– eettinen ongelma
Maarit Vallinharju-Stenman
En haluaisi tappaa pienintäkään kirvaa. Sen jälkeen kun istutin ruusutarhani, hyönteisten tappamisesta on tullut minulle vaikea ongelma. Hirveä ristiriita: valitako tuholaisten näännyttämät ruusupensaat vai sellaiset joissa ihanat kukat nauttivat olostaan ja ilahduttavat ihmisen silmää.
TEORIAA
Kolmisen vuotta sitten kysyin eräältä tiibetiläiseltä opettajalta, mitä hän ajattelee kirvojen tappamisesta. Oikeastaan tiesin, mitä mieltä hän on. Hänhän on harras buddhalainen. Tulku Pema Wangyal Rinpoche hymyili sydämellistä hymyään ja kehotti minua luopumaan hyönteisten tappamisesta. Jos näin teen ja tarjoan niille maukkaita ruusuaterioita, onnistun kokoamaan itselleni ansioita, hyvää karmaa, hän neuvoi. Sain siis hyvin buddhalaisen vastauksen. Kun kuoltuani etsin itselleni uutta jälleensyntymää, ruokkimani hyönteiset auttavat minua onnistumaan tässä vaikeassa asiassa mahdollimman hyvin, hän selitti. Uskoisinko?
Pema Rinpochen neuvo on nähdäkseni teoriaa, sillä onhan niin, ettei ilman tuholaistorjuntaa pystytä ruokkimaan liikakansoittuneen Telluksen nälkäisiä vatsoja. Ihmisten ja eläinten tappaminen ruoan puutteeseen olisi hyvin epäbuddhalainen teko. Näin ajattelee varmasti myös Rinpoche.
Mikä on itsekästä ja mikä ei? Ruusujen pelastaminen vai tuholaisten tappaminen, jotta saisin henkilökohtaisia etuja nyt elettävänä olevan elämäni jälkeen? Onko tuholaistorjunnan välttäminen ”taitava teko”? En oikein tiedä.
Millä elollisella oliolla on suurempi oikeus elää, hyönteisellä vaiko kasvilla? Ja ovatko hyöty- ja koristekasvit arvokkaampia kuin rikkakasvit? Onko kasveilla tietoisuutta? En osaa edes arvella. Buddhalaisen käsityksen mukaan ei ole, toisin kuin eläimillä, jopa kaikkein vähäpätöisimmällä. Ohjaako kirvaa tietoisuus sen asettuessa ruusunverson latvaan popsimaan mehukasta nuorta kasvua? Entä ohjaako kasvia jonkinmoinen tietoisuus sen herätessä keväällä uuteen eloon tai sen kääntäessä kukkansa kohti aurinkoa? Onko siemenellä tietoisuus? Minulle liian vaikeita kysymyksiä.
KÄYTÄNTÖ
Viime vuonna päätin luovuttaa puutarhan Äiti Luonnon hoitoon. Minulla oli syyni. Ajattelin: kun näin teen, minun en myöskään tarvitse tappaa hyönteisiä! Kirvoja oli aika vähän, mutta ”nupunkaulanleikkaajia” tavattoman paljon. Oli oksia joihin ei auennut ainuttakaan kukkaa. Minua suututti. Mielestäni olisin ansainnut ruusunkukkien ihanuuden. Päätin olla välittämättä Pema Rinpochen neuvosta. Taskukaupalla keräsin katkaistuja nuppuja, jotka sitten panin uuniin palamaan. (Asiaa helpotti, kun pistiäinen oli nupun sisällä enkä nähnyt kenet murhasin.)
Alkukesällä oli toukkia jotka käärivät lehden ympärilleen. Miten tällainen ”lehdenkäärijä” tapetaan muuten kuin sormilla lehden läpi likistäen? Vastenmielistä. Paljon oli myös versojen latvoissa majailevia ”kasvupisteensyöjiä”. Minun ei tarvinne sanoa, mihin se johti. Oli vihreitä toukkia jotka söivät itselleen reitin nupun sisään, ja niiden takia kukat avautuivat muotopuolina. Ja kirjavia perhostoukkia, jotka loppukesällä tilaisuuden tullen pistivät lehdet ahneesti poskeensa, niin että jäljelle jäivät pelkät ruodit. Ne olivat niin kauniita ja eläimen näköisiä, että teki todella pahaa tappaa niitä.
Voi, minun ei olisi pitänyt istuttaa ruusuja! Silloin kun sairastuin kiihkeään ”ruusutautiin”, tuskin edes ajattelin, että on tuhohyönteisiä. Enkä tietenkään tiennyt, miten monenlaisia on.
Olen päättänyt paaduttaa itseni ja ensi kesästä pitäen suojella ruusujani niin kauan kuin vain jaksan. Halu suojella ruusuja ei varmaan ole ainoastaan itsekästä halua iloita kukkien kauneudesta, vaan se edistää kasvien hyvinvointia. Ja buddhalaista käsitystä hyvästä karmasta, sitä omalla tavallani muunnellen, uskon, että sittenkin lisään taitavien tekojeni ja ansioitteni määrää.
Eräs intialainen opettaja, muuten, kuuluu sanoneen, että silloin kun tuhoeläin tunkeutuu ihmisen kotiin, sen saa hävittää. Karman laki ja jälleensyntymä ovat alkuaan intialaisia käsityksiä. Eikö myös oma puutarha ole osa kotia.