, halulla yhdistää näkyvä ja näkymätön, oli hallitseva asema kiinalaisessa maalaustaiteessa.[32] Marie kirjoittaa myös muinaisen Egyptin taiteesta ja kulttuurista, joka oli uskonnollisempi kuin mikään toinen kulttuuri milloinkaan.[33] Sitä leimasi kaipuu ikuisuuteen. Todellinen oli se maailma, joka loisti näkyvän maailman takaa. Luomisen jumala Ptah, ”maailman rakennusmestari”, oli myös taiteen suojelija. Marie saa tukea omalle taidekäsitykselleen: ”Här fanns alltså insikten om, att skapartanken var ett med det konstnärliga skapandet, inspirationen i sin verkliga betydelse.[34] Marie ilmaisee Leon ajatuksia taiteen korkeasta tehtävästä:

”Så blev konsten hjälpmedlet, som påminner människorna om landet, som de vanliga människorna blandat bort. Detta var förunnat konstnären, han hade nyckeln till skapartankens hemlighet och utan den kunde han inte vara konstnär. Han återgav det eviga, som genomlyser livet för de seende, ty ’det icke eviga är icke sant’.” [35] Tätä taiteen sisältöä ei nykyajan ihminen aina ymmärrä.

Leon taidekäsitys näyttää paljolti pohjaavan kiinalaiseen ja egyptiläiseen, ja myös kristilliseen, ajatusmaailmaan; kirkkolaitosta Leo sen sijaan ei hyväksy. Niin, maalauksissaan kuin myös tulkitessaan satuja nukketeatterissaan, Leo on pyrkinyt asioiden olemukseen, näkyvän taakse. Sielutauluja, jotka puhuvat vertauskuvin, hän halusi maalata myös nukketeatterinsa pienelle näyttämölle; yleisö tuskin aina ymmärsi tätä, vaan näki sen, minkä saattoivat nähdä pelkästään silmillään. Mona Leon maalaukset kuvaavat harvoin täysin todellista maailmaa, jos todellisella tarkoitetaan konkreettista, materialistista ja ulkonaista maailmaa. Silloinkin kun taulun nimi on ”Minun metsäni” tai ”Kohtaaminen”, siinä on unenomaista salaperäistä tunnelmaa. ”Minun metsäni” on paksurunkoisia puita ja pehmeän sammaleisia kiviä esittävä maisemamaalaus, jossa on vihertävää ystävällistä valon kajastusta, kuin aavistelua siitä, että metsässä on sellaistakin, mikä ei näy. Teoksessa saattaa olla yhteys taiteilijan lapsuuden elämyksiin, luonnon antamaan lohdutukseen. ”Kohtaamisessa” on loistavin kirkkain värein maalatut, toisiaan katsovat mies- ja naishahmo, taustalla sinessä linnan siluetti. Myös toisessa maalauksessa nainen ja mies katselevat toisiaan; tässä heidät on kuvattu lähes siluettimaisina profiilihahmoina. Kuten tunnetussa havaitsemisen testikuvassa heidän väliinsä jää maljamainen aukko. Leo on tehnyt siitä Graalin maljan ja sijoittanut sen yläpuolelle valkean siron kyyhkysen; todella vanhat symbolit. Maljan Leo haluaa maalata monensävyisin värein, jotta se olisi rikas ja vaihtelevainen kuin elämä itse. Maalaus oli keskeneräinen marraskuussa 1979. Madonnaa ja Jeesus-lasta ympäröi lämpimänä väreilevä vaalean keltainen hohde; Marian lapsi käsivarrellaan Leo on maalannut monta kertaa.

1970-luvun puolivälissä taiteilija alkoi kuvata etenkin satuaiheita. Taulut ovat romanttisia. Useimmiten niissä on kirkkaat, sävyltään syvät värit, ja pienillä väripisaroilla taiteilija on luonut moniin töihinsä utumaisen valaistuksen. Kuvien tapahtumapaikka on enimmäkseen metsä. Maalauksessa ”Yksin metsässä” pieni tyttö seisoo punaisena ja oranssisena loistavassa maisemassa, ja ”Sadussa puhtaasta rakkaudesta” morsian rientää ihanissa häävaatteissaan, kallisarvoiset helmet kaulallaan metsän halki rakkaimpansa luo ja kohtaa hyväsydämisen rosvon. Tristan ja Isolde taas istuvat haaveksien, veden partaalla kuutamossa. Lähes kaikki Leon maalaukset ovat henkilöaiheisia, ja nuoret naishahmot ovat niissä keskeisiä. Työt ovat sommittelultaan enimmäkseen muotokuvan kaltaisia, joten kasvot ovat tärkeät. Eritoten silmät herättävät huomiota, eikä voi olla muistamatta sanontaa silmistä sielun peilinä.

Leon henkilöissä on tyyntä, harrasta vakavuutta; tuskin kukaan hänen maalaamistaan hahmoista nauraa. Leon nuoret naiset vaikuttavat monessa tapauksessa symboleilta. Ne ovat kotoisin saduista. Tällaisia maalauksia ovat esimerkiksi ”Ja aina herää kevät” sekä kuva, jossa täyteläisellä lilalla maalattujen sireeninkukkien keskelle on sijoitettu naisen kasvot. ”Kukan henki” taas on maalattu vaalein punertavin värein. Eräässä maalauksessa punapukuinen tyttö katselee tarkastelijaansa suuri loistava elämän kruunu päässään, toisessa kädessään palava soihtu ja toisessa tummaa taustaa vasten valoa hehkuva valkea kukka. Lämpimän punapukuisena kuin elämä itse istuu Äiti Maa samannimisessä maalauksessa nurmella hameen helmat levällään kuin maata syleillen. Marraskuussa 1979 oli tekeillä ”Maailman äiti”. Tällä on sylissään ja ympärillään joukko erirotuisia lapsia; tälle lapsia, tulevaisuutta, suojelevalle naishahmolle taiteilija aikoo maalata joitakin maskuliinisia piirteitä, sillä näin hänen vertauskuvallisuutensa ei rajoitu ainoastaan naisellisuuteen. Läheinen yhteys luontoon ilmenee myös Leon satuteatterissa, jonka tapahtumapaikat ovat lähes aina metsäisiä. Metsä merkitsee eksyttävää maailmaa, jossa ihminen vaeltaa kaikenlaisia vastuksia kohdaten ja josta hän lopulta pääsee ulos. Luonnolla on suuri merkitys myös Leon omassa elämässä. Lapsena se lohdutti, kun hänen ankara äitinsä oli loukannut häntä. Mona juoksi metsään lempipaikkaansa ja tanssi Itkuvuorella itselleen sekä metsän ja meren näkymättömille sadun olennoille; kukkulan todellisen Gråberget-nimen hän oli vaihtanut Gråtbergetiksi. Mona rakasti tuota paikkaa, samaa jossa hänen kesämökkinsä Silverhuset myöhemmin sijaitsi: ”Jag älskade ju faktiskt detta ställe. Det var ett sagoställe. Där fanns alla nyanser av mossa över stenarna och stubbarna. Uråldriga träd.” [36]

Kenties juuri tällaiset lapsuuden elämykset, joissa luonto, satu ja omat tunteet punoutuvat yhteen, tukevat Leon aikuisena esittämiä samansisältöisiä ajatuksia. Hän toteaa: ”Någonting absolut väsentligt sammanbinder naturen och människosjälen.” [37] Hän saattaa tukeutua paitsi esimerkiksi ihailemaansa C. G. Jungiin myös omiin elämyksiinsä todistaessaan, miten paljon lähempänä lapsi on satujen ja myyttien salattua maailmaa ja arkkityyppisiä totuuksia; ympäristö ei vielä ole päässyt sekoittamaan puhtaita käsitteitä.[38]

Kun Leo valmisti nukkensa ja antoi niiden esiintyä pienellä näyttämöllään, hän tukeutui muistikuviinsa siitä, millaisiksi hän oli lapsena kuvitellut satujen henkilöt ja maiseman. Se selittää osaltaan, miksi Helsingin Nukketeatteri viehätti lapsia tavattomasti. Yhteys lapsuuden mielikuvitukseen erottaa Leon käsityksen mukaan hänen teatterinsa monista muista nukketeattereista, jotka saattavat olla paljon mielikuvituksekkaampia kuin hänen satunäyttämönsä, mutta joiden tyyliä lapsi ei kuitenkaan ymmärrä.[39] Sadut ovat täynnä luontoon liittyviä vertauksia.[40] Satujen symboliikka heijastaa ihmisen alitajuntaa:[41] ”Jag tror att just här i denna fantastiska äkta symbolvärld som är uråldrig kan man upptäcka formens och människans väsen ….’:[42] Mutta ihmisellä tulee olla oikea elämänkatsomus, jotta hän ymmärtäisi etsinnän oikein: ”sökandet av vårt väsen, vår sanna personlighet och dens uppgift som en levande del av livet.” [43]

Ihminen on ehkä syntynyt maailmaan ollakseen sadun sankari, joka löytää valon pimeydestä.[44] Ajatuksen ihmisen yhteydestä satuun ja luontoon Leo ilmaisi myös näyttelykutsussa kevättalvella 1979: ”Naturen omkring oss, elementen, den oförstörbara Skapelsens under med allt levandes metamorfoser inandas vi under vår livsväg. Ty livets väg är utstakad med prövningar, motgångar med lust och glädje och – lidande. Vi går igenom livet..” [45] Elämä on taistelua ja ihmisen kehitys kohti täydellisyyttä käy vaikeuksien kautta; ihmisen tulee antautua taisteluun omasta tahdostaan.[46]

Ennen kuin ihminen kykenee voittamaan lohikäärmeen, hänen tulee olla eettisesti kyllin kehittynyt.[47] Tarkoituksena on, että hänestä kasvaa sielun aristokraatti.[48] Nykymaailmassa kuitenkin jää kovin vähän tilaa sielulle, joka kielletään, ja kuitenkin kysymys sielusta on ikuinen, ajaton ja iankaikkinen. Se on peruskysymys. Monet viisaat niin idän kuin lännenkin uskontoa ja filosofiaa pohtivat ajattelijat ovat jo vuosituhansia sitten oivaltaneet, mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus. Heidän viisauteensa ei valitettavasti tukeuduta ihmisen eettisen kasvatuksen edistämiseksi.[49] Leo kuitenkin uskoo, ainakin haluaa uskoa, että ihmisen satu päättyy onnellisesti, vaikka konekulttuuri näyttääkin uhkaavan ihmisen tulevaisuutta.[50] Tällaiseen optimismiin viittaa myös ”Mutanttien” kaunis loppukohtaus. Mona Leon taidenäkemykseen liittyy ajatus luovan taiteilijan yksinäisyydestä. Hänen pessimisminsä on saanut paljon yllykettä katkerista kokemuksista, joita hän sai nukketeatterivuosiensa aikana. Päiväkirjaansa hän kirjoitti vuonna 1957 kerran hyvin masentuneena ”vastauksia omiin kysymyksiinsä”. Niissä hän koskettelee mm. luovaa työtä: ”Den skapande står alltid i kaos. Hon har fått en lampa i handen. Hon står mitt i allt och är överkänsligt medveten om Enheten som skyms av kaos. Utan att vara in-tuitiv, alltså utan att känna med sitt väsen denna mångfald som bildar en enhet kan hon inte rätt belysa den detalj som ljuset skall fånga så att den träder ut ur Kaoset som den klara, i skönhet – harmoni – sanningsbild som måste återges./ Detta är liksom ’den skapande konstnärens’ lott.” [51]

Monta kertaa Leo tunsi seisovansa yksin lamppu kädessään. Häntä huolestutti myös se, ettei hän saanut keskittyä työhönsä kaikenlaisten harmien takia. Hän tunsi lohtua huomatessaan, että maailmassa on aina ollut ja on kai aina oleva muitakin, jotka viihtyvät yhtä huonosti kuin hän maailmassa kovien ja välinpitämättömien ihmisten keskuudessa.

Vastoinkäymiset kuuluvat ihmisen elämään. Ne kuuluvat hänen elämänsä satuun kuten kuuluvat kaikki hänen läpikäymänsä muuttumiset, tienhaarat joiden eteen hän on joutunut, hänen vastaanottamansa herätteet, hänen tekojensa syyt ja seuraukset. Tämän tiedostaminen auttaa ihmistä käsittämään, miksi hänen on pakko taistella vastuksia vastaan, miksi hän kärsii ja iloitsee.[52] Ihminen on pohjimmaltaan yksin, mutta se että hän tietää maailmassa olevan toisia, jotka ovat tunteneet samalla tavalla, saattaa rohkaista häntä:

”Vi kan alla bara ensamma göra denna vandring ut i världen för att söka lyckan… Alldeles ensam är varje människa i sin exil på  jorden.. tills den stund kommer, då hon har insett att en mening dock måste finnas i hennes eget liv. Och då börjar sagan. Ty då vaknar makter som står henne bi, feerna, dvärgarna, den gyllene bollen börjar rulla. Det är början till ett stort och ofta svårt äventyr men det äventyret har ett lysande slut som är början till någonting beständigt… Det var en gång… slutar alltid med kärlekens seger…..[53]

Oli kerran kiltti sokea mies, joka näki unta, että hän vaivasi käsillään jotakin massaa erityisen hyvää tarkoitusta varten. Mies meni Monan luo. Hän puhui Monalle unestaan ja sai työtä hyville voimakkaille käsilleen. Mies muokkasi ja vaivasi paperimassaa, josta syntyi Leon käsissä Janne.[54] Sadun kultainen pallo lähti pyörimään.

_________________________________________

[1] Leo, Till minne åt Sirpa Tolonen

[2] Leo, Den osynliga handen 3, s. 3

[3] Sama, s. 1

[4] Sama, s. 1

[5] Leo, Den osynliga handen 3, s. 1; Ruotsin kielen andlig-adIjektiivia , jota Leo kirjoituksissaan usein käyttää, on vaikea täsmälleen suomentaa; sanalla on sekä henkisen että hengellisen merkitys, joita kumpaakin voisi ajatella Leon sanalle antamaksi sisällöksi. Leo pitää kaikkea elämän tarkoitusta pohtivaa kirjallisuutta, oli se sitten itämaista tai länsimaista, ehyenä kokonaisuutena, jota tutkimalla ihminen voi saada itselleen eettisesti tärkeää tietoa. Sen vuoksi andlig lienee parasta suomentaa sanalla henkinen, olkoonkin että Leolla se usein esiintyy kristillisessäkin yhteydessä ja saattaa merkitä lähinnä hengellistä.

[6] Leo, att ett samarbete –, s. 2

[7] Leo, sama, s. 2

[8] Leo, att ett samarbete –, s. 2

[9] Sama, s. 3

[10] Sama, s. 3; vrt. New Larousse Encyclopedia of Mythology, s.328

[11] Sama, s. 3

[12] Leo, Den osynliga handen 4, s. 5

[13] Leo, att ett samarbete –, s. 4

[14] Sama, s. 4

[15] Abstrakti kuvataide perustuu kuitenkin paljolti esim. teosofiaan, ruusuristiläisyyteen ja alkemistien salatieteisiin, siis samoihin aatteisiin kuin Leon taidefilosofia; ks. esim. Jaakko Lintinen, Astronautteja, rajanylittäjiä, säpinää, Taide 5,1979

[16] Leo, Sagans symbolvärld, s. 5

[17] Leo, Sagans symbolvärld, s. 5

[18] Sama, s. 5

[19] Sama, s. 5

[20] Sama, s. 3

[21] Sama, s .7

[22] Leo, Sagans symbolvärld , s. .1

[23] Leo, Livet älskar dig, s. 11–16

[24] Sama, s. 14

[25] Sama, s. 14

[26] Sama, s. 15

[27] Sama, s. 57

[28] Leo, Livet älskar dig, s. 57

[29] Sama, s. 59

[30] Sama, s. 59

[31] Sama, s. 61

[32] Sama, s. 62–63

[33] Sama, s. 65–67

[34] Leo, Livet älskar dig, s. 67

[35] Sama, s. 6

[36] Leo, Den osynliga handens lek, s. 85

[37] Leo, Sagans symbolvärld, s. 11

[38] Leo, Sagan, verkligheten – barnen, s. 4

[39] Tuula Saarikoski, Mona Leo yhtä ikivanha ja elävä kuin sadut, Jaana n:o 21, 1979

[40] Leo, Sagans symbolvärld, s. 11

[41] Sama, s. 4

[42] Sama, s. 8

[43] Sama, s. 8

[44] Leo, Sagan, verkligheten – barnen, s. 4

[45] Kutsu Karjaalla 20.–26.4.1979 olleeseen näyttelyyn ’Sagans språk’

[46] Leo, Det är skada –, s. 7

[47] Leo, Sagans symbolvärld, s. 9

[48] Sama, s. 9

[49] Sama, s. 4

[50] Jaana n:o 21, 1979

[51] Leo, teatteripäiväkirja 1957

[52] Leo, Sagans symbolvärld, s. 14

[53] Leo, Sagans symbolvärld, s. 14

[54] Leo, Den osynliga handens lek, s. 6–7