Heinä–elokuu 1982
Maarit ja Pentti Stenman
Maanantai
Lomamatka keltaisella Tippa-Rellulla Suomen etelärannikon ja Ruotsin kautta Tanskaan alkoi auringonpaisteessa. Kahvinjuonti- ja leivänsyöntitauko pienen järven äärellä Fagervikin lähellä oli ensimmäinen pysähdys. Rellu vei matkalaisia kohti Naantalia, josta autolautta lähtee Ruotsin Kapellskäriin.
Kävimme vain hyvin pinnallisesti tutustumassa Fagervikin ruukinkartanon alueeseen: ruukin työläisasuintalojen reunustama tie ja kirkko mäen töyräällä järven rannalla. Itse kartanon alue on aitojen ja porttien takana. Billnäsin ruukinkartanon alueella oli vanhoja työläisasuntoja. Fiskarsissa olisi ollut mahdollisuus hieman syvempään tutustumiseen museossa, mutta sinne menemisen sijaan ostimme jäätelöt.
Toisenlaista nähtävää oli Perniössä, jossa katsastimme kirkon ulkoa ja sisältä. Söimme taas eväitä maantien vieressä mättäällä. Seutu oli maanviljelyaluetta: peltoja ja peltoja metsien välillä, ihmisasumuksia kylissä.
Saavuimme Naantaliin hyvissä ajoin, joten kaupungin katsomiseen oli yllin kyllin aikaa: puutaloidylliä, luostarin kirkko, purjelaivoja laiturissa, ulkoilmaravintoloita, puistonpenkkejä. Aurinko loisti kuin Naantalin aurinko. Kultarannan puisto oli tänään suljettu rahvaalta.
Sitten vain laivaan, ensimmäistä kertaa autolla ajaen. Muiden mukana jonoon, joita oli neljä rinnan, ja ajo luukulle. Autot jätettiin autokannelle hyvin tiheään.
Hyttiin. Sitten kannelle. Kahvit ja konjakit. Nukkumaan.
Tiistai
Aurinko paistoi, oli siis kesäisen kesäinen päivä. Aamiaiselle jonotus ja sitten syönti. Laivan kaupan jono oli niin pitkä ettemme viitsineet jäädä viinoja hankkimaan. Eikä sitten muuta kuin puikkelehtimaan autolle. En olisi uskonut, että se onnistuu tiukkaan pakattujen autojen välistä.
Maihin. Koetimme terminaalista saada varatuksi paikan Göteborgin ja Fredrikshavnin välillä seilaavalle lautalle. Ei onnistunut. Göteborgin puhelin ei vastannut.
Oli tulossa hehkuvan aurinkoinen päivä. Pentti oli ratissa, Maarit kartanlukijana. Ennen pitkää kävi ilmi, että kartanlukija olisi voinut olla parempikin.
Ajoimme halki alavan maan. Peltoja, suuria viljapeltoja, hieman metsää. Punamullalla maalattuja maataloja talousrakennuksineen. Suuria rakennuksia. Punatiilikatot. Kirkko joka kylässä.
Pyrimme ensi alkuun Uppsalaan, mieluummin Vanhaan Upsalaan. Kartta vei harhaan, siinä oli eri paikannimiä kuin tienviitoissa. Ihan totta. Jouduimme kaupunkiin, pyörimme kehää. Sentään pääsimme lopulta Gamla Uppsalaan, jossa on viikinkien hautakumpuja 500-luvulta.
Kummut ovat korkeita ja laakean maan lähes ainoat kohoamat. Lepäilimme pitkänämme suuren puun siimeksessä viikinkien pyhällä maalla. Ostimme mieluisan lepotauon jälkeen palavissamme jäätelöt kuumaan autoon.
Koska emme halunneet ajaa moottoritietä, poikkesimme Ålandissa Salaan vievältä päätieltä metsätielle, tai oikeastaan peltojen keskitse vievälle pienemmälle tielle. Välillä oli asfalttipäällyste, mutta enimmäkseen se oli soratie halki maalaismaiseman. Suuria peltoja, isoja taloja peltojen keskellä, välillä kyläsiä.
Kartanlukija luki karttaa ihan väärin ja jouduimmekin muualle minne aioimme, mutta tien laidassa oli komea riimukivi ja jonkin matkan päässä toinenkin riimukivi sekä tien toisella puolen purjelentokenttä lentelijöineen ja lopulta myös viikinkiajan hautakumpu. Pentti sanoi, että Odin oli selvästi lähettänyt meidät tälle tielle. Olimmehan Vanhassa Uppsalassa makailleet hänen pyhällä maallaan.
Lounastimme aarniomaisessa metsässä maantien vieressä sammaleisella mättäällä. Mustavalkokuviin käyttämämme Yashica-kameran keltasuodatin katosi täällä. Harmi.
Hiekkaiset pikkutiet ovat muuten hauskoja mutta veivät kovin paljon aikaa. Aikaa emme halunneet käyttää kovin paljon, sillä olimme vain läpikulkumatkalla Ruotsin kautta. Onneksi pääsimme pian isolle tielle, jonka laidoilla oli metsää, harvemmin peltoja. Olimme keski-Ruotsin metsäseudulla, Västmanlannissa ja pian Värmlannissa.
Matkan ensimmäinen välietappi oli Skinnskatteberg, missä Maarit oli ollut sotalapsena Anderssonien luona. Mittasuhteet olivat kutistuneet, mutta vanha koti seisoi paikallaan, tosin ikään kuin aiempaa lähempänä rautatieasemaa. Myös matka kirkolle oli pienentynyt 1940-luvun jälkeen. Paljon oli rakennettu uusia taloja, joten seutua tuskin olisi tuntenut entiseksi, ellei olisi ollut Anderssonin taloa, asemaa, kirkkoa, sahaa, kartanoa, koskea ja teitä entisillä paikoillaan.
Ei tuntunut erityisen haikealta olla vanhoilla paikoilla, sillä se on taakse jäänyttä aikaa, josta oli hyviä muistoja. Oli kiva nähdä, millainen on Skinnskatteberg nykyään.
Skinnskatteberg ja koko Vestmanland on tunnettu kaivoksistaan. Tästä en lapsena kuullut juuri mitään, minulle tutut ihmiset olivat enemmän tekemisissä metsien kanssa. Tälläkin matkalla näimme, että metsiä täällä on paljon.
Juotuamme kahvit konditoriassa jatkoimme kohti Göteborgia. Aluksi ajoimme Riddarhyttanin lävitse. Seutu olisi ollut tutustumisen arvoinen, sillä siellä on paljon muistoja raudan ja kuparin louhinnasta ja jalostuksesta. Yhden hylätyn kaivostornin näimme ohitse ajaessamme, samoin järven joka oli täyttynyt jollakin harmaalla möhnällä, sekä kaiketi toimivan tehtaan.
Pysähdyimme lopulta yöksi Degerforsin leirintäalueelle muutama kymmenen kilometriä Örebrosta itään. Päivä oli ollut väsyttävä, mutta saimme leirin sentään pystyyn. Maarit oli huonotuulinen eikä pitänyt koko leirintämatkailutouhusta. Ruokaa tehdessä soppaa tuli hänen mielestään liikaa ja sekin kaiken lisäksi liian laihaa. Aluksi emme saaneet unta, kun naapuri rakasti ääntään ja huvitti porukkaansa kertomalla juttujaan yöhön saakka. Aamulla, kun vielä olisimme halunneet nukkua, oli meteliä huoltoajosta leirintäalueen tiellä. Nukahdimme sentään uudestaan.
Keskiviikko
Huomenta vain taas. Päätimme tänään ajaa pelkkiä pääteitä, sillä halusimme ajoissa Göteborgin tienoille. Paikkakunnat vilistivät kartassa ja silmissä. Metsät loppuivat ja näkymät olivat taas maanviljelijän maisemaa. Päätimme asettua yöksi Göteborgin lähelle Kungälviin.
Täälläkin oli melko pieni leirintäalue Göta älvin ja valtakadun välisellä ahtaalla tontilla. Saimme teltalle aika huonon paikan, mutta kukkivat lehmukset tuoksuivat. Kungälv on sympaattinen pikkukaupunki puisine pikkutaloineen, kallioisine harjanteineen, jokineen ja suurine lehtevine puineen. Paikallisessa matkatoimistossa saimme varatuksi itsellemme ja Rellulle paikan seuraavana päivänä kello 10 lähtevään laivaan.
Ihastelimme Kungälvin miljöötä. Kävelimme Promenadvägenin ja pitkän pätkän Kärlekstigeniä. Rakkaudenpolun varrella kasvoi vattuja, joita Maarit popsi. Kävimme myös Bohusin linnoituksella.
Viihdyimme oikein hyvin Kungälvissä ja päätimme nukkua yömme tosi hartaasti, sillä meillä oli aikainen herätys. Mutta auta armias: raggarit metelöivät valtatiellä, ajoivat hurjasti autoillaan, soittivat musaa kovaa ja huutelivat toisilleen juuri leirintäalueen kohdalla. Viimeisimpänä oli äänessä suomalaisporukka. Oli todella levotonta, valtatiellä oli tietysti muutakin liikennettä. Nukkumisesta ei tullut mitään ja elämä tuntui ankealta.
Heräsimme aikaisin ja ehdimme ajoissa Göteborgiin. Laivalaiturikin löytyi ja ehdimme hieman pällistellä sataman näkymiä. Kahden ihmisen ja auton kuljetus Göteborgista Fredrikshavniin kesti hieman yli 3 tuntia ja maksoi törkeän paljon, paljon enemmän kuin esimerkiksi pidempi laivamatka Naantalista Kapellskäriin.
Torstai
Saavuttuamme Jyllantiin ajoimme niemimaan lännenpuoliseen reunaan Pohjanmeren rannikolle. Leirimme oli Nr. Lungbyssa, Gl. Klitgårdin leirintäalueella. Tämä oli hyvä, iso paikka. Töyräiden ja törmien takana oli Pohjanmeri, lähellä telttaamme oli alueen uimaranta.
Uimarannalle piti laskeutua jyrkkiä portaita myöten. Se ei ollut mikään huonojalkaisen rappu. Isot laineet paiskautuvat rantaan, joten uimisesta ei tullut oikein mitään. Sen sijaan suolaisessa vedessä saattoi pomppia. Mekin olimme ”uimassa”. Uimarannan toisessa päässä monet naiset olivat ilman uimapuvun yläosaa ja jotkut miehet ja naiset olivat aivan nakuina. Se oli heistä kai miellyttävintä. Saavat puolestamme olla kuten tahtovat.
Illalla oli upea auringonlasku ja rantapenkalla oli paljon ihailijoita. Aurinko laski hehkuvana pallona ja näytti litistyvän ennen vaipumistaan vaalean siniharmaana lepäävään mereen. Siinä näkyi entisten aikojen ihmisten myyttinen maailmanmuna, jonka särkymisestä maailma on syntynyt.
Perjantai
Heräsin jo kuudelta, vaikka olin nukkunut kahtena yönä vain kuutisen tuntia. Olen virkeä. Pentti nukkuu, kuten enimmäkseen muukin leirikylä. On ruvennut aika lailla tuulemaan. Teltan seinät heiluvat, tai oikeammin lepattavat. Olo tuntuu joka tavalla kostealta, vihkon sivutkin ovat nihkeitä.
Iltataivaan perusteella ei voi arvata seuraavan päivän säätä. Näköjään. Eilen nukkumaan mennessä taivas oli kirkas, mutta nyt se on runsaiden pilvien peittämä. Toivottavasti ne eivät sentään ole sadepilviä.
Kun eilen tulimme tänne Klitgårdin leirintäalueelle, saimme ensikäsityksen pohjoisesta Jyllannista. Maa on hiekkaa, mutta sen päällä oleva multakerros soveltuu viljelyyn. Vilja ei ole kovin korkeaa, mutta se kellertää jo lähes valmiina. Puutkaan eivät ole kovin korkeita. Pikkukaupungissa on lähinnä pieniä, usein punatiilisiä omakotitaloja, joiden ympärillä on pieni puutarha. Maatalot ovat tavallisesti valkeita rapattuja umpipihataloja, joiden neljännellä sivulla on asuinrakennus. Talojen ympärillä saattaa olla puita, jolloin ne näyttävät varsin sieviltä vaikka ovatkin isoja.
Kävin pesemässä hiukseni Pentin vielä nukkuessa. Täällä oli yllätyksekseni vain kylmää vettä. Kun tukka oli kuivunut, lähdin kävelemään kamera mukanani. Polku uimarannalle vie kumpuilevan nummimaiseman halki. Maa kasvaa ruohoja ja tyrnipensaita. Kuljin aika kauas, viivyin lähes tunnin. Rantatörmän alapuolella kohisi meri. Polku oli paikoitellen raskaskulkuinen, tuntui kuin olisin kahlannut hiekassa. Tuuli oli napakka mutta ilma ei sentään ollut kovin kylmä. Paikoitellen ohitin pieniä dyynejä ja paluumatkalla jouduin suorastaan keveään hiekkasateeseen. Olin yksin koko avarassa maailmassa harmaan taivaan alla. Mieli teki kävellä edessä näkyvän hiekkadyynin pimittämän entisen majakan luo, mutta se oli liian etäällä.
Palatessani Pentti oli herännyt. Aamiaisella päättelimme, että tulisi kolea sää ja pukeuduimme sen mukaisesti. Tunsin hupparipuvussa olevani kovin epäviihtyisissä vaatteissa, varsinkin kun sää näytti kirkastuvan. Olimme lähteneet koko päivän retkelle Skageniin ja olimme pienellä kävelyllä Tornbyssä kööpenhaminalaisen tuttavamme Birthen lähettämän retkeilykartan opastamana.
Tornbyssä on yksi Tanskan valtion perustamista metsistä, joilla halutaan estää huonokasvuisen hiekkamaan lentäminen taivaan tuuliin. Tällaisia metsiä on Tanskassa siellä täällä ja niihin on rakennettu kävelyreittejä luonnonystäville. Voi olla, ettemme ennätä näitä reittejä paljon tutkia. Metsässä jänis loikki edellämme. Tänään aioimme toiseenkin metsään, mutta suunnitelmaan tuli muutos, kun halusin teltalle vaihtamaan päälleni soveliaammat vaatteet, puseron ja hameen.
Uusi lähtö. Ajoimme läpi pohjoisjyllantilaisen maiseman: laakeaa peltoa, mättäilevää hietikkoa jolla kasvaa tyrnipensaita. Välillä tie nousi kukkulalle ja välillä se painui kauniiseen laaksoon. Lehmiä ja hevosia laitumella, vilja tuleentumassa. Uusi tarkastelu osoitti, etteivät talonpoikaistalot ole kaikki samaa mallia eivätkä valkoisiakaan; enimmäkseen pihapiirissä on sangen pitkiä rakennuksia.
Kävimme katsomassa Raabjerg Mileä, joka on Tanskan suurin vaeltava hiekkadyyni. Se siirtyy itään päin 8–10 metriä vuodessa. Melkoinen hiekkakasa, pieni vuori suorastaan. Lähdimme muiden kävijöiden kanssa nousemaan sen päälle. Nyt oli todella tarvottava ruskehtavan kerman värisessä hiekassa. Paikka oli elämys ja ihmisillä näytti olevan hauskaa, ehkä heijastuksena lapsuuden hiekkaleikeistä.
Hiekassa tarpeeksi rämmittyämme jatkoimme kohti Skagenia, pientä kaupunkia, joka 1830-luvulta lähtien on ollut taidemaalarien suosiossa. Skageniin oli matkalla niin paljon autoja, että Pentti tuumi, mahtavatko kaikki sinne mahtua. Liikenne kaupungissa oli vilkasta ja kauppa kävi liikekaduilla. Kadun varsilla oli pieniä taloja. Löysimme sen mitä olimme tulleet katsomaan, Skagens Museumin. Keskeiset taidemaalarit olivat Anna ja Michael Ancher sekä Peder Severin Krøyer. He olivat kaikki hyviä taidemaalareita, jotka monissa töissään kuvasivat Jyllannin kalastajaväkeä.
Käytyämme ruokakaupassa poikkesimme Vanhassa Skagenissa, joka on niemenkärjen länsireunalla. Se on lomailupaikkakunta, jokseenkin maalauksellinen enimmäkseen keltaiseksi maalattuine taloineen.
Maarit murjotti, koska olisi halunnut käydä Skagenin-matkalla kahvilassa. Pentti ei samalla lailla halua kahviloihin, vaikka ne Maaritin mielestä ovat niin viihtyisiä paikkoja. Teltalla mökön turkki tuli vähitellen valmiiksi eikä siitä enää ollut harmia.
Lauantai
Pakkasimme kampsumme aamiaisen jälkeen. Ajoimme aluksi etelään rantahietikolla – luvallista tietä – Løkkenistä Blockhusiin: leveä ranta, päivänpaistattelijoita siellä täällä, sinivihreä tyrskyinen meri oikealla ja vasemmalla matala rantatörmä, satunnaisesti taloja rantatörmän päällä.
Ajoimme rannalla 15 kilometriä, ja ranta jatkui ja jatkui ja jatkui vähintään 100 metriä leveänä. Blockhusin jälkeen ajoimme erilaisia teitä Slettestrandin kautta Hjortdalin kirkon luo.
Kirkolta läksi metsätie valtion istutusmetsään. Näimme haukan ja muutaman kauniin perhosen. Sletteån laaksoa seurailevan reitin loppupäässä oli tuulen kaatamia puita laajalla alueella. Joen ranta kumpujen välissä oli tosi kaunis. Lopuksi katsastimme kirkon.
Sitten ajoimme Fjerritslevin ja Aggersundin sillan kautta Limvuonon rantatielle. Haaveilimme uimisesta. Løgstørissä ajattelimme seurailla rantaa myötäileviä kauniiksi kehuttuja pikkuteitä, mutta eiväthän ne tiet antaneet itseään löytää.
Vitskølin luostarikirkon rauniot ja laajat yrttipuutarhat kuitenkin lohduttivat. Luostarin lähellä pitkällä uimarannalla yritimme uimaan, mutta yritys jäi jalkojen kasteluksi: vesi tuntui kylmältä (n. 20 ˚ C + tuuli). Kahvit kuitenkin juotiin ja eväät syötiin. Kun lähdimme uimarannalta, Rellu vähän kenkkuili, ei tahtonut käydä kunnolla. Pentti tutki vikaa ja huomasi, että kaasuttimesta tippui bensaa tip tip tip tip. Hän sai kaasuttimen avatuksi ja putsasi neulaventtiilin. Kaasuttimen kokoamisen jälkeen Rellun käytös parani ja pääsimme jatkamaan matkaa ilman kummempia teknisiä vaikeuksia.
Kaunis tie jatkui kumpuilevien maaseutumaisemien halki, kunnes tuli aika vaihtaa kartaksi Keski-Jyllannin kartta. Viborgissa ei oikein tahtonut löytyä oikeata tietä Silkeborgin suuntaan. Myös Silkeborgissa tienviittoja oli kovin harvassa ja harhailu toistui, mutta tästä selvittiin lähes kunnialla.
Jälleen luonnonkaunista tietä ohi Virklundin. Tien varressa näkyi yhä korkeampia kukkuloita. Kartalla on peräti 147-metrinen Hjimmelberget, jota kohti suunnistimme. Leiripaikka löytyi kuitenkin ennen tätä mahtavaa vuorta Skyttehusetin leirintäalueelta Julsøjärven etelärannalta. Paikka oli täynnä telttoja, tanskalaiset kun haluavat nähdä järveksi sanotun ihmeen. Pieni erikoisuus oli, että autoja ei saanut tuoda teltta-alueelle. Ympärillä on kauniita metsiä, joita menemme huomenna katselemaan tarkemmin.
Sunnuntai
Aamu valkeni harmaana, mutta sadetta ei taivaalta tullut. Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään pyökkimetsään keltaisilla pyörylöillä merkittyä reittiä.
Kiersimme lumpeita kasvavan Slåensøn ja nousimme jyrkät portaat, ja yllättäen olimme maantiellä. Sen laidassa oli kävelyreittien kartta, jonka mukaan reittimme olikin 7 kilometriä, ei 1,5 km kuten olimme luulleet. Jatkoimme kuitenkin. Nousimme ensin H. C. Andersenin penkin luo ja istuimme sille puuskuttamaan. Kävelimme kauniin pyökkejä kasvavan harjun lakea ja ns. näköalapaikan jälkeen laskeuduimme alas pimeää kuusiryteikkötunnelia. Odotettua nopeammin tulimme takaisin leirintäalueelle. Selvästikin olimme osanneet oikaista Slåensøn kohdalla.
Hyvän lenkkimme jälkeen pakkasimme kamppeet, joimme kakkukahvit leirintäalueen kahvilassa ja lähdimme maantielle. Nykyajan maankiertäjillä oli lähtö edessä, halusimme Fynin saarelle.
Gammel Ryessä oli kaunis tuulimylly. Talojen väritys oli käynyt monipuolisemmaksi, mutta maalaistaloissa on valkoinen yhä valtaväri. Taajamissa on paljon tiilitaloja mutta siellä täällä on myös ristikkorakenneseinäisiä milloin minkin värisiksi maalattuja pikku rakennuksia.
Pyrimme seurailemaan kauniiksi merkittyjä teitä, mutta kun meillä ei ole kyllin tarkkaa karttaa, se ei ole aivan helppoa. Onneksi osuimme sentään pääteiden ulkopuolella olevaan Jellingiin, missä oli mielenkiintoisina nähtävyyksinä riimukiviä ja kaksi viikinkiaikaista hautakumpua.
Jellingissä emme osanneet luonnonkauniille tielle, joten tyydyimme isoon valtatiehen joka vei meidät Fynin puolelle. Seurailimme Fynin länsirannan tietä maalaismaisemien keskellä. Vähä-Belt oli jossakin oikealla, mutta ei sitä paljon näkynyt.
Päämäärämme oli Fåborg saaren lounaisosassa. Tietystikään emme ensin osanneet oikealle tielle, sille joka vie leirintäalueelle. Takaisin käännyttyämme tie löytyikin helposti.
Iltaohjelmana oli postikorttien postitus ja iltakävely kaupungilla. Fåborg oli viehättävän maalauksellinen idylli vanhoine pikkutaloineen, edes keskustassa ei ollut kerrostaloslummia tai vastaavaa.
Navakka tuuli suhisee nyt telttamme takana olevissa suurissa lehtipuissa ja harmaat pilvet ylittävät taivaan. Äsken kuulin ulkoa sirkkojen sirinää.
Maanantai
Syötyämme aamiaisen lähdimme aurinkoisessa säässä kaupungille valokuvaamaan ja ruokaostoksille. Tölhöillessä vierähti aikaa enemmän kuin kaksi tuntia. Teltalla käynnin jälkeen oli vuorossa itsemme sivistäminen kunnon turistien tavoin nähtävyyksiä katselemalla. Vanhassa Talossa oli paljon tavaraa, joista mielenkiintoisimpia olivat ehkä rokokootyyliset seinämaalaukset.
Vanhaa Kalekon myllyä valokuvailimme ahkerasti; se oli todella kiinnostava paikka, mutta osittain 1400-luvulta oleva talo oli varmaan kolea asumus. Nyt paikka pyörivine vesirattaineen oli idylli. Viereisessä maalaistalossa oli kaupan perunoita ja vattuja. Ostimme perunoita, vattuja meillä jo olikin suunniteltua lettuherkuttelua varten.
Myllyltä jatkoimme kohti Egeskovin linnaa. Sen valtava puisto on maksua vastaan avoinna yleisölle, ja yleisöä sinne riitti. Linna on renessanssityylinen, valmistunut vuonna 1554. Päärakennus on rakennettu kokonaan veden päälle ja siinä on useita torneja. Katselimme puutarhan eri osia, joita olivat mm. renessanssi- ja barokkipuutarha, ruusutarha, verenpisaratarha, hyötypuutarha ja yrttitarha. Arkiset puutarhakasvit perunoista lähtien olivat saaneet paikkansa säännöllisesti ruudutetussa puutarhassa.
Nautin olosta Egeskovissa. Valokuvailimme ahkerasti, kävimme kahvilassa juomassa limsat ja syömässä viinerit. Kahvila oli entisessä tallissa. Näimme riikinkukon poikasineen, joiden päälaella näkyi jo pienet töyhdöt.
Fåborgissa täydensimme lintufiguurien kokoelmaamme pesällään istuvalla kanalla, joka on paikalle tyypillinen. Se sai kotona sokeriastian viran.
Tiistai
Muutimme majamme Lollandiin. Ajoimme aurinkoisessa säässä rantatietä Svendborgin kautta Tåsingen pikkusaareen. Kävimme katsomassa Valdemarin muhkeaa linnaa, jonne turistit pääsevät sisään. 1700-luvulla rakennettu linna oli sisustettu upeasti ja seiniä peittivät valtavat maalaukset, jotka esittivät äveriään näköisiä valtaherroja. Linnan ritarisalissa, valoisassa valkeassa huoneessa, pidetään kesäisin konsertteja. Yläkerrassa on sotamuseon osasto, joka esittelee merisankari Niels Juelin urotekoja sodassa Ruotsia vastaan 1600-luvulla. Køgen lahden taistelusta Juel sai paljon rahaa, jota pojanpoika käytti linnan rakentamiseen. Paikka lienee sellainen, että tanskalaisen itsetunto kohoaa, ainakin tanskalaiset tutkivat tarkkaan Niels Juelin elämään liittyviä esineitä ja kuvia. Seinillä oli monta maalausta, joissa tanskalaiset sotalaivat purjehtivat ruotsalaisten alusten väliin.
Linnan puistossa söimme eväämme ja jatkoimme sitten matkaa Langelandiin. Saaren suurimmassa kaupungissa, muutaman tuhannen asukkaan Rudkøbingissä, oli muutama vanhan tuntuinen talo, samoin vihanneskauppias ja leipomo, mutta ei paikkaa mistä olisi saanut kunnon postikortin itse kaupungista.
Tie päättyi saaren toiselle puolelle. Koska lautan lähtöön oli aikaa, ajoimme katselemaan etelä-Langelandin maisemia. Kävimme Humblessa asti ilman erityisiä seikkailuja. Ajoimme pikkuteitä peltojen keskitse ja valkoisten olkikattoisten talojen ohi. Hurja tuuli puhalsi ja Fynin päällä näkyi pilviä.
Lautta vei Rellun ja meidät salmen yli Lollandiin ja siellä tie Maribon pieneen kaupunkiin, joka osoittautui kiinnostavaksi. Saimme varsin hyvän paikan leirintäalueen nurmikolla suurten lehtipuiden alta. Aika lähellä näkyi olevan suomalainen auto, mikä oli Tanskassa aika harvinaista.
Aterian jälkeen lähdimme katselemaan paikkoja, raatihuonetta ja sen takana olevia vanhoja taloja. Olimme kuitenkin nähneet niin paljon vanhoja taloja, ettei Maribo enää meihin juuri tehonnut. Fåborg oli kuin postikortti tähän verrattuna. Kuljimme pyökkien ohitse ulkoilmamuseon portille ja sitten takaisin teltalle iltakahville.
Pentti kävi nukkumaan ja minä kirjoittelen tätä kahden kynttilän valossa. Ulkoa kuuluu aika paljon ääniä, metelin tapaista huutelua, ei kuitenkaan tästä meidän läheltämme. Joku lapsi keskustelee äitinsä kanssa. Viereisestä ravintolasta kuuluu aterioinnin kilinää.
Keskiviikko
Oli säteilevän kaunis kesäpäivä. Jatkoimme Maribon nähtävyyksien katselua. Kävimme tuomiokirkossa, joka oli rakennettu 1416–70 karun goottilaisen tiiliarkkitehtuurin tyyliin. Alkuaan se liittyi Maribossa olleeseen birgittalaisluostariin, joka nyt on raunioina. Kirkko on sisältä kalkittu valkeaksi ja sen lähes ainoat koristeet ovat ristiholvien ruoteet sekä alttarin kaide ja saarnastuoli, jotka ovat koristeellista barokkia. Kirkkoon on haudattu mm. 1698 kuollut kuninkaantytär Leonora Christina, joka oli saanut paljon kärsiä petturiksi osoittautuneen puolisonsa vuoksi; 22 vankeusvuoden jälkeen hän sai elää Maribon luostarirakennuksessa.
Kaupungin suurin kuuluisuus on pappi ja näytelmäkirjailija Kaj Munk (1898–1944), joka syntyi ja kävi koulua täällä. Hän epäili demokratiaa, ihalili Hitleriä 1930-luvulla ja haaveili pohjolan diktaattorista, joka yhdistäisi Pohjoismaat ja pitäisi ne kansainvälisten kriisien ulkopuolella. Myöhemmin hän kuitenkin vastusti natsismia ja Saksan miehitystä. Gestapo pidätti hänet 4. tammikuuta 1944 ja hänen ruumiinsa löytyi seuraavana päivänä Silkeborgin läheltä. Hänen patsaansa Maribossa on tehnyt Henry Luckow-Nielsen.
Läksimme Rellulla läheiseen Knuthenborgin Safaripuistoon ihailemaan eläimiä. Vaikea sanoa, mitkä eläimet olivat kauneimpia: verkkaasti astelevat kirahvit, antiloopit vai seeprat. Kamelit ja aasit olivat innokkaimpia seurustelemaan vieraiden kanssa.
Eläintarha, jossa eläimet kuljeskelevat vapaina, on monin verroin miellyttävämpi kuin sellainen, jossa ne on suljettu häkkiin. Tiikereiden alueella oli ihmisten suojelemiseksi erikoisjärjestely ja ohjeet. Sai vaikutelman, että astui suoraan kuoleman eteen, mutta kaipa ne ovat vaarallisia.
Knuthenborgin englantilaistyylinen puisto on valtava. Sitä ympäröi 7 kilometriä pitkä muuri ja autolla ajettavia teitä on 16 kilometriä. Kaikkialla ei tarvitse istua autossa, sillä kaikki eläimet eivät ole vaarallisia tiikereiden ja sarvikuonojen tavoin. Moni tanskalainen oli eväät mukana puistossa luonnon helmassa, ja hauskaahan se on, kun puisto on kaunis ja kesäinen päivä lämmin. Meiltä jäi termospullo ja voileipäainekset teltalle, mikä vähän harmitti.
Hyvinä turisteina lähdimme telttalounaan jälkeen paikalliseen Seurasaareen, johon on koottu taloja Lollandin ja Falsterin maaseudulta. Siellä oli mm. koulu ja paja, maltaiden kuivaushuone, lokomobiili, tuulimylly ja asuintaloja tarvekaluineen. Ulkoseinät ovat valkeat ja katon materiaalina olki tai ruoko. Nurkkauksessa saattaa seisoa ruokokatteinen mehiläispesä, kokonainen pieni pyöreä talo monine pesäaukkoineen. Talojen seinät ovat joko tiiltä, savitiiltä tai puuristikon väliin pantua savea.
Kun tätä kirjoitan, on taas ilta ja istun kynttilöitten loisteessa. Pentti on mennyt petiin. Tiedän, että teltan ikkunasta näkyvän pyökin takana on kuun puolikas. Naapuriteltan pikkupoika höpöttelee vanhempiensa ja sisarensa kanssa ja heillä kuuluu olevan hauskaa. Tanskan kieli on vaikeaselkoista, sitä ei ymmärrä juuri lainkaan. Huomenna lähdemme Birthen vieraiksi Kööpenhaminaan; saa nähdä, miten ymmärrän hänen skandinaaviskaansa.
Torstai
Tänäänkin tie vei halki maaseudun. Ylitimme Falsterin ja Själlandin välisen salmen 3,2-kilometristä siltaa pitkin ja suuntasimme Mønin saareen. Tietosanakirja Oy:n ajoilta on päähän tarttunut muistuma Mønin klintistä, maininta kalkkikivisestä törmästä sekä sitä esittävästä kuvasta. En olisi uskonut, että koskaan voisin nähdä paikan itsekin.
Matkaopas kertoo pyökkimetsästä, joka kasvaa 8 kilometriä pitkän Møns klintin päällä, ja kehottaa kokemaan nähtävyyden sieltä. Otimme mukaan eväät ja astuimme upeaan metsään. Turisteja oli siellä melkoinen liuta kulkemassa polkua, nousemassa portaita ja laskeutumassa alaspäin. Meren puolella oli reippaasti yli sadan metrin pudotus; alhaalla rannalla olevat ihmiset näyttivät pieniltä.
Paikka oli maineensa veroinen, mutta ihmisiä oli niin paljon, ettei luonnontunnelmaa helposti tavoittanut. Päivä oli paahteisen helteinen, mutta valtavien pyökkien alla oli vilpoisaa varjoa. Uimiseen ei meillä ollut aikaa, koska halusimme Kööpenhaminaan ennen iltapäiväruuhkan alkua.
Tie vei taas halki kauniiden maalaismaisemien, vainioiden ja kylien. Ennen Køgeä oli vielä maaseutua ja vanhanaikaista pikkukaupunkimiljöötä, mutta sitten oikeastaan alkoi Kööpenhaminan esikaupunkialue. Talot muuttuivat totunnaisten omakotitalojen kaltaisiksi ja vähitellen kerrostaloiksi. Vaikkei tie ole mikään keskustaan vievä valtaväylä, se on silti hyvin leveä.
Pentti oli opetellut reitin kunnolla kartasta ja ajoi Kööpenhaminan keskustan kautta Birthen kotikadulle. Minusta tuntui mieluisalta saapua jälleen Kööpenhaminaan, josta minulla on pelkästään mukavia muistoja. Surin mielessäni sitä, ettei meillä ollut kovin paljon aikaa Kööpenhaminalle. Toisaalta olimme jo nähneet niin paljon, ettemme oikein jaksaneet ajatella museoissa koluamista.
Kun arvelimme Birthen saapuneen kotiin töistä, menimme soittamaan ovikelloa. Hän oli kotona ystävänsä Karlon kanssa, ja vastaanotto oli sydämellinen. Karlo sai ruuan valmiiksi, pöytä olikin jo katettu. Puhelimme niitä näitä ja söimme hyvän päivällisen.
Syötyämme päätimme lähteä Tivoliin; Pentti alistui, vaikka ei oikeastaan haluaisi tehdä sitä mitä turistilaumat haluavat. Kävelimme hämärtyvässä illassa valtavassa ihmistungoksessa; Tivoli ei juuri tuntunut Linnanmäkeä kummemmalta. Riikinkukkoteatterissa näimme pienen baletin. Riikinkukkoesiripun sulkeuduttua katselimme akrobaatteja. Paras esiintyjistä oli klovni, joka halusi kävellä köydellä yhtä sievästi kuin nuorallatanssijatar. Birthe oli ystävällisesti antanut asuntonsa meidän käyttöömme kahdeksi yöksi.
Perjantai
Suihkun ja aamiaisen jälkeen menimme kanavaretkelle vilvoittelemaan helteisessä aamupäivässä. Laiva lähti Langelinielta, jonka lähellä on Pieni merenneito. Pentti ei innostunut senkään näkemisestä, koska kaikki pitävät velvollisuutenaan ihastella sitä ja jopa valokuvauttavat itsensä patsaan vieressä.
Veden tasolta saa kaupungista jonkinmoisen kuvan, mutta näkökulma on, sanoisinko, liian matala. Sää oli läkähdyttävän kuuma eikä tehnyt mieli mennä yhteenkään Köpiksen monista upeista museoista. Kävelimme Birthen kanssa kaduilla metsästämässä pakollisia tuliaisia.
Reittimme sivuun jäivät julkiset rakennukset, nähtävyydet, jotka luovat kaupungille sen julkisivuilmeen. Sen sijaan näimme keskustasta sivummalla olevia katuja ja Strøgetin tungoksen.
Söimme eväitä puistossa. Jalat väsyivät ja laahustimme eteenpäin. Kun tulimme Birthen asunnolle, kävimme suihkussa ja Birthe valmisti ruokaa.
Illalla menimme kesäteatteriin, jossa esitettiin Ludvig Holbergin lemmenaiheinen komedia Henrik og Pernille. Esitys oli varsin hyvä. Juoni, väärinkäsitys ja sekaannus, oli niin helppotajuinen, että nauroimme muun yleisön mukana, vaikka emme parhaan kykymme ja yrityksemmekään avulla ymmärtäneet tanskankielisiä vuorosanoja.
Lauantai
En muistanutkaan, että Birthe on niin sydämellinen ihminen jollaiseksi osoittautui. Meillä oli ollut hyvä olla hänen vieraanaan. Toivottavasti kirjeenvaihtomme muuttuu nyt vilkkaammaksi kuin vuosittainen joulukorttien vaihto, joksi se oli kutistunut. Haikealta tuntui, kun piti erota hyvästä ystävästä.
Päivä oli jälleen kuuma meidän ajaessamme kohti Helsingøriä ja Suomea. Ennen kuin jätimme Tanskan kokonaan, pysähdyimme Humlebækissa, missä on modernin taiteen museo Louisiana. Siellä oli tavattoman laaja ja mielenkiintoinen näyttely Ranskan sodanjälkeisestä taiteesta. Niukat kruunuvarantomme estivät meitä ostamasta näyttelyluetteloa. Ennen autolautalle lähtöä ehdimme hetken tölhöillä vanhan Helsingørin kaduilla, joita vanhat talot reunustavat.
Ruotsin puolella ajoimme Lagan-nimisen pikkupaikkakunnan leirintäalueelle 100 km Jönköpingistä etelään. Tultuamme tänne pystytimme teltan, uimme itsemme virkeiksi joessa ja laitoimme ruokaa. Minä kirjoitin tähän päiväkirjaan tapahtumia Mønista lähtien.
Sunnuntai
Tänään 1.8.82 on meillä kulunut neljännes vuosikymmen yhteiseloa, ja olemme erittäin tyytyväisiä yhteiseen elämäämme. Onnea Pentille ja Maaritille!
Aamiaisen jälkeen suuntasimme auton keulan aluksi Jöngköpingiin, jossa meillä oli ohjelmaa tiedossa. Joimme siellä hääkahvit ulkoilmakahvilassa. Lääninmuseossa tiesimme olevan etenkin Maaritia kiinnostava näyttely, mutta kyllä Penttikin piti John Bauerin kauniista kuvista. Niiden värit ovat hyvin säästeliäitä ja vain joskus harvoin niissä on jokin kirkas väri. Bauerin kuvat heijastavat sadun salaperäistä tunnelmaa. Satu todella elää tämän laivaonnettomuudessa traagisesti kuolleen taiteilijan töissä. Näyttelyssä oli, paitsi lopullisia kuvitusoriginaaleja, runsaasti luonnoksia. Katselimme kuitenkin mieluummin valmiita kuvia, sillä näyttely oli laaja ja myös perin suosittu.
Jönköpingin jälkeen pysähdyimme Grännassa, jonka erikoisuus on ”äkta polkagris”, raidalliset piparmintunmakuiset makeiset. Itse Gränna on sievä pikkukaupunki, jossa vanhojen talojen ohessa on uusia omakotitaloja. Sää oli edelleen ihanan aurinkoinen, vaikkakin paahteisen kuuma. Ollen keramiikkapajasta ostimme 2½-vuotishäälahjan, lasittamattoman keramiikkamaljakon, jossa ornamentit ovat uurroksina pinnassa. Pizzeriassa söimme pizzat.
Käyskennellessämme kestikievarista poispäin näimme Andréemuseet-kilven. Salomon August Andrée lähti kesällä 1897 Huippuvuorilta kahden kumppaninsa kanssa valloittamaan pohjoisnapaa kuumailmapallolla, mutta putosi alas. Retkikunnan jäänteet löydettiin 1930. Ilmeisesti tutkimusmatkailijat kuolivat syötyään trikiinien saastuttamaa jääkarhun lihaa.
Leiriydyimme Vätternin rannalle hieman Grännan pohjoispuolelle. Uimme järvessä hiet pois. Nyt vietämme iltaa. Aurinko laski punaisena pallona järven taa.
Maanantai
Aurinko herätti meidät hyvissä ajoin, mikä oli oikein hyvä, sillä meillä oli pitkä ajo ajettavana tänä päivänä. Sää tuntui edelleen helteiseltä heti aamulla ja päivän mittaan helteisyys vain yltyi. Heti kun pysäytimme auton, meille tuli paahtavan kuuma. Auton sisus oli kuin pätsi. Halusimme uimaan. Halusimme uimaan yhä uudelleen, mutta koska edessä oli pitkä ajomatka, poikkeamiset pääteiltä eivät juuri tulleet kysymykseen. Kartta oli täynnä merkintöjä nähtävyyksistä ja muinaismuistoista, mutta nyt ne eivät olleet meitä varten.
Poikkesimme sentään Vadstenaan, minne Birgitta oli perustanut nunnaluostarinsa 1370. Luostarin kirkossa oli tänä kesänä remontti. Pikkukaupungin vanhoja rakennuksia ovat lisäksi mm. linna, jonka rakentamisen Kustaa Vaasa pani alulla, sekä 1400-luvulta olevat raatihuone ja piispan talo.
Tervetuloa kuumaan autoon. Löysimme uimapaikan ja nautimme Vätternin vedestä, ja taas maantielle. Erinäisiä lepotaukoja, eväiden syöntiä, jäätelöä, kaupasta lisää evästä, kahvilaan. Ajoimme pääteitä kohti Tukholmaa halki milloin metsien, milloin viljeltyjen maisemien. Arbogassa aioimme taas uimaan, mutta maauimala oli niin tupaten täynnä, ettemme yrittäneet sakeaan joukkoon ja ehkä yhtä sakeaan veteen.
Ajoimme eteenpäin. Olisimme halunneet katsastella viihtyisältä näyttänyttä Sigtunaa, mutta oli pakko ajaa läpi. Olimme Skoklosterin tienhaarassa, mutta sekin linna jäi huolimatta Maaritin vanhastaan tuntemasta taidehistoriallisesta mielenkiinnosta.
Autolautan lähtöpaikkaan Kapellskäriin ehdimme liiankin ajoissa, mutta laivaan pääsimme lähes heti. Suihkun jälkeen menimme varaamaan paikat illallispöytään; tarjoilu alkaisi kello 21, tunti laivan lähdön jälkeen. Ruokailussa oli odottamatonta hämminkiä. Koska aika olikin Suomen ajan mukaan, vaihdoimme varauksen myöhäiskattaukseen, jossa eksyimme eri pöytiin. Sellaista sotkua.
Tiistai
Ajoimme suorinta tietä kotikulmille nähtävyyksiä ihmettelemättä. Pentin äidiltä kuulimme, ettei lähettämiämme kortteja ole tullut ja että Vallinharjut ovat hyvin huolissaan meistä.
Matka oli erittäin hyvä ja varmaan matkustamme Tanskaan toistekin. Vahinko vain, että Suomen ja Tanskan välissä on laaja Ruotsi, jonka lävitse ajaminen vaatii parisen vuorokautta.