Vuodet 1989–91
Ensimmäiset vuodet Peltolassa olivat uutteran rakentamisen aikaa. Isäntä antautui ruumiinsa ja sielunsa kaikin voimin talon rakentamiselle. Emäntä sen sijaan käytti energiaansa puutarhan miettimiseen ja aloitteli sen tekemistä. Emme kuitenkaan ahkeroineet vain omalla osa-alueellamme, vaan työtä tehtiin yhdessä sekä talossa että ulkona.
En tarkasti muista ensimmäisten kesien puutarha-asioita. Kolme omenapuuta istutimme keväällä 1990, mutta ’Melba’ kuoli jo seuraavana kesänä ja ’Valkea Kuulas’ vuotta myöhemmin. Aika pian hankimme tilalle uusia puita; vuoteen 1996 mennessä omppupuita on viisi: ’Sävstaholm’, ’Åkerö’, ’Valkea Kuulas’, ’Lobo’ ja ’Antonovka’. Herukkapensaita olemme istuttaneet vuodesta 1991, ja näistä on pari varastettuja maatiaisia.
Ensi alkuun suunnittelin Peltolaan arboretumia, mutta hanke jäi mm. siksi, että myyrät rakastavat puiden taimia. Kuvittelin lisäksi kasvattavani ruokamme, mutta tämäkin kaunis aie on jäänyt. Kaikkea en ennätä. Ajattelen, että kukat ovat tärkeämpiä kuin kertakäyttöruokakasvit.
Joko kesällä 1990 siirsin Peltolaan kasveja? Ilmeisesti. Ainakin valamonruusuja ja juhannusruusuja istutin. Ensimmäisenä syksynä istutin tietä tehtäessä muodostuneen multakasan reunaan kukkasipuleita ja -mukuloita, joten ensimmäinen kukkapenkki minulla oli kesällä 1990, mutta kummallisen myöhään kukat siinä joutuivat.
Minun teki mieli saada lapsuudenkotini kasveja jatkamaan elämäänsä uuden kotini puutarhassa. Minulla oli tunne, että paikka, Päivölän idyllinen vanha puutarha häviää vanhempieni elämän sammuessa. Niinpä toin Korsosta ruusujen vesoja. Myös Tuomarilasta, Pentin lapsuudenkodin pihasta, joka oli myyty rakennusliikkeelle, siirsimme juhannusruusuja, sillä myös sen puutarhan ruusujen toivoin voivan jatkaa elämäänsä Peltolassa.
Puutarhakokemuksiin kuuluvat kasviyhdistysten jäsenmatkat ja puutarhavierailut. Inspiroivaa mielelle. Vuonna 1991 teki Maatiainen r.y. matkan Ruotsiin, muun muassa Uppsalan kasvitieteelliseen puutarhaan.
Puutarhan kesä 1992
Kesä oli kiihkeää ruusunhankinnan aikaa. Tartutin innostukseni naapuriini ja ystävääni Maireen, ja niin teimme yhdessä ruusuretkiä. Pirkko Kahilan ja Pentti Alangon kirja ”Palava rakkaus ja särkynyt sydän” oli ilmestynyt keväällä, ja sen ruusuartikkelia tutkiskelin ahkerasti, samoin Pirkon artikkelia Maatiais-lehdessä.
Ennen kuin ruusuista oli tullut Mairen ja minun yhteinen harrastus, olin pitänyt kiirettä pelastaakseni Korsosta Saviontien varrelta rakennustyömaan laidalta ujoin vaaleanpunaisin kukin kukkivan ruusun vesoja. Panin Rainin asialle, sillä en itse ennättänyt mielestäni kyllin nopeasti paikalle. Itse asiassa asuimme koko kesän Peltolassa jo.
Kävimme, Maire ja minä, Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa tutustumassa ruusuihin ja valokuvaamassa niitä. Onnistuimme saamaan pihoihimme aika monta ruusulajia, mutta emme niitä Kaisaniemestä toki ryövänneet. Siellä ihastelimme.
Ojala sijaitsee lähellä kotiani; sinne pääsee Kydöntien päästä kärrytietä. Ojalassa ei rakennuksista ole jäljellä enempää kuin muutama hirsikasa, mutta puutarha ei ole vielä täysin kadonnut. Siellä kasvaa puna- ja mustaherukkapensaita ja omenapuita ja laajahko saksankirvelipöheikkö. Tänne menimme Mairen kanssa tutkimusretkelle. – Edellisenä syksynä olimme sattumoisin osuneet samaan aikaan Ojalan valtavien pihakoivujen alle, mutta emme vielä olleet tutustuneet toisiimme, vaikka olimme lähes naapureita.
Ojalassa on ruusuja. Juhannusruusupusikko on melkoinen, mutta jostain syystä – liikaa varjoako? – kukkia ei ilmaannu varsiin. Näistä pensaista emme välittäneet. Mutta, arvelin mielessäni, jotain muuta lajia saattoivat olla juhannusruusujen kaltaiset, näitä kuitenkin hennommat ja selvästi paljon matalammat pensaat. Niinpä kaivoimme itsellemme vesoja, vaikkei meillä ollut kukista aavistustakaan. Ei näet enää ollut juhannusruusujen aika. Muitakin ruusulajeja Ojalassa oli ihan selvästi, ja niitäkin ”pelastimme” parempiin kasvuoloihin. Ruusutuntemukseni oli kesällä 1992 kuitenkin vielä varsin kehno.
Puutarhan kesä 1993
Maire ei ollut enää seuranani, sillä olin tahtomattani loukannut häntä verisesti edellisen kesän loppupuolella. Naapurin Helvistä tuli ystäväni. Häneenkin oli aika helppo tartuttaa ruusuinnostus, ja opetin hänet siirtämään kasveja muualta omaan pihaan. Varastimme mm. kurjenmiekkoja. Vein hänet Hoviin, sillä halusin hänen saavan ihanan kirkonruusun. Itsellenikin kaivoin vesan tai pari sekä kesämmällä serkulleni Liisalle; Liisan ruusu kuoli seuraavana talvena Kajaanin pakkasissa, vaikka ruusu kuuluu pärjäävän Kurikassa. Hylätystä Eerolasta läheltä kotiani ryöväsin itselleni vielä yhden neuvoksenruusun vesan.
Maatiainen ry. piti alkukesästä ruusutilaisuuden. Sillä oli suuri menestys, ja ruusujen vaihdosta ja myymisestä ja ostamisesta tuli melkoinen souvi. En päässyt lähellekään. Sain sentään itselleni ruusun, josta sen tuoja käytti nimitystä ”min taggiga ros”, ja onnistuin ostamaan ’Improved’-ruusun. Kahilan Pirkko valisti kotimatkalla minua kertomalla, että kumpikin on neuvoksenruusu. Vähän minua harmitti, vaikka en silloin onneksi vielä tiennyt, että myös Eerolan ruusut ja Saviontien ruusu ovat neuvoksenruusuja.
Lopulla koleaa, hyvin koleaa kesää, menimme Pentti ja minä kylään Kahilan Pirkon ja hänen miehensä Sariolan Juhan luo Olkkalaan, jonka ns. kerrostalossa he asuvat. Heidän kissansa oli heidän suureksi ihmeekseen ja ilokseen juuri palannut kotiin oltuaan koko kesän poissa. Meidän Penimme joutui sen vuoksi vierailumme ajan istumaan autossa, jottei kissa säikähtäisi ja lähtisi uudelleen matkoihinsa. Katselimme Olkkalan kartanon sisältä ja päältä. Visiitti oli ruusuinen. Sain Pirkolta nimittäin ihania taimia, kolme suviruusua ja kolme olkkalanruusua ja yhden kartanoruusun. Helville annoin suviruusun ja keväällä 1994 myös yhden olkkalanruusun.