Kesä-heinäkuu 1979
Maarit Vallinharju, Pentti Stenman
Ajatus kesälomasta Pohjois-Karjalan kauniissa maisemissa heräsi varhain. Asiasta sovittiin jo talvella, ja kortteerin Kolilta varasimme joskus maaliskuussa, samoin kuin makuupaikan junaan. Tarkoitus oli ottaa pyörät mukaan ja tehdä suuri osa matkasta pyöräillen.
Lauantai 23.6.1979: Yöjunalla Joensuuhun
Juhannuspäivänä oli pyörälaukut pakattu; pyörät oli lähetetty jo aikaisemmin junalla Joensuuhun. Koska näytti siltä, ettei paistinpannu mahdu mukaan, päätimme syödä perilletuloletut jo ennen lähtöä. Oli ihanteellinen juhannussää, aurinkoinen ja hyvin lämmin. Kukkivat nurmet olivat loistossaan.
Maaliskuinen paikkalipun varaus tuntui junaan päästyä hoopolta, kun koko vaunussa ei junailijan mukaan ollut muita kuin me ja joku nainen, jota emme kertaakaan nähneet.
Sunnuntai 24.6.1979: Pitkä päivämatka Kolille
Kun aamulla heräsimme junassa, paistoi aurinko puolipilviseltä taivaalta. Perillä Joensuussa haimme polkupyörät ja kiinnitimme kuormat pyöriin. Maarit pelkäsi, ettei ikinä jaksaisi polkea Joensuusta Kolille, vaan sortuisi matkalla tien varteen. Mutta perille päästiin kuten pitikin. Loppumatkasta oikaisimme Jeron tien kautta, missä oli Maaritin kauhuksi muutamia mäkiä. Kolin siluetti näkyi lupaavasti paikka paikoin kauas.
Loma-Kolin pihaan saavuimme hikisinä ja janoisina puoli neljän aikoihin. Matkustajakortti tarttui nahkeisiin sormiin sitä täytettäessä. No, saimme lomamökkimme avaimen ja kun vielä olimme ajaneet pomppo-pomppo kivistä tietä mäen alle olimme perillä. Vaihdoimme uima-asut päälle ja riensimme järveen (Käränkälampeen), joka oli melkein oven edessä.
Asetuimme taloksi ja keitimme kahvit. Lepäilimme. Kävimme hiostavassa ravintolassa syömässä ja syönnin päälle kiertelimme Käränkälammen rantoja.
Maanantai 25.6.1979: Käynti Kolin kylällä ja Käränkävaaralla
Päivä alkoi aamukahvilla, jonka keitimme omalla retkikeittimellämme. Mökkimme varusteisiin ei kuulunut hellaa, vain vuoteet, pöytä, kaksi jakkaraa, vaatekomero, vessa ja lavuaari, johon tuli ainoastaan kylmää vettä. Aamukahvin seuraksi söimme viimeisen mukaan otetuista sämpylöistä.
Läksimme ruokakauppaan. Matkaa Kolin kaupoille kertyi n. 7,5 km, joten polkupyörästä oli iloa. Päivä oli helteinen, ja pulahdimme kauppamatkan päälle jälleen Käränkälampeen, ja elämä oli ihanaa. Käränkälampi on korkean Käränkävaaran ja matalan harjun välissä. Eteläpäässä on hieman suota ja männikköä, jonka yläpuolella näkyy Kolin profiili. Kas, emmepä sitä heti ensimmäisellä uintiretkellä huomannetkaan.
Illalla läksimme patikoimaan. Valitsimme reitiksi Näköalapolun (7 km), joka vie Käränkävaaralle mökkimme takaa ja vaaralta laskettuaan kiertää lammen reunoja..
Tiistai 26.6.1979: Koli Downhill
Tuleeko sade vai eikö tule? Sitä ei niin vain tiedä. Nyt päätimme mennä katsomaan itse Kolia. Meillä oli sadetakit mukana, mutta sää oli läkähdyttävän kuuma ja yhä kuumemmalta tuntui kun lykkäsimme pyöriämme kaksi kilometriä ylös Ukko-Kolin rinnettä. Pilvet alkoivat kuitenkin vähitellen tihetä joka puolella.
Kun pääsimme ylös matkailuhotellin luo alkoi sataa. Kuusen alla kioskin vieressä tuumailimme, mitäs nyt tehdään. Päätimme mennä syömään, kunhan ensin olimme pusikossa vaihtaneet päällemme shortsien tilalle asiallisemman asun eli farkut. Pestyämme hikisen naamamme menimme ravintolaan lounaalle. Ikkunoista oli upea näköala Pieliselle. Nyt vain satoi ja oli ylenpalttisen harmaata ja saaret tuskin näkyivät. Käränkävaara ja sen viereinen Rintasenvaara peittyivät vähitellen niin sakeaan harmauteen, ettei edes niiden sijaintia voinut aavistaa ikkunasta katsottuna.
Söimme hyvää ruokaa ja olo oli mukava. Ravintolan seinällä oleva Eeva Ryynäsen puureliefi vaikutti kiinnostavalta. Siitä huolimatta Maarit ajatteli myös paluumatkaa. Mäen laskeminen pyörällä hirvitti ja kauhistutti ja hän koetti keksiä jonkin käyttökelpoisen juonen Kolilta alas pääsemiseksi muulla tavoin.
Vaikka satoi, läksimme katsomaan näköalaa. Parkkipaikalla oli nyt useita tilausbusseja ja henkilöautoja. Emme siis olleet ainoita sateen uhmaajia. Kiipesimme portaat ja kävelimme hauskaa, leveää polkua. Välillä poikkesimme sivuun kallioille ihailemaan sateista näköalaa. Käytimme myös kameraa; miksi kaikissa valokuvissa täytyy näkyä sininen taivas ja sininen järvi ja siinä saaria? Postikorttikuvia saa kioskeistakin.
Sadekin hellitti, että saatoimme luopua sadeviitoista. Tuli aika lähteä pyörällä mäkeä alas, vaikka Maaritia hirvittikin. Ei muuta kuin satulaan ja jarru pohjaan – tai melkein. Mäenlasku onnistui mainiosti, vaikka pyörän jarrut hohkasivat kuumuutta. Mäen alla Maaritista tuntui, että hän uskaltaa mitä vain!
Vaikka ei satanut, sää oli koleaa, joten järveen emme menneet. Illalla mökkialueelle tuprahti linja-autollinen eläkeläisiä. Heitä ei kolean kostea sää estänyt kalkattamasta, ulkoilmakahvia juomasta ja laulamasta. Meitä sen sijaan rauhan häviäminen harmitti, mutta onneksi naapurimme jatkoivat matkaa seuraavana päivänä.
Keskiviikko 27.6.1979: Ruunaankoskien lasku
Heti aamusta iloitsimme kauniista säästä, sillä tänään oli tiedossa retki Ruunaankoskille. Nousimme varhain, söimme aamumurkinan ja poljimme Kolin juurella olevaan satamaan.
Laiva kuljetti meidät Pielisen poikki Lieksaan. ”Tuulan” kapteenina oli Kupiainen, joka vietti kesäkaudet sisävesilaivurina Pielisellä. Makkonen, retken järjestäjä, oli vastassa satamassa. Täältä meidät vietiin autolla muutama kymmenen kilometriä itään Ruunaaseen.
Matkalahdessa saimme varusteiksi sadehousut ja pelastusliivit ja niin olimme valmiit istumaan kahteen koskiveneeseen. Siellä täällä joessa uiskenteli rajan takaa tulevia tukkeja. Aluksi Makkonen sousi venettä myötävirtaan, mutta pian alkoi tapahtua. Koskissa vene kiiti hurjaa vauhtia ja keikkui kuten vene koskessa keikkuu. Välillä vettä pärskähteli niin, että ymmärsi sadehousujen tarkoituksen.
Sää suosi valokuvaamista, mikä sopi myös mukana olevalle ammattikuvaaja Reino Turuselle; hän oli mukana tekemässä kuvasarjaa Pohjois-Karjalan matkailumainontaa varten. Myös meillä kului filmiä.
Kattilakosken alapuolisessa niemessä syötiin herkullinen ”erä”lounas: tuoreita karjalanpiirakoita, lanttukukkoa, savusiikaa, nuotiossa käristettävää makkaraa, pullaa ja kahvia. Syönnin päälle katselimme paria tukkilaista, jotka selvittelivät suvantoon kertyneitä pöllejä.
Vielä oli reitin koskista jäljellä Siikakoski, ja sitten olimmekin koskenlaskumatkamme päässä. Lopputaival maitse ei sujunut aivan yhtä hyvin: Naarajoen lossi oli rikki ja jouduimme odottelemaan puolitoista tuntia, että auto pääsi joen ylitse. Ylimääräisen viivytyksen vuoksi tutustuminen Lieksan hienoon ulkoilmamuseoon jäi sitten läpijuoksuksi.
Ruunaankoskien retki oli hieno kokemus. Jouduimme olemaan siinä voimakkaasti mukana, tunsimme korpimaiseman, veden pärskeet ja jännityksen kaikilla aisteilla. Meidän kaltaisemme lähes kaupunkilaiset näkevät tukinuittoa ja tukkilaisia perin harvoin. Pielisen museolla näimme sentään takavuosien savottakämpän ja saatoimme kuvitella, miten niissä on asuttu. Koko retkestä ei jäänyt ulkomaanmatkoilta tuttua tunnetta, että olisi vain juossut koko päivän oppaan perässä. Laiva palasi Kolin satamaan n. klo 21, josta poljimme mökille.
Torstai 28.6.1979: Eeva Ryynäsen ateljeessa
Taksi vei pienen ”Tuula”-laivalla tulleen matkalaisjoukon Vuonislahden satamasta Ryynäsen talolle Paateriin.
Mikä saa luovan taiteilijan mielessä syntymään pakon toteuttaa juuri tietty ajatus? Ryynäsellä tuo ajatus on lähtöisin puusta, sen syistä ja oksankohdista ja sen muodoista.
Hänen pihallaan on varastossa valtavia puunrungon kappaleita. Myös talon kalusteiden koristeet ovat hänen kättensä töitä. Niissä on matalia kohokuvia, usein kukkasia. Pöytä on valtaisasta rungosta sahattu hyvin vaalea levy, jonka harvat oksakohdat on uurrettu marjarykelmiä muistuttaviksi kuvioiksi. Parin marjatertun yläpuolella on lintu. Kuultovärien sävyt ovat enimmäkseen tummahkoja; ruskehtavia, harmahtavia tai vihertäviä.
Illalla kuljeskelimme tuttuun tapaan metsäpolkuja. Vaelsimme kohti pohjoista ja päädyimme tyynenä lepäävän Pielisen rantaan isoon hiekkapoukamaan. Sataa tihuutti ja itikat inisivät. Niemessä oli verkkoja kuivamassa ja veneenpuolikkaista kyhätty kota tuli- ja makuusijoineen. Palailimme Rintasenvaaran juuren polkua mahtavien kivikoiden vieritse; itikat vainosivat edelleen.
Perjantai 29.6.1979: Pirun kirkon katsastus
Kaunis sää. Olimme aamupäivällä lähdössä uudelle retkelle, katsomaan Pirun kirkkoa. Tälle luolalle kymmenkunta kilometriä Ukko-Kolilta mentiin taas ”Tuulalla”. Laiva ankkuroitiin kallioiselle rannalle ja siitä vaellettiin niityn ja kivikon kautta ylöspäin luolalle, jonka kielekkeellä piru kuuluu saarnanneen. Luolan seinässä, käytävän perimmäisessä osassa on Eero Järnefeltin seinätöherrys (kauniimmin ”muistokirjoitus”) vuodelta 1893. Eero oli käynyt siellä Fannyn kanssa, ja jännää varmaan oli.
Kun ”Tuula” saapui Kolin satamaan, kiipesimme rinnettä ylös hotellille kuin alppikauriit. Nyt ei satanut eikä ollut pilvistä, joten näkyvyys oli hyvä. Edellisellä kerralla, hurjalla pyörämatkalla mäkeä alas, Maarit oli luvannut itselleen palkinnoksi kahvit ja konjakit, jos selviäisi laskusta. Nyt söimme hotellilla myös hyvän lounaan. Kortteerille palasimme linja-autolla.
Lähdimme jälleen edellisillan polulle, nyt kamera mukana. Kuvailimme rantaa ja Rintasenvaaran kivikoita pika-pikaa, sillä illalla meillä oli ohjelmassa vielä sauna. Lämmin sauna teki hyvää, sillä viime päivien koleus oli estänyt järvessä uinnin.
Lauantai 30.6.1979: Lähtötunnelmia
Kauppamatkan jälkeen soutelimme Käränkälammen ympäri. Lammen eteläpään suolla lakat punersivat mättäillä ja joka paikassa oli niittyvillan valkoisia tupsuja. Vaikka pienehkön lammen toinen pää oli aivan tyyni, toisessa päässä tuuli aika tavalla.
Sunnuntai 1.7.1979: Kolilta Koitereelle
Sateisen yön jälkeen tuli sateinen aamu. Ensitavoitteena oli ehtiä Kolin satamaan seitsemäksi. Ehdimme hyvin, ja satamassa odotellessamme alkoi sadekin lakata. Raskaat pilvet roikkuivat silti Pielisen yllä ja resuiset pilvenriekaleet liikkuivat vaarojen rinteillä puiden lomassa.
”Tuula” putputteli ulapan yli Vuonislahteen, ainoina matkustajinaan me ja pyörämme. Vuonislahdesta poljimme etelään Pielisen rantaa seurailevaa tietä. Sadevarustuksista saatoimme luopua pian.
Hiekkatie Kelvän eteläpuolella oli erityisen kaunis. Se mutkitteli harjun laella oikealle ja vasemmalle, mäkeä ylös ja mäkeä alas. Tien vierellä harvahkon männikön takana oli soita ja lampia. Tien pinta oli kuitenkin paikka paikoin huonossa kunnossa, sillä edellisenä yönä tiellä oli ajettu Itärallin taival, ja mieletön kaahaus oli kasannut soran isoiksi kumpareiksi. Oikein kauniilla paikalla hieman ennen harjuosuuden alkua Maarit ajoi mäen alla isoon irtohiekkakinokseen ja kaatui. Onneksi ei tullut muuta vikaa kuin melkoisesti naarmuja polveen ja mielialaan.
Pääsimme pian tämän jälkeen isolle Lieksaan vievälle tielle, joka halkoi maisemaa kuin suuri haava. Ajoimme valtatietä parisenkymmentä kilometriä Uimaharjuun. Kaatumisen ja sateisen sään takia tunnelma oli apea. Maisemissakaan ei enää ollut hurraamista. Tee ja voileivät parkkipaikalla piristivät vain hieman. Aikamme poljettuamme pääsimme Uimaharjun löyhkään, jossa joimme kahvit ja söimme sämpylät jossakin räkälässä. Tuomari Nurmio lauloi taustalla kohdusta hautaan.
Viimeinen, noin viidentoista kilometrin etappi Koitereen leirintäalueelle sujui jo mukavammin. Päällystetyltä tieltä poikkesimme rauhalliselle, mutkaiselle ja mäkiselle soratielle. Välillä vilahti lampi tien ohessa. Vihdoin näimme Koitereen, jota jossakin sanotaan yhdeksi Suomen seitsemästä ihmeestä. Aurinko paistoi mutta tuuli puhalsi kylmästi.
Meitä odotti nyt ensimmäinen yö leirintäalueella. Valitsemamme teltanpaikka vanhan ladon vierellä oli mättäistä heinikkoa. Teltassa oli kuitenkin oikein mukavaa kun aurinko lämmitti sitä sopivasti.
Päivällistä keitellessämme teltalle ilmaantui heinän keskeltä karjalaisukko, joka innokkaasti suolsi laukustaan jos jonkinlaista tuohityötä ja muuta matkamuistoa. Pyörämatkalaisilla ei ollut juurikaan tilaa ylimääräisille tavaroille, joten liikkuva matkamuistomyymälä joutui lähtemään tyhjin toimin.
Illalla pääsimme jälleen saunaan, mutta Koitereen vesi oli liian kylmää uimiseen. Yöllä oli Maaritin mielestä aika koleaa. Telttakankaan lävitse kuului hyvin lintujen laulu ja käen kukunta. Käki kukkui lähellä, mutta sen laulu kuulosti apealta. Oli kuin käki olisi ymmärtänyt kukuntansa yksinkertaisuuden. Kyllästyttikö sitä se, että kurkusta syntyi vain tuo kukkuu – kukkuu, kun muut linnut sirkuttivat ja lirkuttivat ja tirskuttivat paljon vaihtelevammin?
Maanantai 2.7.1979: Lankkupihveille Kareliaan
Vasta aamulla auringon noustua alkoi lämmetä. Pian teltassa oli jo kuuma, kun aurinko paistoi hellittämättä siniseltä taivaalta. Purimme leirimme, panimme tavarat laukkuihin, ja puoli yhdentoista aikoihin alkoi matkamme eteenpäin.
Ajoimme edellisen päivän jälkiämme takaisin Uimaharjulle. Hieman keskustasta Enoon päin virkistäydyimme siistissä ja rauhallisessa kahvilassa, ja jatkoimme kohti Joensuuta tyytyväisinä. Kontiolahden jälkeen poikkesimme Lehmon paikoittain pompottelevalle soratielle, jonka molemmin puolin oli sekä metsää että vanhaa asutusta. Loppumatka alkoi jo väsyttää Maaritia. Runsaan viidenkymmenen kilometrin jälkeen käsiä pakotti, aurinko helotti ja ehkä hieman myös potutti.
Joensuun leirintäalue oli niin suosittu, että omaa rauhaa oli turha toivoa. Pystytimme teltan, henkäisimme hieman ja kävimme pesulla. Sitten järjestelimme pakkaukset kuntoon ja ajoimme Joensuun rautatieasemalle, minne jätimme pyörät matkatavarana lähetettäväksi. Palatessamme takaisin poikkesimme viihtyisään Ravintola Kareliaan tarkoituksenamme syödä herroiksi. Lankkupihvit ja punaviini tekivät hyvää sekä ruumiille että sielulle. Olo oli mukavan raukea vaeltaessamme lämpimässä illassa teltalle. – Koitereen monilajinen linnusto oli Joensuussa vaihtunut varpusparveksi.
Tiistai 3.7.1979: Junalla Parikkalaan, pyörällä Punkaharjulle
Ripsi vettä, kun heräsimme kovilla vuoteillamme. Kokosimme kotimme, söimme aamiaisen leirintäalueen kahvilassa ja tallustelimme telttoinemme ja nukkumaneuvoinemme asemalle.
Junamatkan jälkeen Parikkalassa oli jo kuuma. Söimme munakkaat Matkahuollossa ja kävimme ruokaostoksilla. Parikkala oli miellyttävän vehmasta seutua – näimme tien vieressä mm. rehevän lehtomaitikkakasvuston.
Vilkas kuutostie aiheutti Maaritille paniikin. Isoja autoja huristi vierestä jatkuvasti, eikä tunne uskonut järjen vakuutuksia, etteivät ne päälle aja. Maaritille tuli mieleen, että jos tästä selviää hengissä, ei koskaan enää lähde millekään polkupyörämatkalle.
Liikenne rauhoittui käännyttyämme Särkisalmen jälkeen Punkaharjun suuntaan. Punkaharjun komeat maisemat sopivat juuri pyöräläisten verkkaiseen vauhtiin.
Mustasaaren leirintäalue oli tupaten täynnä, mutta me hankkiuduimme saaren länsireunalle, missä telttailu ei kyllä tainnut olla sallittua. Vaan mitäpä tuosta, paikka mäntyjen katveessa oli mainio. Kun joku porukka näytti etsivän lähistöllä paikkaa omalle teltalleen, rupesimme heittelemään frisbeetä telttamme luona ikään kuin oman valtauksemme merkiksi.
Saaren keskiosa oli komeaa (rauhoitettua) männikköä, missä oli runsaasti polkuja. Kuljimme ja ihastelimme valtavia kilpikaarnaisia petäjiä ja heleänvihreitä nuoria männyntaimia.
Läheltä löytyi myös pieni upea hiekkaranta, missä nautimme elämästä ja ilta-auringosta. Uiminen oli niin miellyttävää, että Maarit tuskin malttoi lopettaa.
Loppujen lopuksi hyvin päättyneen päivän jälkeen oli mukava teltassa tutkiskella kartalta kuljettua reittiä.
Keskiviikko 4.7.1979: Olavinlinnan naapurissa
Punkaharjulta oli lyhyt matka Savonlinnaan, jonne saavuimme hyvissä ajoin. Kyrönniemen leirintäalue oli upealla paikalla aivan Olavinlinnan vieressä salmen toisella puolella, mutta ehkä vieläkin täydempi kuin Joensuun camping.
Polkupyörät saimme kuljetettua aivan salmen partaalle ja telttamme nousi paikkaan, mihin raskaammin varustautuneilla turisteilla ei ole asiaa. Oviaukosta oli suora näkymä Olavinlinnaan ja kuulimme kuinka joku huuteli Waltonia paikalle: oopperajuhlien harjoitukset olivat meneillään.
Kaupungille pääsi rautatiesillan jalankulkukaistaa pitkin. Silta oli kuitenkin suljettu, sillä syväväylää pitkin oli tulossa laiva; odotellessa meni puolisen tuntia.
Kävimme Saimaan-laivojen satamassa ja sateen alkaessa ropista menimme syömään kanaa balilaiseen tapaan Café Henriikkaan.
Torstai 5.7.1979: Tervahöyryllä Puumalaan
Neljän tunnin höyrylaivamatka Savonlinnasta Puumalaan sujui mukavasti. Maisemat olivat kauniita ja sää lähes poutainen. Pienen sateen kulutimme lounasta syömällä. Laivareitti on uskomattoman sokkeloinen. Salmia ja lahtia on Saimaalla vaikka kuinka paljon, joten taitamattomalta kipparilta voi mennä sormi suuhun. Loppuosalla matkaa laivan kintereillä ajelikin iso moottorivene nauttien ilmaisesta luotsausavusta.
Puumalassa kävimme taas kaupassa. Savon murre oli kovin tarttuvaa, jo muutaman repliikin jälkeen pääkaupunkilaiset yrittivät veäntää alkuasukkaiden kieltä. Yösijamme oli Pistohiekassa 16 km Puumalan keskustasta. Isolla alueella oli väljää ja aika viihtyisää. Kävimme suihkussa, heittelimme frisbeetä ja kävelimme. Puhelimitse varasimme yösijan Ristiinasta, jossa aioimme yöpyä seuraavan kerran Pistohiekan jälkeen. Laivamme näkyi tulleen yöksi tänne; oikeastaan olisimme voineet ajaa sen kyydissä koko matkan.
Perjantai 6.7.1979: Puumalasta polkien Ristiinaan
Aamulla käärimme kotimme rullalle tällä erää viimeisen kerran, sillä matkan pää alkoi häämöttää. Tiedossa oli pyöräilyä lähes 60 km ainakin ajoittain kosteassa kelissä.
Kaunis pengertie houkutteli valokuvaamaan, ja viiden kilometrin matka vei tunnin. Lietveden lossi jaksoi kantaa raskaasti kuormatut pyörämme.
Tien oikealla puolella oli viitta, joka tiedotti rakokivien olemassaolosta. Ajoimme kärrytietä puolitoista kilometriä ja totesimme, että rakokivet ovat jättiläismäinen siirtokivilohkare, joka on lohjennut moneksi palaksi. Kiven keskellä olevassa korkeassa raossa kasvoi muutama iso kuusi. Luolassa olevaan vieraskirjaan kirjoitimme mekin nimemme.
Risteyksessä käännyimme Hurissalon suuntaan pienelle, syrjäiselle ja kauniiksi mainostetulle tielle. Tie oli enimmäkseen sorapintaista, osin kuoppaista – ja irtohiekkaakin siinä oli. Tasaiset kohdat olivat harvinaisia, ylä- ja alamäet sitäkin tavallisempia. Alamäet olivat hauskoja, koska niissä matka joutui. Ylämäet sitä vastoin olivat raskaita, ihme kyllä.
Soratie vaati veronsa: Pentin pyörän kovia kärsinyt takarengas puhkesi. Kauniissa maisemassa Maarit ryhtyi keittelemään ruokaa tien vieressä ja Pentti paikkasi rengasta. Ensimmäinen paikka ei pitänyt ilmaa, joten homma meni uusiksi.
Herkkusienikeiton, voileipien ja paikalta poimittujen mansikoiden jälkeen matka jatkui mäkeä ylös, toista alas ja välillä mutkitellen. Ja taas takarengas tyhjeni. Kolmannella kerralla paikkaus onnistui.
Aurinko ei suosinut matkaamme, mutta kunnollinen sade alkoi vasta Astuvansalmen kieppeillä. Sadetta pelkäämättä jätimme pyörät maantien varteen ja läksimme sadeviitoissamme patikoimaan 2,5 km:n viitoitettua polkua kalliomaalauksille.
Aivan polun alussa vastaan tuli savolaisukko, joka kertoi aikoneensa mennä jäätä pitkin, mutta se olikin sulanut. Meille tarjottiin myös monimutkaisia neuvoja maalausten luo pääsemiseksi. Koska emme ymmärtäneet neuvoista mitään, seurasimme maastoon raivattua polkua, joka näytti olevan yhtä kiertelevä ja kaarteleva kuin alkuasukkaiden puhe. 1960-luvulla löydetyt punaisella maalatut kuviot ovat jyrkänteessä, osittain päälle kaartuvan kalliolipan suojassa. Maalausten kohdalla on tukeva lankkusilta, josta muinaisten tekosia voi helposti katsella.
Reippaassa sateessa jatkoimme pyörillä mäenlaskuja ja -nousuja. Saavuimme perille Brahelinnaan illalla puoli kahdeksan aikoihin läpimärkinä uitettuina kissoina. Majoituimme aittaan ja kävimme varaamassamme saunassa – jota kukaan ei ollut huomannut lämmittää – ja menimme iltakymmeneltä ravintolaan syömään. Ravintolassa oli myös tanssilattia ja disco, ja koska oli perjantai-ilta, meteli oli melkoinen. Samaan pöytään tuli myös puhelias pariskunta, joka oli automatkalla jostakin jonnekin. Kesti aikansa, ennen kuin kukaan kiinnostui tilauksestamme, ja lähes yhtä kauan ennen kuin saimme maksetuksi. Syönti ja nukkumaan lähtö kävivät meiltä paljon joutuisammin.
Lauantai 7.7.1979: Kotimatka
Satoi edelleen kun lähdimme Ristiinasta kohti Mikkeliä. Rautatieasemalla lähetimme pyörämme Keravalle ja loput tavarat jäivät säilöön odottamaan junan lähtöä. Ruokapaikka löytyi kaupungilta vain vaivoin, kaikki kuppilat olivat täynnä kaljanjuojia ja tupakansavua.
Saavuimme junalla perille iltakahdeksan maissa. Kaikkiaan olimme kahdessa viikossa ajaneet polkupyörillä n. 500 km, mutta enemmän teimme matkaa junalla. Kuljimme melkoisia taipaleita myös sisävesilaivalla, koskiveneellä ja jalan. Dioja otimme nelisen sataa. Oleskelu Loma-Kolilla ja sieltä tekemämme retket olivat miellyttäviä, mutta ainakin puolet retkeläisistä pitää arvossa myös polkupyörä- ja laivamatkaa erityisesti Särkisalmen ja Lietveden välisellä osuudella.
