Maarit Vallinharju-Stenman
Vuosi 1998
Talven säät olivat melko tavanomaiset: vuoroin pakkasta (välillä jopa –25 astetta) vuoroin nollakeli, ajoittain runsaastikin lunta mutta sitten pian taas lumi suli paikoitellen kokonaan pois, niin että talon edessä ja autotallin seinustan kukkapenkeissä maata peitti jää. Siis varsin epäsuotuisaa.
Kesä oli sangen märkä. Satoi melkein joka päivä. Rikkakasvit ottivat väkisinkin vallan siellä, missä yritin jotain kasvattaa. Sade pilasi etenkin ruusujen kukinnan, mutta kärsi siitä moni muukin kasvi. Uusi ruusuistutus entisen muovihuoneen paikalle autotallin eteläpuolelle. Siihen istutin ruusuja, jotka tarvitsevat mahdollisimman suojaisen paikan. Joka paikka oli meillä täynnä roskakasveja, niitä joita Äiti Luonto eniten rakastaa.
Loppukesällä en voinut tehdä juuri mitään oltuani elokuun alussa harmaakaihileikkauksessa: lähes kuukauteen en saanut ponnistella enkä kumarrella. Alkoi tulla tunne, että luovutan, annan periksi luonnolle. Näyttää siltä, että loppukesäksi ilmaantuu milloin minkinlainen este. Ihanat kukkani saavat tulla juttuun, miten tulevat. Ne jotka selviävät taistelussa juolavehnää yms. hauskaa vastaan, kukoistakoot. Muut kuolkoot.
Tänä kesänä sorakasa, joka oli hankittu lammikon veden kirkastamiseksi, pääsi paikalleen veteen. Lammikon edusta selkeytyi, ja ryhdyimme istutuksilla kunnostamaan sen laitamia: kurjenmiekkoja, mukulaleinikkejä, rentukoita ja veteen kahdenlaisia lumpeita ja ulpukka. Toivottavasti juurtuvat ja ilahduttavat meitä. Vappuna sammakot pitivät joukkohäitä lammikon rantavedessä. Pentti tyhjensi ylioppilaslakki päässä kaivoa ja minä olin ylioppilaspuutarhuri. Lammikkoistutukset tehtiin tietenkin vasta vapun jälkeen.
Koko kesä oli mandalaprojekti mielessä. Parista perusteellisesta kitkemisestä huolimatta paikka näytti syksyllä siltä kuin sille ei moneen vuoteen olisi tehty mitään. Nyt alkoi vimmattu mandalan rakentaminen. Se oli surutyöni äitini kuoltua 1. syyskuuta. Se oli melkeintä ainoa aurinkoinen päivä koko sateisena kesänä. Pyhitin mandalan äitini muistolle, ja kuumeisesti tein työtä saadakseni sen valmiiksi ennen kuin sää kääntyy liian syksyiseksi ja koleaksi. Ensin kävin maan kimppuun. Paransin maata näin: kitkin pois lapiolla vääntäen mehevät rikkakasvit niin hyvin kuin pystyin, otin käteeni jokaisen maakokkareen vuorollaan, ja jos se oli kukkopillisavea – sitä oli paljon – nakkasin sen pois, mutta muuten se sai jäädä paikalleen, ja sitten lisäsin maan sekaan hiekkaa ja turvetta. Onneksi oli kuulakkaan kirkas sää ja lisäksi kohtalaisen lämmintä. Jonkinlaiseen kuntoon maan sain, vaan oli se työlästä. Maa oli tiukkaa savea, koska se on sitä savea, joka on peräisin lammikon kaivuusta. Sitten vain istuttamaan taimia tiibetiläisen kompassin mukaiseen järjestykseen: keskelle avaruuden kohdalle valkoisia kukkia, pohjoiseen vyöhykkeeseen vihreitä, läntiseen punaisia, eteläiseen keltaisia ja itäiseen sinisiä. Näiden lohkojen ympärillä on laaja ympyrä, josta saa tulla monenväristen kukkien kehä. Kehä on ulkokehyksenä olevan neliön ja sen sisällä olevan mandalan, palatsin, välissä. Olin suunitellut istuttava neliön sivujen ja kehän väliselle alueelle mansikoita, mutta en jaksa enempää maanparannusta tehdä Rikkakasveista saa vihreän pohjavärin, kunhan niittää ruohot ahkeraan. Kussakin kulmassa on pioni ja tulikellukkamätäs.
Mandala on suuri, sillä Pentti mittasi jo kesällä 1997 sen pohjaruudun kokoon 7 x 7 metriä, joten istutuksen pinta-ala on 49 neliömetriä, jos mitat ovat oikeat. Minua kauhistuttaa näin ison varmaankin rikkaruohottuvan kukkapenkin hoito, juuri kun elän luopumisen tunnelmissa. Äidilleni tulee siihen erityisen paljon kurjenmiekkoja, sillä valvoessani sairaalassa hänen luonaan minulle tuli intuitiivisesti voimakas tunne, että minun tulee istuttaa äidille iiriksiä. Niitä on mandalaan tähän mennessa istutettu melko paljon. Toivottavasti ne sopeutuvat vihtiläisiin oloihin. On käynyt niin, että kurjenmiekat kiinnostavat tällä hetkellä minua kaikista kasveista kaikkein eniten, paljon enemmän kuin ruusut ja kärhöt. Kärhöistä alan olla sitä mieltä, etteivät ne taida olla Suomeen soveltuvia kasveja, eivät ainakaan kaikki lajit ja lajikkeet.
Työt puutarhassa oli pakko lopettaa lokakuun alussa. Viikonlopulla 2. – 4. 10. oli niin kova halla, että hajuherneet paleltuivat, samoin suosikkiruusuni ’Nevadan’ nuput. Myös mm. ’Küllas’-kärhön kukat. ’Julie de Correvon’ ja ’jackmanii’ eivät olleet ihan yhtä surkean näköisiä, mutta huonosti olivat niidenkin asiat. Myös viinikärhö näytti oudolta. Sen kukat olivat paleltuneet. Mutta ’Södertälje’ ei näköjään ollut pannut kylmää pahakseen. Lopetin mandalatyön.
Ostimme ruohonleikkuukoneen. Asetan siihen suuria toiveita. Uskon saavani kateruohoa helposti.
Vuosi 1999
Nyt on 25. tammikuuta 2000. Kirjoitan siis jälleen reilusti jälkikäteen. En saa aikanaan, siis kasvukauden aikana, istuudutuksi tietokoneen ääreen puutarhapäiväkirjaa tekemään. Muistiinpanoja on helpompi tehdä käsin, vaikka enpä tälläkään tavalla kovin ahkera ole.
Siis vuosi 1999:
- äärimmäisyyksien vuosi. Ja minulla jonkinlaisen henkisen kriisin ja sairastelun vuosi
- lunta äärettömän paljon talven mittaan
- pakkasta tammikuun lopulla –25 – 27 astetta
- vesikeli 3.2., sen jälkeen pakkasta –27 – 30 asetta
- taas lauhaa
- 16.2. tolkuttoman paljon lunta ja 0-keli
- maaliskuun alussa suojaa
- 8.3. kevättä ilmassa
- auringonpaisteisia päiviä ja kylmiä öitä
- huhtikuun lopulla kylmenevää
- vappuna räntäsade
- kylmä kevät. Yöhallat alkoivat 29.4. – jopa –7 asetta
- hallaöitä 17.5. saakka.
Kukkien esikasvatus (kasvihuoneessa) epäonnistui enimmäkseen kylmyyden takia. Kumma etten älynnyt siirtää edes tärkeimpiä sisälle.
Toukokuun kylmyys lienee vaikuttanut ruusuihin, joten kaikki kuolleet versot eivät varmastikaan olleet kylmän talven syytä. Näin arvelevat jotkut ruusuihmiset. Minulta kuoli useampikin ruusu ja alituisia vielä elossa olleita ikuisia palelijoita annoin pois itseäni optimistisemmille ihmisille.
Kylmiä päiviä seurasivat kuumat ja helteiset, tosi kuumat, ajat. En ole tehnyt lämpötilamerkintöjä, mutta jos sanon +30 asetta en valehtele. Sadetta ei saatu. Meillä sentään riitti kaivossa vettä kasteluunkin toisin kuin monilla muilla. Kaunis pihalammikkomme oli melko onnettoman näköinen pohjalla olevine pienine vesitilkkoineen. Lumpeet olivat koko ajan vähällä jäädä kuiville. Silloin tällöin letkulla lastettiin lammikkoon kaivosta vettä. Mutta koska sen reunoilla kuten vedessäkin on jo melkoisen paljon kasveja, se ei näyttävät kovin rumalta.
Piti ahkerasti kastella istutuksia. Lehtisalaatista ei siitä huolimatta tullut mitään. Ne kitkeröityivät kuumassa kuivuudessa, kastelusta huolimatta. Kasvihuoneessa kypsyi erittäin runsas basilikasato. Kesäkukat, kuten hajuherneet ja kehäkukat, pystyivät avaamaan ensimmäiset kukkansa vasta syksyn kynnyksellä: ne eivät kai välittäneet kesäpäivien paahteesta.
Ruusut sikäli kun kukkivat kukkivat enimmäkseen varsin lyhyen aikaa. Ensin luulin, ettei tänä vuonna ollenkaan tulisi kirvoja, mutta äkkiä versojen latvoissa ja nupuissa oli valtavat tuholaisarmeijat. Siis myrkyttämään – ei kuin ruiskuttamaan mäntysuopalaimennosta ruusuille. Ruusuissa oli muitakin tuholaisia, jotka olisivat vaatineet mäntysuopaa järeämpiä aineita. Kasvinsuojelu epäonnistui suurelta osalta eikä se liioin oikein huvittanut minua.
Kärhöistä oli talven koettelemuksissa suuri osa kuollut. Eipä niiistä taida olla Suomessa eläjiksi. Paitsi joistakin.
Olin suunnitellut, ettei istutuksia enää laajennettaisi. Hyvä kun olemassaolevat tulisi hoidetuiksi. Puolivahingossa kävi toisin: paneuduimme hyötykasveihin. Ostimme neljä herukkapensasta ja marja-aroniapensaita. Herukoille meillä oli valmiina sopiva pläntti jossa Pentti oli edellisenä kesänä kasvattanut perunoita, joista ei kumminkaan tullut mitään, sillä ilmat olivat kai huonot. En muista enkä viitsi vilkaista vuoden 1998 puutarhakatsausta. Marja-aroniat pääsivät ns. ”riviin”, joka oli perustettu Rautioilta saatuja luumupuun ja kirsikkapuun vesoja varten mutta johon sittemmin istutettiin heiltä 1997 saatuja ruusuja ja muitakin ruusuja ym., kuten Sinikka-kirsikkapuu 1998. Vain yksi Rautioiden 1998 antamista hedelmäpuiden taimista jäi eloon: luumupuu. ”Rivistä” varmaankin tulee komea, kunhan taimet ja minä pärjäämme taistelussa väkjivahvoja joutoheiniä vastaan.
Mandala on suuren kiinnostuksen kohde. Se näytti jo kesällä 1999 melko onnistuneelta, joskin maasta nousi – totta kai – kiusoikseni kosolti kortetta ym. hauskaa josta Äiti Luonto erityisesti pitää. Ruohokatteella onnistuin melko hyvin pitämään ne kurissa. Mandala vaati myös ahkeraa kastelua.
Vuoden mittaan täydensin mandalan kasvivalikoimaa eritoten kurjenmiekoilla, sillä niillähän on keskeinen asema: minähän olen tehnyt mandalan äitini muistoa kunnioittamaan ja ”sisäolioni” liitti erityisesti nämä kukat äitini poismenoon. Värivirheitä näyttää olevan: ensi kesänä saan varmaan tarkemmin nähdä miten paljon tällaisia erehdyksiä, virheellisesti nimettyjä kasvilajikkeita, loppujen lopuksi mandalaan ilmaantuu; taimistoilla olisi tässä asiassa paljon korjattavaa.
Mandalahan jäi syksyllä 1998 kesken kukkakehän osalta, mutta kesän lopulla ja syksyllä 1999 istuti sen valmiiksi, narsissien sipuleita mm. Maatyötä ei enää ollut paljon tekemättä.
Mansikoita saimme kohtalaisesti. Ensimmäisen kerran. Niitä riitti hieman myös pakastettavaksi. Herukoitakin tuli kohtalaisesti. Näin tapahtui siitäkin huolimatta, etteivät rasraat ja muut linnut välittäneet pelätä pelotuslankoja, joita marjamaiden ylle oli viritetty. Linnuilla oli vuona 1999 kovat oltavat, sillä metsässä ei ollut marjoja meilläpäin ollenkaan. Ne hakivat ruokansa puutarhoista. Ja kun omenasato alkoi kypsyä, siipiväki alkoi napostella omenoita. Oli kilpailua lintujen kanssa. Antonovkat annoimme heille sovinnolla, sillä niissä oli niin paljon madonreikiä ja -käytäviä, ettei niitä ihminen voinut syödä. Hyönteisten vioitukset omenissa johtuivat siitä, ettei kesällä ollut pihlajissa laisinkaan kukkia, joten pihlajanmarjakoit hakeutuivat omenankukkiin.
Kasvihuoneessa varttui melko hyvä tomaatti- ja yrttisato. Basilika oli kesän lämmössä oikeassa elementissään. Olin kylvänyt kasvihuoneeseen muutaman salkopavun siemenen ja niistä kasvoi kerrassaan komeat köynnökset. Myös avomaan papusato oli on jonkinmoinen. Herneet sen sijaan epäonnistuivat, sillä kurjana vuotena 1998 herneisiin ei kypsynyt itämiskelpoista siementä. Vain muutama herne iti ja ne kasvatin sitten siemeneksi uutta vuotta varten. Minulla on hyvänmakuinen ruotsalainen maaatiashernelajike. Toivon sen säilyvän.
Kesä 1999 antoi ylenpalttisen paljon lämpöä ainakin Etelä-Suomeen. Raisiossa isohko joki jopa kuivui; televisiossa näytettiin siitä kuva, jossa uoman pohjalla oli surkean pieniä lätäköitä. Kesä oli lämmin ja kuiva. Mutta yllättäen elokuun puolivälissä tuli halla! Alavalla kohdalla pihallamme olivat apilanlehdet jäässä! Kesä ei sentään vielä loppunut. Sää vain viileni ja hajuherneet ja kehäkukat saattoivat vihdoin ruveta kukkimaan, mutta aikaa ei niillä enää paljon ollut ennen oikean syksyn tuloa.
Syksyllä useat ruusut saivat kerrassaan upean uuden puvun. Ruska väritti ne, jotkut suorastaan tulipunaisiksi. Istuttelin syysleimuja, joiden taimet ostin Maatiaisen taimipäiviltä, sekä ukonhattuja ja narsissin sipuleita siihen, missä aikoinaan oli juurivesoja lykkinyt mutta kukkimisen laiminlyönyt ’Pohjolan Kuningatar’.
Krassit paleltuivat yöllä vasten 12. päivää syyskuuta. Yöhallat saapuivat.