Erkki Stenman
Kesä 1988
Matkapäivät – ensin junalla makuuvaunun petillä uinahdellen Rovaniemelle ja sieltä linja- autolla sitten aina vain pohjoisempaan – ovat onneksemme olleet sopivan pilvistä. Ei ole tällä matkalla tällä kertaa helle liika päässyt hiostamaan, vaikka muutoin on ollut Espoossa koko kesän oikein lämmintä ja aurinkoista on pidellyt.
Tulemme Ivaloon, josta tämä postiauto jatkaa Inarin, Kaamasen ja Karigasniemen kautta rajan ylitse Norjan puolelle, ties minne siellä meneekin. Meillä on kuitenkin tarkoitus päästä Utsjoelle, joten vaihdamme täällä Ivalossa toiseen autoon, täkäläisittäin paikallisempaan. Jonkin tovin odottelemme kunnes kaikki tarpeellinen posti ja matkanvarren kauppojen pikkutavaratäydennykset on saatu soviteltua auton tiloihin ja ukkoa, akkaa, nyyttiä, koppaa on pitkin pehmeitä penkkejä. Ja niin sitten tämäkin linjuri jatkaa edellisen perässä, ainakin alkumatkan, matkaansa kohden pohjoista.
Pian, ajettuamme noin kymmenisen kilometriä, rupeaa oikealla vilahtelemaan vähitellen mäntyjen ja matalampien suurten koivupensaiden välistä näkyviin Ukonjärvi. Se on yksi monista valtaisan laajan Inarinjärven syvistä poukamista. Tämän Ukonjärven kovin kivikkoisia rantoja tie kaarrellen seurailee muutaman kilometrin.
Kun järvi vihdoin häipyy taaksemme, niin sitten on näkyvissä vain korkeita ja ylen rakkaisia rinteitä, kivien koloista voimansa hakevia ja sieltä esiin puskevia männyn tarreja ja runsaan vänkkyräisiä tunturikoivikkoja. Tuulikin innostuu leikkimään tasaisen vaaleanharmaan pilvimaton kanssa ja puhaltelemaan sitä leikillään hajalleen. Ilma seestyy ja aurinkokin pääsee vihdoin kurkistelemaan silloin sun tällöin pilvien rakosista muistuttaen olemassaolostaan:
–Täällä ollaan ja kesää jatkuu vielä pitkän ajan täydellä tarmolla. Uskokaa pois vain!
Olemme lähestymässä suuren Inarinjärven lounaisnurkalla kyyhöttävää pienehköä Inarin kylää, muinaista Kyröä. Etuoikealla puikkii puitten välistä näkyviin vilauksittain jo Juutuanjoen vuono ja sen takana kauempana aukeaa laaja Ukonselkä. Nyt laskettelemme jo loivaa myötälettä itse Inarin kirkonkylälle.
Puolisen tuntia tankkaustaukoa ja etupuskuri suunnataan taas kohti pohjoista. Nyt pilkistelevät järvet tuntureiden välillä molemmin puolin tietä. Kaukana etuoikealla on Norjan rajalla Näätämö ja sen tienhaaran ohitamme hurauksessa ja niin on laulussakin tunnettu Kaamanen saavutettu.
– Kaamanen. Tässä reilun kymmenen minuutin tauko, tai kahvin mittainen tuossa Kievarissa, ilmoittaa kuski.
Auto pysähtyy jokunen kymmenen metriä ennen kievaria.
– Voitte männä vaikka jalan etukäteen tonne kahvia hörppäämään, jos on kiire, kertoo kuulutus.
– Tok autokin sinne pysähtyy, vaan tässäkin menee ensin jonkin verran, tässä kaupalla, lisää kuski.
– No mihhinkkäs täsä ny semmonen kiire. Kyl sen kupin kerkee rauhaski ryystää, kuuluu heleä naisen ääni auton perältä.
Hyväksyvää myötäilyä kuuluu jopa etupenkiltäkin.
Kuski menee postiapupojan saattelemana ulkokautta auton perässä olevaan erilliseen tavarankuljetuskopperoon. Siellä hetken tavaroita siirreltyään he ottavat ja vievät pari laatikkoa, liekkö vielä lämpimiä leivonnaisia, ja muutakin, sekä tietty päivän postin pieneen kyläkauppaan ja taas ajetaan muutama kymmenen metriä. Nyt vuorostaan postiapupoika, varmaan päälle nelikymppinen jäntereisen sorttinen lyhyehkön hintelä miehenkuva, kantaa yksinään kuuluisaan Kaamasen Kievariin postin ja jonkun pienemmän nyssykän.
Toki postiauton ohjastajakin kulkee herraskaisesti tyhjin käsin edellä ja molemmat menevät tietysti kupposelle.
Taas moottori jyrrää, sora pöllyää, pyörät pyörii ja piankin ohitamme vasemmalle kääntyvän Karigasniemen tienhaaran. Siellä se jossain kahdeksan penikulman päässä itseänsä piilottelee.
Keltainen postipusamme saapuu aikataulun mukaan keskiviikkona, kuudes heinäkuuta Utsjoen kylälle kello 17.30.
Hetken katseltuamme kylää ja sen harvoja asukkaita ja heitä monin verroin useampia ja värikkäämpiä turisteja, lähden kävelemään Murrin kanssa hiljalleen rinkkoja kanniskellen hihnat olkapäillä likistellen Utsjoelta kylältä suuren Tenojoen vartta ylöspäin, länteen. Oikealla puolellamme on tuo Teno ja vasemmalla kohoaa tunturiylängön pohjoinen reuna. Tuolla ylhäällä ovat muinaisissa taruissa hohtavat salaperäiset Jeskadam-tunturit. Sinne meidänkin on nyt pakko päästä tutustumaan tähän maan kolkkaan.
Saapasteltuamme kuumassa kesäpäivässä noin kilometrin verran, käännymme sitten tältä autotieltä lounaaseen ja nousu ylängölle alkaa. Reilun kokoisen Kuronavdsin pohja jää syvälle, oikealle puolellemme, kun kipuamme hissukseen junnaten sen idänpuoleista jyrkkää reunaa. Kello näyttää suunnilleen ilta seitsemää ja Murrin rinkka painaa puoleen väliin toistakymmentä kiloa.
Korkealta, jo siniseltä kesätaivaan kupuralta jonkun kellervän pilvenhattaran valtakunnasta, kuuluu kimeä, metallisen terävä ja kauas kantava huuto.
– Pjiieeeeee… pjiieeeee..
Piekanapari liitelee vehmaan etelään kääntyvän kurun yläpuolella sen rinteiltä itsellensä ja lapsillensa niestapalaa tähyillen.
Jyrkkäreunainen ja syvässä kurussa raikkaita vesiään juoksuttava Kuronavdsi pitää sylissään paria pikkuista lamparetta, luobbalia. Tähän kohtaan laskee korkeilta tuntureilta useitakin puroja, joita tulee pohjoisesta, luoteesta, lännestä ja vieläpä etelästäkin. Varsinkin lännen ja etelänpuoleiset juoksutukset kulkevat syvissä kivisen rotkomaisissa kuruissaan. Lähdemme seuraamaan näistä hieman kesymmän näköistä länteen aukeavaa laaksoa. Se on pohjoisen puolella olevan Rihtaoaivin ja etelässä loivempana kohoavan Riihkkavarrin välisessä satulassa. Parisen kilometriä lammilta me tulemme rinteen ja ylängön reunamille.
Jollain lailla ankean lohduton näkymä levittäytyy eteemme. Parisenkymmentä vuotta sitten vaatimattoman oloinen harmaan ja ruskean viirukas tunturimittari valtasi miljoona-armeijoillaan nämä pohjoisen koivikot. Luonnonlain mukaan sen parisenttiset vihreät toukat olivat nälkäisiä ja koivunlehtiä oli määrättömästi. Näitä ahnaita suita oli kuitenkin tehollisesti enemmän ja niin kaikki tunturikoivut, lanjat kaluttiin lehdettömiksi noin 10 000 neliökilometrin alalta. Tuo valtavan alan suuruuden ymmärtämiseksi voi esimerkiksi kuvitella sitä neliönä, jonka jokainen sivu on 100 kilometriä pitkä. Siinä meni toukkien suihin lanjalta tulevallekin keväälle tarkoitettu kasvunvoima ja kaikki puut näyttivät kuolleen pystyyn. Ja kun vielä seuraavanakin kesänä lukemattomat toukka-armeijat tekivät rajuja rynnäköitä, niin koivikoiden lopullinen tuho tuntui olevan käsillä.
Näitä koivuntorsoja täällä paljakan reunamilla törröttää silmänkantamattomiin. Vain tuohi on kestänyt ajan hampaan jatkuvaa järsintää ja sen suojissa on täysin lahoa puun puppua. Siitä luonnon ikuisessa kierrossa syntyy muhevaa mustaa multaa tarjolle seuraavalle sinne tuohen kätköihin löytävälle elämän pienelle, mutta sinnikkäälle idulle. Se voi olla jonkun kasvin pikkiriikkinen siemen tai koppakiiskin eli perhosen sinne munima muna, josta kehittyy piankin möyrivä toukka.
Mutta kaikki elämä ei sittenkään näistä koivuista kadonnut. Monien juurakoihin jäi tallelle ylen pienoinen elämän liekki hiljalleen sinnikkäästi pohjoisen elämän sisukkaaseen tapaan lepattamaan. Vuosien mittaan on näistä sitkeästi alkanut puskea esiin pientä versoa, joka hiljalleen voimistuu.
Kesän alku on ollut lämmin ja sadettakin on ropsutellut riittävästi täällä tuntureilla. Pikkuisilla lentävillä itikoilla, räkällä, ja miksei muillakin maan pienimmäisillä koikoilla ja koppakiiskeillä on ollut lokoisat oltavat, oikein koikon päivät.
Olemme nyt Riihkkavarrin pohjoisrinteellä ja Murrilla on mukanaan hälle alati uskolliset sirraavat seuralaisensa. Tässä ne ovat viettämässä omasta mielestään hyvinkin ansaittua tanssitaukoaan ja samalla syrjäsilmillään viekkaasti kyttäävät, terävät imukärsät tanassa, jos vaikka onnistuisivat saman tien auki jostain lähietäisyydeltä imaisemaan pienen tipan ravitsevaa verta jälkeläistensä kasvun turvaamiseksi.
Ylitämme Peäsnjeäran latvapuron parisen sataa metriä leveässä soisessa maastossa mutta hyvin helposti se kuitenkin onnistuu. Kuljemme kohti lounasta ikävän rakkaisessa, pienipiirteisessä ja hiljalleen soistuvassa puron painaumassa. Kotona kartan ääressä reittiä katsellessa oli tarkoitus kulkea Njálagiedjojohgeasoaivin kautta, mutta nyt täällä maasto kertoo, että lienee mukavampi jättää tuo tunturi tuonne parin kilometrin päähän oikealle. Tuo lystikkään pitkä ja etelän ihmisen mielestä hankala nimi kylläkin kertoo paikalliselle asukkaalle aika paljon, kuten useimmat täkäläiset nimet pyrkivät tekemään. Tuokin nimi selittelee saamelaisen tavan mukaan melkoisen tarkkaan tuon tunturin olemusta ja sen ympäristön luontoa. Njálagiedjujohgeasoaivi.
Kerronpa tässä nyt tästä nimiasiasta jonkinlaisen selvityksen
Njala on naali ja giedju on pesäkolo tai -luola. Siis naalinpesä.
Johka on joki ja siitä johdettu johgeas tämän sanan genetiivi / akkusatiivi, elikkä joen. Siis tämän tunturin nimen alkuosassa jo kerrotaan että on kysymys Naalinpesäluolanjoesta.
Oaivi on sitten pää, elikkä tässä tapauksessa suuri, lähes pyöreän muotoinen ja tasaisen kupura tunturin laki.
Tämän tunturin nimeen on sisällytetty määritelmä, että sen lähistöllä virtailee joki, jonka maisemissa on naalinpesäluola.
Vaan ompas yksiselitteisen kertova nimi tuollakin tunturilla. Naalinluolajoen pyöreälakinen iso tunturi. Helppohan tuo nyt on jo tunnistaa kun noin tarkkaan on olemus selvitetty.
Edessämme on ylen kiukkuisen rakkainen Njalahtoaivi. Menemme taas jostain lukemattomista pienistä purosta yli ja käännymme etelään. Eteen aukea jängän laita. Emme lähde sinne tuppuroimaan, vaan käännymme sen reunaa seuraillen lounaaseen, jolloin etuvasemmalle jäävät pienen suon taakse siellä päilyvät pienehköt järvet, nimeltään Oudasamjavrik.
Ranuamme rauhaisasti järeässä rakassa oleville pikkuisille järville. On keskiyö, ja kerrassaan ihana vaellusilma, yönsinisen punerva ja raikkaan viileä. Minun rinkkani painoi sisällyksineen kotoa lähtiessä 29 kg, eikä sitä ole vielä paljoakaan keritty syömällä keventää.
Täällä putoan kartalta, niin kuin on tapana sanoa, elikkä en pysty tajuamaan kartalta sitä pistettä, jossa nyt satumme olemaan. Tässä ympäristössä on silmän kantamattomiin samanlaista kivenmokeloa ja määrätön luku lähes toistensa kaltaisia pienoisia kirkasvetisiä lampia ja jokunen yksinäinen tunturikoivu matalammasta kasvustosta puhumattakaan. Taivaan rannassa on lukuisasti ylt’ympäri horisonttia samankorkuisia ja -muotoisia huippuja, joten niistäkään ei mitenkään saa kiinni omaa paikkaansa selvittääkseen. Tämä on Jeskadam, tarujen tunturiylänkö. Täällä maahiset ja staalot asustavat ja möyrivät kenenkään niitä häiritsemättä. Ja niin on varmasti paraskin olla. Siispä ainut ja mielestäni oikea ratkaisu on jatkaa vain hissukseen siihen samaan kompassisuuntaan, jonka olin aiemmin jossain tuolla ottanut kohti Koahppelasavdsejavrin, siis Koppelokurujärven, kammia.
Olen valinnut näemmä aivan oikean ratkaisun, koska aikamme tossuteltuamme ja väliin peffaa pounulla laskien jalkoja lepuutellen törmäämme lopulta tällä kurssilla aivan tarkalleen suoraan tuolle kammille.
Se on kuitenkin varattu. Pihapiirissä loimottaa eläväinen kirkas nuotio. Kaksi nuorta miestä, jotka kertovat olevansa kalastuksenvalvojia ovat asettuneet taloksi. Sanovat liikkuvansa tunturissa moottoripyörillä. Paistavat tikunnenässä makkarapötköjä ja nostelevat iloisesti hörötellen olutpullojen pohjia kohti kurun yläreunoja. Kaksi maastopyörää on pitkällään kammin edustan nurmikolla. Niin ne jotkut ovat vaan tasa-arvoisempia kuin toiset.
Kiipeämme emännän kanssa kieltämättä pettyneinä takaisin ylös jyrkänteen reunalle. Siinä nousussa on vajaan sadan metrin matkalla kivilouhuista ja puita sikin sokin kaatunutta ryteikköistä puronuomaa ylöspäin kiivettäväksi viitisenkymmentä metriä. Pystytämme teltan paljakan reunakoivikkoon, siellä lystikkäästi liruttelevan pienoisen puron rehevälle partaalle. Takana on jo 15 km vaellusta raskaassa maastossa raskain rinkoin ja nyt väsyttää, on nälkä ja lepo on tosi tarpeen.
Laskeudumme toistamiseen alas kammille, joka on nyt sentään meidän onneksemme tyhjentynyt edellisistä käyttäjistä. Samassa pihapiirissä, sen pohjoispuolella, joen rannalla on toinenkin tilapäinen asumus. Se näyttää olevan melko uuden näköinen, hyväkuntoinen Rajavartioston partiomaja. Tukevasti lukittuna se siinä odottaa rajan miesten käyttöä.
Pikainen vilkaisu turvekammin ovesta sisään antaa vaikutelman siististä ja turvallisesta asunnosta. Sisään tullessa heti oikealla on kamina ja sitä vastapäätä vasemmalla on tilaa polttopuille. Ovea vastapäätä takaseinällä on kurun lähellä olevaan jyrkkään seinään päin osoittava ikkuna, jonka edessä jököttää seinään kiinnitetty pienehkö pöytä. Molemmat sivut täyttyvät muutoin kahdesta laverista. Pöydän yläpuolella on puinen, alapäästään liukulaudalla suljettava torvi suoraan katon läpi ilmanvaihtoa varten. Kyllähän täällä meidän passaa kölliä suojassa tuulelta ja sateelta. Ilma tuntuu hieman kostealta, mutta siihen suo helpotusta varmasti kaminaan tuikattu, meille iloisesti omia juttujaan leperlellen kertoileva loimottava kuuma liekki.
Menemme järvestä pohjoiseen laskevan Koahppelasavdsejohkan yli heti luusuasta. Nousemme jyrkän kurun rinteen ja eteemme aukeaan jälleen rannattoman laaja ja avoin paljakka. Aurinko porottaa ja räkkä surraa. Kuljemme Loktajavrin pohjoispuolitse Loktaoaiville. Sen järven puoleisella rinteellä kukkii valkoisena laajana kenttänä lapinvuokkoa. Katselemme niitä keskiyön punaisen kellervässä valossa, joten aivan valkoisilta ne eivät nyt näytä.
Tulemme varhaisaamun punahämyssä Pirkejohkalle, joka on vuolaasti vesiään juoksuttava kivikkopohjainen joki. Rinkat lasketaan joen rantaan ja Murri jää siihen istuskelemaan. Käypä siinä tietty minunkin peffani pieneksi ajaksi makuualustarullan päälle huiliin. Lähden kuitenkin hetkosen päästä maaston tiedusteluun. Meille kelvollista joen ylityspaikkaa etsiskellen kuljeksin joenvartta ensin ylöspäin satakunta metriä ja kun sellaista ei näkyviin hevin ilmaannu, niin käännyn takaisin. Rinkkojen vaiheilla Murri hätistelee räkkää vaivaiskoivun, skierrin, oksalla ja puree vanikkaa.
Jatkan pitkin rantaa, nyt koilliseen, alajuoksulle. Käyn jossain parin kolmensadan metrin päässä. Ei vaan osu silmään täälläkään matalan helppoa kahluupaikkaa. Tulen takaisin emäntäni luo ja siitä kohden lähdemme kahlaamaan kohti länsirantaa. Päästyämme ilman haavereita virran toiselle rannalle lähdemme kulkemaan tämän joen rantaa seuraillen ylöspäin kohti Pirkejavria.
Jo edellisestä päivästä lähtien on seuranamme ollut iloisesti inisevä räkkäparvi. Kaiken iltapäivää ja yötä se on meille seuraa pitänyt mielestäni hyvin tuttavallisesti, sanoisinpa jopa että ylen tunkeilevalla tavallaan ja pyrkinyt vain hyötymään meistä. Tokihan on totuus, että vain lastensa takiahan ne äidit näin hyökkäilevät.
Nyt päästyämme vihdoin Pirkejavrille pistämme kupoliteltan pystyyn. Kun vain tarkasti osaa katsoa, niin telttamme näkyy tuossa kuvassa järven oikeassa päässä kellanruskeana kupuna ja jopa Murrin punainen rinkka saattaa erottua teltan edessä sen järven puolella. Kun majamme on valmis vastaanottamaan asukkaansa, niin syömme ja pakenemme itikoita sisälle kangasseinän suojiin. Tarkoitus on päästä lepäilemään itikoiden imukärsien ulottumattomiin. Se onnistuu tietenkin vasta jonkin aikaa sisätiloissa jatkuvan kiivaan ja verisen metsästyksen päätteeksi.
Minä nukun kolmisen tuntia ja herään koska teltassa on mielestäni aivan läkähdyttävän kuumaa. Lähden ulos hiljaiseen tuulenvireeseen katselemaan ympäristön ihmeitä. Kiertelen järven rantaa ja nousen sieltä ylemmäs tunturin rinteelle. Ja kappas vain. Silmissäni vilahtaa peurahiiri, tuo ruskean, mustan ja ruuninkeltaisen kirjava sopuli, turvaan koloonsa. Minulla kun on nyt aikaa ja aurinkokin paistaa, niin pistän pitkäkseni sen aukon vierelle. Kauan siinä ei tarvitse odotella, kun isäntä, vai onko emäntä, enpä tunne, tulee uteliaana vilkaisemaan tilannetta. Hetken se katselee mustilla nappisilmillään, parisen sekuntia, tajuaa minut vaaraksi itselleen ja pyörähtää väkkäränä takaisin turvaan. Sen liikkeet ovat nykivän nopeita. Minun silmäni eivät kerta kaikkiaan kerkiä ollenkaan näkemään tuota liikkeessä olevaa ruskean kirjavaa pehmopalloa. En tajua tuota liikettä, vain sen aloitusaseman ja sitten liikkeen jälkeisen hetkellisen tai joskus pitemmänkin ajan kestävän pysähdyksen. Ja niiden välissä on vain ruskehtavan tumma epämääräisen hämyinen tuuman–parin paksuinen utu. Pieni syöksähdys tapahtuu milloin mihinkin minulle ennalta arvaamattomaan suuntaan. Muutaman kerran pikkuinen tekee tätä keikkaa viipyen aina kerta kerralta hieman kauemmin näkyvissäni. Selvästi sen luottamus minun vaarattomuuteeni kasvaa hiljalleen.
Kaivan taskustani näkkileivän palasen, niitähän siellä lähes aina on, murran sen ja näpsäytän kynnen kokoisen murun alasviettoiseen käytävään. Odotusta, ja hups. Vain nopeasti vilahtava pieni hahmo ja muru katoaa. Pistän sinne toisenkin. Sama katoamistemppu uusiutuu. Kolmnnen murun jätän jo aivan kolon suulle, kuitenkin käytävän katon suojaan. Hetkessä sekin viedään jonnekin pesän pimentoon talteen.
Näin meidän toisiimme tutustuminen etenee rauhallisesti ja kun lähemmäs tunti on aikaa vierähtänyt mielestäni hyvin rattoisasti, niin se suloisen pehmeä pörröläinen syödä puputtaa jo kädestäni näkkileivän murusia. Elämän koulimana ja varovaisena elikkona se ei kuitenkaan uskaltaudu monista yrityksistäni huolimatta lähteä puoltakaan metriä kauemmas, tuskin 30 senttiä turvakolonsa suulta.
Tunturissa käy leppeä tuulenvire ja poutapilvet ajelevat takaa toisiaan. Nyt on pohjoisen kesä.
Pulahdamme molemmat, minä ja emäntäni, vilpoiseen järveen itseämme jäähdyttelemään. Eihän meillä kumpaisellakaan ole mukaan otettua uimapukua, vaan mitä ihmeen järkevää käyttöä sellaisella oikein on. Eihän uimapuvulla ole hikisen nihkeää oloa, vaan meillä on. Siis me uimaan, eikä mitkään puvut. Ihanan rauhaisaa lillutella täällä laajan Pirkejavrin kirkkaassa vedessä. Ei ole mihinkään hoppua.
Valmistelemme hiljalleen lähtöä eteenpäin.
Nousemme järveltä ylöspäin kohti länttä. Taivaankannen helmevä kiekko paahtaa täydellä voimallaan ja paljakalla on tukahduttava helle. Hiki virtaa ja juomapulloilla on käyttöä.
Kulkea jurruutamme varovaisen hiljalleen joka askeleella jalansijaa sovitellen rakkaisalla rinteellä. Sen kivet ovat leikkaavan teräväsärmäisiä, kuin juuri eilen kalliosta irti murskattuja. Suurimmat ovat parin kolmen kuutiometrin kokoisia ja pienimmät tietenkin aivan mujua. Väriltään ne ovat tumman harmaita erikokoisia lohkareita, joissa on vaaleampia rikkinäisiä läiskiä. Olemme päässeet jo kohtalaisen ylös, vaikkakin vaarallista nousua riittää vielä näköpiirissä olevan useita kymmeniä metrejä. Ties kuinka paljon sitä vielä riittää katseen ulottumattomissa. Rinteessä, sivustalla olevan loivahkon pahdan kohdalla on poikittainen matala harjanne. Se muodostaa taakseen loivan syvennyksen, kuin muutaman aarin kokoisen loivareunaisen maljan.
Siinä päilyy väreilevä veden kirkas peilikalvo, jossa yläpuolen taivaan lukemattomat eri sävyt ja rannan tumman harmaat lohkareet utukuvina peilautuvat.
Lampareen eteläpuolella on korkea, tumman varjon alas eteensä heittävä äkkijyrkkä hiljalleen mureneva kallioseinämä, pahta, jonka juurella vielä edellisen talven viimeiset lumetkin lymyävät. Eivät ne siinä kuitenkaan hohtavan valkoisina enää vanhuuden lepoaan vietä, vaan kesän myötä pinnaltaan punertavan harmahtavina ja kovaksi seväksi jo jäätyneinä. Tälläisenä paahteisena kesäpäivänä sen reunalta lirisee monta helmeilevää puroa liplattaen lampareeseen saaden sen pinnan vienoiseen eloon.
Aivan varmasti siinä rantamalla on jo pitkään odotetun ja virkistävän tauon aika ja paikka. Vesi tuossa lammessa on kristallin kirkasta ja muutaman kiireellisen otetun kulauksen jälkeen kurkun kylmyydellään täysin salpaavaa. Pullot täyttyvät vuorostaan ja sillä aikaa on suu ja kurkku jo riittävästi lämmenneet, joten sinne on nautinto kaataa lisää tätä luonnon omaa helmevää nektaria
Olemme jälleen päässeet rinkkoinemme loivasti aaltoilevalle paljakalle, joka on kuin rannattoman valtameren hetkeksi paikoilleen jähmettynyt ulappa. Ymmärrän hyvin sen mielenrauhan, jonka aava meri pystyy tarjoamaan sitä purjehtivalle. Ymmärrän myös hyvin sen kaukokaipuun jonka ääretön meri ja sen ylle kaartuva monivärivivahteinen taivas luovat. Meri on joskus arvaamaton ja tyrskyissään tuhoavan vaarallinen. Niin on myös tunturin maailma. Ne molemmat antavat suunnattomasti, mutta ne myös vaativat kunnioitusta, eivätkä hyväksy ylimielisyyttä valtavien voimiensa edessä. Niiden kulkijoilta vaaditaan sopeutumista vallitseviin oloihin, taitoa ja harkintaa odottamattomissa tilanteissa.
Avoin tunturi kuruineen, jänkineen ja pahtoineen on meidän mielenrauhamme ammennuspaikka. Tänne me kaipaamme ja täällä me nyt taas olemme.
Badosoaivin luoteisilla rinteillä on suuri rakennelma. Kivistä valtavalla uurastuksella ja suurella vaivalla rakenneltuja aitauksia, karsinoita, kirnuja ja johdinaitoja. Kaikki ei nyt ole aivan käyttökunnossa enää, mutta selvät ja tunnistettavat muodot vielä korkeina kivilatomuksina hyvinkin näkyvissä. Siinä muinoin menneiden polvien lapinmiehet ovat tehneet mittavan työn. Eipä siellä puuttomalla paljakalla muutoin olisi karsinoita ja kirnuja kovin helpolla voitukaan rakennella. Kaukaa olisi täytynyt tarvepuu paikalle kuljettaa ja sitä olisi tarvittu paljon. Kyllä poromiehet ovat ymmärtäneet, että puinen aita ei kestä edes miehen ikää. Sitä paitsi puuta voidaan käyttää moneen muuhunkin tarpeeseen. Vaan vierellä on kiveä riittämiin ja näin kivestä pystytettynä se seisoo paikallaan varmasti vuosisatoja.
Heti aidoilta eteenpäin kulkiessamme ympärillämme rupeaa kiertämään suuri valkea lintu, kuin joku lokki. Kuuluu lyhyt ja terävän leikkaava vihellys. Linnun siiven aluset ovat harmaat ja päälaella istuu tanakasti pieni musta lakki. Sitten huomaan pitkän ruoskan, kaksihaaraisen pyrstön. No siinähän se selvisi. Lentotaituri on tunturikihu. Sen nopea lento on silmää hivelevän kauniskaartoista. Aina vain äänekkäämmäksi käy tuo siimapyrstö. Kimakka, metallinsointuinen naukaisu leikkaa ilmaa lyhyin välein. Yhä lähemmäksi meitä tulevat sen lentomutkat. Se alkaa jo todella häiritä kulkuamme, koska nuolen nopeudella suoraan kohti syöksyvä lintu suorittaa väistöliikkeen usein vasta puolen metrin etäisyydellä meidän päistämme. Pelkäämme tosissamme sen nokan iskeytymistä päälakeemme tai kynsien repivän silmät poskelle. Mielessäni pyörähtää ajatus:
– Jos kiinni isket, niin erehdy edes sen verran että aseesi uppoavat lakkini tasalla niskan puolella rinkan päällä olevaan makuualustarullaan. Älä minun tai Murrin päähän iske.
Tuon kihun hyökkäysnopeus ja tarkkuus näyttää olevan sitä luokkaa että meillä kumpaisellakaan ei ole mitään mahdollisuutta suorittaa onnistunutta väistöä, jos se tosissaan päättä iskeä, eikä vain pelotella meitä.
Ymmärrämme kyllä sillä olevan jälkikasvua tässä jossain lähellä ja sitähän äiti koettaa suojella karkottamalla meidät pois lapsensa läheisyydestä. Tunturikihuparilla on tavallisesti yksi tai kaksi poikasta. Useimmiten kai kaksi. Mutta missä sen poikaset ovat? Millä suunnalla ja minne päin meidän pitää mennä? Mihin suuntaan emo meitä koittaa ajaa? No tietenkin pois uhkaamasta pienten palleroiden turvallisuutta. Mutta me emme ymmärrä minne väistää.
Kun lintu kiertää syöksyssä taas kohti kaveriani, niin minä nappaan siitä pikaisesti kuvan vasten sinitaivaan poutapilviä.
Vähitellen emokin rauhoittuu, kun huomaa ettemme ole vaaraksi sen lapsille. Emmehän tietenkään ole vaarallisia sillä emme tiedä sen poikasten olinpaikkojakaan. Nyt sen tehokkaan tuntuiset karkotushyökkäykset eivät enää tule paria–kolmea metriä lähemmäs. Kuljemmeko poispäin sen poikasesta vai onko kihu arvioinut meidät vaarattomiksi? Enpä tiedä, mutta joka tapauksessa emo on karkoitustoimissaan selvästi rauhallisempi kuin hetkeä aikaisemmin.
Liikumme varovasti tarkasti katsoen mihin jalkamme laitamme. Tuollaisen kihun poikanen suojautuu vaaralta painautumalla liikkumattomaksi maata vasten jonkun kuivan korsitupsakkeen tai varvun tyvelle. Sen harmaanruskeaa höyhenpukua on lähes mahdotonta erottaa kuivalla ja kulottuneella jäkälän sekaisella paljakalla.
Katseeni löytää kuitenkin ruskean, tummapilkkuisen munankuoren, jota ensin luulen kokonaiseksi. Otan sen käteeni sitä tarkemmin katsoakseni. Sen toisella puolella on tuskin peukalon mentävä reikä. Siitä on lapsonen tullut kuorestaan ulos.
Kohta tämän jälkeen Murri hoksaa vajaan metrin päässä edessään jonkun kaarnikanvarvun vierellä harmaalla jäkälällä ruskehtavan untuvapalleron.
Kihuemo on ihmeen rauhallinen lennellessään kaarteillen muutaman metrin etäisyydellä. Terävän säräjävät naukaisut ovat kuitenkin kyllin varteen otettavia varoituksia.
Murri siirtyy heti emoa rauhoittaakseen määrätietoisesti kauemmas sen lapsukaisesta.
Minä lasken munankuoren aivan untuvikon nokan eteen kuvatakseni ne yhdessä.
Pikkuinen kihun alku kääntää hyvin hitaasti vain päätään jyrkästi vasemmalle, melkein selkään painautuen ja poispäin munankuoresta. Muistaako se muutaman tunnin takaisen ahtaan olintilansa, eikä halua edes katsella sitä. Muutoin se pysyy aivan paikallaan vähääkään hievahtamatta. Minkäänlaista pakokauhun oirettakaan en huomaa. Enhän minä tosin tiedä kuinka rajusti sen pieni sydän kauhuissaan hakkaa.
Napsaisen pikaisesti kuvan ja poistumme paikalta.
Vaellamme nyt kolmatta vuorokautta avoimella paljakalla. Joka puolella ympärillämme silmien eteen tarkasteltavaksi aukeava erämaa aaltoilee mikä rovana, vaikeakulkuisena kivikon jyppäränä, tai mikä suurempana tseärruna, tasalakisena mutta myös puuttomana louhuna.
Jos taas kivet on pyyhkäisty sen laelta vieressä kiertävään jyrkkäreunaiseen syvään autsiin, jotta laki paljaana kalliona komottaa, niin vaddana se päätään nostaa.
Matala puuton hiekkakumpare on vosa tahi luokka ja jyrkempänä se tietysti on jyppyrä.
Pehmeän pyöreä tunturi kerona tunnetaan, vaan jos lakensa on kulmikkaampi muodoltaan, niin oaiviksi se taitaa muuttua. Vieläkin terävämpänä päästään se kuitenkin on Tsohka.
Kun taas korkeammalle noustaan, niin ei enää lumikaan kesällä kerkiä gaissalta sulaa.
Oma lukunsa muiden joukossa ovat ailigakset, muinaiset pyhät tunturit, joilla vieläkin usein tuoreita kiitoslahjoja löytyy.
Lähimmät laet ovat vihreitä, mutta mitä kauemmas silmä siirtyy, niin värikin muuttuu sinivihreän kautta harmaaksi. Taivaanrannan viimeisistä vaaleanharmaista kummuista ei tarkkakaan silmä erota ovatko ne maaemoa vai taivaan utuista pilveä.
Näiden kumpareiden väleissä, niiden takana, tänne näkymättömissä virtaavat lukemattomat purot ja joet, päilyvät lompolot ja järvet sekä levittäytyvät metsäisen risukkoiset jängät ja aukeat aapasuot.
Juohkoaivin pohjoisilla aukeilla soilla aurinko porottaa ja kuuma ilma nousee väreillen tummasta mudasta ja kuolleeksi paahtuneesta kursuheinästä. Ei näy pienintäkään liikahdusta muutamien harvojen matalien koivuntupsakkeiden ja pajupusikoiden lehdyköissä. Vaivaisen vaaksan korkuinen lapinkuusilo sinnittelee vähän kuivemmalla kumpareella juolukkapensaan varjostamana. Taivaalla olevat vähäiset risat harsopilvet eivät näytä liikkuvan mihinkään.
Ei ole meilläkään kiirettä. Kuljemme hiljalleen junnaten eteenpäin. Juohjoaivin pohjoisesta satulasta laskee puro alas suolle, jossa peilailee useita pieniä lampareita. Hieman ylempänä työntyy maasta sisukkaasti jokunen koivukin. Mustanliejuisessa eläkkeessä, rantapounun takana, kurnuttaa laiha sammakko ikävissään ja ukonkirppu mittailee tumman veden pintaa pitkillä säärillään. Arpaheinä hahisee vienossa kesäisessä tuulessa unisesti nuokahdellen.
Täällä on erämaan täydellinen rauha. Yksinäinen himmeänmusta pitkäkoipinen lintu tepastelee aukeassa lätäkössä. Sillä on valkeita täpliä, kuin pieniä kauraryynejä tummassa puvussaan. Pitkällä nokallaan mustaviklo viistää vettä, sieltä siivilöiden ötököitä ravinnoksi itselleen. Korppi lentelee matalalla kaarrellen kohti länttä. Isonokka laskeutuu viimein pienessä sankaleessa törröttävään parihaaraiseen, puolitoistametriseen, jo ajat sitten kuolleeseen koivunkonkeloon.
Valtavat räkkäparvet inisevät mustan utuisina verenhimoisina pilvinä ympärillämme.
Olemme jälleen liikkeellä. Rinkka kalvaa hartioita kun mutkittelemme eteenpäin saappaita mustasta mujusta irti kiskoen koettaessamme päästä pounulta seuraavalle. Vaikka koetankin hakea meille kuljettavaksi kaiken aikaa kuivempia kaartoja, niin kulku on tuskastuttavan hidasta. On kuuma ja jano kiusaa kaiken aikaa. Minun käy sääliksi Murria tuolla hyttyshatun verkon takana ja käsiensäkin suojana hänellä on kermankeltaiset kangassormikkaat. Hän ei voi ollenkaan kulkea räkkäaikana ilman tuota tummaa ja tiheää kasvot täysin peittävää suojausta. Eihän täällä muutoinkaan tuule, mutta kyllähän kasvot paljaina liikkeessä ollessa aina käy sentään jonkinlainen ilman vire.
Aapa loppuu aikanaan ja pääsemme nousemaan kiinteälle maalle Juohkoaivin harvakseltaan heinää kasvavalle vietolle. Täältäkään ei löydy varjon häivääkään. Makailemme hetkisen saappaita ja sukkia auringossa kuivatellen. Puremme näkkäriä ja hörpimme haaleaa teetä kyytimieheksi. En löydä kuin muutaman edelliskesäisen syötävän marjan. Ovat nopeammat kerinneet edelleni.
Jatkamme edelleen lounaaseen kohti Nuvvos Ailigasta, jonka radiomasto näkyy selvästi Norjan valkoisina hohtavia gaissoja vasten.
Kaiken aikaa jatkuva jano kiusaa. Murri sinnittelee uhkaavasti vähenevän vetensä kanssa. Minä en koskaan ole tarvinnut vettä kovinkaan paljoa, vaan olen aina tullut toimeen hyvin vähällä, varsinkin syksymmällä, hyvinä vuosina melkein pelkillä marjoilla.
Tuossa kartalla on piirrettynä sininen viiva, joka kertoo parin kilometrin päässä edessämme virtaavasta purosta. Sen uoma löytyy, mutta siinä on vain harmaita kuivia kiviä. Sanon Murrille:
– Nyt on taas peffan paikka, ja lasken rinkan maahan. Niin on jo kaverikin tekemässä. Jonkun minuutin huilattuani tuntuu että nyt voi taas jo tehdä jotain muutakin hyödyllistä.
– Minä ettin vähän vettä, jos vaikka sitä löytyisikin, sanon ja lähden katselemaan tarkemmin tätä kartan puroksi esittämää sinistä viivaa. Aikani etsittyäni totean että mitään merkkiäkään vedestä ei näy, ei ylempänä, eikä alempanakaan. Kuuma kesä on sen juonut ja siten veronsa vienyt.
Vaellus jatkuu, kaksi rinkkaa jutaa hiljalleen eteenpäin ja seuraavalla harjanteella Murri sitten lausahtaa niin kuin mukamas puoliksi leikillään:
– Nyt minä ymmärrän miltä tuntuu nääntyä janoon Saharassa.
Vaan sanoohan se vanha totuuskin, että ei niin pientä pilaa, jot ei totta toinen puoli.
Näin on varmaan nytkin.
Jossain Padosjohkan latvoilla ollessamme pidämme jälleen huilitaukoa kuivuneen parimetrisen puron kivikkouoman vierustoilla auringon nyökytellessä seurallisesti päätään. Tämäkin uoma on kartassa sininen. Siinä hiljaisuudessa kantautuu korviin jostain syvältä maan kätköistä, kuinka puro leppeästi pulpahdellen juttelee meille ja kutsuu juominkeihin.
Harmaista kivenjukeloista ovat jotkut suuria. Eivät tahdo laskea minua maahisten nektarille, sulkevat visusti tien. Minä pusaan ja väännän, lirinä ja kujellus voimistuvat kutsuen. Olen päässyt jo yli puolen metriä kivikon pinnasta, mutta vettä ei näy, kuuluu kylläkin. Rupeavat jo sormenpäät vähitellen verestämään. Ei ole muita parempiakaan työkaluja saatavilla nyt tähän homman. Kaikki kivet ovat vielä tässäkin syvyydessä pölisevän kuivia.
Pikkuinen kellertävärintainen lintu hyppelehtii myös siinä samaisessa kivikossa. Huomio kiintyy sen pyrähdellessä valkoiseen yläperään ja samanväriseen silmäviiruun. Siinä kivitasku ja toinenkin niijailee ja tsäkättelee. Olen varmastikin heitä häiriten kaivelemassa niiden kotipihalla.
Puolessa tunnissa saan auki kapoisan kolon, josta pieni muki ja käsi mahtuvat yhtä aikaa alas. Käsivarren pituus on juuri niukin naukin riittävä ulottuakseen maahisten tummaan virtaan.
Siinä maatessani ja kurkotellessani aurinko nauraa hötkyyttää selkäpuolellani hyväntahtoisesti meille tekemäänsä pientä ja lämmintä käytännön pilaa.
Kuljemme nyt muutaman kymmenen metriä alempana vetisellä suolla kuivempia kaartoja etsiskellen. Puolikilometrinen jänkä työntää uumenistaan heinäntupsakkeista, takkuista pajua ja myriaadeittain surraavan inisevää räkkää. Täällä on paljon puropahaisia, joista jotkut tuntuvat olevan pohjattomia. Ei ainakaan saapas löydä minkäänlaista vastetta johon voisi astua. Joten me kierrämme ja kierrämme aina vain taaksepäin ja sitten eteenpäin, päästäksemme jonkun vaivaisen askeleen haluamaamme suuntaan. Kunnes taas mennään taaksepäin.
Pääsemme vihdoinkin kuivalle Rodjanoaivin lounaiselle rinteelle. Joitakin pienen tuvan kokoisia kivenjärkäleitä tököttää yrmeän näköisinä meitä vastassa. Muutoin maanpinta on ihanan tasaista ja hyvää astella. Suohpajavri ilmestyy näkyviimme. Nyt jotenkin tuntuu saapastelu riittävän tälle päivälle heti kun vain löydämme juomakelpoista vettä. Rinkat jumpsahtavat hiekkapohjaiselle paljakalle, Murri istahtaa nautiskelemaan tyytyväisenä lämpöisenä höyryävää vesitilkkasta pullostaan ja tarjoaa minullekin. Eihän se kovin hääppöiseltä maistu, mistähän lätäköstä tämäkin lie otettu ja nyt mukavasti vielä lisäksi auringon lämmittämänä. Se on kuitenkin vettä, jota ilman emme pääse eteenpäin. Emme ole kotioloissakaan totuttaneet itseämme steriiliin juomaveteen, joten pikkupöpöt eivät meitä pääse haittaamaan koska vastustuskykyä juomaveden pienoisiin elikoihin meiltä löytyy riittävästi.
Minä jätän kaverin istuskelemaan ja lähden hakemaan kaivooni vettä Suohpajavrista. Järvellä on hyvin tasaisen laakeat rannat, joilla ei näy kasvavan puuta, pensasta eikä edes korkeampaa korttakaan. Lähempänä huomaan että en taida saada täältä ollenkaan helpolla vettä. En pääse edes lähelle vesirajaa, koska ranta on liian pehmeänä kovin upottavaa hytkyvää lillua. Koetan pari kertaa eri paikoista ja luovutan. Käännyn ympäri ja lähden tallustelemaan vastakkaiseen suuntaan kaivoni kanssa. Kaivo on muovikanisterista tekemäni astia, jossa on rautalangasta vääntämäni hantaaki ja vetoisuus on reilusti kolmisen litraa. Rinkassa ollessaan se on pakattu ruokatarvikkeilla. Kun tarvitsen vesiastiaa, niin tyhjennän sen ja minulla on pieni ämpäri, kaivoksi kutsumani.
Etelässä on kartalla sinistä viivaa, Rusjohkan latvapuroja. Olen ennenkin paperilla siniväriä nähnyt ja harmaa– tai mustapintaista kiveä löytänyt, joten varaudun vesiastioineni kulkemaan ehkäpä useita satoja metrejä tuon niin kutsutun puron vartta. Vaan nyt vesi lirisee siinä missä kartta lupaa kuljettuani vasta minuutin verran..
Nyt on lauantaiaamu ja kello näyttää kahta. Nyt on juuri sopiva hetki laittaa teltta pystyyn, pöpöröt mahaan ja nukkumaan.
Puolilta päivin heräilemme pusseissamme, venyttelemme ja kääntelemme kylkeä ylen tyytyväisinä nykyiseen olotilaamme. Onpahan jälleen leppeän mukava olo.
Suuntaan uudelleen tutkimusmatkani nyt jo levänneenä kohti kolmensadan metrin päässä hopeisena päilyvää Soahpejavria. Uteliaisuuttani haluan selvittää tarkemmin varhaisaamuista käyntiäni sen rantamilla. Vaan eipä siitä sen enempää selkoa tule. Niin se on kuin silloin pikakäynnilläni näin. Puolensadan metrin päässä minun täytyy kääntyä takaisin Koetan muutamista toisistakin paikoista, mutta joka kerralla sama tulos. Ranta on tumman ruskea ja hyllyvän pehmeä. Useampiakin sääreviä jänkälintuja, kahlaajia siellä lyllyvällä lievulla tepastelee einettänsä etsiskellen. Minulla sinne vain ei varmasti ole asiaa.
Siinä järven kaakkoisessa kulmassa on kartan väittämän mukaan kiintopiste, jonka korkeus on 437,38 metriä merenpinnasta. Suuntaan kulkuni sinne ja niin kohta huomaan että siinä parin kuution kivessähän on kiinnijuotettuna noin 70-millinen alumiinilätkä, vai onko rosteria, jossa teksti 10P1.
Kierrän takaisin teltalle katsomaan emännän askareita. Kiehautan vaelluspäivän lähtöaterian ja sen syötyämme kerään tiskattavat astiat mukanani ja lähden kohti pulpahdellen kujertelevaa tuttua puroa. Vaan enpä ole täällä yksin, sillä sen partaalla huomaan jonkun liikuskelevan. Peurahiirtä ensi näkemältä epäilen, mutta liike on aivan liian liukas. Matalansolakka pitkähäntäinen ja ylen vikkelä kärppä siinä kivirauniossa puikkaa yhtäältä sisään ja hetken päästä toisaalta ulos. Kyllä vanhakansa asiat tunsi, kun viisaasti sanoi että kärppä kymmenenä rauniossa. Seuraan tuo vikkelän vipeltäjän touhuja ja tiskit tuppaavat unohtumaan. Aurinko lämmittää kesäisesti ja kiirettä ei ole ihmisen elämään luotu. Jotkut sitä vain sinne kuitenkin väkisin itsensä kiusaksi tunkevat.
Aaltoilevaan, mutta noin suunnilleen tasaiseen paljakkaan ilmestyy edessämme vähitellen syvenevä, selvä ja loiva painauma. Mitä edemmäs siihen laskeudumme, niin aina vain jyrkemmin sen reunat kääntyvät pehmeästi alaspäin. Tässä on vielä mukavan helppo pudotella hiljalleen Soahpajohkan vähitellen syvenevää kurun laitamaa alaspäin. Tiedä sitten aivan loppumatkasta, kuinka jyrkäksi, louhukkoiseksi ja rytöiseksi rinne asettuu.
Taivas on tasaisen harmaassa pilvessä ja tummanvihreä koivikko verhoaa alempia rinteitä. Jos aurinko vain näyttäisi silmänsä, niin kaikki koivutkin ilahtuisivat vaalean helakan vihreiksi. Tuolla kauempana edessämme, taivaanrannassa, tunturiharjanteiden jono lepää vasten taivaita. Vai kannattelevatko nuo pehmeät muodot sitä. Sieltä kaukaa, kuin taivaasta, kirmaa suoraan tännepäin melkoisen reippaan oloinen tunturipuro, taitaa olla oikein joki. Kartta kertoo sen, kuten tämän meidän Soahpajohkankin yhtyvän suureen Tenoon suunnilleen samassa kohdin, vain eri puolilta valtakuntien yhteistä rajaa.
Jokin solakkasiipinen haukka hakee korkealla kaarrellen väellensä ateriaa..
Mitä pidemmälle kurussa kuljemme, sen mahtavampana se ympärillämme kohoaa. Seinämät ovat osin avokalliota ja toisaalla sitten rehevän tunturikoivikon peitossa. Välkkyvän kimaltelevat purot ryöpyttelevät ylängöiltä kokoamiaan vesiä suureen laaksoon.
Sammaleisessa kivikossa alitamme rautalankaverkosta tehdyn poroaidan.
Mitä alemmas laskeudumme rinnettä, sitä vehreämmäksi muuttuu ympäristö. Täällä on osia kostean suojaisan tunturiniityn ja eteläsuomalaisen lehdon kasvustoista. Rinnan kukkivat heleän keltaiset suurikukkaiset kullerot ja varsiaan oikovat korkean rehevät saniaiset.
Aivan huomaamatta kääntyy tämä kursu kohden pohjoista johdatellen pohjallaan kirmaavan puron suuren Tenon suuntaan. Vaan ei se sinne asti pääse, sillä rakkainen lehto juo sen kuivaksi jo ennen Tenon pankkia.
Me menemme vahingossa liiankin alas, kun en satu huomaamaan pientä ja pahaista sammaleisiin kätkeytynyttä vasemmalta laskevaa vedenplirua, jota vastaan meidän oli tarkoitus lähteä nousemaan ylöspäin kohti vastakkaista kurun toista reunaa.
Nyt me kuitenkin kipuamme puuskuttaen Nuvvos Ailigaksen jyrkkää rinnettä kursun pohjalta kohden avointa tunturien lakimaita.
Norjan puoleinen Tanan tie tulee näkyviin ja kohta sen jälkeen aukeaa eteemme taas vapaana aaltoileva ääretön paljakka.
Istahdamme helpottuneena hengähtämään ja oikomaan takajalkojamme. Huipulle, radiomaston tyvelle on vielä kilometrin matka eteenpäin ja toista sataa metriä ylöspäin.
Siinä välipalaksi marjoja etsiessäni huomaan alle vaaksan korkuisessa varvikossa olevan jotain mielenkiintoista. Kivenluiskan vieressä on aukko, josta johtaa käytävä maan sisään. Eipä tämä nyt vielä niin kummallista ole, mutta kun siihen on rakenneltu ja käyttöön otettu laaja ulkokäymäläkin.
Aukon ulkopuolella on litrakaupalla vaaleanruskeita soikeita papanoita. Kauan on tuossakin asunnossa aikaa vietetty ja taatusti asukkaat, liekkö montakin, niin sisäsiistejä ovat.
Saavutamme huipun ilta yhdeksän jälkeen. Lännessä loistaa jo punervassa ilta–auringossa Norjan lukuisia gaissoja. Aurinko on jo melko matalalla ikään kuin niiden takana värjäten niiden reunat hohtavan kirkkaiksi. Pari kiirunaa juoksentelee ja lymyilee rakan sokkeloissa ja vähäisissä varvustoissa.
Länsirajan takana Norjan puolella erottuu yksi radiomasto, mutta Suomen kolmen Ailigaksen mastot näkyvät kaikki.
Kaivamme eväspaketin ja termospullon esiin käyden tämänpäiväisen vaellusosuuden viimeiselle välipalalle, jonka loput muruset varistamme maahisille. Samoin käy termarin viimeisille tipoille.
Karttaa katsellen pähkäilemme jatkon suuntaa. Täältä me joka tapauksessa lähdemme tossuttelemaan linja-autolle, mutta menemmekö pohjoiseen kohti Utsjoen kylää vaiko etelään tavoitteena Outakoski. Lopullinen päätös jää tekemättä, mutta kun etelässä oleva suuri Nuvvosjohkankin kursu on vielä tarkemmin tutkimatta, niin päätämme lähteä sinne ainakin lepäilemään. Ja niin saappaankärjet kääntyvät tältä pyhältä huipulta, Ailigakselta kohti etelää.
Pudottelemme rennosti helppoa laskua kohden Ailigasjohkan erästä latvahaaraa.
Täällä tunturissa kasvaa ja kukoistaa tuuman korkuinen kukka. Se on kuin kääpiösuokukka. Siinä on sentin mittainen varsi, jossa jokunen kovanvihreä lehti ja kaksi vaaleanpunaista pitkäperäistä kellokukkaa. Tunturipaljakka kasvupaikkana on kyllä aika outo.
Sunnuntaiaamuna kun saamme silmät sirrilleen, niin aurinko paistaa Nuovvoskaidin pohjoisrinteelle. Puolelta päivin pilvistyy ja sataa ripsuttelee jonkin minuutin pariinkin eri kertaan. Vietämme luppopäivää hyvällä leiripaikalla joen partaalla. Syömme, lepäilemme. Minulla on nippu sinisen vihon lehtiä ja niihin minä kirjoittelen muistiinpanojani, elikkä täytän retkipäiväkirjaa. Murri makailee hipsutellen, kyhnäellen vierelläni. Meillä on oikein leppoisan tyydyttävä koti-ilta kaiken päivää.
Maanantai aamu heinäkuun yhdestoista ja kello on siinä yhdeksän tuntumilla. Meillä kummallakin on selkä kipeän jäykkä, kun on tullut maattua liikaa eilisen päivän ja viime yön aikana.
Aurinko paistaa sinisellä taivaalla. Muutamia vaaleita poutapilven hattaroita purjehtii ajoittain auringon eteen hetkeksi varjostaen. Hiljaisen rauhallinen tuuli puhaltaa lounaasta, joten eilinen pienoinen matalapaineen poikanen on siirtynyt muualle.
Kun taas aurinko lämmittää, niin Murri käy pyykillä puron pikku putouksella ja levittelee puhtaat tuulosen leyhyteltäviksi.
Syömme ja siinä samalla päätämme lähteä kuitenkin pohjoiseen. Lounaistuuli tuo meille tervehdyksen tuolla jossain Tenon rannalla olevilta taloilta. Suuria mustia kärpäsiä ja muikea lannan tuoksu leviää aterioidessamme teltan edessä. Nuvvuksen navettakärpäset levittävät reviiriään.
Valmistelemme pikku hiljaa lähtöä.
Nousemme takaisin kevyenkulkuiselle ja helpolle paljakalle ja siellä piikkimäisen Suohpajunnin itäkuvetta koilliseen. Pari pitjuusia, noita kapustarintaisia lentelee kuin soitimella, pitäen jatkuvaa vakaata mollisointuista huilukonserttoaan.
Suohpejohkan tasaisen hiljalleen soistuvilla latvahaaroilla kasvaa ikiaikainen katajakenttä, josta Murrille löytyy kaunis, sopivan mittainen kolmisilmäinen vaellussauva.
Kuljemme ylängön reunaa ja vasemmalla allamme leviää Tenon mahtava laakso. Aurinko paahtaa taas kuumasti. On huikova helle. Onneksemme täällä rinteellä on riittävästi raikkaita puroja, jottei jano kerkiä päästä pahemmin kiusaamaan.
Suojaisessa painanteessa on tallella vielä edellisen talven lumia vielä lähes hehtaarin verran, ja sen pinnan heijasteessa retkiemäntäni pääsee pintaansa paahtamaan.
Vastaamme lennähtää kellertävärintainen ja valkomahainen pieni lintu sirkutellen krasahtavaa säveltään. Se istuu hetken kuin meitä odotellen vaivaisenvarvun latvuksessa. Kun kerkiämme lähemmäs niin se siirtyy jonkun metrin eteenpäin. Istahtaa kuolleen jäykän korren latvukseen ja vetkauttaa pari kertaa pyrstöään. Siirtyy taas jääden tähyämään risun latvaan. Pysähdymme tarkkailemaan sen touhuja. Varmaan pesä on lähettyvillä. Heinätöyrystä nousee siivilleen toinen vähän edellistä valjumman värinen. Pensastaskun avioparihan siinä on. Astumme lähemmäksi töyrästä ja siinä on maan pinnassa heinistä ja höyhenistä rakennettu laakean maljan mallinen pesä, jossa on viisi vihertävää munaa. Niitä vilkaistuamme me jatkamme kiireesti koilliseen.
Helppoa paljakkaa, jossa saappaan on pehmyt astua. Ei ainakaan risut kiusaa ja jänkäpounut ovat poissa jopa mielestäkin.
Kaikki hyvä tuppaa vain loppumaan liian aikaisin, niin kuin tämäkin paljakka, joka alkaa hiljalleen kallistua aina vain jyrkemmin Padosjohkan kursuun. Kun pääsemme niin alas, että sukellamme avomaastosta pensaikon lävitse metsään, niin silloin vasta vaikeudet alkavat. Tämä parinsadan metrin leveänä vyönä joen molemmin puolen kasvava luonnonmetsä on todellinen luonnonsuojelijan ajamien arvojen täyttymys, hänelle täysi taivas. Olettaen tietenkin että se on vain toisen omistamalla maalla.
Nämä Padosjohkan vyöt ovat jyrkästi laskevaa hirvittävän vaikeaa lukuisten purojen kastelemaa sammaleista louhua, joka märkänä on vaarallisen liukasta. Siellä on kivien välistä kasvavia puita, joista suuri osa on myrskyjen ristiin rastiin kaatamia venkuraisia konkeloita. Kaikki mahdolliset välipaikat puskevat takkuista risukkoa. Koko kursu on pirullisen kuumaa ja räkkäistä rutoa.
Murri taapertaa mitään lausahtamatta perässäni. Hän kärsii itikoista, jotka aina kuitenkin pääsevät jostain rakosesta lävitse ja hän kärsii paahtavasta kuumuudesta. On aivan varma että en minäkään niitä erikoisemmin nyt rakasta.
– Pieeeeeeääää, pieeeeeeeeeeää, kuuluu kovana ilmaa leikkaava terävä huuto korkealta yläpuoleltamme.
Nyt mulle riittää, riittää…, riittää…, takoo hikisen myssyn alla. Ei ikuna lähdetä yrittämään ylös tuota kaamean näköistä vastakkaista Kumppetsohkkan rinnettä.
Tulemme viimein joen vartta alas Tenonvarren tielle.
Murri istuu rinkkansa päälle ja juo jostain välistä hyttysverkkoaan raottaen. Keräämme molemmat voimia. Minä tutkin karttaa ja rakentelen mielessäni jotostamme eteenpäin.
Tuo Kumppetsohkka on ensin joka tapauksessa kierrettävä. No, tästä tietä parisen kilometriä pohjoiseen ja Koadneljohkan ylityksen jälkeen noustaan Riskavarrin taakse paljakalle.
Kerron ajatukseni Murrille ja hän on valmis jatkamaan. Ilmoittaa vain hartaasti toivovansa että nousu tuolta jonkin matkan päästä ei tapahdu samanlaisessa ryteikössä kuin tuo meidän äskeinen laskeutumisemme.
Kaksi vaeltajan rinkkaa lähtee pohjoiseen.
Olemme kävelleet vain pienoisen matkan tätä Tenon rantatietä, kun sen vasemmalla laidalla on puolimetrinen valkoinen kyltti:
”Paados, mökkejä, aterioita”.
Vilkaisemme pikaisesti ohimennen tekstiä ja pistelemme mitään sanomatta ohi. Siinähän kauppaat. Ei tuo meitä liikuta. Vähän kuljettuamme tulee koivujen takaa näkyviin Tenon rannalla olevia punaisia mökkejä. Siinä hissukseen patikoidesamme vilkaisemme toisiimme, katsomme rantamökeille päin mukamas välinpitämättöminä. Sitten jo ennestään rauhaisa vauhtimme vielä hidastuu:
– Mennäänkö?
– Joo.
Käännymme ympäri.
Tilaamme saunan lämpiämään.
Lyömme löylyä ja liotamme itikanpuremat ja kuivuneet hiet kropistamme.
Syömme ja puikahdamme puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan.
Aamulla ennen yhdeksää olemme taas tien varressa. Murri jättää kolmisilmäsauvansa Paadoksen tievalle ohjaamaan ja auttamaan seuraavaakin käyttäjäänsä eteenpäin. Nousemme postiautoon ja olemme parissa hurauksessa Utsjoen kylällä odottamassa etelään päin lähtevää linja-autoa.