Maarit ja Pentti Stenman
Sunnuntai, 6. marraskuuta 1983
Päivä tuskin aamulla edes valkeni, niin oli taivas harmaan pilven peitossa. Mutta sitten yläilmoissa tuli kirkkaampaa. Pentti ja Maarit ovat nyt matkalla Kanarian saarille.
Ennen matkan alkamista klo 12.30 joimme lentoasemalla kahvit ja konjakit terveydeksemme. Päivä oli harmaa ja hämärä: kaamosta. Ja meistä oli sen vuoksi hauska matkustaa Teneriffalle aurinkoa katselemaan, lämmittelemään, uimaan, käyskelemään kesävaatteissa, katselemaan nähtävyyksiä sekä noukkimaan kauniita kiviä, näkinkenkiä ja käpyjä.
Aion myös harrastaa piirtämistä ja maalaamista – tämä on uusi harrastukseni. Piirustuksen oppikirja on mukana. Saa nyt sitten nähdä, minkä verran keskityn tähän työhön. Matkalla olen yleensä sen verran levoton, etten osaa olla paikallani. Minusta tuntuu, että matka menee hukkaan, ellen ole liikkeellä.
Aiomme vuokrata auton ja kulkea sillä saaren teitä pitkin ja poiketa eri paikkakunnilla. Jotenkin on niin, ettei meidän tee mieli oleilla turistilaumojen kansoittamilla rannoilla ja kaduilla. Majoitumme Puerto de la Cruzin Masaru-hotelliin. Näin vältämme saaren etelärannan turistikeskukset, joissa on pussissa ilman yhteyttä saaren todelliseen elämään.
Toistaiseksi olemme lentokoneessa, joka on iso DC-10. Olemme penkkirivin keskellä emmekä siis ikkunan vieressä. Odottelemme lounasta. Nyt on kieltämättä jo nälkä. Vuokrasimme kuulokkeet ja kuuntelemme musiikkia, jota tulee usealta kanavalta. Minun ohjelmanani on jazz, Pentin klassinen musiikki; äsken Pentti kuunteli japanilaisia iskelmiä ja minun oli vaikea päättää mitä kuunnella. Lento kestää 6 tuntia, joten tässä ehtii hyvin kuunnella yhtä sun toista ja katsella elokuvankin, ”Ulvovan myllärin”. En ole varma, katselenko leffaa, sillä minulla ovat käsillä piirustusneuvot ja matkaopas. Kunpa ruoka jo tulisi. Nälkä tässä jo on ja ruokajuoma on lähes juotu.
Kun saavuimme perille suunnilleen 16 paikallista aikaa eli n. 18 Suomen aikaa, oli taivaalla raskaita pilviä. Ilma oli lämmintä. Bussi kulki halki saaren eteläosan karujen maisemien, joita ei totisesti voi sanoa kauniiksi: kiveä ja louhikkoa, jossa siellä täällä kasvoi kaktuksia. Teneriffa onkin tuliperäistä seutua ja maaperä on paljolti laavaa ja muuta tuliperäistä kuonaa. Harmaata, mustaa ja rusehtavaa, hyvin karua. Jotakin kuitenkin näköjään viljellään. Kuun maisemassa myös asutaan, mutta talot näyttävät jotenkin, sanoisinko röttelöiltä. Tien varressa oli lapsia.
No, pohjoista kohti mennessä näkymät muuttuivat kauniimmiksi. Ensimmäiset banaaniviljelmät näimme jo ennen Santa Cruzin kaupunkia, mutta silti maisema oli aika karua. Köyhien talojen lisäksi on myös vauraampia, suorastaan kauniita asumuksia, joita rehevät kukkaistutukset koristavat.
Santa Cruzin jälkeen suuntasimme suoraan kohti harmaata tai oikeastaan tummanviolettia taivasta, ja sade alkoi. En ole siitä huolissani, sillä uskon, ettei sadetta joka päivä ole.
Majoituimme hotelliin ja saimme tosiaan mieluisan huoneen, josta on näköala vuorille ja alapuolella olevalle uima-altaalle sekä kukkien ja puiden reunustamaan puutarhaan auringonottolavitsoineen. En mennytkään heti uimaan, vaikka olin aikonut.
Pimeä tuli oikeastaan ilman hämärän hetkeä. Kun katsoimme rinteen suuntaan, siellä paloivat jo ensimmäiset tievalot ja pian näimme valtaisan lamppupaljouden pimeydessä.
Lähdimme ulos iltakävelylle. Menimme alas kaupungille kävelykatua, joka muuttui portaikoksi. Autoja oli mahdottoman paljon ja korkeita hotelleja vieri vieressä.
Juuri tätä seutua matkaoppaan kirjoittaja varmaan tarkoitti kirjoittaessaan yhdestä maailman pahimmista turistislummeista. Kaskaat pitivät mahtavaa konserttia kasvustossa, niitä ei näe. Onneksi hotellimme on hieman syrjemmässä. Banaaniviljelmiä näyttää olevan myös itse kaupungissa.
Maanantai
Istumme parvekkeellamme, jonne aurinko paistaa. Kuuluu autojen hurinaa, ja siitähän täällä piisaa. Kuuluu myös lintujen sirkutusta. Ne sirkuttavat kotoisesti, nehän viettävät talvea etelässä.
Maanantain aampäivän vietimme uima-altaan luona. Sen äärellä turistit löhöävät, ja päämääränä taitaa olla ihon grillaaminen. Totta on, että valkoihoisen ihmisen väri on kurjan kalpea. Sain uida lähes kuin yksityisaltaassa. Pentti ei ole yhtä innokas uimaan kuin minä.
Päivemmällä menimme supermercadoon ruokaostoksille. Ostimme mm. kanarialaisia banaaneja, jotka ovat makeita ja aika pienikokoisia. Banaaniviljelmiä on tällä saarella paljon.
Olimme niin mukavuudenhaluisia, ettemme kerinneet oikeastaan juuri muuta koko päivänä. Mitä nyt kävin neljännen kerran uimassa. Illalla teimme kävelyretken oppaan johdolla kaupungilla. Ei siinä sen kummempia elämyksiä tullut: kauppoja, ruokapaikkoja, hotelleja.
Hotelliin palattuamme alkoi sataa, mutta parvekkeellamme on katto, joten emme kastuneet syödessämme illalliseksi viiniä, leipää, juustoa ja vihanneksia.
Tiistai
Meillä oli aikainen herätys jo kello 6, sillä olimme lähdössä retkelle Gomeran saarelle. Ajoimme ensin linjurilla saaren eteläosaan Los Cristianosiin ja matkan varrelta poimittiin auto kutakuinkin täyteen aurinkomatkalaisia. Tie vei halki karun vulkaanisen maan. Läheinen Playa de las Américas on turistikaupunki, joka on paljon odottamaamme isompi. Alkuasukkaita siellä ei ole lainkaan lukuun ottamatta turistielinkeinon työntekijöitä.
Laivamatka Gomeran saarelle kestää noin 1,5 tuntia ja sen ajan istuimme laivan kannella auringon paisteessa ja näimme vain rannattoman meren; laivan Teneriffan-puoli oli varjossa. Laiva laski San Sebastiánin satamaan, samaan poukamaan mistä Kolumbus aikoinaan läksi länteen. San Sebastiánissa ei ollut aikaa viipyä, mutta näimme katujen olevan hyvin kapeita. Kaupungin ulkopuolella tietkin olivat kapeita, lisäksi ne olivat hyvin mutkaisia kiivetessään vuorten kylkiä ylöspäin. Asfalttipäällysteen tämä päätie oli saanut vain muutama vuosi sitten.
Nousimme ensin saaren etelänpuolisille vuorille. Gomeralla vuorottelevat kaikkialla vuori ja rotko, ja usein olimme äkkijyrkänteen partaalla.
Eteläisillä vuorilla on karua. Siellä sataa tuskin koskaan. Silti oli moni gomeralainen uskonut, että maa antaisi hänelle ja hänen perheelleen elannon, mutta kaikkialla näkyi hylättyjä peltopengermiä. Maan kuivuuden vuoksi monet gomeralaiset ovat aikojen kuluessa jättäneet rakkaan kotisaarensa ja muuttaneet Amerikkaan, mm. Venezuelaan ja Kuubaan.
Hylätyt pellot vaihtuivat vähitellen puukanervia ja lehtipuita kasvavaksi metsäksi, joka näytti salaperäiseltä naavaisine oksineen ja vihreän sammalen peittämine runkoineen ja haaroineen. Metsävyöhykkeellä satoi.
Aina kun näimme kaukana alapuolellamme rotkon, siellä asui ihmisiä, joilla oli pellot kylänsä ylä- tai alapuolella. He viljelivät banaania ja viiniköynnöstä. Ruokailimme vuoristokylässä. Ravintolassa seurasimme vihellysnäytöstä. Gomeralaiset ovat hankalien yhteyksien takia kehittäneet vihellyskielen (silbo), jolla he viestivät toisilleen kukkulalta kukkulalle; viesti kulkee viheltäjältä toiselle kunnes se saavuttaa henkilön, jolle se on tarkoitettu. Silbo perustuu intonaatioon ja tavuihin. Ravintolassa viheltäjille annettiin tehtäviä: toinen vihelsi tehtävän toverilleen toiseen huoneeseen, joka läsnäolijoiden iloksi teki, mitä oli pyydetty.
Toisessa kylässä kävimme talossa, jossa matkailijoille myydään käsitöitä, enimmäkseen pöytäliinoja ja keramiikka-astioita. Pöytäliinat ovat hyvin taidokkaasti ommeltuja revinnäistöitä tai niihin on ommeltu tai applikoitu usein kukka-aiheisia kuvia. Ruukut ovat punasaven värisiä ja valmistettu ilman dreijaa. Ostimme pienen ruukun kansineen sekä keramiikasta ja palmunlehdistä tehdyt linnut. Banaaninlehdistä valmistetaan Gomeralla mm. pieniä koreja. Täällä saimme myös maistaa gomeronia, joka on palmunmahlasta ja rommista tehtyä juomaa.
Kun olimme laivassa kotimatkalla, päivä vaihtui yöksi. Teneriffa ja Teide-vuori olivat sinisesä autereessa, joka hämärän hetkellä sai roosan vivahteen. Toisella puolen laivaa laski aurinko, mutta sinne menimme vasta sen painuttua horisontin taa. Taivaan alaosa oli oranssi, joka syveni punaiseksi. Ylempänä taivas oli tumman sininen ja siellä loisti kuun sirppi ja punaisen mustat pilvet. Horisontissa oli paitsi Gomeran musta silhuetti myös tummia pilviä. Pilvet olivat taivaanrannassa kuin siintävät – tai harmaana hohtavat – saaret.
Kun vihdoin pääsimme Puerto de la Cruziin hotelliimme, olimme väsyneitä. Söimme silti iltapalan ennen nukkumaanmenoa.
Keskiviikko
Kirjoittelen päiväkirjaa uima-altaan äärellä perjantaina. Keskiviikon vietimme Puerto de la Cruzissa. Oli pilvistä. Kävimme ruokaostoksilla ja toimme iloksemme kaupan viereisestä kukkamyymälästä 21 punaista ruusua (495 pesetaa eli noin 20 markkaa), jotka sijoitimme gomeralaisruukkuumme. Aamupäivän ohjelmassa oli käynti kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa eniten hämmästytti valtava ja hieno kumipuu.
Turistien tärkein kiinnostuksen kohde näyttää olevan kauniin rusketuksen hankkiminen, joten he grillaavat. Mehän emme suinkaan ole turisteja, me olemme vain muuten matkalla viettämässä aikaa uima-altaalla. Grillaaminen näyttää ikävystyttävältä puuhalta. Kovin harva ui.
Illan suussa läksimme kävelylle tavanomaista reittiä alakaupunkiin lukemattomien porrasaskelmien kautta. Alakaupungissa kuuntelimme aaltojen jylyä ja katselimme niiden vyörymistä rantakallioihin ja hiekalle. Merenkäynnin vuoksi autotkin välttivät rantakatua.
Päädyimme kalasatamaan. Poukamassa oli muutamia veneitä ja ryhmä miehiä korttia pelaamassa ja kortinpeluuta katsomassa.
Minulla olivat jalat hellinä ja poikki kävelystä kovalla katukivetyksellä. Olimme myös hieman eksyksissä, mutta sitten löysimme hotellin nurkille oikeastaan aika suoraa tietä. Menimme Zebra Mariaan, samaan paikkaan missä aikaisemminkin olimme syöneet. Nyt tilasimme merianturaa ja saimme valtavat annokset. Vaikka ruoka oli hyvää, en jaksanut syödä kippoani tyhjäksi. Jälkiruoaksi tilasimme lumumbat; lumumba on kuin Irish Coffee, mutta lumumbassa kahvin tilalla on kaakaota ja viskin tilalla brandya.
Kun muut turistit – ehkä samat jotka viettivät valoisan ajan altaalla löhöämässä – menivät iltaa viettämään, me palailimme hotelliin.
Torstai
Päivä valkeni kirkkaana – onneksi, sillä olimme lähdössä retkelle Teidelle. Vuorelle vei kiemurainen tie, matkalla oli kuulemma 997 mutkaa, mutta reitti vaikutti kuitenkin suoralta Gomeran teihin verrattuna. Ensin ajettiin maanviljelyalueen lävitse; alavilla mailla on banaaneja, ylempänä viiniköynnöksiä, mutta kuulemma peruna on kuitenkin ykköskasvi, ja myös maissi on tärkeä. Sitten saavuimme metsävyöhykkeelle, jossa kasvaa varsinkin endeemistä kanarianmäntyä.
Tien vieressä kalliorinteessä oli nähtävyytenä kivinen kukka, jännittävä kivimuodostuma.
Mitä ylemmäs matka kävi, sitä erikoislaatuisemmaksi maisema muuttui. Oli kuin ei oltaisi lainkaan maan pinnalla, pikemminkin kuun maisemissa. Olimme Las Cañadasin luonnonsuojelualueella, jossa Teidekin sijaitsee.
Pienen kahvitauon jälkeen pääsimme bussilla Teiden juurelle köysiradan ala-asemalle. Epäröinnin jälkeen ajoimme molemmat ylös, mutta viimeiset n. 200 metriä ylemmäs (600 m polkua) käveli Pentti yksin. Rauhallinen 15 minuutin kävely ohuessa ilmassa (3700 m ja risat) toi suuhun veren maun kuin kovassa juoksussa, mutta kyllä se kannatti.
Ylhäällä kraatterin reunalla haisi rikki, tuuli navakasti ja oli kylmä; näkymät olivat kuitenkin fantastiset joka suuntaan. Alhaalla oli siellä täällä pilviä ja vielä alempana Teneriffan rannat. Horisontissa näkyi pari naapurisaarta. Valitettavasti olimme täällä vääränä vuodenaikana, jotta olisi mahdollista nähdä auringon nousu Teiden huipulta: marraskuinen yö aamua odotellessa on turistikamppeissa liian kylmä yli 3 km:n korkeudessa.
Iltapäivällä ei tapahtunut mitään erityistä, kuten ei juuri illallakaan. Rötköttelimme jonkin aikaa altaan reunalla. Illalla lähdimme taas kävelylle. Kuljimme banaaniviljelmien lävitse vievää tietä, jolta laskeuduimme alas ison maantien leveälle pientareelle, joka lähempänä Puerton keskustaa muuttui jalkakäytäväksi. Kaupungilla sukelsimme sitten rantakadun ihmisvilinään. Kadulla oli paljon korujen ym. helyjen kaupustelijoita sekä taiteilijoita, jotka tekevät ihmisten muotokuvia.
Jossakin vaiheessa jouduimme vasten tahtoamme itsepintaisten valokuvaajien uhreiksi. Kuvaajaparilla oli simpanssi, joka heitettiin Pentin kaulaan, sekä papukaija Maaritia varten. Seuraavalla viikolla hotelliin saamastamme kuvasta on varmaan vaikea uskoa, että Pentti intti sitkeästi, ettemme me mitään kuvia halua saada tai maksaa. Eläimet sinänsä olivat mukavia, ja ehkä niistäkin oli hauskempaa istua ihmisten sylissä kuin kaiken aikaa häkissä. Katselimme näyteikkunoita. Jalkani väsyivät taas hurjasti, ennen kuin olimme nousseet pitkät portaat yläkaupunkiin.
Perjantai
Perjantaina olimme jälleen matkatoimiston järjestämällä retkellä Orotavan laaksoon. Kävimme pienessä museossa ja Orotavan kaupungin käsityökeskuksessa, jossa oli esillä kanarialaisia koruompeleita ja saviastioita. Aiomme mennä sinne vielä uudelleen omin päin.
Kävimme myös banaanifarmilla, mutta banaaneista emme oppineet mitään uutta; olimme nimittäin tehneet havaintoja omin päin. Ei paikka silti pettymys ollut.
Illansuussa menimme banaaniviljelmien kautta alas kaupungille. Taas katselimme tarkasti banaanikasveja, joissa on eri-ikäisiä kukkia ja hedelmiä. Vastaan tuli saksalaisia turisteja, jotka tervehtivät.
Banaanien viljely ei liene yhtä tuottoisaa kuin turistien majoittaminen ja ruokkiminen, koska monet viljelmät ovat väistyneet hotellien tieltä. Kaupungilla kävelimme jälleen alati vaeltavan ihmisjoukon keskellä. Illalla näkyi parvekkeelta upea ilotulitus.
Lauantai
Läksimme aamiaisen jälkeen alakaupunkiin. Rantakatu loppuu siellä, missä lienevät Puerto de la Cruzin ainoat liikennevalot. Siellä on myös kauppahalli. Ohitimme kukkia myyvät kansallispukuiset naiset ja menimme kauppahalliin katselemaan ja ostamaan yrttimausteita ja hunajaa.
Vahvistimme itseämme kahvilla ja oluella Plaza Charcolla, keskusaukiolla ison puun alla, jotta jaksaisimme taas väsyttää jalkojamme. Siitä ei ollut vielä kauaakaan, kun tämä aukio oli nimeltään Plaza Franco. Lähistöllä taitaa vieläkin olla entisen diktaattorin mukaan nimetty Avenída del Generalísimo. Poikkesimme vielä syömäänkin ennen kuin palasimme hotelliin. Menimme uima-altaalle löhöämään ja Maarit myös uimaan.
Illalla tapahtui ainutlaatuinen asia: menimme yökerhoon katsomaan espanjalaista tanssishow’ta, itsekin tanssimaan ja juomaan sangriaa. Pentti oli päivällä saanut varattua hyvät paikat sopivan edestä.
Sunnuntai
Sunnuntaina paistoi aurinko. Emme tehneet mitään erikoista. Nukuimme pitkään. Söimme aamiaista. Menimme uima-altaan luo. Otimme aurinkoa, mutta se on minun mielestäni tukalan uuvuttavaa puuhaa. Mieluummin uin – ja ajattelen mielessäni Kuhmon lomamaisemaa: toinen toisensa takaa siintävät saaret ja kauimpana keskellä ”minun saareni” ja sen takana kohoavat vaarat. Kuhmon maisema on mieluisampi kuin uima-altaan reunustat lavitsoilla löhöävine matkalaisineen. Yritin myös piirtää viuhkalehtistä palmua, mutta se oli ylivoimaisen vaikeaa. En saa lehtien asentoa oikeaksi.
Iltapäivällä menimme kaupungille kävelemään. Ihmisiä oli illalla liikkeellä mahdottoman paljon, varmaan kaikki puertodelacruzlaiset ja turistit olivat kaduilla tai ruokapaikoissa. Mekin menimme syömään, paikkaan joka ei ulkonaisesti näytä kosiskelevan turisteja. Sisällä oli kuitenkin kovaäänisiä saksalaisia, eikä se meitä oikein huvittanut. Ehkä olemme rasisteja. Ruoka, grillattu meriantura tuoreiden vihannesten kera, maistui silti hyvältä.
Katselimme näyteikkunoita, joissa oli monenmoista tavaraa. Rantakadulla onnistuimme välttämään katuvalokuvaajat apinoineen.
Maanantai
Aamupäivällä lähdimme La Orotavaan, joka näkyy huoneemme parvekkeelta. Matkat teimme linja-autolla. Aluksi katselimme hiukan kaupunkia ja joimme kahvit. Sen jälkeen menimme joululahjaostoksille valtion ylläpitämään taidekäsityökauppaan. Ostimme keramiikkamukeja ja kaksi kaunista viuhkaa.
Puerto del la Cruzin alakaupungissa, minne linja-auto meidät toi, emme ehtineet kauaakaan vaeltaa kun keksimme mennä syömään oppaan kehumaan Zebra-pizzeriaan. Tilasimme pizzan kummallekin ja saimme sydämenmuotoiset todella herkulliset ruuat. Söimme jälkiruuaksi jäätelökakkua, jonka päälle oli lorautettu rommia ja lusikoitu kermavaahtoa. Hurjan hyvää!
Vältimme taas katuvalokuvaajat. Katutaiteilijat ikuistivat muotokuvaa malliksi suostuneista ihmisistä ja katukaupustelijat kävivät kauppaa. Minulle ostettiin korallihelminauha ja korallikorvakorut.
Illalla satoi ja menimme aikaisin nukkumaan.
Tiistai
Kirjoitan tätä tiistai-iltana, noin kello 22. Pentti nukkuu jo. Istun sängyn reunalla, ja kun nostan katseeni ylös, näen vuoren rinteessä tuikkivat lukuisat lamput. Etäämmältä kuuluu autojen ääniä. Kuu paistaa, se on vähän puolikuuta suurempi.
Tänään meillä on ollut monivaiheinen päivä. Olemme aitoja turisteja, totisesti. Otimme osaa ”Tuntematon Teneriffa” -retkeen saaren pohjoisosaan. Ensin saavuimme Santa Cruziin, Teneriffan pääkaupunkiin, jossa oli mahdollisuus ”tehdä edullisia ostoksia”. Kauppahallissa oppaamme esitteli eksoottisia hedelmiä ja kasviksia. Ostimme manteleita ja pähkinöitä ja chirimoya-hedelmiä joita olimme täällä jo aikaisemminkin syöneet. Satoi, siis ostimme sateenvarjon: 300 pesetaa eli noin 10 markkaa. Meille näytettiin ostoskadut, aikaa olisi liki 2 tuntia. Koska Kanariansaaret ovat tullivapaata aluetta, monet tavarat ovat täällä varsin halpoja. Pentti haaveili lyhytaaltoradiosta, hänestä olisi hauska kokeilla DX-kuuntelua täällä. Sopivaa radiota ei kuitenkaan löytynyt.
Katukaupustelija halusi myydä ”kultaisen” sormuksen tai kellon. Kauppoja ei tehty. Menimme kahvilaan kadun vierustalla olevaan meistä viihtyisään paikkaan. Siellä oli kaupustelijoita, naisia, jotka myivät mekkoja ja pöytäliinoja. Yksi heistä katsoi minun olevan sopiva ostaja, ja hän oli todella itsepintainen. Emme suostuneet kauppoihin, vaikka pitsein somistettu valkoinen leninki halpeni 2000 pesetasta 1000 pesetaan eli 40 markkaan. Oikeastaan minun teki mekkoa mieli, sillä se oli aika kaunis. Ainakin viisi muuta naista tuli myymään meille tekstiilituotteitaan, mutta he eivät olleet yhtä itsepintaisia.
Juotuamme kahvit ja jätettyämme rahat pöydälle – emme välittäneet istua siinä pidempään – lähdimme katselemaan radiokauppoja, joita kadun varrella oli totisesti paljon.
Poikkesimme kirkkoon, jossa saimme vanhan miehen oppaaksemme. Hän esitteli meille kohteliaasti espanjaksi kirkon lukuisia alttareita ja patsaita. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt viipyä kirkossa pyhimysten ja neitsyiden ääressä pidempään, sillä minulle ei jäänyt mieleen muita hahmoja kuin Maria, tuskien äiti, jonka silmissä ja silmien alla kyynelet kiiltelivät. Katolisten pyhimykset ovat pakanasuomalaisille vieraita.
Palasimme bussille, sillä meidän oli pian määrä jatkaa matkaa Anagan vuoristoon. Mutta kenet näimmekään kadulla – naisen, joka oli yrittänyt myydä minulle valkoista mekkoa. Nyt teimme kaupat 1100 pesetalla, ja kumpikin oli hyvillään, vaikka nainen olisi varmaan halunnut ansaita hieman enemmänkin. Hotellissa totesin, että leninki oli tosiaankin kaunis pitseineen.
Anagan vuoristo Teneriffan koilliskärjessä on terävähuippuista ja lähes kauttaaltaan kasvullisuuden peittämää. Maaperä on milloin mustaa, milloin harmaata, kellertävää, ruskeaa tai suorastaan punaista. Tie kiemurtelee rinteessä syvän rotkon ja jyrkän vuorenseinämän välissä.
Lounasta söimme varsin vaatimattomassa kuppilassa Tagananan kylässä: kasviskeittoa, sekasalaattia, iso paistettu kala, vahvassa suolavedessä keitettyjä perunoita kastikkeineen sekä jälkiruuaksi hedelmiä.
Kävimme myös Tagananan Nuestra Señora de las Nieves (Lumineitsyt) -kyläkirkossa. Kirkon ulko-oven pielessä istui vanhanpuoleinen nainen, jonka pyysin saada valokuvata. Tässäkin kirkossa on useita alttareita pyhimyksenkuvineen. Sekä Santa Cruzin kirkon että tämän pikkukirkon pyhimykset ja madonnat on kuvattu suurella tunteella ja hartaudella; monet niistä ovat hyvin kauniita. Tässä jumalanseläntakaisessa maankolkassa on myös alankomaalaisen Hans Mendingin maalaus ”Kuninkaiden kumarrus”. Ulos tullessamme ovella istuva nainen olisi halunnut myydä minulle pitsityön. Se oli kai mekon miehusta, ja hän pyysi siitä 500 – 600 pesetaa. Kun en halunnut ostaa, hän huokaisi raskaasti. En vain tiedä, mitä käyttöä sille miehustalle olisi ollut.
Tagananasta tie nousi jälleen vuoristoon ja kiemurteli siellä yläilmoissa. Tähän mennessä sää oli jo seljennyt aurinkoiseksi. Tie kulki Mercedes-metsässä, joka muistutti Gomeralla näkemäämme metsää. Puita ja pensaita oli tiheässä. Metsässä kasvaa laakeripuita ja puukanervaa, ja runkoja peittää vihreä sammal. Gomeralla oli myös naavaa.
Tämä retki oli hullunkurinen, enemmän ostos- kuin nähtävyyksien katseluretki. Vähän ennen Puerto de la Cruzia poikkesimme Santa Ursula -nimiseen kylään. Täällä meidät vietiin nahkatavarain myymälään, jossa annettiin ryyppy hunajarommia ja 5 %:n alennus ostoksista. Retkeläiset olivat innoissaan, ja mekin ostimme kaksi vyötä ja yhden kukkaron. Kadun toisella puolen oli pieni hajuvesitehdas, jossa kullekin ojennettiin kaksi strelitsiaa – Pentti ei huolinut – ja sitten kokeiltiin tuoksuja. Santa Ursulan hajuvedet valmistetaan kukista. Ostimme pullot äideillemme.
Retken päätyttyä kävin uimassa. Myöhemmin lähdimme kävelylle, mutta emme alakaupunkiin tällä kertaa. Kuljimme uutta reittiä, terassia joka reunustaa jyrkänteen reunalla hotellien riviä. Lenkistä tuli aika pitkä, kun lopuksi vielä kuljimme katua, jonka kummallakin puolella on kauniiden puutarhojen ympäröimiä valkoisia huviloita.
Yöllä satoi rankasti.
Keskiviikko
Koko päivän oli pilvistä. Teideä ei ollenkaan näkynyt. Eilen illalla sitä ympäröi kehämäinen pilvi kuin litteä lakki tai salaperäinen ufo. Illalla näkyi myös kuu.
Saimme itsemme verkkaisesti käyntiin. Aamiaisen jälkeen menin uimaan. Optimistisimmat auringonottajat saapuivat uima-altaan reunamille, kun pilvet näyttivät hajaantuvan. Mutta ei ruskistaminen onnistunut tänäänkään.
Ruokaostosten jälkeen lähdimme kävelylle. Valokuvasimme eilen illalla näkemiämme kauniita taloja. Näimme kolme hurmaavaa kotikissaa. Alakaupungissa menimme autovuokraamoon varaamaan auton huomisaamuksi ja lähdimme sitten kohti San Felipen linnoitusta. Nyt näimme köyhemmän väen taloja vieri vieretysten kapeiden katujen varrella. Ei ollut täällä kukkivia puutarhoja, vaan ikävän näköisiä asuintaloja ja kolkkoja hotelleja ja rakennusmonttuja ja ruotsalainen kirkko. Kulkukissat eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota.
Linnoitus on nykyisin ravintolana. Sen ulkoilmaosassa joimme jääkahvit: namia! Aivan täällä laitakaupungillakin on isoja hotellikolosseja, mutta sellaisessa en haluaisi asua. Myös rantakadun lähellä olevat hotellit ovat enimmäkseen kolosseja, yli kymmenkerroksisia hirviöitä, joiden ikkunoista näkee viereisen hotellin seinää tai hyvällä onnella hieman merta. Oli oikea valinta tulla Masaruun, sillä vaikka hotellimme on hieman syrjässä ja pitkien portaiden päässä keskustasta, ympäristössä on avaraa.
Koska meitä taas nälätti, ja koska syömättä kuitenkin tulisi kova nälkä, menimme kantapaikkaamme Zebraan, joka ei ole aiheuttanut meille pettymystä. Zebran toinen ravintola on Masarun lähellä, mutta jotenkin siellä on noloa, kun tarjoilija palvelee suomeksi. Alakaupungin Zebrassa oli espanjalaisia asiakkaita. Ihmettelin, miten paljon he jättivät ruuasta syömättä. Meidänkin vatsamme tuli totisesti täyteen. Syönnin päälle oli uuvuttavaa kävellä, mutta onnistuin sentään pääsemään hotelliimme monesti mainittujen portaiden toiseen päähän.
Nyt on ilta. Aiomme pysytellä huoneessamme. Joimme jo iltakahvit. Söimme kakkuviipaleet, chirimoyan puolikkaat, mangot ja banaanit. Enempää emme taida tänään jaksaa syödä. Kirjoittaessani tätä juttua Pentti tutkii Teneriffan karttaa huomista reittiämme suunnitellen.
Torstai
Aamulla hieman ennen yhdeksää vuokraamon mies toi auton. Vaikka Pentti ei oikein ymmärtänyt agentin ”englantia”, saatiin paperit täytettyä ja päästiin rahoista eroon ja turisteeraamaan herraskaisesti.
Reitiksi oli ajateltu Orotavan kautta Teidelle ja sieltä Los Rodeosiin ja moottoritietä takaisin. Kun sitten bensa-asemaa etsiessämme jouduimme moottoritietä aika pitkälle, muutimme kiertosuunnan päinvastaiseksi. Bensaa saatiin tankki täyteen vaivattomasti – itsepalveluasemia ei täällä näy – ja matka alkoi. Los Rodeosin lentokentän luota tie alkoi kivuta hiljalleen Teneriffan keskusvuoriston selkää seuraillen. Lähes uutta punaista Rellu 5:sta oli mukava ajaa. Kuljettajakin saattoi sivusilmällä ihailla maisemia.
Pysähdyimme ensimmäisen kerran tarkemmin tutkimaan metsää Los Raicesin tienoilla. Täällä oli Franco 1930-luvun alussa punonut salajuoniaan Espanjan laillisen hallituksen kaatamiseksi. Jätkällä oli hyvä maku: kauniimpaa metsää saa hakea. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Puut olivat isoja ja reheviä, ja aluskasvillisuus puuttuu lähes täysin. Puiden neulaset kerätään täällä visusti talteen mm. lehmien kuivikkeeksi, ja aluskasvillisuuden taimet saattavat mennä siinä mukana. Täällä Esperanzan metsässä oli kevyttä pilveä, jonka läpi etäämmällä olevat puut näkyivät himmeinä kuin vanhoissa japanilaisissa tai kiinalaisissa akvarelleissa.
Hieman vielä tietä eteenpäin, ja olimme pilvessä. Siellä täällä näkyi huikeita maisemia saaren etelä- ja pohjoisrannikolle. Nyt näytti saaren aurinkovarma eteläpuoli olevan pilvessä ainakin täällä idässä, kun taas Puerto de la Cruzin tienoot saivat aurinkoa.
Muutaman upeiden näkymien pakottamien valokuvaustaukojen jälkeen pääsimme aikaisemmalta Teiden-matkaltamme tuttuihin karuihin maisemiin. Tie vei meidät uskomattoman väristen laavaharjanteiden kautta; kasvillisuus puuttui lähes kokonaan muutamaa pensasta lukuun ottamatta.
Yhdellä harjanteella näimme pari kirkkaanväristä esinettä, tutka-antenneja vai mitä? Lähellähän on myös Kanarian tähtitieteellinen observatorio ja TV-masto. Pysähdyimme tien oheen katselemaan tarkemmin vuoriston maisemia ja myös syömään eväitä laavakentällä. Alppiauringosta huolimatta sai raikas tuuli Maaritin palelemaan.
Kun eväitä oli syöty sen verran, että kurina lakkasi, lähdimme katsomaan niitä tutka-antenneja. Kas kummaa: ne olivatkin riippuliitimiä, joista toinen oli jo ehtinyt leijailemaan rinnettä alas. Edellisellä viikolla olimme nähneet riippuliitäjän Puertossa aika lähellä hotelliamme ja nyt näimme sellaisen lähdön rinteen yläpäässä. Systeemi näyttää olevan sellainen, että hurjapäät ajavat autolla Puertosta Orotavan kautta ylös tälle harjanteelle, josta sitten liitelevät ison putkirunkoisen kangasleijan varassa tuon yli 10 km:n matkan alas. Huh huh!
Teiden hissin ala-aseman ohitimme kokeneiden vuorellekävelijöiden ylenkatseella: kappas, onpa paljon turisteja jonottamassa. Itse ajoimme Las Cañadasin kraatterin reunoille ihmettelemään muiden turistien ohella merkillisiä kalliomuodostelmia ja laavahiekkakenttää.
Tien varresta löytyi paluumatkalla muutama mielenkiintoinen kivi (joiden poimiminen on tietysti streng verboten) satojen miljoonien samanlaisten joukosta, sekä vieläkin kukitettu 1939 kuolleen fasistin muistomerkki.
Pelkäsin hieman Orotavan laakson jyrkissä tienmutkissa. Pentin mielestä ei juuri ollut merkitystä, onko tien ulkopuolella 200 metrin jyrkänne vai tasainen pelto.
Puertoon päästyämme ei kello ollut juuri mitään, joten lähdimme vielä uutta merenrantatietä länteen kohti Icodia, ikivanhasta traakkipuustaan kuulua entistä viinikaupunkia.
Icodissa vastaamme leyhähti etelämaalainen helle. Oli siestan aika ja ilma seisoi liikkumattomana. Talojen ikkunaluukut olivat kiinni. Söimme eväiden loppuja varjoisassa vanhan kirkon puistossa (joka näytti olevan vanhan kaupungin ainoa tasaiseksi pengerretty paikka) ja ihmettelimme kirkon ympäri myötäpäivään siestan aikana käveleviä kaupunkilaisia. Eräs kirkonkiertäjänainen jopa tervehti penkillä ihmeissään toljottavia turisteja.
Vastavaloon kohosi reheväkasvuinen jyrkkä mäki tai vuori, jolla näkyi muutama talo. Maisema oli autereinen. Näin maiseman kuvana: etualalla korkea palmu, taustalla lämmintä kosteutta – ehkä se oli vain auerta – ja siinä rinne ja ylärinteessä talo. Ja heti oikealla lähellä kuuluisa ikivanha lohikäärmepuu, jonka mahlaa ennen vanhaan suuresti arvostettiin. Guanchit mm. käyttivät sitä palsamoidessaan vainajiaan. Mahlalla on myös lääkinnällisiä ominaisuuksia, joita eurooppalaiset arvostivat.
Palasimme takaisin vanhaa tietä La Guanchan ja Los Realesin kautta. Jälleen jyrkkiä rinteitä ja neulansilmäkaarteita, mutta myös teneriffalaista viljelysmaisemaa ja paikallisia ihmisiä. Palattuamme Puertoon oli yhä kuuma ja menin tietysti uimaan. Katsellessani taivaalle näin peräti viisi liitelijää leijansa alapuolella, yhtä lukuun ottamatta kaupungin kohdalla.
Maarit odotti suorastaan malttamattomasti Kanarialaista Iltaa.
”Vanha, kanarialainen maalaistalo” osoittautui suureksi saliksi. Se oli ehkä entinen navetta tai lato tai varasto. Ateria alkoi mauttomalla peruna-makaronikeitolla. Sitten söimme ryppyperunoita väkevän kastikkeen kera, ja se oli aika hyvää. Pääruokalajina oli mehevä kanankoipi ja porsaankyljys, joita meidän kasvissyöjien oli vaikea syödä. Kymmenelle hengelle oli varattu salaattia sen verran, mitä kumpikin normaalisti saamme Zebrassa. Lopuksi tarjottiin kahvia.
Kanarialaiset laulut ja tanssit ovat vilkkaampia kuin suomalaiset. Emme nähneet juuri mitään, mutta sen sijaan kuulimme liiankin hyvin, sillä iso kovaääninen oli aivan vieressä. Pentin mielestä meksikolaiset eivät soittaneet ollenkaan niin kuin olisi pitänyt, tai sitten äänentoistossa oli muuta vikaa. Tanssiorkesteri ei ollut kovin hyvä ja lattia oli tanssimiseen kelpaamaton.
Oppaan lupaamat hauskat kilpailut olivat miesten säärishow ja naisten kilpailu viehättävyydessä ja tanssitaidossa. Maaritin mielestä se oli typerää. Onneksi pöytäämme ei ohjelmasta näkynyt mitään.
Täälläkin oli valokuvaajia, jotka kuvasivat, kun kanarialaistyttö lorotti viiniä turistin suuhun. Onnistuin sentään estämään itseni halventamisen. Lisäksi paikallaolijoista otettiin kuvat sombrero päässä; kuvat kopioitiin ja kehitettiin illan aikana ja kiinnitettiin hölmöön etsintäkuulutuspahviin.
Meidän pöytämme suomalaisista kenelläkään ei näyttänyt olevan hauskaa. Sen sijaan paikalla olevilla englantilaisilla kuului olevan ilo ylimmillään. Ilmeisesti illan ohjelma oli viritetty hienostuneeseen brittiläiseen makuun sopivaksi. Suomi on selvästi vielä liian nuori kulttuurimaa, jotta olisimme ymmärtäneet keskieurooppalaisen sikailun syvintä olemusta. Meistä oli vain kiva päästä pois.
Perjantai
Aamu valkeni kirkkaana, joskin taivas pian peittyi ohueen utuun. Sää oli hiostava ja jossakin välissä ehdin käväistä uimassakin. Menimme pankkiin rahanvaihtoon ja sitten ostamaan diaprojektoria kotiin entisen tilalle. Sen jälkeen läksimme ruokaostoksille ja kävelylle. Menimme Taoron mäelle, jossa on Casino Taoron lisäksi useita hotelleja ja paljon huvila-asutusta. Kaunista seutua.
Jalkani olivat jo aika tavalla väsyneet, kun istahdimme 2,5 tunnin kävelyn jälkeen Zebraan syömään. Olimme kauan kirkkopuiston penkillä ruokaa sulattelemassa. Del Charcon aukiolla joimme vielä voimanantamiskahvit ja nautimme kesästä. Tajusin, ettei Teneriffa ole meidän vakinainen olinpaikkamme, vaikka eilen kiertomatkallamme tuntuikin, että kyllä täällä voisi elää. En vain tiedä, mitä tekisin, sillä turistina ei voi olla kuin pienen osan vuodesta.
Teneriffalaiset tuskin osaavat kuvitella, millaista meidän maassamme nyt on: pimeää ja kylmää, joko myöhäissyksy tai parhaassa tapauksessa alkutalvi.
Suunnittelimme, mitä tekisimme tänään. Ensin aamulla menimme kauppaan ostamaan juustoa ja muutaman chirimoyan, uimme ja lepäilimme, kunnes iltapäivällä menimme uudelleen alakaupunkiin kahville Charcon vanhojen puiden varjoon.
Palasimme kello 17:n kieppeillä hotelliin uupuneina ja hikisinä, sillä päivä oli hautovan kuuma. Uimme. Istahdimme parvekkeelle lepäilemään ja juomaan malvasia-viiniä. Siinä istuessamme ilta vähitellen hämärtyi ja valot syttyivät vuoren rinteellä. Taivaalla oli pilviä, ei kuitenkaan pahaenteisen paljon. Oli ukonilma: näkyi salamanvälähdyksiä, mutta jyrinää ei kuulunut. Lähettyvillä oli myös ilotulitus, mutta lähempänä rantaa kuin viime viikolla, joten emme nähneet raketteja.
Yöllä heräsin. Ulkona puhalsi oikukas, voimakas tuuli, ja taivas oli pilvessä. Tuuli kolkutteli huoneen ovea. Nukahdin uudestaan.
Lauantai
Kun heräsimme, viimeistä edellisen kerran Puerto de la Cruzissa, taivaalla oli edelleen raskaita pilviä. Heikko sade muuttui pian rankkasateeksi. Tätä kirjoittaessani kello on 14.30 ja sadetta on jatkunut koko päivän. Nyt juuri taivas on käynyt hieman vaaleammaksi, niin että sateen ja sadepilvien lävitse näen rinteessä Orotavan kaupungin ja vuoren harjanteen taivasta vasten. Toivottavasti sää kirkastuu iltaan mennessä. Elän toivossa.
Emme menneet aamupäivällä alakaupunkiin. Pentin vatsa oli kipeä, ja hän pysyi vuoteessa. Kävin läheisessä supermercadossa ostamassa kotiin vietäväksi oliiveja, tomaatteja, banaaneja, juustoa, kissanruokaa. Menin vielä sateessa uimaan.
Pakkaamiset on tehty, pakaasit ovat melkoisesti lisääntyneet. Meillä on nyt viisi kollia, joista yksi kassillinen syötävää. Herran jestas, miten paljon olemme ostaneet.
Jo monta päivää olen halunnut mennä piirtämään banaanikasveja. Kuvittelin, miten istuisin viljelmän reunalla. En vain ole kerinnyt. Olin päättänyt tänään toteuttaa aikeen, mutta tulikin kova, jatkuva sade. Kello on nyt lähes 19 lauantai-iltana. Välillä näytti jo siltä, kuin sää selkenisi. Vielä mitä! Taivas vetäytyi jälleen umpipilveen ja alkoi sataa. Pari optimistia ehti jälleen jo uima-altaalle aurinkoa ottamaan, mutta eivät he kauan siinä löhönneet. Muutama ihminen kävi uimassa.
Muutaman kerran salamoi ja jyrinöi iltapäivälläkin, joten aamullinen ukonilma ei ollutkaan mennyt täysin ohi. Menin syömään lähellä hotellia olevaan pizzeriaan, jossa olimme aikaisemmin käyneet muutaman kerran. Söin pizzan, jossa oli tonnikalaa, rapuja ja simpukoita sekä sipulia. Hieman petyin.
Nyt on jo aivan pimeä. Vuorenrinteen valot loistavat. Ei juuri sada. Sateen hieman hellittäessä hetkeksi yritimme mennä viimeiselle iltakävelylle Puerto de la Cruzissa, joka on hirmuisen kaukana Suomesta. Koetan välttää arjen ajattelemista, kun rutiinit taas vaativat meidät juoksupyöräänsä.
Sunnuntai
Oli taas aurinkoista. Otimme aamulla uima-altaan reunalla aurinkoa. Huoneen avaimen luovuttamisen jälkeen Pentti jäi ala-aulaan matkatavaroiden ja kirjansa kera ja minä läksin piirtämään banaanikasveja. Mielestäni onnistuin aika hyvin, mikä ilahduttaa minua.
Reina Sofian lentokentällä. Odottavan aika on pitkä. Meitä on täällä iso terminaalillinen erimaalaisia ihmisiä odottamassa kotimatkansa alkamista. Nälkäkin jo on. Vielä on yli 45 minuuttia koneen lähtöön. Täällä hallissa on voimakas tilapäisyyden tuntu. On kuin emme enää olisi Teneriffalla. Tämä halli on neutraalia ei-kenenkään maata. Täällä eivät huoju Teneriffan palmut eivätkä banaanikasvien lehdet havise tuulessa. Ei näy Teiden lumipeitteiseksi muuttunut huippu. Lentokentän ympäristö, kuten Teneriffan eteläosa muutenkin, on pelkkää kuollutta kivilouhikkoa, jossa kasvaa vain jokunen kaktus ja muu mehikasvi. Lohdutonta maata halkovat rotkot. Maa on kuivaa ja karua, mutta silti siellä täällä on ihmisasumuksia. Linjurissa joku sanoi, että tarvitaan todella vilkasta mielikuvitusta, jotta täällä tuntisi viihtyvänsä.
Voikin tuntua kummalliselta, että turistivirrat Teneriffalle, vehreän kesän maahan, suuntautuvat juuri eteläosan autiomaihin rakennettuihin synteettisiin lomatehtaisiin. Ehkä selityksenä on nykyajalle tyypillinen hedonismi ja itsekeskeisyys: loman nautintoa ei haeta ihmisen ja luonnon tai kulttuurin vuorovaikutuksesta vaan kaikkein primitiivisimpien tarpeiden tyydyttämisestä. Hyvään oloon riittää lämmin ja aurinkoinen sää, sopivasti ruokaa ja juomaa, eristäytyminen kohdemaan todellisuudesta ja ehkä satunnaiset ihmissuhteet muiden turistien kanssa.
Eilinen hurja sade oli kuulemma epätavallisen raju. Lentokenttäkin meni käyttökieltoon, joten eilen tulleet lentokoneet laskeutuivat Gran Canarialle, josta turistit kuljetettiin tänne autolautalla.
Suomessa on kuulemma pakkasta Helsinkiä myöten. Kaamosajan arki ja työssäkäynti alkavat, mutta tuntuma lomaan säilyy mukana tuomissamme tavaroissa ja valokuvissa. Lentokoneen ruumaan menevät tuliaisjuomat, projektori, kamera ja ihanat keramiikkatavaramme. Luotamme siihen, että ne säilyvät ehjinä.
Finnairin lento AY1522 oli myöhässä. Meidän pitäisi saapua Suomeen aikataulun mukaan kello 1.50. Kun tulimme Suomeen, kello oli jo 3 ja nukutti hirveästi. Aamulla pitää lähteä töihin. Kun taksi vei meitä lentokentältä kotiin, oli sankka lumisade ja seuraavana päivänä pakastui. Pitäisi ottaa talvivaatteet esille. Kunhan ensin saisimme kesätamineet pois.