Heinäkuu 1981
Maarit ja Pentti Stenman
Jo talvella olimme päättäneet matkustaa Jäämerelle poimimaan kiviä sen rannalta, kokemaan nousu- ja laskuveden, ihailemaan Pohjolan upeita maisemia, oppimaan ainakin maantietoa ja syöttämään itseämme hyttysille.
Olimme varautuneet siihen, ettei säiden valtias, jos sellainen on, ole suopea. Koko Suomessa oli kesäkuu hyvin kolea ja sadetta oli tullut kohtuuttoman paljon. Ivalossa oli ollut valtavat tulvat. Tuumailimme, onko oikein viisasta lähteä kohti kylmiä seutuja. Korfu, jota hyvä lääkärimme Ilkka Piironen meille suositteli, saattaisi hyvinkin olla sopivampi ja ystävällisempi loman maa. Tästä huolimatta päätimme, että tänä kesänä meitä odottaisi saamelaisten ja kesäyön auringon jylhä Ultima Thule.
Perjantai
Veimme Rellun junaan ja ajoimme kuljetusvaunun katolla kuin vuoristoradalla sen ääripäähän. Auto matkusti ulkoilmassa Lapin raukoille rajoille Rovaniemelle, meillä sentään oli makuupaikat.
Junan lähtöä odotellessa menimme syömään WSOY:n ruokalipuilla, joita Maaritilla vielä oli muutama. Olemme nykyisin taas samassa työpaikassa, kun Maaritkin pääsi Valtion painatuskeskukseen toimittajaksi kyllästyttyään Södikan tyhmiin meininkeihin. Söimme kohtuullisen hyvin Davy’s pizzeriassa ja palasimme Tähtitorninmäen kautta Rautatieasemalle. Tietysti tuli kiire ja vähän aikaa pelkäsimme myöhästyvämme junasta.
Makuuvaunun ikkunasta näkyi kaikenlaista matkan varrelta. Hämeenlinna: barokkityylinen tiiliasema; Tampere: yöelämää asemalla puolilta öin; Seinäjoki: hiljaista klo 2; Oulu: heräävä (?) kaupunki; Tornio–Rovaniemi: miksi täällä asuu ihmisiä?
Lauantai
Junan ikkunasta näki Rovaniemellä, että sää oli pilvipoutainen, luultavasti ei sada. Radan vierustoilla näkyi lähinnä metsää, metsää, välillä suota, peltoa ja taloja ja lehmiä. Kemijoki kuohui mahtavana koskena radan alla. Suopursu kukkii, samoin pihlaja, voikukka ja kullero. Etelä-Suomessa ne kukkivat jo kuukausi sitten. Luonnon aikaerot ovat siis suuria, onhan Suomi kovin pitkä maa, jossa luonnon olosuhteet ovat erilaisia.
Söimme Matkaravinnon aamiaisen hytissämme. Rovaniemeltä voisimme halutessamme yhtä hyvin lähteä kohti etelää, jos vaikka silloin pääsisimme ystävällisemmille seuduille. Toisaalta Pohjanmaan rannikko saattaa olla yhtä tyly. Oikeastaan olimme uteliaita näkemään ja kokemaan, miltä tuntuu nähdä maailman ääri, Jäämeren ranta. Ehkä siellä on paikka mistä voi poimia kiviä.
Kurkistimme Rovaniemen torielämää. Oli uusia perunoita; niitä ei ehkä olisi tarvinnut ostaa Hesasta. Oli lappalaisia poron nahasta ja sarvista tehtyjä matkamuistoja.
Rovaniemeltä läksimme ajamaan kohti Inaria. Poikkesimme Napapiirin majalla ja jatkoimme nopeasti eteenpäin 4-tietä. Näimme metsää, joka oli Etelä- ja Keski-Suomen metsää kituliaampaa, näimme soita ja aina välillä tuntureita. Lepopaikalla tutustuimme Lapin hyttysiin, joita näyttää olevan paljon.
Tunturit siinsivät horisontissa syvän sinisinä, aika ihmeellisen värisinä. Sää pysyi edelleen pilvipoutaisena eikä ollut ollenkaan kylmä, mikä teki mielen iloiseksi. Hyttysiä lätsääntyi tuulilasiin joukoittain.
Sodankylässä pysähdyimme tankkaamaan autoa ja sitten ajoimme yhtä kyytiä aina Tankavaaraan asti. Hyttysiä oli hirveästi, mutta ehkä auttaa jos niihin oppii suhtautumaan hyväksyvästi.
Tankavaaran kultamuseo oli mielenkiintoinen paikka, mutta kutistui mielessä käytyämme Inarin Saamelaismuseossa, missä kullanhuuhdontarännikin oli parempi ja jossa oli oikea putouskin purossa.
Tankavaarasta jatkoimme matkaa. Saariselän ja Kaunispään tienoilla puut harvenivat, olimme ilmeisen selvästi tunturivyöhykkeellä. Kaunispäältä katselimme tuntureita, jotka näkyivät horisontissa sinisinä. Ihmeellisin oli ehkä kuitenkin pitkä lumiaita, joka kiemurteli tien reunassa ylös tunturin laakealle laelle.
Ivalon jälkeen lähestyimme hyvää vauhtia Inaria. Tie pujahti mäeltä alas ja Inarinjärven vesistö tuli näkyviin, jolloin meidän oli pakko pysähtyä valokuvaamaan. Tie kulki järven reunaa, oikealla oli Ukonjärvi saarineen.
Pysähdyimme Myössäjärven luo ihmettelemään kartan mainintaa Karhunpesäkivestä. Mikä se on? Kivelle vievän polun alussa on Karhun tupa, kahvila ja matkamuistomyymälä, jonka katolla oli kaksi puusta veistettyä karhunpoikaa. Matkamuistot olivat samanlaisia joita on maantien varren lukuisissa kojuissa. Poronnahasta ja käävistä tehty äijä oli erikoisen liikkuvan näköinen täytetyn poron vieressä.
Kivi oli varsin korkealla louhikkoisessa metsässä. Polun loppuosassa oli monumentaaliset puuportaat liikkumista helpottamassa. Karhunpesäkiven alareunassa oli pieni aukko, josta älysimme kurkistaa sisälle. Kiven alla oli luola, jonka katossa oli syvennyksiä, ikään kuin ylösalaisia hiidenkirnuja,
Noin kello 18 tulimme perille Inariin Samii littoin leirintäalueelle. Paikka oli niemessä ja maa oli varsin kosteaa sateiden, tulvien ja ehkä Inarinjärven säännöstelyn takia. Pystytimme uuden kalliin huvilatelttamme, jossa on makuuhuone ja maapohjainen olohuone. Majapaikassamme meillä oli varsin kodikasta. Keitimme iltaruuat ja iltakahvit ja olimme iltakävelyllä niemen kärjessä. Lakka kukki ja suopursu oli nupullaan. Inarinjärvi-laulussakin korostetaan Inarin karuutta ja epäystävällistä luontoa. Inarin kylä on aika vähäpätöinen, mutta järvi saarineen näytti ystävälliseltä ainakin näin kesällä.
Koko päivän autonratissa istunut Pentti kävi nukkumaan paljon ennen Maaritia, joka kirjoitti matkapäiväkirjaa. Kosteus hiipi sisälle telttaan, vihon lehdet alkoivat tuntua nihkeiltä ja jalat tuntuivat kylmiltä. Kevyt sade alkoi rapista teltan kattoon. Sade tiuheni, mutta ei rajuksi. Yöllä satoi muutaman tunnin ajan. Kun Maarit heräsi aamulla, oli leirintäalueella vielä hiljaista. Etäältä kuului kosken kohina rauhoittavasti.
Sunnuntai
Sää näytti olevan kirkastumassa, mutta aurinko ei kuitenkaan voittanut harmaita pilviä. Nousi etelätuuli. Päivän aloitimme kulttuurin merkeissä. Inari on saamelaisten keskusaluetta. Koko päivä meni heidän elämäänsä ja työhönsä tutustuessa. Lapinpukuisia ihmisiä ei täällä kuitenkaan näe.
Aloitimme Inarin Saamelaismuseoon tutustumalla. Alueella on verraten laaja ulkoilmamuseo jossa kodat ovat vähemmistönä; turistieksotiikkaako on näkemys, että saamelaiset asuvat enimmäkseen kodassa? (Itse asiassa se on historiaa, kodassa ei ainakaan vakituisesti asu enää kukaan.) Erikoisinta oli erilaisia ansoja esittelevä alue. Julmia loukkuja Lapin metsästäjät ovat keksineet. Kaikki keinot piti kokeilla, jotta ruokaa ja myytävää sai.
Museokäynnin jälkeen Pentti kävi lepäämään ja Maarit läksi katsomaan saamelaiskäsityön näyttelyä. Sábmelaš duoddjárat -yhdistys toimii koko Lapin alueella saamelaisten käsityöläisten yhdistäjänä. Näyttelyssä oli erittäin taidokkaita töitä. Erityisen hienoja olivat ne, jotka oli tehty puusta ja luusta. Näitä ovat etenkin poronsarvituppiset puukot, joiden kahvakin on luuta, sekä puiset kipot, joiden kädensijaan oli upotettu luinen ornamentein somistettu laatta. Nämä käsityöt olivat varsin kalliita. Ajattelin kuitenkin kannattaa käsityöläisiä. Tyydyin tiuhdalla kudottuun koreaan vyöhön, kun olin nuuka. Voihan olla, että menen uudelleen.
Iltapäivällä läksimme veneretkelle Inarin kylän sillankorvan laiturista noin 13 kilometrin päähän. Matkasimme pyhälle maalle Ukonkivelle. Muodoltaan Ukonkivi on erikoinen puita kasvava jyrkkä kallio. Paikka kuuluu olleen niin pyhä, ettei naisilla ollut sinne pääsyä. Uhrilahjaluolaa emme nähneet, se on vaikeapääsyisessä louhikossa kallion juurella Ukonkiven pohjoispuolella. – Jotta ymmärtäisi mistä on kysymys, pitäisi opiskella saamelaisten muinaisuskoa. Matkalukemistossamme on saamelaisia satuja sisältävä kirja. Sitä pitäisi alkaa lukemaan tänään.
Palattuamme keitimme kasviskeittoa. Pentti kävi ruokalevolle, minä kirjoittamaan. Nyt juuri sataa tihuuttelee. Kello on 18. Olemme saaneet kovaäänisiä suomalaisia naapureita. Toiset naapurit ovat saksalaisia, arvattavasti isä ja poika. Töin tuskin edes kuulee heidän juttelevan. No, eivät nuo maanmiehet meitä varmaan innostu häiritsemään. Saksalaisia näyttää olevan aika paljon täällä Lapissa. Toki on muitakin, kuten ranskalaisia ja hollantilaisia sekä skandinaaveja.
Hyttyset eivät ole niin pahoja kuin kuvittelin. Niitä on, mutta en ole varma haittaavatko ne todella olemista. Ehkemme ole vielä päässeet tai joutuneet hyvälle hyttysmaalle. En välitä joutuakaan.
Illalla lähdimme iltakävelylle kylälle. Ala-asteen koulun pihalla oli alkamassa demokraattisten naisten kansainvälisen leirin juhla. Kuuntelimme Ivalon pelimannien alkusoiton, tervehdyspuheen ja vähän matkaa avajaispuhetta kunnes jatkoimme eteenpäin.
Näimme valtavan hirsirakennuksen, jonka edustalle maahan oli asetettu poronsarvia. Siinä oli kauppa, niin iso että sinne mahtuisi kaksi Korson Tiesalon kauppaa. Kommandiittiyhtiö Näkkäläjärven Lapland Shop se siinä komeili. Kauppa myy matkamuistoja eli Lapin-aiheista turistirihkamaa. Näkkäläjärveltä emme kuitenkaan löytäneet postikorttia Ukonkivestä, vaikka miten etsimme. Sen sijaan ostimme postikortin keskiyön auringosta siltä varalta, ettemme sitä pilvien takia oikeasti näe.
Ollessamme palaamassa leirintäalueelle alkoikin sitten sade. Ennen teltalle pääsyä anorakit kastuivat ja varsinkin Maaritin anorakki kastui läpi. Sade yltyi, satoi enemmän ja enemmän. Teltan ”olohuoneen” maalattian päällä meillä oli muovi ja räsymattoja. Kun yhdelle reunalle ilmaantui lätäkkö, tuli kiire viedä matot autoon ja tavaralaatikot turvaan. Tuntui ankealta, kun niin kamalasti satoi.
Yöllä satoi ja satoi. Alkoi tuulla. Koko yön tuuli ja aamullakin myrskysi ja satoi taivaan täydeltä.
Maanantai
Myrskyä! Sadetta! Lähtö edessä. Ei tehnyt mieli jäädä litimärkään maailmaan. Purimme leirin ja koko ajan satoi. Pentti ahersi teltan kimpussa ja Maarit järjesteli tavaroita autoon, mikä ei ollut helppoa, kun sade koko ajan kasteli pakaaseja. Maarit menetti huumorintajunsa ja ajatteli: ei koskaan enää leirintämatkalle!
Lähdettyämme ostimme Inarista ruokaa ja Pentille sadetakin, jossa on oikea hihat; pyöräilyviitta ei oikein suojaa jalkaisin liikkuvaa. Sitten autoon ja matkaan housunlahkeet polvia myöten märkinä.
Ajoimme vesisateessa kauniiden maisemien ohi. Oli järviä ja puroja ja tuntureita. Tuli tienhaara, johon seisahdimme miettimään ja valitsimme sitten Sevettijärven tien alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti. Maisemat kävivät vieläkin kauniimmiksi, järviä, vuolaita pikkukoskia, vaaroja ja mäkiä, hiekkakangasta joka kasvoi jäkälää ja matalaa männikköä ja koivikkoa. Paikoitellen tien vierillä oli jääkauden aikaansaamia mahtavia kivikkoja, joissa kasvaa merkillisen sinivihreitä pikkulehtisiä koivuja. Etäällä olevat tunturit siinsivät. Pentti sanoi, että ne siintävät, koska niillä ei sada. Ehkä saamme poutaakin osaksemme.
Sateen takia emme olleet juurikaan noteeranneet kolttien pientä Sevettijärveä. Tulimme Norjan rajalle. Tuntui suorastaan iloiselta lähestyä Neideniä eli Näätämöä. Tienoo oli jylhää ja vehreämpää kuin Suomen puolella.
Neidenistä oli muutama kymmenen kilometriä Kirkenesiin. On vuonoja ja jonkinlaisia tuntureitakin tien vieressä, vuonojen rannat pitkälti paljaana laskuveden aikaan. Asfalttitietä, Kirkenesin lentokenttä ja Kirkenesin leirintäalue. Sadetta. Leirintäalueella ei ollut vapaita mökkejä, joten matka jatkui itse kaupunkiin. Jos ei Kirkenesistä löydy sisämajoitusta, on kai edessä paluu takaisin ja matka niin pitkälle länteen, ettei sadepisaroista ole kukaan koskaan kuullutkaan.
Kirkenesin turisti-infosta löytyi kotimajoituksesta samaa tietoa kuin omissa matkaoppaissamme ja lisäksi reittiohje. Herra Stenby majoitti meidät talonsa yläkerran huoneeseen, jossa edellisenä yönä kuulemma majaili kaksi italialaista.
Majoittumisen ja lepotauon jälkeen lähdemme kaupunkikierrokselle iltakahvia etsimään. Vaan eipä löydy avointa kahvilaa. Huoltoasemilla myydään vain bensaa ja ainoastaan jonkinlainen kirja- ja paperikauppa tuntui olevan avoinna.
No, kaupungin keskellä olevalle Storhaugen-kalliolle ainakin on päästävä! Miltei koko kukkulan kierrettyämme löytyi pahainen polku ylös. Näköalat olivat mainiot vuonolle, vuorille ja kaupunkiin. Koko kallio on täynnä saksalaisia matkamuistoja 1940-luvulta: tuliasemia ja tunneleita. Paljon muuta vuotta 1944 varhempaa ei kaupungissa olekaan, lähes kaikki on sodan jälkeen rakennettua.
Tiistai
Hilding Stenby kertoi lähtiessämme, että hyvää säätä on tiedossa. Aamukahvi saatiin Maaritin pään hyvinvoinnin kannalta liian myöhään Kirkenesin leipomo-konditoriassa. Onneksi päänsärky sentään parani.
Neidenissä katsastimme pikkaraisen Pyhän Yrjön kappelin, jonka munkki Trifon 1500-luvulla perusti samalla kun kastoi kolttia kristinuskoon. Pällistelimme Neidenissä olevan Skoltefossenin tosimahtavia kuohuja. Valokuvasimme pohjoisnorjalaisia lampaita niille luonteenomaisessa ympäristössä, maantiellä; ne yleensä sentään kulkivat tien laidalla, koska eivät ole tyhmiä kuin lampaat.
Tie vei tunturiin, ylätasangolle missä maa on kivikkoista ja valtakasvi oli kitulias koivu. Paikkaseudun nimi oli vissiin Sakrismyran. Matkaoppaasta näkyy, että seutu on peninkulmittain saamelaisten asuin- tai elinkeinonharjoitusaluetta. Tie kiemurteli vuoristossa, seuraili puroja ja jokia ja puikahti välillä vuonojen pohjukkaan, jossa usein oli kylä ja johon laski ainakin yksi koskena kohiseva joki.
Ihailimme maisemia, jotka jylhyydessään voittavat kotoiset maisemat. Vuorilla oli monin paikoin lunta. Suopursu, joka täällä on tunturikasvi, oli nupulla. Myös metsätähteä ja mustikkaa näkyi. Kallioita peitti variksenmarja ja vaivaiskoivu kasvoi maata myöten.
Tie seuraili pitkän matkan Varanginvuonon etelärantaa. Vastarannalla oli tylyjä, kylmiltä näyttäviä tuntureita. Seutu on lähes autiota ja puutonta. Matkaoppaan mukaan niiltä seuduilta, joiden ohitse tai lävitse ajoimme, on tehty paljon kivikautisia löytöjä, esineitä ja asuinpaikkoja.
Tenojoelta länteen lähdettyämme jouduimme kylmälle vuoristoalueelle. Lunta oli paljon, eikä jää ollut vielä lähtenyt kokonaan järvistä. Kiviä ja vuoria, kiviä ja vuoria ja kohisevaa vettä. Autiutta. Vain kirkastuva taivas sekä maantie, joka vei meitä ja muita – melkein pelkästään suomalaisia – autoja eteenpäin. Porojakin saatiin kameran ikuistettavaksi täällä Ifjordfelletin laajalla alueella.
Ifjordin (Idjavuodnan, ”Yövuonon”) kylästä ja nimikkovuoresta ei jäänyt muistikuvaa. Kun reitti vei vuonon luo, muuttui maisema vihreämmäksi. Aurinko sai paistaessaan vuonon veden näyttämään siniseltä.
Tulimme kohta Adamfjordille, johon maantien alta virtaa Adamsfjordfossen mahtavasti jymisten. Valokuvasimme niin vettä kuin taivastakin. Opaskirja puhuu pötyä: ”A. on aikanaan ollut 37 m korkuinen putous ja jonka voimalaitokset ovat käytännöllisesti katsoen kuivattaneet. Rajavalleilta näkee alhaalle laaksoon missä on merisaamelaisten kodat.” Mitään voimalaitosta ei siinä ollut, vaan koski kohisi vapaana. Ilmeisesti opaskirja kuvaakin Adamselv kraftverkiä, mikä sijaitsee muutama kilometri koilliseen saman tien varressa.
Ihmettelimme, kuka mahtaa asua näkemissämme muutamassa mökissä autiuden keskellä. Poronerotteluaitaus tien varressa antoi mahdollisen vastauksen: poromiehet silloin, kun on asiaa tunturiin. Omituista oli Børselvfjelletin tienoilla nähdä matalan tunturikoivikon latvojen yläpuolella kappelin harja; sen vihkiäiset olivat olleet 1968. Saamelaiset saavat siis tunturissa ollessaan hiljentyä sanan ääreen oikein temppelissä. Ajattelenpa vain, että mahtaa jumalasta tuntua ikävältä kömpiä mahtavasta luonnonympäristöstä pikkuiseen mökkiin.
Maisema muuttui jälleen jylhäksi. Vasemmalla oli rotko, jonka pohjalla puikkelehti vuorenseinämien keskitse kohiseva joki Bissojohka (Børselv). Sitä piti mennä ulos autosta pällistelemään. Täällä sanotaan kasvavan maailman pohjoisimmat yksittäiset havupuut.
Nälkävuodet 1700- ja 1800-luvulla toivat Ruijaan suomalaisia, joten täällä ja yleisemminkin Pohjois-Norjassa puhutaan aika paljon suomea. (Vasta nyt 2000-luvulla on suomen kielen asema alkanut parantua, esimerkiksi virallisiin karttoihin on lisätty paljon suomenkielisiä paikannimiä.)
No niin. Pääsimme vihdoin Porsangervuonon itärannalle, jota tie seuraili kohti Lakselviä, tämän päivän päämääräämme. Porsanger on valtava kuin meri, ja nyt se kimmelsi auringon paisteessa oikein ystävällisesti. Tie oli monesti paljon meren pintaa korkeammalla. Ihmisiä näkyi kävelemässä rantakivikossa, eikä seutu ollut yhtä autiota kuin päivän mittaan näkemämme tunturialueet. Kiviä on uskomattoman paljon.
Matkaoppaassa on mielenkiintoinen tieto: ”Valtavista jään kasaamista pyöreistä kivistä muodostuneet röykkiöt osoittavat, että meri on jääkauden jälkeen ollut 62 m korkeammalla kuin nyt ja tämä 14 000 vuoden aikana on ollut 55, 42, 37 ja 23 metriä merenpinnan yläpuolella.” Samanlaisia muinaisrantoja oli myös Varanginvuonoa seuraavan tien varressa. Emme älynneet sikäläisiä kivikoita niin hienoiksi. Tokkopa huomasimmekaan niitä, kun täällä ei ole mitään niin paljon kuin kiviä.
Ajoimme vahingossa Lakselvin keskustan leirintäalueen ohi; tai ei se vahinko ollut, sillä Pentti oli itsepäinen eikä totellut mitä Maarit sanoi. Niinpä jatkoimme hieman eteenpäin Lakselvin isommalle leirintäalueelle Stabburselviin. Taivas lupaili ihania lomailmoja. Aurinko paistoi ja tuntui varsin miellyttävältä. Tosin kesti tunnin, ennen kuin saimme pystytetyksi Inarissa märkänä myttyyn käärimämme teltan.
Nälkä oli kova. Kun ruoka oli syöty ja iltakahvikin juotu, oli kello jo yli 21. Väsytti. Kävimme nukkumaan. Yöllä ei ollut kylmä, olihan meillä hyvät vällyt.
Keskiviikko
Iltataivas oli ollut kuin lupaus kauniista lämpimästä kesäpäivästä. No, paistoihan aurinko vähän puoli kuuden aikaan, mutta kun katsoi miltä näyttää tunturien yläpuolella, mieli tuli arvelevaksi ja apeaksi. Pilvinen päivä sitten tulikin. Ei kuitenkaan satanut. Aamiaisen jälkeen olimme kotosalla. Maarit siivosi eli järjesteli tavaroita ja Pentillä oli pientä autonkunnostusta. Maarit oli noussut aikaisin, koska häntä ei väsyttänyt.
Läksimme käymään Lakselvissa, Porsangerin kunnan keskuspaikassa. Tasangolle kasvanut kylä tai kaupunki ei ole kovin kaunis. Parin tuhannen asukkaan taajamassa on mm. lentokenttä, bensa-asemia, varuskunta, leipomo, kaksi pankkia ja hotelli. Näköjään Lakselv on paikka, missä joutuu jonottamaan. Postissa sai kauan odottaa postimerkkejä ja kaupassa piti jonottaa kassalla. Kun vielä kävimme pankissa vaihtamassa rahaa, huoltoasemalla ostamassa bensaa ja leipomossa hankkimassa leipää, meiltä oli kulunut kolme tuntia.
Tämä taitaa olla saamelaisten asuinseutua, näimme taas tänään poronerotusaitauksen. Maantien varressa oli pari kotaa ja kodan vieressä myytiin matkustavaisille saamelaistöitä. Näytti aidolta, kun kodan huipulta nousi savua ja ulkopuolella oli saamelaisvaatteisiin pukeutunut nainen.
Olimme vaelluksella eli kävelyretkellä Stabburselvin luonnonpuistossa. Siellä kasvaa maailman pohjoisimpia mäntyjä ja katajia. Koivut kituivat, pystyyn kuolleita ja kaatuneita oli paljon tuhohyönteisten jäljiltä. Joki oli vuolas, paikoin koskinen, ja sen rannat kohosivat toinen toistaan ylempinä tasanteina porrasmaisesti. Polku oli onneksi lähes joka paikassa tasaisella maalla.
Näimme joen entiseen uomaan syntyneen lammen, jonka äyräät kohosivat kuin tasanteiksi jaettu katsomo.
Meillä oli eväät mukana. Nousimme pienelle mäen nyppylälle istumaan, missä mutustimme leipämme ja joimme kahvimme. Paluumatkalla tuli kapealla tiellä suomalaisia vastaan, kalaonnea menivät kokeilemaan.
Teltallamme Maarit valmisti lettuja ja hyviltähän nuo maistuivat. Alueelle on tänään tullut paljon väkeä. Suunnittelimme nousevamme seuraavana yönä kahden aikaan, jotta näkisimme yöttömän yön. Matkustaisimme Nordkappiin toivottavasti ennen turistilaumoja, ja sieltä sitten Altaan pystyttämään uuden leirin.
Torstai
Pentin rannekellon herätys piippasi kello 2. Taivas oli pilvipoutainen. Aamiaisen jälkeen pakkasimme ja purimme majamme. Näissä hommissa kului kaksi tuntia. Sitten vain matkaan kohti pohjoista, sinne missä tie loppuu.
Tie vei jälleen halki kauniiden maisemien. Lampaita nukkui maantien vierustoilla ja muutama suorastaan keskellä tietä. Eivät näyttäneet olevan meistä moksiskaan, raottivat silmiään jos sitäkään ja automme puikkelehti lampaiden välistä. Näyttivät luottavan ihmisten ajotaitoon.
Pieni pupu loikki yli tien. Maisemat olivat ooh ja aah. Jotkut ihmiset olivat pystyttäneet telttansa tai pysäköineet asuntovaununsa kauniisiin paikkoihin penkereelle jolta oli avoin näköala merelle tai vuoripuron viereen.
Porsangerin kunnassa kalastus on keskeinen elinkeino. Niinpä Olderfjordiin mennessä emme nähneet mitään vihjettä muista elinkeinoista. Pienet kylät nukkuivat hiljaisina, ei näkynyt edes kalastajia palaamassa saaliineen. Poukamissa oli troolareita ja veneitä.
Kuivatustelineissä roikkui perattuja ja nyljettyjä kaloja muuttumassa kapakalaksi. Kota ja myyntikoju siellä, toinen täällä tämän turistireitin varrella kuitenkin kertoi, että kauppa on se joka kannattaa, kalastus on onnesta kii.
Tie seurailee rantaa, missä kukaan ei voi asua. Paikoin kallio on rapautunut isoiksi liuskeiksi. Kerran tie meni tunnelissa, joka oli noin 2,6 kilometriä pitkä. Siellä vettä tippui katosta kuin sateena. Silloin kun tie poikkesi rannikolta sisämaahan, näimme aution ja karun maiseman. Ei kasvanut kuin pieniä mättäitä. Kevät ei vielä ollut kunnolla alkanut ja lunta oli monin paikoin. Purot lirisivät. Poroja näkyi aika paljon, mutta lampaita ei ollut kuin Kåfjordissa, mistä oli lauttayhteys Honningsvågiin, joka on samalla Magerøyn saarella kuin Nordkapp.
Saavuimme Kåfjordiin hyvissä ajoin, hieman liiankin. Kaikki näytti nukkuvalta ja ensimmäisen lautan lähtöön 7.15 oli yli tunti aikaa. Kävelimme aikamme kuluksi ylös tunturia. Aina kun uskoimme olevamme ylhäällä, oli edessä uusi huippu.
Lautalle tuli sentään muitakin ihmisiä ja matka kohti Nordkappia pääsi jatkumaan. Honningsvåg näytti aika isolta paikkakunnalta: kalanjalostusteollisuutta, kalastajien ammattikoulu ja vilkas rahtisatama.
Magerøy on erittäin karu. Ei puita, sen sijaan kiveä, vettä ja lunta. Tiessä oli mutkia sivuille, ylös ja alas. Ihme, että tällaisessa jumalan hylkäämässä maassa elää ihmisiä. Jotkut saamelaiset tulevat tänne kesäksi porojen kesälaitumille.
Nordkappissa tie päättyi talon eteen. Kivisessä talossa myytiin matkamuistoja, mm. autoon kiinnitettäviä Nordkapp-tarroja sekä kahvia ja pullaa. Paikka tuntui olevan etenkin saksalaisten suosiossa. Aivan lähelle parkkipaikkaa oli pari moottoripyöräilijää pystyttänyt telttansa. Monet olivat yöpyneet asuntovaunussaan.
Nordkappin kallion alapuolella meri on yli 300 metrin päässä. Aallot iskeytyivät rantakallioihin ja pieniltä näyttävät lokit lentelivät lähellä veden pintaa. Näytti kovin arktiselta. Jopa Nordkappilla oli kuitenkin kukkia, matalia vuokkoja ja mitättömiä pienen pieniä punaisia kukkia. Meidän siellä ollessamme alkoi aurinko paistaa ja tuntui jopa lämpimältä.
Paluumatkalla lautalla oli ryhmällinen iloisia italialaisia jotka lauloivat kannella. Aurinko paistoi edelleen meidän ajaessamme kohti etelää. Söimme eväät. Lähellä Repvågia Maarit lähti etsimään Jäämeren rannalta matkamuistoksi sopivia kiviä ja simpukankuoria. Pentti nukkui autossa. Auringosta ja lähes tyynestä säästä huolimatta oli veden läheisyydessä aika viileää. Valtavasta määrästä upeita kiviä Maarit otti vain kolme, joskin autossa oli nyt ainakin viisitoista matkamuistokiveä.
Tienvarren maisemat olivat yhtä upeita kuin aamuvarhaisella tullessa. Matkamuistokotien saamelaiset olivat jo heränneet, mutta emme vieläkään poikenneet ostoksille. Pyrimme kohti Altaa, paikkakuntaa joka viime talvena oli tullut kuuluisaksi Altajoesta käytävän riidan, tai taistelun, ansiosta.
Altajokeen, joka on kuulu kauneudestaan, vesiputouksistaan ja Euroopan suurimmasta kanjonista, haluttiin rakentaa voimalaitos. Sitä eivät luonnonsuojelijat hyväksyneet ja ryhtyivät aktiiviseen toimintaan, passiiviseen vastarintaan estääkseen ensi alkuun tien rakentamisen työmaalle. Taistelu Altajoesta oli hankala pala Norjan eduskunnalle ja hallitukselle. Ei sopinut antaa myöten luonnonsuojelijoiden ja saamelaisten kaltaisille ihmisille! Altalla oli myös suomalaisia joen puolustajia ja asioista kerrottiin Suomenkin lehdissä varsin paljon.
Altan taajama, kuten useimmat Pohjois-Norjan taajamat, on aika ikävän näköinen. Tasaista maata, muutama suora katu ja reunoilla asuintaloja sekä liike- ja teollisuusrakennuksia. Ympäröivä luonto sen sijaan on kaunis. Golfvirran vaikutuksen huomaa; kasvillisuus on rehevää, melkein samantapaista kuin Etelä-Suomessa vaikka tuomi ja mustikka kukkivat vasta nyt, samoin kuin suopursu siellä täällä. Koivutkin ovat suurempia kuin Lakselvissä.
Matkalla Altaan näimme jälleen poroja ja saamelaisia siellä, missä on puutonta. Etenkin naiset näyttävät pitävän kansallisia vaatteitaan. Mekin olemme kesälomalla muuttuneet nykyajan nomadeiksi. Perille saavuttuamme pystytimme leirimme. Sää oli niin lämmin, että saatoimme valmistaa ja syödä ruokamme ulkona teltan katoksen alla.
Perjantai
Tuhertelimme aamupuuhissa tuntitolkulla ja kävimme mm. suihkussa. Menimme ostoksille kylälle, jota riittää kilometrikaupalla. Saimme sapuskamme ja leipomosta leipää. Supermarketissa oli ostoksilla kaksi keski-ikäistä saamelaisnaista kansallisissa puvuissaan.
Ostosten jälkeen läksimme autolla katselemaan Gargian vesiputousta. Matkaa oli parikymmentä kilometriä. Vesi putoaa korkealta kallioista rinnettä alas ja sitä voi katsella vain etäältä; kuulemamme kohina tuli jonkin nimettömän veden syöksystä vuorelta alas rotkoon. Gargian tietä ei ole tehty Altan patoa varten; Gargia on paikkakunta vanhan Kautokeinon tien varrella.
Meillä oli eväät kassissa ja kun Maaritille tuli nälkä, hän ehdotti, että mentäisiin tien lähelle syömään. Kavuttuamme ylös törmää tulimme koivuja ja mäntyjä kasvavaan metsään. Osuimme suoraan irtokivelle, joka oli puoliksi maan sisällä. Se ei ollut aivan pikkukivi, vaan n. 25 cm pitkä ja 10 cm leveä. Merkillistä kivessä oli, että se oli tavattoman vihreä, toisin kuin valtaosa muista kivistä. Kivi loisti salaperäisesti. Maaritista kivet ovat mielenkiintoisia. Niiden värit vaihtelevat, samoin muodot ja koko. Mieluisimpia ovat tasaisen pyöreäkulmaisiksi tai kulmattomiksi hioutuneet, jotka käyvät hyvin käteen.
Istuimme mättäällä itikoiden keskellä eväitä syömässä. Maarit ajatteli vihreää kiveä. Jospa siitä voisi kilkuttaa palasen toisella kivellä. Hän saikin irtoamaan pari pientä suomua ja sitten Pentti iski kivestä monta hienoa palasta.
Paluumatkalla pesimme autoa metsälammen rannalla. Kun tulimme leirille alkoi pian sataa. Tuli ukonilma, jyristeli melko voimakkaasti. Nyt tätä kirjoittaessa tuntuu kolealta ja kostealta. Pentti meni jo nukkumaan ja minäkin menen kohta. Varpaita ja sormia paleltaa ja nenäkin on kylmä. Meillä ei todellakaan ole mikään hyvä lomasää, enemmän saa hytistä kuin nauttia lämmöstä.
Lauantai
Ei enää satanut, kun pakkasimme sateen kasteleman teltan autoon. Pisaroita vielä tipahteli koivuista. Ajoimme ensimmäiseksi hakemaan kiven, jonka haltija oli meille edellisenä päivänä osoittanut. Kivi oli isompi miltä aluksi näytti. Pentti raijasi sen autoon, ja niin olimme valmiit jatkamaan matkaa.
Meillä oli nyt myös norjalainen kartta, joka näytti, että Gargia on hyvin lähellä Altajokea. Tien ja joen kulku näkyi toki aikaisemmassakin kartassa.
Kivenhakumatka hidasti hieman matkan jatkamista. Sateinen ja pilvinen sää esti näkemästä matkaoppaan mainitsemia ja kartasta näkyviä jylhiä maisemia. Korkeiden, yli 1000-metristen tuntureiden huippuja ja rinteitä peittivät pilvet. Tie seurasi lähes koko matkan vuonojen rantoja, milloin lähellä veden pintaa, milloin korkeammalla. Näimme taas karuja lähes kasvittomia tunturiylänköjä ja siellä poroja ynnä näköalapaikoilla saamelaisia myyntikojuineen.
Lähes koko matkan Altasta Skibotniin satoi tai ainakin ilma oli kostea kuin rankan sateen jälkeen. Kerran ajoimme pitkän matkan pilvessä, jossa näkyvyys ei ollut kehuttava.
Pilvien välistä pilkotti Lyngenin niemimaan tunturivyöhykkeellä jäätikkö, joka oli vino ikään kuin valumassa rinnettä alas vuonoon. Ehkä se valuikin. Vuorten kupeita viivoittivat monet suihkuina alas syöksyvät purot.
Illan suussa pilvet harvenivat ja Skibotnissa oli lähes aurinkoista. Maa leirintäalueella oli kuivaa, joten täällä ei ilmeisesti ollut lainkaan satanut.
Olimme jälleen paikkakunnalla, jolla on upea ympäristö. Idän ja lännen suunnalla yli kilometrin korkeuteen ulottuvia tuntureita, pohjoisessa turkoosinsininen vuono ja senkin takana korkeat vuoret. Vain etelän puolella on alavaa metsää, Skibotnjoen laakso. Leirin pystytyksen jälkeen söimme ja joimme iltakahvit. Jossakin vaiheessa huomasimme oravan poseeraavan männyssä.
Saa nähdä, kirkastuuko sää niin paljon, että näemme millaiset huiput vuorilla on. Vaikka aurinko paistaa, on ilma varsin kylmää eritoten iltasella. Skibotnissa kuulemma näkyy vuoksi ja luode -ilmiö selvästi. Olimme jo ruvenneet epäilemään koko vuoroveden olemassaoloa, kun emme missään nähneet selvää korkean ja matalan veden eroa, kaikkialla näytti kuin olisi aina laskuvesi. Nyt näimme, että nousuveden aikana veden pinnalla kelluneet kellanruskeat levä olivat laskuveden aikaan kuivilla.
Sunnuntai
Aamuaskareiden jälkeen matkasimme ihailemaan Signaldalenin (Singalanoutan) upeita maisemia. Näkymät olivat taas ooh ja aah, mitkä maisemat! Korkeat vuorenhuiput, joki, vihannoivan vihreä laakso, jossa maatalouskin menestyy.
Kävelimme vähän matkaa Bárrás-nimisen vuoren kupeella olevaa kapenevaa kärrypolkua ja löysimme mieluisan ruokailupaikan. Polku muuttui kapeammaksi ja märemmäksi, välillä suorastaan puroksi. Kömmimme vielä vähän ylemmäs, mutta rinne oli kovin jyrkkä ja Maaritia alkoi todella hirvittää.
Vieressä kohisi koskena virtaava joki ja ylempää kuului komean vesiputouksen kumu.
Aurinko paistoi, pihlajat kukkivat, samoin leinikit ja lemmikit. Joen vesi oli tavattoman kylmää, ehkä vuoren huipun ja rinteiden lumesta sulanutta.
Paluumatkalla poikkesimme vihdoin ostoksille saamelaisleiriin, jossa myyntikojun takana oli pari kotaa. Paikalla oli linja-autollinen saksalaisturisteja, jotka tekivät kauppoja, ostivat pieniä matkamuistoja ja tinkivät porontaljojen hinnasta. Saamelainen kauppias, mies, oli pukeutunut värikkääseen lappalaispuseroon ja hattuun.
Kolme saamelaispukuista lasta olivat valokuvattavina, kuten heidän kauppias-isänsä. Vaikka Maaritia hävetti, hänkin otti kuvia lapsista, jotka selvästi olivat näytillä tavattoman suloisina. Maarit osti kannatuksen vuoksi poronnahasta tehdyn värikkäin nauhoin somistetun laukun tai pussin, jolla ehkä on tai ei ole käyttöä.
Skibotnissa ajoimme kylälle saakka tarkistamaan veden korkeuden merkiksi asettamamme kivet. Nyt ne olivat kaukana merestä ja myös ruskeankeltaiset levät olivat kuivilla. Aurinko paistoi ja olimme lähes lämpimän kesäpäivän illuusion vallassa. Tuuli kävi kuitenkin viileästi. Myös yö oli jälleen aika kolea, mutta vällyjen alla tarkenimme kohtalaisen hyvin, oikeastaan ihan hyvin Maaritin palelevista jaloista huolimatta.
Maanantai
Lähdimme Tromssaan, jotta näkisimme reissussa myös vähän isomman paikkakunnan. Alkumatkan Signaldalenin tiellä noteerasimme, että eilen nähdyllä saamelaiskauppiaalla oli nyt yllään arkinen anorakki. Aurinko paistoi kerrankin täydellä terällä ja saatoimme nähdä tunturien huiputkin. Enimmäkseen vuonojen rantoja seuraileva tie vei halki vehmaiden maalaismaisemien. Tuntui jotenkin oudolta nähdä mehevää ruohoa kasvavia niittyjä, joilla karja laidunsi tai joita niitettiin, kun muutaman kymmenen kilometrin päässä samaan aikaan oli lumisia kivisiä vuorenhuippuja, joilla ei kasva mitään. Oli vaikea ajatella, että Tromssa on pohjoisempana kuin Inari. Kaupunki on ”Jäämeren portti”.
Tromssan satamassa emme käyneet. Kaupungissa on käsittämättömän monta kirkkoa kai osoituksena seudun vauraudesta; ehkä myös joka uskonlahkolla on oma temppelinsä. Isoin tai ainakin merkittävin lienee tuomiokirkko. Ihmettelimme Tromssan hurjaa liikennettä ja autojen suunnatonta määrää, olimme kahvilassa (oikein viihtyisä), kävimme leipomossa, ostimme ruokaa (mm. Suomen hintatasoa halvempia maitotuotteita; yleensä ruoka on Norjassa kalliimpaa kuin Suomessa), kävimme Tromssan museossa (geologiselta osastolta ei löytynyt vihreää kiveämme, mutta saamelaiselta osastolta löytyi ostetun saamelaispussin vastine).
Tromssa oli suurkaupunkimainen hömäys matkallamme. Siellä oli kävelykatuja ja suuria kauppoja. Tähän asti olemme onnistuneet välttämään kaupunkeja pientä Kirkenesiä lukuun ottamatta. Olemme ajaneet kaupunkien läpi tai reunoja hipoen, kuten Rovaniemellä. Tornio ja Kemi ja muita Suomen kaupunkeja luultavasti tulee eteen paluumatkalla.
Jatkoimme Tromssasta vielä eteenpäin katsomaan kalliopiirroksia. Maisema on kuin postikortti. Kvaløyan saarella näimme valkoisella värillä korostettuja isoja kalliokaiverruksia, joiden tuhansien vuosien ikää voi epäillä, mutta tiettävästi ne ovat aitoja. Paluumatkalla Penttiä hämäsi se, että Tromsøyan molemmilla puolilla on lähes samannäköiset sillat.
Skibotniin palasimme aika myöhään. Nyt viimein näimme, minkälaiset huiput olivat niilläkin tuntureilla, jotka meiltä oli aikaisemmin salattu. Aurinkoista päivää seurasi jälleen viileä ilta ja Maaritin mielestä kylmä yö.
Tiistai
Teltan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen läksimme Suomeen suorinta reittiä Kilpisjärven kautta. Tie seuraa Skibotnjoen laaksoa. Muistutuksena luonnon jylhyydestä saimme vielä nyt ihailla jyrkkiä vuorenseinämiä ja syvää kuilua jonka pohjalla joki kiirehti kulkuaan. Purojen vesiputoukset suihkusivat valkoisena vaahtona ylhäältä alas.
Joskus olimme ajatelleet tulla retkeilemään Kilpisjärvelle, mutta nyt Suomen puolen tunturit näyttivät totisesti ylimainostetuilta. Eihän siellä ole mitään merkittävää. Ilmeisesti tulimme Kilpisjärvelle väärästä suunnasta, ehkä etelästä saapuvaa voivat Kilpisjärvi, Saana ja Malla hyvinkin hämmästyttää.
Norjan jälkeen maisema kävi latteaksi ja karuksi. Ei ollut vehmaita lehti- ja mäntymetsiä, rehevää ruohoa eikä hyvinvoivia taloja. Näköpiirissä vaihtelivat suo, lähes paljas tunturi ja kitulias tunturikoivikko. Ja sitten taas suo. Maisema oli samantapaista, missä Norjan saamelaiset pitivät porojaan, ja yksi iso tokka osuikin silmiin. Jossakin kohtaa jokin pöllö lensi tien yli ja jäniksiäkin loikki omilla matkoillaan.
Tien varressa näkyi pari saamelaisten leirimyyntipaikkaa. Poikkesimme plakaatin innoittamana kahville ja sain tietää, että olin Norjassa ostanut kahvi- tai sokeripussin. Muoniosta ostimme ruokaa. Jatkoimme Sirkkaan ohi Särkijärven, missä Maarit oli nukkunut yhden yön ollessaan Jürgenin ja Peterin kanssa liftimatkalla kauan sitten.
Kostean sään takia vuokrasimme Sirkassa mökin Immeljärven rannalta ja kävimme saunassa. Maisemat olivat kauniita, mutta hyttysiä oli valtavasti. Nyt juuri sataa reippaasti; ei olisi hauska olla teltassa.
Kylän keskustassa näkyy olevan paljon matkailupalveluja, lähinnä talvikautta varten kaiketi. Levitunturin rinnettä on parturoitu ja saatu siihen laskettelupaikka, joka ei ole kaunis ainakaan kesällä. Turismilla tämä seutu kuitenkin elää. Soitimme Pentin äidille. Maaritin vanhemmat ja tytär ilmeisesti eivät olleet kotosalla.
Sade sen kun yltyi.
Keskiviikko
Aamiaisen jälkeen rahtasimme tavarat autoon ja läksimme kohti etelää Äkäslompolon kautta. Tuntureita ei sateelta ja pilviltä juuri näkynyt. Tien vieren kuuset olivat sypressimäisen solakoita. Paremmalla säällä Äkäslompolon seutu on epäilemättä erittäin kaunista. Tänne täytyisi joskus tulla lomailemaan.
Pellon paikkeilla sade lakkasi ja sää kirkastui kirkastumistaan. Tornionjoki tien oikealla puolella voittaa leveydessä Norjan hurjasti virtaavat joet. Maarit oli kuullut tai ajatellut, että Tornionjoen varren talot navettoineen ja korkeine aittoineen olisivat punaisia. Tällaisia ihannetapauksia oli kuitenkin harvassa. Monet ovat tehneet itselleen uuden modernin päärakennuksen, tai jos päärakennus oli perinteinen, aitta ei ollut.
Aavasaksaa menimme tietenkin katsomaan, onhan se verrattoman kuuluisa nähtävyys. Aurinkokin paistoi lämpimästi. Keisarin majan läheisillä kallioilla ihmettelimme kiveen hakattuja nimikirjoituksia. Ne ovat tosiaan vanhoja, näkyi mm. vuosiluvut 1880 ja 1886. Aavasaksalla näimme myös porukan ruotsin suomalaisia, jotka repivät kasvavasta puusta ison oksan matkamuistoksi. Ehkä ei Suomikaan ole kohdellut heitä hyvin?
Joimme kahvit katseltuamme hyvää näköalaa joelle. Jatkoimme matkaa aina Iin pitäjään, jossa telttamme nyt seisoo leirintäalueella kauniin kuusen juurella. Voimme sanoa, että sitä kuusta kuuleminen jne. Kuusessa nimittäin jokin pitää surisevaa ääntä, mikä lie pörriäinen. Taivas on kirkas ja Perämeri lepää tyynenä peilinä, johon aurinko laskee. Vai laskeeko näin kesällä?
Torstai
Maaritin huolia: Tyttären kansainvälinen työleiri päättyi lauantaina, mutta hän ei ollut vielä tullut kotiin eikä ole lauantain jälkeen soittanutkaan, ilmoitti vain lähtevänsä parin päivän retkelle. Maaritin äitikin oli kovin huolissaan.
Iijoki Iin keskustassa on valtava. Kirkonkylässä se virtaa kahtena leveänä vuona. Keskustan rakentamisessa ei tunnu olleen minkäänlaista suunnitelmaa. Supermarketit ja bensa-asemat ovat miten sattuu siinä, missä luultavasti keskusta on. Isosta valtatiestä syrjemmällä on kauniimpaa.
Käyskentelimme Iin Haminassa, joka on vanha 1300-luvulla syntynyt kauppapaikka, tiheästi rakennettu puutalokaupunki. Alue on suojeltu ja sen peruskorjauksiin on saatu valtioltakin rahaa. Nytkin muutama talo oli remontissa. Punamullan punainen on alueen valtaväri, mutta joku talo näkyi maalatun kirkkaan vihreäksi.
Palasimme Camping Seljänperään, joka mielestämme on viihtyisimpiä näkemistämme. Huomasimme olevamme lähes ainoat, jotka olivat jääneet kahdeksi yöksi. Kivet ovat täällä kiinnostavia. Monet ovat vihertäviä, joko vaaleaan tai tummaan vihreään vivahtavia. Jonkin kiven väri näytti olevan sinertävä, lisäksi on ruskeita, keltaisia, punaisia ja hyvin vaaleita kiviä. Maaperä on hiekkaista ja siinä kasvaa etenkin mäntyjä.
Perjantai
Taas matka jatkui. Käväisimme Haukiputaan kirkolla valokuvaamassa sen vaivaisukon. Pysähdyimme myös Kellon Kiviniemen kalasatamaan katselemaan veneitä, joista monet olivat melkein laivoja. Olimme suunnitelleet menevämme tänään Kokkolaan asti, mutta koska olimme päässeet varhain matkaan ja Maaritia painoi huoli tyttärestä, ajattelimme yrittää päästä kotiin jo lauantaina.
Ohitimme Oulun, missä haisi puunjalostusteollisuus tai mikä lie. Sen sijaan Raaheen pysähdyimme turisteeraamaan viihtyisän tuntuisessa puukaupungissa ja katsastimme jugend-kansallisromattisen kirkon, jonka alttaritaulun on maalannut joko Albert Edelfelt tai Eero Järnefelt, en muista kumpi.
Mielessämme oli ajatus valokuvata Pohjanmaan lakeutta esimerkiksi Limingassa; kuulut Limingan niityt taitavat kuitenkin olla muualla kuin päätien varrella. Hankkeen kaatumisen kruunasi kaatosade. Pian Pohjanmaan tasaiset näkymät alkoivat tuntua yksitoikkoisilta.
Kalajoelle tullessa tuli aurinko melkein esille. Tien vieressä oli keramiikkapaja Iso-Pahkalan viitta ja mekin poikkesimme sinne. Avarassa tyylikkäässä myymälässä oli kauniita esineitä, mm. vaaleita hieman karheapintaisia yksinkertaisesti koristettuja pyöreähköjä paksuseinäisiä kulhoja ja maljakoita. Ne tekivät japanilaisen vaikutelman. Lisäksi kaupan oli ruskeita hyötyastioita, esimerkiksi kuppeja, mukeja, lautasia ja vuokia. Niin, ja tietysti savikukkoja; lintuvitriiniimme ostimme yhden, jota isäni luonnehti kivikautiseksi ja kömpelöksi. Lisäksi paikassa myytiin nahkaisia kenkiä. Maaritille läksi mukaan sisäkengät entisten kopisevien hollannikkaiden tilalle.
Kalajoen kuuluisilla hiekkasärkillä todella oli hiekkaa ja särkkiä, mutta turistilaumat, ravintolat, majoitusliikkeet ja kesämökit näyttivät peittävän hiekan alleen. Huolellisesti tähtäämällä saattoi saada valokuvan, missä oli pääosa luonnolla ilman turistihössötystä.
Etelämpänä tien vierustoilla olivat turkistarhat tyypillisiä. Tarhoja oli erityisesti Himangan ja Uudenkaarlepyyn välillä. Pietarsaaressa kävimme ruokakaupassa. Maarit soitti kotiin: tytär ei vieläkään ollut antanut kuulua itsestään. Pentin vakuuttelut eivät vakuuttaneet ahdistunutta Maaritia. Pietarsaari oli oudon sokkeloinen eikä sieltä tahtonut osata pois. Vaasassa emme viipyneet vaan jatkoimme keskustan kautta eteenpäin.
Vaasan jälkeen maisemaa hallitsivat suuret kasvihuoneet. Asuinrakennusten ja latojen tyylit olivat päivän mittaan muuttuneet. Pirttikylän kohdalla käännyimme pienemmälle tielle kohti Närpiötä. Sää oli taas kääntymässä säteilevän kirkkaaksi. Kasvihuoneet vain lisääntyivät. Närpiön kirkolla suumme melkein loksahtivat auki: rivikaupalla punaiseksi maalattuja kirkkotalleja.
Nyt tähtäsimme yöksi Kaskisiin, Suomen pienimpään kaupunkiin. Koko päivän autossa istuminen väsytti aika lailla molempia. Leiriytyminen kävi aika nopeasti, sillä emme ottaneet esille koko matkavarustustamme. Maarit oli hyvin ahdistunut eikä halunnut nähdä ihmisiä leirintäalueen keittokatoksessa, joten ruoka valmistettiin taas kerran teltassa. Syötyämme olimme kävelyllä ja valokuvasimme rannan kala-aittoja, verkkoja ja tuulimyllyä ilta-auringossa.
Pistäydyimme myös keskikaupungilla. Kaskinen tuntui viihtyisältä, sellaiselta kaupungilta, jossa voisi asua, mikäli kaupungissa pitäisi asua. Talot ovat miltei kaikki puisia ja ympärillä on piha puutarhoineen.
Lauantai
Yöllä tuli sade, joka jatkui vielä aamulla, mutta telttaa purkaessa ei sentään satanut kaatamalla. Ohitimme Porin ja matkasimme halki Satakunnan, missä talot olivat taas omaa malliaan. Menimme Euraan ja Tammelaan Pentin vanhoja pyöräreittejä. Ennen kaunis Tammelan kirkonkylä oli pilattu rivitaloilla ja muilla rakennuksilla, jotka huonosti sopivat entiseen kylämiljööseen ja maatalousseudun maisemaan.
Poikkesimme Nuutajärvelle, jossa halusimme nähdä ja oppia jotakin maineikkaasta lasista. Olimme ensin kahvilassa, sitten museossa ja viimeksi lasitehtaan myymälässä. Paras oli museo, jossa ei ollut samanlaista kaupallisuutta kuin muualla.
Maarit soitti kotiin, ja tytär vastasi puhelimeen. Loppumatka sujui nyt iloisesti ja kevyesti.