Erkki Stenman
Heinä-elokuu 1983
Hengenahdistus
Nousemme Jomppasen veneellä Leammejohkaa lounaaseen. Olemme pyytäneet kyydin perille asti, venereitin päätepysäkkinä olevaan Kultahaminaan.
Meidän sakkimme lisäksi on muitakin tällä veneellä menossa vaeltelemaan tuntureille. Joku polulle, toinen paljakalle tai kuruun, ellei halua kuntoaan kokeilla lettoisen rimpisellä jängällä. Näyttää tuossa tuhdolla, veneen keskipaikkeilla, istuskelevan jokunen kullankaivajaksikin luokiteltava tavallisen oloinen työmies.
Vene tussahtaa rantaan ja väki alkaa siirrellä tavaroitaan laidan yli laiturille. Venemies auttaa isommissa ja rannalta astelee joku paluukyytiä kärttävä nostohommiin avuksi mukaan. On siinä monenlaista reppua ja rinkkaa, pussia ja muuta nyssäkkää. Kaikki vain nousevat kantoon. Jokunen jää kouriin roikkumaan, vaan useimmat siitä ylemmäs olkapäille. Jokainen suuntaa askeleensa kantamuksineen selvästi merkatulle, paljon käytetylle polulle. Yhdellä on tuhoton kiire, mutta toisella on enemmän aikaa kulutettavanaan.
On paahteinen kesäpäivä. Kuljemme porukan häntäpään puolessa välissä Morgammarasin etelärinnettä ylös pitkin Hengenahdistuksen kurua.
Moinen nimi juontaa alkunsa sodanjälkeisiin suuriin kultaryntäyksiin, jolloin täällä oli satamäärin jätkää ja jokunen muijakin hakkuineen ja lapioineen. Ei silloin ollut käytettävissä mönkijöitä ja moottoripyöriä. Ei tilattu radiopuhelimella lentokonetta tuomaan tavaraa Martinniistonpaloon tai Jäkäläpäälle, kuten nykyään isoiset tekee. Silloin vanhaan hyvään aikaan kulkivat paksuläskiset sianruhot, täydet jauho- ja perunasäkit harmaiden sarkapuseroiden olkapäillä, kumiteräsaappaiden määräämää tahtia Haminasta ylös tunturiin ja valtauksille. Niillä olkapäillä kannettiin paljon muutakin sellaista jota ilman ei tultu toimeen. Meni siinä valurautakaminaa ja paksuja lautanippuja. Rautakankea, lapiota ja hakkuakin siellä soraisilla työmailla tarvittiin. Joku muita hyväonnisempi ja ehkä viisaampikin oli onnistunut jostain besorkkaamaan hallintaansa kottikärryt. Ei niissä kumipyöriä sodanjälkeisen säännöstelyn takia varmasti ollut, olipahan puuta tai rautaa.
Pohjoisen kesä oli lyhyt, ja kaikilla oli kiire Haminasta mahdollisimman joutua omalle valtausalueelleen möyrimään ja onneaan sen sorasta kaivamaan. Siinä tunturin kupeella kurussa tuppasi hengitys salpaantumaan ronskin raavailtakin jätkiltä, heiveröisistä puhumattakaan. Ja niin syntyi, kuin itsestään, hikikarpaloiden ja rehellisen jätkän syvällä rintaäänellä lausumien ärräpäiden reunustamalle reitille sitä sattuvasti kuvaava nimi, Hengenahdistuksenkuru.
Rinnettä nousevien jono on jo katkeillut moneen pienempää ryhmään, ja näiden välit vain näyttävät kasvavan. Siinä kunkin fyysinen taso ja ehkäpä asiansa kiireellisyys suorittavat valikoivaa jakoa jyviin ja akanoihin. Muutama kulkee jo yksinäänkin.
Vihdoin mekin huohottaen pääsemme jyrkimmästä vastaleesta ja ymmärrämme aivan tarkkaan tämän kurun nimen taustat. Siinä on sitten totinen tauon paikka meillä, niin kuin joitain vuosikymmeniä aiemmin oli sarkapusakoilla ja kumiteräsaappailla. Pojat kyllä ovat kohta kärttämässä matkanjatkoa. Meille vanhemmille pitempikin istuskelu maittaa ja on varmasti myös tarpeen.
Meidän kahden, Murrin ja minun, Ekin lisäksemme mukanamme kulkevat nyt poikamme, Mika ja Tom. Mikaa kutsutaan joskus perhepiirissä Päkäksi, mutta Tom on laajemminkin tunnettu Tomppana. Mika on himpun verran päälle viidentoista ja Tomppa varustettu vuoden verran vähemmällä määrällä vuosia.
Pellisen kämppä
Nousu tunturiin on jo jäänyt ja pääsemme taivaltamaan korkeuskäyrien mukaan niitä enää pahemmin pätkimättä. Vain Hirvikurussa polku pahemmin notkahtaa.
Tulemme polkujen haaraan. Suunnilleen suoraan eteenpäin, sinne minne kompassikin näyttää olevan oikean suunnan, tienviitta kertoo olevan Morgamon Kultalan. Paremmin tämä paikka tunnetaan rakentajansa mukaan Pellisen kämppänä. Haminasta sinne on matkaa melkein viisi kilometriä. Vasemmalle osoittaa tumma opaste Jomppasen Gold Panning. Siellä pääse turistikin pienestä maksusta koettaman onneaan.
Jonkun kilometrin kuljettuamme palas yhtyy Morgamojaan, minkä rantamilla on kaivettu ja kiveä pinottu siististi muuriksi. Tällaisen riventeerin takana sinne viskottu irtain sora ja turve pysyvät tanakasti paikallaan kaivantoon takaisin lakoamatta. Ihmettelemme sitä valtavaa työtä, joka siellä on puskettu kullanhimossa pelkillä käsivehkeillä. Kaikkea se rahan ja äkkirikastumisen himo teettää.
Ojanvartta vastavirtaan taivallettaessa räkkä surraa ja puree mustina pilvinä. Kyllähän sen hyttysen vielä ymmärtää, sillä hyttynen on hyttynen niin etelässä kuin lapinmaassakin. Siis elikko, joka nauttii niestapalansa siististi paikan päällä, siinä mistä sen tavoittaa. Mutta tämä mäkäräinen on siitä vekkuli kaveri, että se ensin haukkaa ison palan irti. Sitten lentää surhauttaa lähimmälle kelon oksalle, tai skierrin haaraan, jossa se suupielet leveessä virnussa pistelee herkkupaistin poskiinsa. Ja kun mäkäräinen sen palan haukkaa, niin vaeltajan pinnasta se pala puuttuu. Tästä seuraa tietenkin, että kolon täytteeksi tihkuu sisältäpäin punaista, joka ei hevin hyydy. Muistona tarjotusta kestityksestä korvan takaa valuu pitkä ja vuolas vuo. Kun sitä sitten menee klähmimään, niin koko naama on kuin teurastamossa pyöritetty.
Sammaloituneessa koivukäkkärässä laulaa vienon yksitoikkoista sävelmää surumielinen, selkäpuolelta ruskehtava, kellertävävatsainen ja peukalon kokoinen pirteä lintunen. Siinäpä löytyy ainekset viheltelijän nimeen. Peukalolintuhan siinä kiittelee hämhäkki‑ ja koikkoateriastaan kaunista kesäpäivää. Vähän lähempänä ojanvartta, ylempänä kaarnikkamättäässä on pesä keltaisella västillä, juosta vipeltävällä riukuhännällä, poikaset ja syötävää kylliksi kaikille.
Täällä kosteissa ojanvarsipusikoissa räkkää riittää kaikille, kelle harmiksi, kelle elämän pitimiksi ja nälkäisille poikasille siunatuksi kasvuksi.
Yhden ojanmutkan takana siinä pohjoisella törmällä seistä jököttää ajan patinoima asumus, Pellisen kämppä piharakennuksineen. Tämä on sodanjälkeisen kultakuumeen täkäläinen keskuspaikka. Täällä Pellisen kämpällä emännöi kaikkien kultamiesten silloin tuntema hollantilainen Petronella, jonka kukkulat vieläkin kohoavat ojan takana, kämpän eteläpuolella. Vaikkakin ne ovat kovin vaatimattomat ja matalan sorttiset alkuperäisiin malleihin verrattuina, niin ne nostavat varmasti monen vanhan Riuhtuäytsin, Miessin ja Jäkälä‑äytsin lapio‑ ja vaskoolimiehen kurkkuun nuoruuden kaipauksen ahdistavan palan.
Mökin seinustalle on moni reppujätkä kantamuksensa maahan laskenut ja käynyt Petronellaa tervehtimässä, saaden tuhdin annoksen potaattia ja läskisoosia. Ilman mehevää, hyllyvää läskiä olisi kulta silloin jäänyt vaskooliin nousematta. Emäntä otti maksun palvelustaan hengettöminä ja hippuina, tai mitä nyt kukin oli onnistunut soran seasta itsellensä omimaan. Joku maksoi käteisellä, toinen luotolla, kukin taloudellisen tilanteensa tai supliikkinsa mukaan.
Pudotamme siinä mekin taakkamme ovenvierustaan, tumman tuvan paahteiselle seinustalle. Tartun satojen ja taas satojen, uuvuttavan raskaan työn känsäisiksi kovettamien kämmenten tumman liukkaaksi hiomaan oven hantaakiin. Astumme kuluneen kynnyspuun ylitse eteiseen ja siinä ympärille vilkaistuamme sitten peremmälle. Istahdamme raheille ja silmäilemme hämärässä asumusta. Pientähän se kaikki näyttää olevan nykyiseen kerska-asumiseen vertailtuna.
Pari kahvinkipeää kullankaivajaa istahtaa samaan pöytään kanssamme ja aloittaa seurallisen keskustelun kanssamme. On perjantai ja heillä on jo vakaasti mielessä matka kauas etelän maalikyliin, Ivaloon rentoutumaa, sanovat .
Muhkeaa täyspartaa kanniskeleva, puheliaampi prospektori, Jussi esittää kohteliaasti meille kahvituskutsun, jos joskus satumme hänen valtaukselleen poikkeamaan. Osoitteeksi hän kertoo Keurulaisen Miessillä.
Väkeä tulee ja menee. Enimmälti näyttävät olevan kiertolaisia, tyhjän kävelijöitä, kuten mekin.
Aurinko paahtaa täydellä kiekollaan syvänsiniseltä taivaan kupuralta, jokunen hentoinen pilvenhattara jaksoa siinä helteessä hiljalleen purjehtia kohti itää. Kantamuksen kera tunturiin nousijalle lämpöä on enemmän kuin liikaa.
Täällä aukealla paljakalla ei ole vettä lähimailla ja siksi räkkä ei kokoonnu tänne mielellään kovin suurina parvina. Onhan niitä täällä kuitenkin tarpeeksi meille läiskittäväksi.
Puskemme kaulat kenossa puuskuttaen ylös Pellisenlaelle. Pieni oranssinkirjava perhonen istahtaa keltaiseen leinikinkukkaan ja pari varista lentää meuhottaa tulosuuntaamme päin, kohti kostean notkon niestapalaa.
Pojat menevät jo kaukana edellä. Mikalla on vihreä rinkka ja kenttäpullo keikkuu vyöllä lonkan kupeella. Tompan selässä matkaa pitkälle tunturiin viestittävä punainen kantolaite, jonka läpän alle on tungettu suuri vaaleanvihreä käärö. Keltainen lerppalieri turistilakki kruunaa vaeltajan. Toisena seurueena tai peräpään varmistuksena minä ja Murri kuljemme hissukseen. Emäntäni on ensimmäisellä varsinaisella vaelluksellaan ja kunto ei oikein vielä riitä meidän miesten vauhdissa. Hän on vähää aiemmin sairastellut, on vielä toipilaana.
Paavo-setä
Meidän kaikkien muidenkin varusteet ovat vaellusretkeilyyn aika lailla hankalia mukana kuljetella ja täällä erämaissa käyttää. Niissä on kaiken muun hankaluuden lisäksi aivan liikaa kokoa ja painoa. Vastahan me olemme koko perhe niukan rahan kanssa opettelemassa tätä touhua.
Olen perinyt sedältäni Paavolta monenlaista vanhan erämiehen tarvekalua, joita hän on täällä Lapissa käyttänyt sodan jälkeen parinkymmenen vuoden aikana. Siinä oli tullut monta kalastustäkyä ja kelaa. Oli haspelia, umpi‑ ja perhokelaa. Löytyipä tavaroista pussillinen lyijyhauleja sekä pötkylä mustaaruutia, jolla minä joskus partani pahoin poltin, tyhmyyttäni tietenkin. Kärvähti siinä kipeästi samalla myös nahat sormista ja naamastakin.
Arvokkaimmat varmaankin olivat pari metsästyskivääriä, vanha porattu Jappi ja uuden uutukainen Sakon kaksneljäkolmonen ja niille valmista sekä keskeneräistäkin ruokaa. Tietysti mukana tuli myös erämiehelle välttämättömät kahvipannu ja jokunen alumiinikattila. Sain sieltä myös pienen yksiön eli tukevasta kankaasta tehdyn teltan, vihreänruudullisen sarkapusakan ja lapaset. Enimmät tavarat sain haltuuni parissa repussa, joista toinen oli kantovaljain varustettu niin kutsuttu satulareppu. Paavon suksilla oli käyttöä Rovaniemen poliisilla ja siksi ne annettiin heille kulkuneuvoiksi.
Ennen talvisotaa Paavo oli käynyt veljeään ja tämän perhettä tapaamassa Hämeen Orivedellä, siellä Mikkolan kenkätehtaan varjossa, Laitisen punamullalla sivellyssä torpassa. Minulla ei ole hänestä minkäänlaista muistikuvaa. Olin silloin pieni paapero, jonka maailman tärkeimmät asiat pyörivät tuolla äidin hameenhelman liepeillä ja sen korkeudella.
Sitten vyöryivät ylitsemme pitkät sodan vuodet, joista minä muistan vain tulomme Espooseen ja kivat Helsingin pommitukset. Muistan, kun ulkosalla pakkasessa, kellarin edessä äidin kanssa katselimme valonheitinten keiloja, valopommien suuria hiljaa laskeutuvia rypäleitä ja kuuntelimme kaukaista jatkuvaa jyminää.
Rauhan palattua ja Paavon vapauduttua rintamalta hän kirjoitti lähtevänsä pohjoiseen, enempää ei itsekään silloin tiennyt suunnitelmistaan. Taisteluhautojen mielettömän teurastuksen ja parin haavoittumisen jälkeen hänen täytyi päästä miettimään, selvittelemään asioita itselleen. Ei hänestä vuosikausiin kuulunut mitään, ei pannut postikorttia tulemaan.
Kymmenisen vuotta isäni kuoleman jälkeen poliisilta tuli tieto että Paavo oli kuollut. Silloin sain poliisin papereista tietää enemmänkin hänen vaelluksistaan ja rajusta lähdöstään.
Murrilla on selässään nyt Paavon pienempi reppu, palloreppu niin kuin me sitä kutsumme. Vanha kantolaite täyteen ahdettuna ja taitamattomasti pakattuna pullistelee joka suuntaan kuin hyvin noussut rieskataikina. Sitä ei varmasti ole nautinto mukanaan kanniskella helteisellä paljakalla.
Jäkälä-Äytsi
Oikaisemme paljon käytetyltä keinolta Kotaojan latvan poikki Kaskoaivin koillispuolitse Pihlajakuruun.
Ylhäällä kurussa on kullankaivajan yhdistetty asunto ja varasto: joku pätkä lautaa nauloin ja köysin sidottuna. Koko rakennelma on pyritty tekemään vedenpitäväksi pressukankailla ja muovikelmuilla, joiden helmoille on mätetty kiviä ja soraa.
Lapiot, hakut ja kanget ovat Röhösen kaapissa, kuten serkkupojalla oli tapana sanoa. Siis hajallaan pitkin kaivauksia. Niin ovat kaikki muutkin heitelty ympäriinsä.
Siinä alapuolella Jäkälä‑äytsissä panemme leirimme pystyyn rehevään koivikkoon.
Pihlajakurun leiriltä kuuluu työn ääniä, ei puhetta, mutta lapio kalahtelee sorassa oleviin suurempiin kiviin.
Syömme, tutkimme tienoota ja lepäilemme.
Murri, Tomppa ja minä nukumme kolmistaan isossa, uudessa ja mielestämme hienossakin Aslak 3 -teltassamme. Mika, itsenäinen nuorimies sinisessä vaellusasussaan, oleilee mieluummin Paavolta perityssä, hielle ja pihkalle vahvasti tuoksahtavassa rankisella varustetussa pienessä paksukankaisessa yhden miehen majoitteessa. Eipä sinne juuri reppukaan tahdo mahtua miehen lisäksi, mutta onhan siellä oma rauhansa. Untamme vartioi jyrkkänä kohoava Kaskoaivin harmaan ja keltaisen kirjava karkea pohjoisrakka.
Aamuaterialla päätämme lähteä kartalla mukavalta näyttävälle Ravadasjavrille, joka lepäilee kuutisen kilometriä pohjoiseen tältä turistipolulta Rahpesoaivin ja Koddepahtsimoaivin välisessä laaksossa. Olemme nyt kulkeneet tarpeeksemme tasaista hiekkatietä ja mieli tekee taas päästä poluttomaan villiin maastoon.
Suorin ja selvin reitti järvelle näyttää kartalta katsellen kulkevan aluksi parisen kilometriä tätä hyvää tasaista tietä ja sitten Kankaisen tuvan paikkeilla olisi lähtö kompassisuunnalla kohti koillista.
Kartta kertoo meidän olevan nyt Korhosen tanhuvilla. Tuossa valtauksella joku mainari pistelee rauhalliseen tahtiin lapiolla soraa keltaiseen kottikärryyn. Kun kuorma on hänen mielestään riittävän suuri, hän kippaa sen parin metrin päässä puron pankilla olevaan puiseen ränniin veden selviteltäväksi. Heleä kesäpäivä helkyttelee ja monet linnut laulavat.
Emme jää katselemaan ja häntä häiritsemään, vaan jatkamme matkaa. Jonkun sadan metrin päässä Korhoselta puro kääntää juoksunsa oikealle suoraan kohti itää.
Tiheässä koivikossa piilottelee täkäläiseksi kultamiehen asunnoksi melkoisen suurikokoinen Kankaisen Pellen tupa. Näyttää siltä, että mies on muista kullankaivajista poikkeavan oloinen. Ei pelkästään tuvan koon perusteella, vaan rakennuksen koristelu itsessään kertoo, että Pellellä on varmasti myös taiteellisia taipumuksia.
Ravadasjavri
Oksanampumapää jää meistä oikealle ylitettyämme Maddib Ravadaksen, kirkkaana auringon säteissä kimaltelevan, puhkurakivipohjaisen joen. Kuljemme tuoreessa männikössä koilliseen. Suuntamme on Ravadasjavrille, reilun puolen kilometrin mittaiselle ja parinsadan metrin levyiselle järvelle. Väliin istahdellen ja evästä haukaten seurailemme tunnin verran puroa, jonka rantamille suo hiljalleen levittäytyy. Tiivis rahkasammalmatto valtaa vähitellen alaa matalasta männiköstä koivupensaiden juurilta ja tukahduttaa kaiken muun elämän.
Sataa tihuuttelee hiljalleen ja vesitipat kerääntyvät puihin pudotakseen isomuksina lehtien nipukoista. Me patikoimme eteenpäin. Silloin tällöin tutkiskelen kompassia ja kyllähän suuntamme suurin piirtein on oikea. Mielestäni emme millään ilveellä kykene menemään harhaan, sillä niin selväpiirteinen on maasto. Onhan oikealla parin-kolmensadan metrin päässä reittimme kanssa lähes samansuuntainen joki, jota hiljalleen lähestymme. Vasemmalla puolellamme taasen on Rahpesoaivin kunnioitusta herättävä itäinen jyrkkä vietto. Ja nämä, joki ja tunturi kohtaavat tuossa muutaman kilometrin päässä. Tähän sumppuun meillä on otettuna suunta. Pakkohan siihen on osua.
Matkan aikana minua kylläkin välistä ihmetyttää kompassin näyttö. Otan suuntimaa Tsuonjaoaivin huippuihin ja Koddepahtsimoaivin päähän. Olemme Rahpesoaivin rinteillä, joten sen huiput eivät näy tänne, enkä siten saa sinne suuntimaa. Mikään ei näytä olevan täysin kohdallaan.
– Me ollaan varmaan liian lähellä noita tuntureita. Katos me ei nähä ihan niiden oikeita huippuja, kun ne jää ton kaartuvan rinteen taakse, sinne niinku peittoon. Toikin, joka näyttää huipulta, on varmaankin vain joku patti tossa rinteessä, selittelin pojille ja piirtelin kupuroita kaaria käsilläni ilmaan.
En kylläkään ole itse aivan vakuuttunut tästä selityksestä. Ei se aivan kaikkea selitä kohdalleen, vaikka siinäkin varmasti on enemmän kuin hitusen verran totuutta. Olemmeko kuitenkin niitäkin liian lähellä, jotta huiput jää rinteen muhkuroiden taakse näkymättömiin?
Mielessäni alkaa pyöriä tuo monen hukkateille joutuneen suunnistajan ajatus, että täällä on varmasti magneettisia häiriöitä. Katselen ympärilleni hakien tukea teorialleni. Hieman ylempänä koivikossa ovat keväisen raisut hyrrypurot kaivaneet esiin joitakin kiven murikoita, ja niistä muutamat näyttävät hyvinkin rautapitoisilta. Ovat pinnaltaan kauttaaltaan kovin rosoisen ruosteisia.
Otan käteeni ja pyörittelen… Punnitsen… Kokeilen kompassilla, tuon aivan viereen. Kierrän kiveä kompassin ympäri, kompassia kiven ympäri ja viskaan murikan mäkeen. Pajupuskan juurelta säntää ruskea ja töpöhäntäinen myyrä kiviraunioon, josta olin juuri ottanut mokelon.
Otan toivorikkaasti toisen, ja sama tulos. Pettyneenä minun on pakko itselleni myöntää tosiasia. Ei ole neula moksiskaan, ei piittaa lainkaan näistä mokeloista.
– No, kaippa on uskottava, etten osaa suunnistaa. Pitäis vissiin ruveta huolellisemmaks ja katteleen tarkemmin ympärilleen ja useammin tohon kompassiin, aprikoin kävellessäni puoliääneen.
– Tääh…Mitäs sä sanoit?, kysyi edellä asteleva Tomppa, käännähtää ja huitoo koivun oksalla itikoita loitommalle.
– No, em mittää, tokaisen siihen.
Muutkin pysähtyvät, ja pannaan peppua mättäälle. Edempänä koivikossa rastaat pitävät äänekkäitä juhliaan. Tompalta on jo hyttyspuikko kulunut loppuun. Niitä karkotteita meidän nuorimmaisemme osaa tosiaan hyödyntää. Hän käyttää taukoa hyväkseen, ja pyytää äidiltä lisää tämän vihreän repun suuresta päällistaskusta.
Kun saavumme perille, niin onhan se ennalta arvaamaton näky. Kartan mukaan siellä olisi pitänyt olla selvä aukea vesi, mutta mepä löydämme vain tuollaisen kivikkoiseksi ja pounikkoiseksi kutistuneen plutakon.
Totuttuun tapaamme minä menen ensimmäisenä Ravadasjohkasta ylitse, ja Mika heti perässäni hieman omia reittejään hakien. Ei terhakalle pojalle isän käyttämät polut kelpaa. Täytyy hakea itselle paremmat omiksi. Näyttää että kyllä minäkin osaan. Käyn takaisin koppaamassa Murrin repun, samalla selostellen ylityspaikkaa ja sen kivien liukkauksia.
On alkanut jälleen sataa tihuttaa, ja pitää äkkiä saada sakille jonkinlainen suoja, vaikkapa sadeviitasta tilapäinen laavu. Tänne meillä on tarkoitus jäädä asennolle, mutta teltan pystytys veisi liian paljon aikaa, ja iili ei odottele vaan tuntuu vain yltyvästi painavan päälle. Ilma on hiostavan kostea ja räkkä puree mustana. Vilkaisen eteläiselle taivaalle ja se tummana lupailee oikein ryöttää keliä.
Minä mennä molskottelen vauhdilla joessa Murrin reppua kanniskellen ja Tomppa tulee reippaasti perässäni, koska hänellä on jo melkoinen kiire päästä yksilöllisille asioilleen. Hän on jo kiinnittänyt vastarannalta huomionsa osittain pajuruton verhoamaan suureen jäkäläiseen kiveen. Sen taakse, suojaan muitten katseilta hänellä on ajatus kyykistyä. Niin kuin se toimitus meitä muita niin kovastikin kiinnostaisi.
– Erkkii, Eeerrkkiii, huutelee Murri joen takaa, kun Mikan kanssa etsimme laavulle jonkinlaista paikkaa johon sen narut saisi kiinnitetyiksi. – Erkkiiii, tuu auttaaan, kuuluu taas sateen ropinan ja kosken kohinan seasta.
– Koeta sä selvitellä tätä. Mull on tossa sivutaskus naruu, sit oranssii, Vedä se viitta tost männystä tonne koivupuskaan, selittelen Mikalle ja osoittelen milloin rinkkaa, milloin eri puita ja pensaita. – Ja laita ne hännät jonnekkin tonne risuihin. Ota kiviä avuks. Kyl sä osaat. Mä meen kattoon mammaa, minä touhuan ja lähden puolihölkkää takaisin alas rantaan.
Sillä välin Tomppa on saanut hoideltua hommansa voiton puolelle kovalla kiireellä. Ei hän turhaan halua vitkastella, sillä eipä poikaa miellyttänyt se valtava inisevä ja pistelevä pilvi, joka kylläkin oli hurmaantunut hänen suojattomaan vaaleaan taustaansa ja sen ympäristön tuoksuun.
– Paperiii, kuuluu kiven takaa juuri kun matala rantavesi roiskahti saappaan leveän anturan tieltä ollessani menossa auttamaan Murria. – Miiikaaa, tuo paperiii, kärsivä ääni anelee.
– Em mää kerkiii, huutelee laavunrakentaja.
– Tuo heti tänne paperiii, kuuluu kiukkuisen toivoton Tompan käsky.
– Ei mull oo, vastaa Mika työnnettyään kädet taskuihinsa ja katsottuaan pintapuolisesti rinkkaansa. Ei kiinnosta tarpeeksi velipojan murheet poikaa, koska hänellä on ensin annettu toimitettavaksi isän antama tärkeä luottamustehtävä.
Minä olen jo kerinnyt Murrin luo ja ohjailla häntä parisen metriä eteenpäin. Mun käy siinä kuitenkin niin kovasti sääliksi pientä Tomppa poikaa tuolla räkkäparven keskellä, että lausahdan Murrille.
– Odota tässä. Mä käyn päästämässä Tompan tuolta. Mä tuun sit.
Tiedän selviäväni nopeasti, koska minulla on tapana pitää aina vaellushousujen vasemmassa takataskussa muoviseen leipäpussiin käärittynä pakkaus talouspaperia hätäpäivän varalle. Siitä minä sitten kovalla hössinällä kiven taakse ja ojennan Tompalle pienen paperinyssäkän.
– Tosson ja sillä pyyhkii hyvin. Koeta selvitellä ites tonne Päkää auttaan, et päästäis pian sateensuojaan, toimittelen siinä kiireessäni.
Sieltä ruukallan valtaisalla vauhdilla saappaat klonksutellen aihkin juurelle katsomaan suojan valmistumista. Hyvin näyttää Mika selviävän, on poika oivaltanut laavun ajatuksen. Kerkiänhän viimeinkin taas joelle auttamaan siellä saarroksissa olevaa emäntää.
Päästäänhän viimein koko sakki sateensuojaan Mikan rakenteleman laavun alle istuskelemaan ja jonkinlaista närsäpalaa pureskelemaan. Murri vetelee puukolla paksuja känttyja emmetaalin kyljestä meille kaikille närsäpaloiksi ja koko sakin leuat jauhavat.
– Huh huhh, olipas hulinaa, vaan nyt on kait sakki taas rauhottunnu, naurahtaa Murri iloisesti hymyillen.
Suvinen vireä tuuli ajelee pilvenretaleet pohjoiseen ja hetken kuluttua ilmakin kirkastuu ja pääsemme aurinkoon oikein rauhassa katselemaan ympärillemme.
Mika kaivaa rinkastaan jonkun lipan ja umpikelan sekä ottaa pussista esiin vavan. Sitten hän saapastelee kamppeineen töyryltä alas rantaan, kokoaa välineensä heitelläkseen jonkun kerran Mepsiä. Tiedä vaikka tammukka tärppäisi. Poika heittää ja kelaa, heittää ja kelaa, vaan eipä Ahti anna sillä kertaa einestä tikun nenään pistettäväksi ja siinä paistettavaksi.
Onpa tämä paikka joskus muillekin kelvannut leposijaksi, koska parissa kohtaa kumpareilla, siinä puitten katveessa on vielä kotariutkin pystyssä odottamassa vain suojakankaitaan.
Meidän äskeinen tilapäisasentomme oli aihkin juurella. Kun siinä nuoria irrottelen, niin huomaan seisovani seidan vieressä. Joku on siinä lepytykseksi antanut pulskean sopulin. On sitonut sen raudoin oksan tyveen. Ei ollut vielä anti seidalle otollinen. Oliko antajan jumala itaraksi katsonut?
Pääsemme poutasäässä pistämään teltat pystyyn ja itse kömmimme pusseihimme nukkumaan.
Yöllä alkaa jälleen sataa ja vettä tulee kohisten. Teltta tiputtelee pisaroita sisään. Siinä on yhden jos toisenkin kamppeet märkinä ja mieliala matalalla.
– Se on vain kondessivettä, ei teltta vuoda, yritän selitellä perheelle. Ei väki ota aivan tosissaan minun selittelyjäni, koska inttävät vastaan. Ja jos vaikka oikeassa olisinkin, niin mitäpä se lohduttaisi. Vettä kuin vettä, vaatteet se kuitenkin kastaa.
Tulee seuraava aamu, ja sataa ja on väliin pilven poutaa. Ja taas ryöppyää että kaira lotisee. On oikein aito ryöttä ilma. Rakentelen siinä vihreä viitta olkapäilläni sadekatosta, jonkinlaista laavukyhäelmää telttamme eteen. Ajattelin pistää siihen edustalle, en mitään kynsitulia, vaan oikein komeat loimottavat prasut varusteiden kuivaamista varten. Nythän meillä kaikilla on kosolti kuivateltavaa makuupusseista lähtien ja niistä ainakin täytyy saada ylenmääräinen kosteus pois.
Tuuli tuivertaa ja vettä vihmoo. Muu sakki koettaa viihtyä kankaan alla ja minä tämän retkikunnan jonkinlaisena, omasta mielestäni vastuuhenkilönä, koetan pitää perheeni tyytyväisenä.
Pätkin keloista ohuita alaoksia mitä paljain käsin saan irtoamaan. Käsivarren vahvuiset eivät halua antautua. Kokeilen voimani tunnossa kääntää pahaista tervasjuurakkoakin maasta, vaan jääpä koetteeksi. Se on sitkeä kuin tervaskanto. Saan siitä sentään jonkun muhevan tuoksuisen ja raskaan kellanruskean sälön irtaantumaan sytyiksi. Niistä minä vuolemaan kiehisiä. Asettelen niitä oksien alle ja raapaisen tulta. Työnnän palavaa tikkua kiireesti tuulelta suojaten kohti nuotion vielä kylmää sydäntä, mutta tarkka vesipisara on minua nopeampi ja löytää hakemansa. Raapaisen toisen tikun palamaan ja ahneesti liekki tarttuu pieneen tervaslastuun, siirtyy siitä pian seuraavaan ja kipuaa korkealle.
– Syttyy se notski vesisateessakin, kun oikea mies on asialla, minä myhäilen itsekseni omahyväisen tyytyväisenä erämiehenä.
Vaan aivan pian lämmin kuolee ja valkea sammuu. Ei ottanut tuli kiinni märkään puuhun. Olin tehnyt sen tavallisen tyhmän tempun, että kiehisiä tuli veisteltyä liian nuukasti ja lisäksi ensimmäisenä alla olevat syttypuut olivat pyöreinä aivan liian tanakoita. Kiehiset vain leimahtivat ja liekki nuolaisi varovasti isompaa puuta. Ei pitänyt tarpeeksi hyvänä, lämmittänyt riittävän kauaa. Ei halunnut puu taipua tahtooni ja lähteä meitä lämmittämään ja kuivaamaan.
Jos on puu märkää niin olen minäkin.
– Voihan kortto minkä tempun mulle nyt teit. Eipä auta muu kuin ruveta mieli mustana repimään lisää tervasta juurakosta ja veistelemään uusia kiehisiä. Vettä tulee ryöpyten kuuroittain, niin että jäkälikkö kihisee.
Nyt niitä syttyjä syntyy uhallakin ja paljon, että varmasti riittää. Ja kyllähän se kelon paksumpikin oksapuu siitä vihdoin antuu, kunhan on aikansa minua ensin kiusannut.
Sain todellisen työvoiton ja nyt nuotio loimottaa komeasti ja koko meidän perhe nauttii sen lämmöstä laavukankaan suojassa.
Eipä tuo äskeinen ja tuskaisen tuntuinen tuherrus tulen teossa tainnut ollakaan mitään luonnon turhaa kiusantekoa, vaan erämaa oli jälleen pyrkinyt opettamaan minulle jotain hyödyllistä. Ehkäpä Lapin paljakoilla tai kuruilla on minullekin vielä varattuna jossain kaidan laidalla tosi tiukka tilanne, jossa tuostakin tulenteon taidosta olisi vielä suuri helpotus elämään. Sillä luulenpa vielä pitkäänkin kulkevani näitä kiveliöitä ja tokihan täällä sattuu monenlaista ikävääkin, josta yksinään on kuitenkin selvittävä. Kunhan nyt vain tuon opetuksen kaikki niksit ovat painuneet riittävän syvälle takaraivoon.
Illemmalla sitten ohto pohjatuuli voimistuu selvästi ja painaa tummanharmaat, raskaat sadepilvet taivaanrannan taa ja aurinko pääsee jälleen kuivaamaan saderyöpyn tepposia.
Seuraavana aamuna pistelemme tyytyväisinä aurinkoisessa säässä Ravadasjohkan itälaitaa etelää kohden. Tomppa vetää letkaamme ja hänen takanaan astelee Murri-äiti kantaen Paavon paljon Lappia kiertänyttä ja kovia kokenutta reppua, josta jotain painoa on jo kadonnut nälkäisiin masuihimme. Pistelenpä siinä jonossa minäkin ja tällä kertaa meistä viimeisenä nousee Mikan keveä jalka.
Myöhemmin iltapäivällä palaamme takaisin paljon astutulle turistipolulle, jolta poikkesimme jokunen kilometri lännempänä Kankaisen tuvalla. Olemme nyt jälleen yhyttäneet myös Maddib Ravadaksen, tuon Eteläisen Ravadaksen. Tähän jokien yhtymäkohdassa olevalla kuolpanalla on rakennettu virallinen leiripaikka. Sinne poikkeamme, istahdamme murkinoimaan ja jalkoja lepuuttelemaan suloisessa päivänpaisteessa koko suuren räkän tuttavallisesti pitäessä meille seuraa.
Ikihongikossa on pitkäkaulainen bronttolisko Saurus jäänyt naakimaan itsellensä niestapalaa, liekö vaeltaja-rassukkaa. Vaan on odotus käynyt ylen pitkäksi suurellekin, ja niin ovat siinä paikat vähitellen päässeet puutumaan.
Lähestymme hiljalleen Leammejohkaa ja oikealla puolellamme, vajaan puolen kilometrin päässä virtaavan, jo suureksi kasvaneen Ravadasjohkan kohina voimistuu. Sitten polku taas kaartaa kauemmas, joki painuu syvemmälle uurtamaansa kuruunsa ja sen ääni sammuu erämaahan.
Nyt kuulee jälleen erämaan muutkin lukuisat ja paljon kertovat äänet. Tuuli humajaa aaltoillen. Komo huokaa narskuen hangatessaan toista keloa vasten konkelolla. Pikkuinen pirteä hiistakka napsuttaa kuin kiviä vastakkain jonkun lähestyessä sen rinteen juurakon suojassa olevaa pesuetta.
Polun opasviitta näyttää jyrkästi oikealle, kertoen siellä olevan Ravadaskordsin näyttävän putouksen.
– Sehän pitää mennä katsastamaan, sanoo koko sakki.
Pieni vaaleanruskea, tummapäinen lintu antaa elämänriemunsa herskähdellä solisten ylistyksenä keväiselle luonnolle ja ennen kaikkea kaiuttaen oman reviirinsä rajoja lajikumppaneilleen.
Matalan puljun takaa, kuuluu samanlainen iloisen pulputtava ääni. Lintu venyttää kaulaansa ja kuulostelee, lennähtää lähemmäs uutta ääntä pihlajan oksalle. Jatkaa hetken emmittyään tirskahtelevan iloista lauluaan. Kuuntelee päätään pyöritellen ja pyrähtää laukkaavaan lentoonsa vieläkin kauemmas. Sieltä sen ääni hetken kuluttua kuuluu vaimeana ja etäisyyden pehmentämänä.
– Kui sä käskit Mikan mennä tonne. Se on kamalan vaarallinen paikka, sieltä putoo, toimittavat Murrin hätääntyneet äidinvaistot minulle, kun olin kehottanut poikia asettumaan kuvausta varten hyviin paikkoihin. – Tomppakin voi liukastua tosta ja siinä on kamala putous alla. Kui sä voit olla noin varomaton?
Saman päivän illemmalla olemme jo asettuneet yöksi Ravadaksen kämpälle. Siellä tapaamme vanhan tuttavamme, jonka tapasimme noin viikko sitten Jäkälä‑äytsillä vaimoineen ja muksuineen. Murri kertoo meidän olleen Ravadasjavrilla pari yötä aiemmin ja siellä kastuneemme.
– Oli muuten ihme juttu, kun eivät tunturit olleet paikoillaan kun sinne mentiin, minäkin innoissani selittelen.
– Siellä Maarestalla ei voi kompassiin luottaa. Liekkö maahiaiset vaikko muut maan häiriöt ko siel myllää. Kerrankin kaks kaverii, oli kovii, vahvoi suunnistajii, läks pohjosest Vaskolta tuleen siitä Maarestan yli tänne Ravadakselle. Kun ne oli sit tullu Koddosavvonoaivin ohi, niin sillo siel iski semmonen sumu että. Kaverit jatko vaan ja kato tarkasti kompassii. Karttahan ei auta mitää ku ei nää mitää. Kun ne oli tullu julmetun pitkän matkan ja rupes katteleen jo Lemmenjokea, niin sumu hellitti ja pojat eivät ensiskää tajunneet missä ovat. Vaan vihdoin tunsivat Koddosavvonoaivin vastakkaisesta tullen. Nyt sitä tiirailivat etelästä. Olivat kulkeneet takaisi omille lähtöjäljille. Täyden ympyriäisen menneet. Koko ajan tarkasti kompassiin vahdaten. Olivat ennenki suunnistaneet. Siellä Maarestalla on kyllä jotain outoa, selvitteli tämä pyöreäposkinen kaveri naama vakavana.
– No, ilmankos mekin, siihen minä toteamaan.
– Oliks muutoin se vanha talo siell järvelä vielä asuttavas kunnos, hän uteli.
– Ai että mikä talo, me suu ymmyrskäisinä ihmettelemään.
Meistä kun ei kukaan ollut mitään rakennusta siellä havainnut. Ei edes kulma‑ tai muita peruskiviä rannalla näkynyt. Mitä nyt parit kodan riu’ut. Eipä mielestäni ollut siellä edes oikein kunnon selvää rantaakaan.
Tämä iloisen velikullan meille heittämä kysymys jätti mieltä ja sielun rauhaa nakertavan epäilyn varjon. Olimmeko ollenkaan olleet siellä missä kuvittelimme olleemme?