Kaksi Renaultia, kolme Citroënia ja Peugeot
Pentti Stenman
Sain ensimmäisen avoautoni 1940-luvun lopulla. Auton muodot olivat linjakkaat, olihan koriräätälinä oma isäni. Hän oli ammatiltaan puuseppä, joten runko oli puurimoista ja verhoilu vaneria. Kuten näkyy, pyörät olivat tarpeettomiksi käyneistä lastenvaunuista ja lähes oikean näköinen ohjauspyörä ties mistä. Pyörien ripustus oli kiinteä ja ohjaus epämääräinen. Voimansiirto oli toteutettu jonkinlaisella poljinsysteemillä.
Vaikka kuvassa minun oli vaikea peitellä ylpeyttäni ja naapurin Timon kateuttaan, autot eivät koskaan ole tulleet minulle erityisen tärkeiksi. Ilmankin niitä voisi tulla toimeen, jos tosielämässä ei olisi monenlaisia kuljetustarpeita .
Hankimme ensimmäisen itsestään kulkevan automme 1980, kun työmatka julkisin kulkuneuvoin vaati kolmen bussin käyttämistä. Auto oli legendaarinen ”Tippa-Rellu” eli Renault R4L vuodelta 1976. Sitä oli kiva ajaa, ja hyvän jousituksen ansiosta tuntuma oli kuin isommassa autossa. Teimme sillä myös monia lomamatkoja, mm. Pohjois-Norjaan 1981 ja Ruotsin läpi Tanskaan 1982.
Sen ajan autot olivat herkkiä ruostumaan, ja Rellussa erityisen altis paikka oli etulokasuojien ja etuoven välinen kolmio, johon jokin sisäpuolinen vahvike oli kiinnitetty pistehitsauksella.
Kun ruosteen paikkailu alkoi riittävästi ottaa päähän, aloin miettiä Rellulle seuraajaa. Koska periaatteessa inhoan enemmistön ihastuksia, halusin edelleen pysyä ranskalaisissa. Vähitellen valinnaksi kypsyi Citroen Visa, joka oli menestynyt Tekniikan Maailman vertailuissa. Vuoden 1981 mallinen Visa ostettiin 1984. Tämä auto oli aivan ensimmäisiä Suomeen tuotuja Visoja ja se oli ilmeisesti alkuaan ollut maahantuojan esittelykappale. Visa oli meillä hyvin pitkään, toistakymmentä vuotta, ja sillä ajettiin paljon. Talonrakennusprojektin alkuvaiheessa 1989–90 vuosittaisia kilometrejä tuli mittariin n. 40 000. Kun luovuimme Visasta, sillä oli ajettu n. 250 000 km.
Käytön myötä myös sen vikahistoria oli pitkä. Ensimmäisen kerran moottorista hajosi mäntä n. 150 000 kilometrin jälkeen. Moottorin vaihto huoltofirmassa kesti tolkuttomasti ja maksoi hirvittävästi. Myös vaihtomoottorin mäntä hajosi muutaman vuoden kuluttua. Edellisestä kerrasta viisastuneena tein remontin nyt itse. Tarvikemännät kestivätkin paremmin kuin alkuperäiset, eikä niitä tarvinnut enää vaihtaa.
Jatkuva ongelma oli öljyn vuotaminen vetoakseleiden juuresta, jota ei edes moottorin vaihto parantanut. Ilmeisesti liian vähillä öljyillä ajelu johti jossakin vaiheessa moottorin laakerin palamiseen. Ohessa on kuva tästä aiheutuneesta moottorirempasta. Visa kärsi myös helmapeltien ruostumisesta ja pienistä sähköongelmista.
Haavereitakin sattui. 1988 kaasuvaijerin pää pääsi hinkkaamaan vuodon polttoaineletkuun, minkä seurauksena moottori syttyi palamaan. Sain palon lähes tukahdutetuksi takillani ja avuliaan lähimmäisen viereiseltä huoltoasemalta tuoma sammutin viimeisteli homman. Vahingot jäivät aika pieniksi: takin lisäksi käyttökelvottomiksi kärähtivät muoviset ilmakanavat, polttoaineputki ja joitakin sähköjohtoja. Hankittuani uudet letkut, johdot ja muut osat toin ne mukanani ja asensin paikalleen. Visa läksi palopaikalta omin neuvoin. Vakuutus korvasi kaiken takkia ja moottorin pesettämistä myöten.
Olimme 1991 saksalaisten vieraidemme kanssa matkalla Kuhmoon. Kangasalla Visan etupää alkoi huojahdella, aivan kuin eturengas olisi tyhjä. Kun pysäytin auton, toinen etupyörä oli vinossa: runsaan vuoden ikäinen alapallonivel oli hajonnut ja etupyörä pääsi heilumaan omia aikojaan. Vaimo jatkoi matkaa vieraidemme autossa ja minä jäin läheisen leirintäalueen mökkiin järjestämään remonttia. Seuraavana aamuna, maanantaina, sain lopulta hinausauton kiinni puhelimella. Hinuri vei Visan huoltoon ja minä matkustin pariksi päiväksi kotiin odottamaan korjauksen valmistumista.
Kaikesta tästä huolimatta Visa oli hyvä käyttöauto joka yleensä mukisematta kuljetti ihmiset ja tavarat. Toimme esimerkiksi kaikki uuden talomme keittiökalusteet Tukholman Ikeasta yhdellä kertaa Visan takaosassa ja katolla.
Myös seuraava auto oli samaa merkkiä, kesällä 1995 ostettu 12-vuotias ”iso kissa” Citroën CX. Autolla oli takanaan jo melkoisesti vuosia ja kilometrejä, mutta kateuskomponentti ja halpa hinta painoivat enemmän valinnassa. Sähkömoottorin liikuttama kattoluukku ja etuikkunat olivat kivoja piristeitä – niin kauan kuin ne toimivat kunnolla.
Erikoisuutena siinä oli mahtava takailmanohjain sekä uudehkot penkit. Sitronen Oy:n Jarmo Ojala tunnisti auton samaksi, jota eräs firman työntekijä oli joitakin vuosia aikaisemmin varustellut omaan käyttöönsä.
Tämä mainio auto, ”viimeinen oikea Citroën” (vai oliko se viimeinen jo Citroën DS?), oli mukava matka-ajossa ja kelvollinen työmatka-ajoneuvonakin. Citroënin joutuminen Peugeot-konserniin aiheutui muuten suurelta osin juuri CX:n perusteellisesta ja huippukalliista suunnittelusta.
Keväällä 1999 sytytyksen sähkövika piti tämän lähes 400 000 km kulkeneen auton kuukausikaupalla tallissa. Vaikka löysinkin vian aiheuttajan, oli luottamus mennyt. Niinpä syksyllä 1999 oli kolmannen Citroënimme, kolmen vuoden ikäisen Xantian, vuoro.
TM:n talviautovertailussa hyvin pärjännyt Citroën Xantia on CX:n tavoin iso, mutta hydropneumaattista jousitusta lukuunottamatta ei yhtäläisyyttä näillä autoilla juuri ole. Xantia on samalla tavoin eurojunttien makuun suunniteltu kuin esimerkiksi sitä vanhempi ja pienempi BX; Xantiassa on jopa samanlainen alustarakenne ja hyvin samantapainen kori kuin Peugeot 406:ssa, jota ei kovin omaperäiseksi autoksi voi sanoa.
Ajossa Xantia oli kiva ja konstailematon. Tein silloin tällöin keikkoja myös työnantajan Toyotalla, jossa jo tuommoinen 80 km/h tuntui aikamoiselta vauhdilta. Kun japanilaisen jälkeen pääsi oman auton rattiin, oli kuin kotiin palaisi.
Omat vikansa Xantiassakin tietysti oli. Takapään korkeuden säädön linkkitanko syöpyi jossakin vaiheessa poikki, jonka vuoksi takajousitus pohjasi helposti. Moottorin ja rintapellin välissä oleva hydrauliputken liitos alkoi vuotaa pariinkin otteeseen. Nämä korjaukset olivat kuitenkin aika nopeita juttuja huoltoliikkeessä.
Xantian matkamittarin ehti kertyä n. 230 000 km ja olisin ajanut hyvinkin vielä satatuhatta enemmän. Uutta asuntoa hankittaessa ja kesäpaikkaa rakentaessa alkoi kuitenkin tehdä mieli uutta autoa. Tai no, ei tietystikään uutta, kyllä nyt uusi kesähuvila sai riittää.
Citroën C5 olisi ollut Xantian luonnollinen seuraaja, mutta sopivan ikäiset ja sopivasti ajetut C-vitoset maksoivat mielestäni aivan liikaa. Mietintämyssyssä olivat mm. Peugeotin 300- ja 400-sarjat sekä Renault Scenic ja Laguna. Kun vaatimukseksi tuli vielä, että autolla pitää saada ihmisten lisäksi vaivattomasti kuljetettua kaksi kissaa ja koira kesäpaikkaamme, vaaka kallistui Renault Laguna -farmarin suuntaan. Laguunin piti tietysti olla sininen. Lagunan valintaa voin perustella itselleni myös sillä, että 2000-luvun alussa se oli yksi harvoja täydet pisteet törmäystesteissä saaneista. Ruotsalaisissa selvityksissä oli myös kehuttu ruostesuojauksen poikkeuksellisen hyvää tasoa.
Sininen Laguuni oli loppusyksystä 2005 ostettaessa jo viisivuotias, mutta vaikutti hyväkuntoiselta, eikä myöhemminkään ole ilmennyt mitään hälyttävää. Farmari-Lagunamme on niitä farmariauton näköisiä, joita tehtiin ennen kuin autonvalmistajat päättivät 2000-luvun alkuvuosina, että farmareissa pitää olla viistoperä, aivan kuin 50-luvun Pobeda-neukkuautoissa hieman lyttyyn lyötynä.
Moottori on aika ärhäkkä, ja kaasua painettaessa Rellu ei jää miettimään, menisikö vai ei. Istuma-asento on hyvä eikä pitkäkään matka rasita selkää kohtuuttomasti. Rellun tavaratila on todella iso, takapenkit taitettuina taakse mahtuu parikin aikuisten polkupyörää tai kuski yöpymään jalat suorina. Jousitus on selvästi kovempi kuin sitikassa, lähes japanilaista tasoa. Laguunin kulku oli alkuun jotenkin levotonta, ei ollenkaan sellaista kuin Xantian, jossa suunnilleen riitti vain kuljettajan ajatus, että tuosta mennään. Kulun levottomuus korjautui sitten aikanaan huollossa, jossa 160 000 km kulkenut Laguna sai etupäähän uudet nivelet.
Laguna oli mielestäni ihan hyvä käyttöauto. Kerrostaloon muutettuamme jäivät itse tehdyt huollot ja remontit historiaan, mutta valitettavasti paikallinen valtuutettu huoltoliike mokasi korjauksissa turhan usein laadunvalvonnan järjestelmästään huolimatta tai sen takia. Esimerkiksi kerran olin teettänyt pikku remontin savonlinnalaisessa autofirmassa, jossa asentaja mainitsi, että oikeanpuolisessa alapallonivelessä on hieman väljää. Tutun huoltoliikkeen katsastushuollossa seuraavana keväänä vaihdettiin oikeanpuolinen, mielestäni virheetön pyöränlaakeri – ja katsastaja hylkäsi auton, koska oikeanpuolinen alapallonivel oli väljä.
Kun Lagunan käyttöönotosta oli kulunut 15 vuotta ei edes maahantuojalta enää löytynyt kaikkia tarvittavia varaosia lähes 350 000 km ajettuun autoon. Olin ajatellut, että Lagunalla ajaminen loppuu, kun täytän 70 vuotta. Mutta eihän se niin mennyt, kuljetustarpeet jatkuivat sen jälkeenkin.
Uutta autoa mietittäessä ei enää tarvinnut ottaa huomioon kotieläinten tai rakennustarvikkeiden kuljetusta. Niinpä keväällä 2016 Laguna vaihtui Peugeot 307:ksi. Sillä oli takanaan jo 9 käyttövuotta ja hieman yli satatuhatta kilometriä. Auton historia vaikutti kuitenkin hyvältä: edellinen omistaja oli pitänyt sitä pitkään ja katsastuksista se oli selvinnyt moitteetta.
Mutkaisella tiellä on 307:aa mukava ajella ja vakionopeudensäätimen ansiosta voi nopeusmittarin vilkuilun yleensä unohtaa. Auto on Lagunaa hieman pienempi ja vähäruokaisempi, mutta tarvittaessa on 1,6-litraisessa moottorissa aivan riittävästi puhtia. Pösön toiminnoista saa kaikin puolin jämäkän vaikutelman, mutta pienet sähköongelmat sähköikkunoissa ja takalasin pyyhkimessä tahrasivat kokonaisuutta. Sähköikkunat korjautuivat netistä hankkimallani varaosalla ja takalasin pyyhimen liikaan innokkuuteen on siihenkin löytynyt oma kikkansa. 307:aa tuskin tarvitsee vaihtaa, ellen jatka ajamista 85 ikävuoden jälkeen.