Pentti Stenman

Kumpparijäärät Koilliskairassa 1
Kiireisen kesän jälkeen sitä alkaa olla aika kypsä jollekin, joka katkaisee arkihommat kertalaakista, ja mikä siihen soveltuukaan paremmin kuin vaellus Lapissa. Kesän kolmas oppikirjaprojekti tuli jonkinmoiseen kuntoon myöhään tiistai-iltana ja seuraavana aamuna pakkasin vaellusvarusteet rinkkaan ja ajoin Espooseen. Matkalle läksi jälleen tuttu porukka, Erkki-veli vaimoineen ja minä.
 
 
 
 

4.9.2002
Alkumatka meni etsiessä rautakauppaa tai huoltoasemaa, joka myisi kaasua Trangian polttimeen. Primus-kierteeseen sopivat pullot osoittautuivatkin tosi harvinaisiksi, mutta lopulta Lahden Starkissa tärppäsi. Pohjoisessa niitä sitten olikin lähes joka huoltoasemalla. 

Ajaminen tuntui rasittavalta, vaikka viitostie veti hyvin; elimistö kai vielä muisti edellisten päivien urakoinnin. Muutaman kahvi- ja ruokatauon katkaiseman ajon jälkeen olimme Ämmänsaaressa 19:n aikoihin. Täällä söimme ja varasimme puhelimitse mökin Kuusamon Säkkilästä. Tienvarsien hirviä varoen pääsimme majapaikkaamme lopulta pimeässä yhdeksän maissa. Mökki oli nätillä paikalla, iso ja hyvin varustettu, mutta uni ei ollut niin syvä kuin olisin toivonut.
 

Puro Mooseksen kurussa		 5.9.2002

Seuraavan päivän matka alkoi viime kesän fillarivaellukselta tuttua tietä Kemijärvelle. Ensimmäiset komeat tunturimaisemat Nattasten jälkeen alkoivat näkyä Saariselän luksusslummin tienoilla. Emme kuitenkaan jääneet tänne, sillä tarkoitus oli nyt käydä UKK-puiston itäreunalla. 

Ivalon jälkeen kaakkoon suuntautuva peruskorjattu Raja-Joosepin tie on erinomaisessa kunnossa. Pyrimme ensin Luton kävelysillan luo vaihtoehtoista reittiä rajavartioston jälkeen erkanevan metsäautotien kautta, mutta usko loppui yhä huonommaksi muuttuvalla tiellä. Maantielle palattuamme läksimme hieman ennen tullia haarautuvaa UKK-puiston "virallista" tietä, mutta tämäkin aiheutti päänvaivaa: retkeilykartassa sen alkupään mutkat ovat aika erilaisia kuin luonnossa. 

Hui, tää heiluu!


No, päästiinhän sentään 16:n aikoihin sillankorvaan, jossa oli ennestään tusinan verran autoja. Rinkkoja selvitellessämme joen yli tuli kaksi miestä luodikot selässä ja karhukoira kummallakin hihnassa. Ei kuulemma ollut näkynyt mitään. Vasta seuraavana päivänä selvisi, millä asialla karhukoirat ja heidän isäntänsä kansallispuistossa liikkuivat. – Sitten vain auto lukkoon, rinkat selkään ja vaeltajat matkaan. Heti alkuun ylitettävä vaijereiden varassa notkuva satametrinen patikkasilta voi olla koettelemus heikkohermoiselle kulkijalle.

Ensin menimme pari-kolmesataa metriä rajavyöhykkeen reunan valvontatietä ja lähdimme sitten hieman kapeammalle Kiertämäjokea seurailevalle polulle. Pian reitti muuttui normaaliksi vaelluspoluksi joka johti meidät vuoroin soille, vuoroin maille. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja ajatukset kiertelivät omia polkujaan. Syksy oli kypsyttänyt lehdet, mutta kostean kesän jäljiltä valtaväriksi oli jäänyt alakuloinen ruskea. Tulipaikkoja tällä osuudella on tiheään, noin kilometrin välein, ja käytimme mielihyvin viisikulmaisia istumarinkejä jalkojen lepuuttamiseen. Alemman Kiertämäjärven laavulle pääsimme kolmisen tuntia käveltyämme. Vauhti ei siis päätä huimannut, mutta kun se rinkkakin painaa niin vietävästi …
Kartassa näkyy iso rotko vajaa puoli kilometriä laavulta. Ja sehän täytyi käydä katsomassa ennen pimeän tuloa. Kompassiin oikea suunta ja tuosta vain rinnettä ylös. Rotkon toisessa päässä on puolen metrin syvyydeltä vettä, mihin puut kuvastuvat kauniisti.

Lopetellessamme laavulla iltamurkinaamme paikalle tuli pari vaeltajaa tsekkaamaan yöpymismahdollisuuksia täällä. He päätyivät kuitenkin menemään takaisin läheisen kamminraunion luo, missä heillä oli teltta. Me pystytimme omamme laavun lähelle kumpareen taakse. Telttoja pystytettäessä alkoi sataa ripotella ja sade jatkuikin sitten pikku taukoja pitäen seuraavat pari vuorokautta. 
Telttana minulla oli nyt Biltemasta alle 40 eurolla ostettu kahden hengen tunneli (kuvassa taaempana). Hinnastaan huolimatta se täytti perustehtävänsä: piti sateen ulkona ja lämpimän sisällä. Tilaa siinä on ruhtinaallisesti yhdelle vaeltajalle ja painoa parisen kiloa eli puolisen kiloa enemmän kuin pikkuruisessa ja sata euroa kalliimmassa yhden hengen Solo-teltassani. Jos halpateltta on märkä, kaaret eivät solahda kovin helposti käytäviinsä tai niistä pois, mutta muuta valittamista ei teltassa juuri ole. Tai no, onhan se pakattuna aika iso, joten vaeltajien keskinäisessä varustelukilvassa ei sillä pisteitä saa. Lasikuitukaarien kestävyys käytössä on myös kysymysmerkki.
Seuraava sivu Vaellusten pääsivu Kotisivu