Erkki Stenman
Heinä–elokuu 1987
Mukkalompolo
Ikimuistoinen lapinpalas, kuninkaan voudin keinona ja postipolkunakin vuosisatoja käytetty, johdattaa kulkijansa Faskun eli Vaskojoen partaalta Karigasniemelle oikaisten Muotkatuntureiden ylitse.
Täältä etelästä ovat nuo tunturit nimensäkin saaneet. Tirron talolta koilliseen aukeaa kuolpuna suurelle Muddusjavrille. Tästä on muinoin veneet muotkattu, vedetty kannaksen yli Mudduksen ja Faskun välillä. Hidasta soutumatkaa on näin lyhennetty lähemmäs parikymmentä kilometriä.
Faskua alas tulleet venekunnat näkivät laajojen jänkien ylitse maamerkkeinä tutunnäköiset vaarat lähestyessään muotkauspaikkaa ja näitä kahta kumparetta alettiin kutsua Muotkavaaroiksi.
Nykyään Tirro–Karigasniemi-reittinä tunnettu keino on merkitty punaisella puihin ja kiviin. Tätä polkua ei ole nyt tosin huollettu pilkkojen eikä muunkaan kunnon puolesta enää vuosikausiin.
Istahdamme keskiviikkona 29. heinäkuuta 1987 Inarissa taksiin. Määränpäämme on Tirron talo, jonka pihalle meidät jätetään.
Murri tarkastaa oman kantamuksensa kaikkien lukkojen ja solkien kiinnitykset. Juomapullo vielä vyöhön. Pikainen vilkaisu minun rinkkani taskujen suuntaan ja emäntä on valmiina aloittamaan pitkän päivätaipaleen.
Minäkin olen valmiina, joten ei muuta kuin marssikäsky:
– Ensimmäisen marssiosuuden tavoite on Mukkalompolo. Etäisyys 22 kilometriä tuohon käteni osoittamaan suuntaan ilman tahtia. Mars.
Aurinko on nyt lähtiessämme tiiman verran ohi etelästä. Heti melkein pihapiiristä katseeni löytää Vaskon rannalle vedetyn Tirron vanhan lossin, jolla ennen kuljettiin tästä kohtaa joen ylitse.. Nyt lossivanhus on jätetty ruostumaan uuden maantiesillan laiteelle.
Polun vieressä pienellä entisellä peltoaukealla on suunnannäyttäjä. Täkäläiset muurahaiset tuntevat hyvinkin tarkkaan eri päivänkierron. Pesää ei rakenneta varjoisaan ryteikköön, vaan aina aukealle tai sen pohjoisreunaan. Etelän auringon on päästävä esteettä lämmittämään sitä. Siksi eteläinen seinämä on loivasti kohden aurinkoa ja kaikki varjostava kasvillisuus hävitetään sieltä tyystin. Pohjoisseinä on mahdollisimman pienikokoinen ja suojattu tuulelta ja muulta kylmältä erilaisin kasvein.
Lukuisilla maastossa tapahtuneilla jotosmatkoillani olen aina näitä muurahaiskekoja muiden luonnonmerkkien ohella tarkastellut ja huomannut että tämä ilmansuuntien mukainen pesän suuntaus heittää yleensä vain kahdesta kolmeen kompassin jako-osaa oikeasta suunnasta.
Pienen matkaa kuljettuamme tulemme vanhalle asuinpaikalle. Siinä on lapintalon kenttä, tuollainen sadasta pariinsataan metriä sivultaan oleva kukkiva niitty. Talon raunio siinä vieläkin on jäljellä. Katto on pudonnut sisään ja yksi seinä romahtanut. Ei ole vielä luonto kerinnyt ottaa lainaamaansa kokonaan takaisin. Minulle tulee aina haikea mieli kun katselen ihmisten vanhoja tuhoutuneita asuntoja. Ajatus lähtee harhailemaan väkisinkin menneisyyteen näiden asukkaiden saattelemana.
Vähän matkaa kuljettuamme aukeaa taas niitty. Peltotilkku se on ollut, koska lähes umpeutuneet ojat vielä löytyvät. Metsän reunassa on nilin, vanhan yksijalkaisen pienen aitan jäänteet.
Varsinaisen Muotkan tunturialueen eteläpuolella maasto on melkoisen alavaa ja tasaista. Täällä on suuria vesistöjä ja muutenkin paljon vettä. Laajat ja usein hyllyvän upottavat aapasuot kattavat laajoja alueita. Jos suolla kasvaa heinää vaikkapa vain muutaman korren tupsakkeina, niin silloin siitä pääsee kävellen yli astumalla näitten harvojenkin korsien päälle, mutta silloinkin siellä on mentävä vauhdilla eteenpäin sankaleelta toiselle.
Jos tietää mistä etsii, niin täältä löytyy vielä useista paikoista vanhojen pitkospuidenkin lahoavia jäänteitä. Nämä kertovat alueen kotakenttien keralla täällä olleesta vanhasta asutuksesta, poronhoidosta ja muustakin eränkäynnistä.
Olemme tulleet Verkkojärven illan rauhaan ehkäpä tuntia ennen puoltayötä. Päällämme kaartuva taivas vihertää ja harsoiset jalaspilvet leijailevat hiljalleen. Rantaa leveänä vyönä hallitsevan matalan skierrin kynnenkokoiset pyöreät lehdet kimaltelevat vastavalossa äskeisen pienen sateenripauksen jäljiltä
Vettyneet ja muutoinkin lähes täysin lahot pitkospuut kiertävät lahdelmaa. Rannan ruovikossa näkyy veneestä vain ylimmät laiteet. Käyn vilkaisemassa lähempää. Saappaanvarret juuri riittävät. Otan kokasta kiinni ja nostan. Ei siitä muuta olekaan jäljellä kuin nuo ylimmät laiteet. Pohjan on ruovikko lukemattomine pikkuapulaisineen jo ehtinyt täysin käyttää hyväkseen, syödä suihinsa. Lähempänä vesirajaa kasvava rehevä rotomaa työntää pajukkoa kulkijan pään tasolle.
Korkealla taivaan sinessä lekuuttelee kaksi paria ylen tarkasti havainnoivia silmiä ja yhtä monta paria teräviä, koukkukynsin varustettuja jalkoja valmiina kaiken aikaa iskemään saaliiseen heti kun sen vain havaitsevat. Ovatkohan piekanoja, en osaa varmaan sanoa. Saattavat olla sääskeläisiä. Täällähän on välkkyvää veden kimallusta ja rauhaisia aihkeja pesäpuiksi.
Matka taittuu tasaiseen. Vajaan tunnin vaellus ja sitten lopun täytteeksi lepoa. Joka toisella tauolla kaadamme näkkileivän painikkeeksi teetä Paavo-sedän vanhasta termoksesta, sen pakeliittikorkista vuorollamme ryypäten. Tämä on summittaisen löysä kaava, jolla me nytkin tunturien paljakoita ja välisiä jänkiä tarvomme.
Aurinko laskeutuu alemmas ja tuulikin on sammunut. On vain mukavampi olla ja hengittää viileämpää ilmaa. Päivän kehrä koukkaa taivaanrannan hieman aaltoilevan tuntureiden lakiviivan alapuolelle, vaan ei osaa sekään oikein vielä levolle käydä. Horisontissa liikkuu hiljalleen vihertäviä ja laaja-alaisia pilvensankaleita punahehkuisella alustalla. Tunnelma on unenomainen, vain hivenen hämärtynyt, kuin kaikki olisi kietoutunut silkinhienoon tummasinervään huntuun. Useimmat linnut ovat nukahtaneet. Tunnemme olevamme yhtä suvisen erämaan asujamiston kanssa, osa sen tämänhetkistä hiljaista elämää.
Punainen, täysin kylmänkalsea kiekko lähtee verkkaisesti nousuun. Laajan lapinmaan nykyhetken syntymätön kesäyö kuolee kauniisti.
Olemme kulkeneet jo reilusti ylitse puolen vuorokautta eteläisten Muotkatuntureiden hiljaisuudessa. Askel alkaa vähitellen lyhetä. Jalkapohjia kuumottaa kihelmöiden ja reidet ja pohkeet ovat pakottavan väsyneet.
– Nyt ei anneta periksi, levätään kunnolla vasta tuvassa, on vakaa ja järkkymätön päätöksemme.
Taaperramme mitään puhumatta peräkkäin ottaen lyhyttä huojuvaa askelta laahaten kuin sorsat kuivalla rannalla. Taukoja tulee usein, aina vain tiheämpään, muutaman sadan metrin välein. On jäänyt syöminenkin aivan liian vähiin. Mutta eteenpäin me kuitenkin kaiken aikaa hiljalleen vaan junnaamme. Onneksemme koko päivänä ei sade ole uhannut, mitä nyt pikkuinen lähes olematon ripsu ennen Verkkojärveä.
Pastellisävyistä kellervää ja rosanpunaista levittäytyy harsonomaiseen pilvistöön.
Suurella aavalla, joita täällä on jatkuvasti, on onneksemme riittävästi kaartoja, mätässiltoja, joita pääsemme etenemään haluttuun suuntaan.Punaisia pilkkoja ei ole näkynyt pitkään aikaan.
– Kuuuviit, kuuviit, kuuviit, kuuluu kesäyössä kantava, viheltävä huuto jostain oikealla olevan Kultkietluobbalin suunnalta.
Vihdoin utuisen yön hämäryydestä, nukkuvan koivikon siimeksestä tulee näkyviimme kaivattu Mukkalompolon autiotupa. Helpottaa.
Tuvan ovi on kiinni, haka säpissä. Kukapa täällä nyt olisi. Ei ole tämä vanha postipolku vilkkaasti liikennöity, sillä alkumatkalla yhtään vaeltajaa emme ole kohdanneet.
Asetumme väsyneinä ja hiljaisina, mutta kuitenkin täysin tyytyväisinä taloksi. Rinkat tuvan nurkkaan. Polttopuuta on valmiina pienittynä kovin heppaisesti. Katson että kyllä siitä säästäen juuri yhdet tulet saa sopan keittoon, joten Trangian sprii säästyy tällä kertaa.
Pudottelen pyöreitä jalan mittaisia koivunappuloita kamiinaan lämmittämään, jotta ilmakin tuvassa hieman pääsisi kuivahtamaan. Kun Murri on käynyt hakemassa vettä, pistän sopan kiehahtamaan kamiinan kuumalle keittolevylle. Emäntäni tuossa pöydän ääressä samaan aikaan laittelee meille näkkäristä sulatejuustoleipiä valmiiksi aterialle.
Itse Mukkalompolo on punarusoinen aamulla ennen kuin käymme nukkumaan. Lammen vedenpinta päilyy uneliaana ja peilintyynenä, vain Vestoon tänne etelän suunnalta vauhdikkaasti, virkeänä nivana purkaneet, lännen suurten rytöjänkien ja rahkasammalkenttien uumenista pursunneet vedet synnyttävät tuvan rantaan pientä leikittelevää aallonvirettä.
Sikeän rauhaisa uni jatkuu sitkeästi pitkälle iltapäivään. Leppoisaan tahtiin tapahtuvan ylösnousun jälkeen ulkovaatteet päälle ja niin pitäisi vanhan ja koetellun kaavan mukaan seuraavaksi aamusopankin vihdoin ruveta valmistumaan.
Polttopuita kamiinaa varten ei kuitenkaan enää ole valmiiksi pienittyinä niille varatussa lautalaatikossa kuin pieni kourallinen, joka tuskin riittää edes kunnolla sytyiksi. Pihalla on sahaa ja kirvestä odottamassa valtavan suuri kasa pitkiä koivun rankoja, samoin kuin liiterissäkin niin paljon kuin sinne suinkin vain mahtuu.
Maha mouruaa täytettä, saha jyystää puusta purua ja kirves kiertää kaaressa lohkoen isompaa, kun rakentelen niistä joltisenmoisen kasan valmiiksi liiteriin. Osan vien sisälle kuivumaan jälkeen tulevillekin vaeltajille. Kun saha ja julmettu kirves ovat heiluneet väsyksiin asti, lepäillessäni veistelen tapani mukaan kiehisiä, tuollaisia helposti syttyviä lastunkiekuroita. Keräilen lisäksi maasta ympäriinsä olevia tuohenkäppyröitäkin, kuka suuremmalle, mikä pienemmälle rullalle tiukasti kiertyneitä, odottamaan myös pientä lepattavana lämmittävää liekkiä. Näitä kippuroita riittää muillekin vielä reilu kourallinen. Toivonpa vain että seuraava ei näitä kerralla kaikkia polttaisi.
Nyt pääsemme vihdoin valmistamaan päivän jo toisen ja ansaitusti tosi tukevan aterian oman emännän avustuksella.
Tiskin ja pienen antoisan torkahduksen jälkeen pakkailemme valmiiksi rinkat lähtöä varten.
Tuvan pihalla kukkii täydessä terässä kirkas kesäinen päivä. Mieleeni juolahtaa ehdottaa Murrille lähdön lykkäystä vielä vähän aikaa. Tässä vanhassa kämpässä ja sen ympäristössä on jotain mieleenpainuvaa ja herkkää. Niin on Murrikin tähän tupaan ja sen ympäristöön mieltynyt, ettei hänelläkään vielä ole kiire lähtöön.
Siinä rantteella tulee napsittua useampi kuva ja Murri innostuu siitä niin että hän haluaa ottaa minustakin jonkun.
– Kun sinua ei oikein koskaan ole näissä kuvissa mukana. Täytyy sinunkin olla.
Totta on, että minä olen melkein ainoa joka meidän perheessä kuvaa. Harvoin tulee aseteltua kameraa kiven tahi kannon varaan ja itselaukaisijaa kuvaa napsimaan, jotta kerkiäisi kuvaajakin mukaan malliksi.
Nyt poseeraan ilman itselaukaisijaa aurinkoisen Mukkalompolon koivunrankojen äärellä täydessä lähtövalmiudessa.
Lähdemme jutaamaan rantteelta eteenpäin hietikkoisessa maassa selvästi näkyvää keinoa seuraillen. Muutaman kymmenen metrin päässä edessämme on vuolaasti virtaava Vestoo. Saappaanvarren hyväksyvää kahluupaikkaa ei löydy. Ei riitä minun saappaanvarteni hörppäämättä, kaverin varsista puhumattakaan. Saappaat ja housut vain joutuin pois molemmilta. Itikkaa kuhisee mustina taajoina muodostelmina. Kiikutan molempien rinkat toiselle rannalle odottamaan.
Murri tulee perässä Vestoon yli housuitta, harsohattu päässään ja sauvaan uskosti nojaten.
Heti pisteliään mutta muutoin raikkaan ylityksen jälkeen edessämme on vehreän rantamaiseman taustalla korskea Koarvikodds, jonka pää kohoaan tällä alueella selvästi muita korkeammalle. Se kannattelee harmailla ja rakkaisilla harteillaan pehmeän palleromaisia poutapilviä, joiden vaaleat muodot lupaavat meille ainakin muutamaksi lähitunniksi mukavaa matkaa.
Avarilla tuntureilla jotostelleet tietävät varsin hyvin omasta kokemuksestaan, että sää vaihtelee täällä joskus hyvinkin rajusti äärimmäisyydestä toiseen. Virallisten säätiedotusten sanomaan täällä on aihetta suhtautua äärimmäisen varovasti, usein jopa hyvinkin epäillen.
Olemme laskeutumassa tasaiselta hiekkapohjaiselta kuolpunalta Koarvikoddsjavren rantaan. Aurinko lämmittää ihanasti ja koska tuvalta olemme tulleet jo tunnin verran, niin istahdamme kaarnikkamättäälle heti kun olen ensin kerännyt siitä kaikki marjat suuhuni. Etelän kielenkäytössä tätä kaarnikkaa kutsutaan pilkaten variksenmarjaksi, mutta se on minun mielestäni törkeää nimittelyä mukavan makuiselle mehukkaalle marjalle.
Kiristelemme juuri rinkkojen kantovaljaita sopivaan tiukkuuteen lähteäksemme eteenpäin, kun pölyävää hienoa rantahietikkoa pitkin tulee näyttävän vauhdikkaasti kaksi miestä vaellussauvat rytmikkäästi tukea antaen. Voisivat ulkonäöstä päätellen olla vaikkapa isä ja poika. Jos näin on, niin isä on poikansa saanut jo melko nuorena, tuskin oli päälle kahdenkymmenen vielä silloin kerinnyt.
Vanhemman lierihattu nousee rennon kohteliaasti mutta nuoremman lippis pysyy tiukasti vaaleilla kutreilla, kun he yllättyneen näköisinä pysähtyvät hetkeksi tarinoimaan. Kertovat olleensa juuri tuossa järven rannassa yötä teltassa. He eivät varmaan tiedä ollenkaan omaa sijaintiaan, ja heillä tuskin on minkäänlaista karttaa mukanaan koska kyselevät.
– Mitenkäs pitkälti tonne Mukkalompoloon on vielä matkaa?
Kun tämän heille kerromme, niin kaverukset haluavat vielä lisäksi tietää
– Onko tässä pahoja paikkoja ennen sitä? Meillä on kova kiire, kun pitää vielä tänään olla tienvarressa, lisää heistä vanhempi kiireinen reppumies ja molemmat poistuvat reippaasti rinnettä ylös että sora roiskuu.
Urrekoaivi
Järven jäädessä selkämme taakse molskottelemme hikisinä pitkän matkaa raskaassa upottavassa aapasuossa, mutta emme ole yksin, sillä onhan seuranamme sentään myriadeittain räkkää. Polku lähtee nousemaan loivasti kuivalle maalle ja ainakin osa itikoista jää jälkeemme.
Ylöspäin menoa jatkuu parisen tuntia. Onneksemme löydämme pienen puron, jossa raikas kristalli virtaa. On ihanaa huuhdella kasvoja ja kaulaa. Vuobmajohkan koivurytöisen laakson jälkeen, Piekanaäytsin pohjoispuolella seuraa raskas puolentoistasadan metrin nousu puolen kilometrin matkalla ja heti sen jälkeen samanlainen pudotus.
Edellisen päivän kova urakka rupeaa ottamaan veronsa tämänkin päivän kunnosta. Nyt ei viitsi mennä enää yhtään edemmäs.
– Teltta nousee just siihen missä löytyy seuraava vesipaikka ja peukalon verran tasaista, on vakaa päätöksemme.
Tuulee hiljalleen lännestä. Länsituuli tietää yleensä matalapaineen loppuhäntiä ja niin on nytkin taivas jo jonkin aikaa ollut täysin kirkas. Vain pari pientä untuvaista jalaspilveä ajelee yksinäistä tyhjää tietään kohden taivaanrantaa. Ilma jäähtyy nopeasti.
Kuivassa hiekkamaassa satojen metrien päässä toisistaan kasvavat parimetriset, pohjan myrskyjen koukeroille vääntämät koivut lähenevät toisiaan, kun me väsyneinä laskeudumme hiljalleen alemmas kohti vehreän näköistä laakeaa notkelmaa. Nyt joudumme jo väistelemään jäkäläisiä tunturikoivujen koukkusormia, jotka hamuavat pitävää otetta suurten kantamustemme ulokkeista, siinä joskus onnistuenkin. Täällä alempana koivikossa vilahtelee pikkulintuja jatkuvasti sivummalla. Ilmeisesti niille on saatavilla ravintoa ja runsas räkän määrä puolestaan viittaa kosteikkoon. Päättelen että siitä ehkä saattaa riittää meillekin juotavaksi.
Laskea tussautan kantamukseni puolukkaa kasvavalle loivalle kummulle
– Nyt on kuule Murri totisesti peffan paikka, ilmoitan kaverille, joka on jo kerinnyt avata kantovyön soljen ja nostaa juuri kevyttä juomapulloa huulilleen. – Mä meen kattoon tonne vettä. Tuolla kauempana näyttää olevan joku pajupuskakin. Kattele sill’aikaa teltan paikkaa täältä. En mä kauas mee. Mä tuun ihan kohta takasin
Viittaan kädelläni vasemmalle heinää kasvavaan tiheään risukkoiseen notkoon. Kävelen jonkun matkaa ja läiskin itikoita. Kerittyäni vähän pitemmälle korviin kantaa lupaava puron liri. Siellä se juoksuttelee vesiään.
Nyt pitää sitten löytää vielä tasaisen pehmeä teltan paikka, mietiskelen mielessäni.
Takaisin tultuani Murri esittelee muhkuraisten koivujen keskeltä löytämänsä meille sopivan kokoisen asuntotontin. Siihen meidän kevyt kesämökkimme sopii jopa arkkitehtoniselta kannalta katsottuna. Ympäröivät puunlehdet ovat pyöreitä ja niin on meidän asuntommekin. Kasvusto on vihreää, samoin kesämökkimme. Ei kai enempää voi vaatiakaan näin äkkiseltään yhteensovitukselta luonnon tasapainon kanssa.
Meitä kumpaakin viluttaa. Ei olla syöty tukevasti kuin joskus ennen Mukkalompolosta lähtöä. Siitäkin on kulunut jo pitkälti päälle puolen vuorokautta. Veressä ei ole enää voimaa, vähiin on sokeri käynyt matkalla tänne. Mitäs kroppa polttaa lämpimikseen, kun ei ole mitä polttaa. Taivas on kuulaan kirkas ja olisi ihme, jos nyt ei vilu hytisyttäisi.
Pohjoisen kesäyön hämyn alkaessa juuri haihtua meidän asuntomme nousee harjakorkeuteensa ja minä nakkaan makuupussini ja alusen sisään. Samaan aikaan emäntä siirtää myös rinkkansa liepeen suojaan, ottaa sitten tarpeellista varustusta mukaansa ja jatkaa sisemmälle. Murrin vakiohommiin kuuluu petien levittely ja särpimen valmistelu. Tavallisimmin leivät laitetaan syömävalmiiksi ulkosalla, mutta jos jostain syystä ulkoilma ei anna myöten, niin se tapahtuu tietenkin sisällä teltassa.
Eihän täällä pusikon suojassa nyt kovasti tuule, mutta kyllähän kaalo ilma täälläkin liikkuu, joten Murri viluissaan viihtyy paremmin sisällä tuulensuojassa. Lisään vaatetta mitä rinkasta sopivaa löytyy ja lähden vauhdilla hakemaan purosta kirkasta vettä. Rivakassa liikkeessä syntyy väkisinkin hieman tarpeellista lämpöä, mutta aina vain tuntuu paleltavan.
Keräilen kuivaa tuohta lahonneista koivun venkuroista. Osuupa silmiini pieni kaarnikkamaton jo kokonaan pehmoiseen syliinsä sulkema tervaskantokin. Kas, siinä minulla on jo kunnon sytyt kerättynä. Kyllähän niitä aina on löytynyt tarvittaessa kun silmänsä on totuttanut niitä tunnistamaan. Kaappaisen sahalla pitkälleen pari miehen hauiksen vahvuista muhkuraista tunturikoivua täällä joka puolelle levittäytyvästä ryteiköstä. Koivunhan saa melkoisen helposti palamaan, kun vain muistaa pistää sen kannolta heti suoraa päätä nuotioon. Vaan annappas sen vetäytyä kuukausi tai pari pitkällään karsittuna tuoreessa maassa, niin oletpahan melkoinen velho, jos sen itseksensä palamaan saat ilman suurta liekinheitintä ja ahjoa.
Tulosta tuottavan käsityön tuloksena risahtelee eläväisesti loimottava nuotiotuli telttamme pihapiirissä. Otan rinkasta esille keittovehkeet. Tyhjennän pussillisen kana-riisipataa kattilaan, lorautan päälle puolisen litraa vettä ja hämmentelen sekaan kourallisen kauraryynejä. Sopan kiehahtamista odotellen kävelen reippaasti ja hölkkäilenkin lämpimikseni ympäriinsä tai lämmittelen itseäni eri puolilta reippaasti loimottavan nuotion ihanassa paahteessa. Murri viihtyy kuitenkin paremmin telttakankaan suojassa.
Pyöräyttelen keitosta lusikalla jonkin kerran estääkseni sitä palamasta pohjaan ja sitten parin kuohahduksen jälkeen kysyn Murrilta:
– Syötkö siellä sisällä vai lähdetkös ulos syömään?
Teltassa ruoan kanssa tuhraaminen on ylen hankalaa. Voi helposti sattua vahinko, ja silloin sopat on joko sylissä tai makuupussissa. Sadesäällä ja kovin kylmän ilman aikaan syömme kuitenkin usein teltan suojissa.
Kaveri tulee pakkasenraikkaaseen tuulenvireeseen valmiine voileipineen. Syömme. Ai, että kuuma soppa tekee ihmeitä, kuin taivas rupeisi aukeamaan. Hiljaisuuden vallitessa lusikoimme lämmintä sisäämme, kun yhtäkkiä vain muutaman metrin päästä kajahtaa ilmoille kova räiskyvä kailotus kuin sotapasuunan suusta:
– Päkä kä kä kä kä käää.
Riekkokukko tempaisee siinä itsensä lentoon. Takoo hurjasti läpyttäen muutaman kerran siivillään fä fä fä fä fä ja liitää jonkun metrin loivaa kaarta tehden. Sitten taas repäisevä räpytyssarja ja liitoa. Niin katoaa lapin vapaa lintu jonnekin kaukaisen pensaikon kätköihin
Riekon rietas, minkä tempun teki. Ampaisi kuin kortto pyssyn suusta. Kyllä minä ainakin pelästyin, niin että näkkileipä lensi mättäälle ja sydän pomppasi kurkkuun.
– Mitä ihmettä se odotteli melkein tunnin tuolla pusikossa ja sitten vasta antoi meille mahtavat sätkyt. Miksei se aikaisemmin lähtenyt liikkeelle? Ei uskoisi riekon pystyvän noin täydelliseen pelotuksen ajoitukseen.
Teltassa, pehmoisissa pusseissa kölliesämme koetamme saada unen päästä kiinni, kun Murri kertoo että hänellä on yhä vain vilu.
– Mutta kyllä tämä tästä vähitellen lämpiää, hän lisää toiveikkaasti.
Teltan varjoisampi puoli, se joka on poispäin nuotiosta, vetäytyy vähitellen napakassa pakkasessa valkean hohtavaan huurrekiteiden paksuun verhoon ja me nukumme.
Kun me iltapäivällä heräilemme, niin Murri kertoo valvoneensa ensin pitkään ja sitten nukahdettuaan taas heränneensä rajuun vilunpuistatukseen useammankin kerran:
– En koskaan eläissäni muista palelleeni näin kamalasti.
Syötyämme minä kiertelen lähitienoita kuvaamassa. Täällä on noita riekkoja enemmänkin päkättelemässä, vaan ei yhtään sen edellisöisen kaltaista hirmua.
Olemme Urrekoaivin itäpuolella levittäytyvissä lukuisten pienten purojen pirstomissa koivikoissa. Hieman ylempänä aivan purojen rantaniityiltä alkaen kasvaa komeaa honkaa. On siellä toki pienempääkin, aivan taimesta alkaen, aloittelemassa pitkää elinkaartaan. Täällä noita mahtavia aihkeja on pystyssä ja maatumassa samoilla sijoillaan, mistä ne kerran vuosisatoja sitten ovat lähteneet ojentelemaan kohti taivaita. Suuria kruunujaan ne ovat kohotelleet ja tukeville oksillensa ovat kotkat ja sääskeläiset korkeita risulinnojaan rakennelleet.
Kun palaan teltalle Murrin luo niin huomaan puukon olevan kateissa. Se on jo vuosia ollut vaelluksilla aina samassa totutussa paikassaan vasten oikeaa reittä, edessä. Tarvii vain siirtää oikean käsi suorana sivulta reiden etupuolelle, niin se on puukon päällä. Siitä se työkalu löytyy varmasti vaikka keskellä yötä ja silmät ummessa. Olen ommellut sille oman taskun, johon se sopii tuppineen. Taskun päällä on napilla suljettava läppä.
Nyt vain läppä on auennut, vaiko jäänyt vahingossa kokonaan sulkematta, ja siksi pusikoissa remuamisen seurauksena puukko on poissa.
Murrilla on tietenkin myös oma puukkonsa, joten minä luovutan heti sen löytymisen suhteen. Emäntä ei kuitenkaan ymmärrä moista liian löperösti periksi antamista, vaan kehottaa minua vielä etsimään.
Tiedän kulkeneeni tuosta tänne, sieltä sinne ja vielä pariin kertaan siellä kierrelleeni tonne. Hakuhomma on aivan toivotonta ajan hassausta. Lähden kuitenkin vaimon mieliksi ja tuoltapa ruotsalainen Morani, tuo varsin käypäinen käyttöpuukko, löytyy melkein heti. En kerkiä kulkea pariakymmentä metriäkään. Se on aivan lähellä telttaa ja hyvin näkyvissä keskellä poropolkua. Onhan siinä kirkkaan punainen muovipää.
On mukavan leppeää ja aurinkokin seurailee etenemistämme pilvien välisiltä sinisiltä nauhoilta. Kiellasuörgin rannoilta rotoinen soistuma on levinnyt satakunta metriä, ehkä parikin, mutta muutoin joki ei tuota minulle sanottavaa vastusta. Murrin saappaanvarsi ei aivan riitä, joten hänelle ylitys teettää virkistävän jalkakylvyn.
Edessämme on Urroaivin avoin rinne. Tasaista nousua näyttää meille piisaavan ylös ja pitkälle.
Laakson harvana kasvavat koivikot nousevat varovasti tunturin alaosaan.
Rinteellä sitkeät koivut käyvät vähiin ja siellä viimeisten yksilöiden väliä kaveriinsa on kymmenistä satoihin metriä. Näkyvät tuolla ylimpinä rajuissa viimoissa olevat raivaajahenkiset yksinäisyydessään kuitenkin jo luopuneet kokonaan elämänuskostaan ja ovat siirtämässä maallista varttaan toisten elämänjanoisten käyttöön.
Pääsemme ylös jyrkimmästä rinteestä ja olkalihaksia likistävän painavan rinkan kanto tuntuu olevan täällä paljon mukavampaa.
Taivallamme nyt kuivalle paljakalle. Minä lasken tarakan selästäni ja rupean kuvaamaan. Murri jutaa jo kaukana edelläni.
Täällä korkeimmat skierrit, vaivaiskoivut onnistuvat nostamaan ylimmät pienet lehdykkänsä enimmillään vaaksan korkeuteen. Kun paljakan reunalla katselee ylös, tunturin huipulle päin, niin se näkyy olevan hyvinkin lähellä. Eihän tuonne horisonttiin ole matkaa kuin jokunen hassu satametrinen. Mutta kun se kohde on saavutettu, niin taas taivaanranta on jonkun sadan metrin päässä. Tämä tunturin huipun leikkisä pakoilu jatkuu ja jatkuu. Aina näennäisen huipun takana on toinen vielä hieman korkeammalla.
Ei ole mielekästä narrata itseään moisilla näköharhoilla. Kun kuve on suunnilleen tasaisen pyöreä, vain hiukan aaltoileva, niin silloin aallon päältä näkyy vain seuraavan aallon harja.
Nyt pitää ottaa kartta käteen ja katsoa paljonko täältä reunalta on matkaa huipulle. Jos sinne on viisi kilometriä ja kuljet kolme tunnissa, niin olet perillä noin kahden tunnin kuluttua.
Tätä Urroaivin paljakkaa, joka on noin suunnilleen tasaista ja hyvin helppokulkuista, riittää parisen kilometriä. Mitä ylemmäs nousemme, niin sitä avarampana tunturimaasto aukeaa silmiemme edessä. Kauas, jopa penikulmien etäisyydelle ulottuvat lukemattomat, pehmeän pyöreät laet. Lähimmät näyttävät olevan vielä vihreitä, mutta kauempana ne vähitellen sinertyvät ja aivan taivaanrannassa uloimmat vaaleanharmaat pehmeän nystyräiset katoavat pilvikumpujen sekaan. Täällä on tilaa suurten ajatusten levätä ja kehittyä. Täällä rauhassa hengityskin kulkee vapaasti.
Nämä matalat kupurat ovat useiden kilometrien korkuisten muinaisten vuorten viimeisiä vähitellen pois kuluvia jäänteitä. Siksi hyvin useiden tuntureiden huippuna pistää maasta esiin ajan kuluttamana pyöristyneenä tappina yhä vieläkin mahtaisan vuoren kovin ydin.
Ollakseen oikea tunturi, sen laen pitää olla irtaimen maan peittämä, joten näitä kovanännisiä nattasia pitäisi siis oikeastaan kutsua vuoriksi.
Näin on myös Urroaivinkin huippu kovaa kalliota. Sinne on tämän erämaan kulkijoilla ollut tapana vuosien mittaan rakennella irtokivistä omaa kauas näkyvää maamerkkiään. Sinne nousee kivi toisen päälle ja näin mekin olkapäiden lepuutuksen lomassa teemme.
Laskeudumme paljakalta ja lähestymme kumpuilevassa maastossa olevaa laaksoa. Tulemme vaatimattoman Tseavrajohkan matalaheinäiselle partaalle. Vastaiselta rannalta, kauempaa oikealta, koivikon sisältä kuuluu selvästi reipasta puhetta. Ihmisiä emme sieltä puitten seasta kuitenkaan erota. On liikaa lehvää välissä Menemme yli. Puheen pulina ja muut leiriaskareiden äänet voimistuvat.
Meillä oli tässä aiemmin ajatus jäädä tänne yöksi, mutta nyt jatkamme eteenpäin. Oikealla aukeaa kuiva ja tasainen kuolpuna vielä aivan lähellä jokea. Siellä seistä jököttää kolme tai neljä suurta telttaa ja pari reipasta roihua ilkamoi kipunoiden niiden läheisessä tuntumassa.
Väkeä, nuoria aikuisia, tuskin vielä parikymppisiä, näyttää olevan pitkälle toista kymmentä henkeä. Saattavatpa olla vielä nuorempiakin. Ovat siellä iloisella aterialla. Mitähän lienevät porukkaa, siitä emme oikein saa selvää. Ovatkohan partiolaisia, vaikka sinivalkoisia liinoja emme olkapäillä erota.
Sen verran eläväistä näkyy ja kuuluu heidän leiritouhunsa olevan, että ristimme heidät saman tien ilman muuta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen mukaan Rajamäen Rykmentiksi. Kuljemme sen verran kaukana piilossa, että tuskin he meitä huomaavat ja tuntuupa heillä muutoinkin olevan toisistaan yltä kyllin seuraa. Eivät ainakaan äänestä päätellen muita seuraansa kaipaa. Heillä on kosolti omiakin asioitaan toisilleen selvitettävänä.
Puolen tunnin sisällä vuotumme pienelle purolle ja siihen mekin sitten sijaamme asennon.
Edessämme aukeavassa syvässä kurussa kuljettelee kolmipenikulmainen Ratnojohka runsaita vesiään. Se, samoin kuin aiemmin ylittämämme paljon vaatimattomampi Tseavrajohka purkavat molemmat lukuisten latvahaarojensa keräämän elinvoiman kauempana pohjoisessa Kiellasuörgin kautta Kiellajohkaan. Tämä Kiellajohka on Muotkan laajan tunturialueen mahtivirta, joka saa keräiltyä vetensä lukemattomien pienempien jokien avulla noin kahdensadan neliökilometrin alalta pitkistä kivisistä kuruista, loivista vuomista ja laajoilta lettoisilta jänkämailta.
Stuorra-Avdsi
On raikkaan viileä keskiyö, mutta moninaisia tunturien viertoja, niin loivia kuin lähes pahtamaisiakin kurujen seinämiä kiivetessä puskee väkisinkin hiki pintaan. Sitä pitää sitten tuuletella paidan selkämyksestä ja kainaloista availemalla päällimmäisten kerrosten nappeja ja vetoketjuja. Märkänä höyryävään pintaan hanakasti iskevä kaalo ilma tekee kuitenkin kavalan tepposen. Se kortto iskee tuskaisen krampin vasempaan lapaan. Onhan se sitä ennenkin tehnyt mutten aina muista kuitenkaan olla riittävän varovainen. Painavan rinkan jo ennestäänkin rasittamassa lavan seudussa kiertää repivä tuska.
Otan vahvan särkylääkkeen ja pyöritellen venyttelen olkapäitäni. Aikaa kuluu puoli tuntia, tunti. Rohto ei tunnu oikein helpottavan oloani. Tuskainen vaellus jatkuu kohti Stuorra-avdsia, Isokurun autiotupaa. Katselen karttaa. Vieläkin on matkaa tällä vauhdillamme ainakin kaksi tuntia.
Murri ehdottaa huolestuneena, että pistäisimme teltan pystyyn vaikka vain vähäksi aikaa, että minä pääsisin lepäämään. Haluan kuitenkin päästä mahdollisemman pian oikean autiotuvan laverille, tuhajavan kamiinan ihanaan lämpöön. Minun on pakko pudottaa paino pois olkapäiltäni vähän väliä. Vaellus on hidasta ja selässä polttaa tuli. Nielen lisää särkylääkettä.
Elokuun ensimmäinen päivä on sarastamassa ja kello näyttää piakkoin kahta. Saavutamme vihdoin Stuorra-avdsin eteläisen törmän. Laskeudumme alas ja käännymme länteen. Tuvalle on vielä liki seitsemän kilometriä matkaa.
Kurussa saavutamme sen itäisimmän lammen. Pienen joen rauhaisa pullistumahan tuo on, isohko lompolo. Sinitaivas ja sen valkoiset pilvet peilaavat veden väräjämättömän tyyneen pintaan, johon kurun vastainen jyrkkä seinämä leikkaa tumman rajan. Tähtien tuikkiessa pakkaskuulakkaassa ilmassa rantakoivujen peukalonpään kokoisissa vihreissä lehdissä on hohtavan valkeat kuuranpitsiset reunukset.
Aurinko on vihdoin saamassa yliotteen pitkästä hallayöstä, kun saamme lopulta Stuorra-avdsin autiotuvan näkyviimme. Jomottava lapani repii edelleen tuskaisesti.
Taivaallisen tervetullut lepopaikka on tyhjä, koska ulko-ovi on haassa. Me pääsemme asettumaan väljästi taloksi. Tupa on muutoin aivan siivottomassa kunnossa, mutta sisällä on valmiina kuivia polttopuita. Sytytän heti tulet kamiinaan jotta saamme ruuan kiehautettua ja lämpöä tuonne selkäpuolelle käsivarren tyveen..
Nukumme autuaan onnellisina pitkälle iltapäivään. Ylös noustuamme olkapäässäni tuntuu vielä selvät kylmänvihat. Ne ovat kuitenkin pitkässä levossa ja lämmössä selvästi helpottaneet. Ja päiväkin jaksaa taas helottaa.
Pihapiirin ilmavassa, kelotukeista salvetussa liiterissä on muutama ison miehen reilu sylys puita pienittynä valmiiksi kamiinakokoon ja parisen mokomaa sahattuja lyhyitä pölkkyjä odottamassa tutustumista kirveeseen. Joku on sentään jaksanut kiitettävällä ahkeruudella hoidella näitä yhteisiäkin asioitamme.
Ulkona, siinä rantteella, makailee mahtaisa kasa kieron vänkkyräisiä tunturikoivun rankoja. Polttopuut on saatava sateensuojaan. Eivät ne sinne yksinään varmasti osaa mennä, joten jonkun on syytä niitä siinä auttaa. Lämpimän kesäpäivän hyvänä työnä sahailen tyytyväisenä näitä lyhyemmiksi ja pienin pölkyt sitten kuivumaan paremmin polttovalmiina klapeina.
Vasta myöhemmin illemmalla alkaa hiljalleen nousta yksittäisiä pilviä. Erilliset lautat punoutuvat vähitellen yhteen, kunnes idästä sitten nousee tasaisen tummanharmaa, synkkä matto, joka peittää koko taivaankannen. Sateen kevyt ripsu hiipii hiljalleen eteenpäin maata vallaten. Hiljainen tuulenvire virkistyy ja voimistuu vähitellen vihuriksi. Sekin kasvaa voimansa tunnossa ja vähitellen puuskainen myrsky rynnii raivoten pitkin syvän kurun pohjaa päin autiotuvan seinää. Vettä kaataa ryöppyinä. Väliin aaltoina iskee raekuuro. Tuvan katto rummuttaa, nurkat natisevat kastuessaan ja ikkuna valittaa suurten rakeiden sitä piiskatessa. Ulos ei näe juurikaan mitään muuta kuin veden ja rakeiden rajun tanssin ikkunaruudun ulkopinnalla.
Sisällä tuvassa on ihanan kuivaa ja lämmintä. Tuli puhisee ja hömähtelee omassa pesässään. Vietämme nukuttavan leppoisaa tupailtaa. Teemme vaelluksen jatkon suunnitelmia ja lueskelemme kämppäkirjaa. Täytyyhän sinne toki omatkin ajatukset ja vaellukset, menneet ja tulevien kaavailut, kirjata. Näin on aina tehty. Ei ole pienintäkään tarvetta eikä edes halua lähteä tuonne myrskynä ryöppyävään tunturiin itseään kastelemaan ja omia kestämisen rajoja koettelemaan. Aivan ohimennen tulee toisillemme mainittua, että molempien ajatukset kulkevat tarkalleen sama rataa ja on aivan selvää, että jäämme vielä yöksi ja annamme myrskyn möyrytä ja purkaa puhtinsa kaikessa rauhassa.
Avdsegasoaivin koillisilta harjanteilta aukeaa eteemme Nirvejohkan kymmenien pienten lompoloiden kirjavoimat latvajängät ja tuntureiden väliin asettunut vuoma, loiva jokilaaksolaakso, joka sekin juoksuttaa vetensä Kiellajohkan jo muutoinkin ylen runsaitten vesimassojen sekaan. Näiden vesien takana, lukuisten matalampien tunturilakien pohjoispuolella, horisontissa taivasta vasten kohoavat täkäläisiä korkeammat Paistunturit.
Katselen niitä kiikarillani, jolloin Murri tulee viereeni ja kysäisee:
– Jokos se Ailigas näkyy?
Tämä Karigasniemen Ailigaksen etsiminen ja tunnistus on jo vuosia kuulunut meidän vakiorutiineihimme aina kun liikumme täälläpäin. Meillä on kuin kisa siitä kumpi sen ensiksi näkee. Se on melkoisen helppo löytää, sillä sen tunnusmerkkinä on laellaan selvänä piikkinä näköön tökkivä radiomasto. Etäisyyttä sinne on täältä parisen penikulmaa. Etsin sitä hetkisen ja sieltähän sen herkkutatinpyöreä kupura löytyy.
Päätä kokeilla jotain uutta ja siksi kelaan kamerastani jo puoleen väliin valotetun filmin takaisin kasettiin. Tätä mahdollisuutta ei kameroissa yleensä ole, mutta Exakta Varexissani on. Avaan takakannen ja otan kasetin ulos. Sitten laitan tasaisen paperin filmiporttiin ja aukaisen sulkimen. Suuntaan kiikarin ja kameran pohjoiseen hakien jonkin aikaa kohdettani. Kun se löytyy, niin valkoiselle paperille piirtyy mukavasti kaukainen Ailigas radiomastoineen.
Hoksaan että tämä kiikari toimii teleobjektiivina, vaikkei mitenkään laadukkaana ja teräväpiirtoisena.
Poistan paperin, laitan filmin takaisin ja painan laukaisinta.
Siinä minulla on kiikarin lävitse kuvattuna Karigasniemen Ailigas. Kokeilu tämäkin, mutta kameran ja kiikarin pitäminen tarkalleen samansuuntaisina ja samalla laukaisimen painaminen vaatii kyllä vielä paljon harjoittelua. Tulee taatusti laadukkaampia kuvia, kun ottaa kotoa kameraan sopivan teleobjektiivin ja läiskii sen lävitse. Mutta tele painaa paljon ja on suuri kooltaan. Kiikari on muutoinkin mukana ja se käy tilapäisvälineenä.
Stuorrakieggeoaivin pohjoisrinteellä kasvaa laajoilla alueilla tiheänä rutona ikiaikaista katajaa. Siitä on paikoin käytännössä mahdotonta päästä rynnimään läpi, joten viisainta on kiertää se kaukaa. Näiden vanhimmusten lukuisat latvat ovat kerinneet talvisten myrskytuulten piekseminä vasta nirkoiseltaan raavaan miehen navan korkeudelle. Elikkä siihen korkeuteen missä ne vielä jäävät suojaan talven kinosten peittäminä. Ikää näillä katajilla on varmasti satoja vuosia. Syväuurteisilla rungoilla on ympärysmittaa siinä puolentoista metrin seutuvilla mutta korkeutta löytyy vain vähän päälle puolen metriä. Toivonpa että kukaan ei keksi ruveta näitä nuotiossa polttamaan. Hyvinhän kataja palaa, varsinkin kuivana, mutta sitten näitäkään vuosisatojen vanhuksia ei enää täällä ole.
Lähemmäs Karigasniemeä tultaessa polku erottuu selvempänä täällä kairassa ja se laskeutuu tuntureilta vähitellen lähemmäs Karegasjohkan rantatörmää. Mahtavia aihkeja kasvaa pienempiensä seurana tällä jokeen viettävällä hiekkavierulla. Suuren suvun tulevaisuus näyttää tällä törmällä olevan turvattuna.
Olemme nyt Soltsarin koillispuolella ja tämänpäiväinen vaellus on pituudeltaan jo siinä kuudentoista kilometrin paikkeilla. Rinkan paino tuntuu vahvana olkapäillä ja saapastelu jauhaa jaloista niiden viimeisiäkin voimanrippeitä. On peffan paikka ja istumme rinkkojen päälle.
Pienoisen huilin verran siinä oltuani mieleni tekee lähteä katsastamaan Soltsarin täällä alhaalla vielä hyvin loivaa rinnettä. Kävelen parisen minuuttia, ehkä enemmänkin, eipä tule kelloa katseltua, ja edessäni on poron polven korkuisten vaivaiskoivun rääsiköiden suojassa, kuin itseään piilotellen rahkasammaleen valtaama lantto. Laakean painauman reunalla pyrkii risujen, kivien ja kaarnikan alta, syvältä vaaran rakkaisesta ja viileästä sydämestä vapauteen piskuinen veden liri. Se pulppuaa hiljalleen, alussa sivuilleen vaisuna pälyillen, kuin ympärilleen äkisti ilmaantuvaa kirkkautta säikkyen. Vaan pianpa se, pariin kertaan töyrään alle karkean korsuheinän suojaan turvattuaan, uskaltaa uudelle kumppanilleen varovasti sieltä silmäänsä lupsauttamaan. Kun tämä vain iloisasti ilkamoiden nauraa heläyttää vastaukseksi, niin riemastuu pikkuinen purokin valon kanssa räiskyvän säkenöivään leikkiin. Rannan sarat ja pikkisen piparkakkulehtisen skierrin koukeroiset varret ja litteän lutikan kokoiset lehtylät saavat osansa kirkkaiden värien purskeista. Nuo tanakasti mustanruskeasta varresta kiinni pitävät lehdet tököttävät tiuhissa ja ahtaissa sykkeröissä pienten oksannipukoiden päitä peittäen.
Skierri, tuo vaivainen koivu on pohjoisen paljakoiden ja laajojen jänkien sisupussi ja valtias. Vaan ei riitä tämäkään alue vielä tuolle sitkeälle jurtikalle. Se kiipeää täältä kostean pounikkoista nulkin helmaa ylös ja lopulta ottaa koko matalan laen. Lähtee suuren tunturin loivia alarinteitä tolvaavan pailakan kupeita viistävänä ja keväisen vasan selän peittävänä takkuna kohoamaan. Yhä kuivemmiksi käyviä jyrkempiä viertoja kivuten sen rintama vääjäämättä etenee. Vaan jos rinteelle aukeaa kaltion kirkas silmäke, niin siihen reunamalle ja alas virtaavan kostean päälle paju jostain heti lennättää siemenensä juurtumaan ja siinä itsellensä märkään tilaa tekee. Kaikkialla muualla leviää skierri. Kiertää syvän ja harmaan rakan, jossa keltainen jäkälä matalana kiven pintaa kirjoen loistaa, matalammat maapohjaiset, kivikkoiset rovatkin itsellensä valtaa. Puskee pahtaan ja sinnekin osin juurtuu, saarrostaa ja etenee. Piiskaavien murkukelien ja purevan pakkasen matalaksi painamana se työntyy ylös. Pohjoisen koulimalla itsepäisyydellä puskee tuuman korkuisena mattona kuivan pölisevällä paljakalla. Vasta siellä se sielikön pienten posliinikukkien kanssa suostuu elinpiiristä neuvottelemaan.
Seurailen tuota puroa alemmas takaisin päin äskeistä tulosuuntaani. Siellä se iloisesti hypellen juoksee käyttämämme polun poikki kohti kauempana alhaalla olevaa Karegasjohkaa.
Käyn koppaamassa Murrin matkaani ja käännymme seuraamaan tuota veden juoksua.
Etsimme rauhallista rantamaisemaa tontiksemme, ja se löytyykin kolmen kelon piiristä. Olemme satakunta metriä sivussa polulta pienen pitkulaisen jyppyrän takana. Siihen puron reunalle, tasaiselle hietikolle pistämme viimein kupolitelttamme pystyyn.
Tuo kartallamme nimetön, mutta paikallisten puheissaan varmasti nimellä tuntema puro pulisee lystikkäästi hypellessään pounujen välisiltä kiviltä toisille. Sen matalilla tasaisimmilla rantamilla jököttelee matalassa mutapohjassa paljon hyvinkin eläväisen näköisiä takkupartaisia ryssänpäitä. Siinä ne köllivät kuin iänikuiset maahisäijit tarinoiden iltapuhteensa ratoksi auringonlaskun purppuroidessa taivaanrantaa. – Ehkä tuo kuulemani pulina ei tulekaan purosta.
Olemme juuri syömässä, kun ylempää polun suunnasta alkaa kuulua puron pulinan ylitse pätkittäin nousevaa ja laskevaa, hiljalleen voimistuvaa ääntä. Pian meille selviää, että tulosuunnastamme astelee ihmisiä, paljon. Niitä näyttää olevan pitkä letka isot reput selässä. Rajamäen Rykmentti saapuu tuntureilta. Rykmentti marssii eloisasti rupatellen ohitsemme tuskin meitä edes huomaten.
Seuraavan yön vietämme vielä maastossa lähellä Angelin tietä Inarijoen rantamilla. Suuren kosken tasaisen pohjasävelen päällä junnaa meille tuutulauluna kaiken aikaa kohahteleva ja möyryävä riento aivan telttamme vierellä.
Yön hiljaisina hetkinä joelta kuuluu veden väsymättömän ääntelyn seasta onttoja kumahduksia, kuin karhu lohia pyytäessään jokikiviä kääntelisi.
Aamusella lähdemme patikoimaan pikitien reunoja seuraillen kohti puolen kävelytunnin matkan päässä odottavaa Karigasniemeä.
Siellä mökkiin päästyämme menemme ensin saunaan, nautimme kipakasta löylystä ja sitten virkistyneinä, mutta kuitenkin raukean tyytyväisinä nautimme ravintolan puolella illallisen valkoviinilasin äärellä.