Erkki Stenman
Kammin kautta Kuiville

2.7. – 12.7.2003  

Eskeliseltä Ruktajavrille 

Eskelisen Lapinlinjojen aamuvuoro hyrrää Rovaniemeltä pohjoiseen kohden Karigasniemeä. Istuinpaikat ovat meillä varjoisemmalta, kuljettajan puolelta, koska on luvattu aurinkoa ja lämmintä. On torstaipäivän aamu heinäkuun alussa ja päivä todellakin paistaa. Auto on ilmastoitu, mutta kun laite kovasti kolahtaen aika ajoin automaattisesti käynnistyy, niin sen ääni peittää normaalin puheäänen alleen. Sen puhallus on erittäin kylmä ja voimakas niin  että se täytyy suunnata jonnekin sivummalle. Vaan eipä tuo niin suuri riesa kuumana päivänä ole verrattuna tilanteeseen jossa se olisi puuttunut autosta kokonaan. Aina vaan pitää turhasta valittaa. 
    Auto seisoo Sodankylässä ison kahvikupillisen ajan. Minulla se kuluu kevyen hölkän merkeissä kun metsästelen lituskaista taskumattia vaellukselle juomapulloksi. Löytyy vain litrainen vihreä kenttäpullo, jota pidän kovin suurena. Kauppias pyytää siitä viisi euroa ja maksaa pitää, jotta olisi edes jokunen nesteen kannin. 

Olen vaimoni Murrin kanssa menossa vaeltamaan tuntureille. Lappi on jo neljännesvuosisadan ajan kuulunut meidän pakollisiin elämänkuvioihimme. 
     Meillä on aikomus aloittaa rinkkojen kantaminen tasaista koivikkoista hiekkamaata polkien nelisen kilometriä. Siellä silloin tällöin autotkin maastossa ajelevat. Ajattelemme hyljätä meille jo tutun uudemman jotospolun mahtaisat alkumatkan maisemat  ja säästellä reisilihaksia ylimääräisiltä maitohapoilta ja vasta sitten lähteä puuskuttamaan rinteitä ylös ja taas alas, jotta pääsisi kiipeämään seuraavaa ylös, jotta pääsisi …. 
     Eskelisen linja-autokuskin kanssa en oikein pääse yhteiseen näkemykseen siitä paikasta jossa meidän pitää jäädä autosta tienvarteen. Kuski pysäyttää kyllä aluksi oikeassa paikassa, siis siinä missä minun vanhassa ja lukuisille reissuille uutuudenkankeutensa jo ajat sitten jättäneen 60–70-luvun taitteen kartassani on Kevon polun eteläinen pää. Mutta kun minä sitten siinä auton jo seisoessa varmuuden vuoksi selitän patikointimme lähtöpistettä ja kerron sen olevan sata metriä Luobmusjohkan ylityksen jälkeen, niin hän painaa kaasua. Täällä hän ei ole mitään jokea nähnyt. Kertoo sen olevan vasta kilometrin tai lähes parin päässä edessämme, siis jossain nykyisen uudemman kakkahuusi-parkkipaikka-ilmoitustaulualueen jälkeen. Sinne sivistyneemmälle lähtöalueelle me sitten joudumme. Täällä kun kerron minulle lopullisesti selvinneen meidän tulleen kilometrin liikaa, niin muutoinkin ihan mukava kuski on hyvin anteeksipyytävän ja pahoillaan olevan tuntuinen. Minusta tuntuu että hän jo mielessään aprikoi lähteä peruuttamaan. Minä siinä kiireessä selittämään että kiitoksia vain kyydistä ja kyllä me tästä nyt lähdemme vaellukselle. 

Eikö auto näytä Eskeliseltä?  
Oikeasti tämä kuva on monen vuoden takaa  
Käsivarresta. Tällä kertaa valokuville kävi  
ns. vanhanaikaiset, kuten edempää käy selville

Kyydistä pois päästyämme hetkisen pähkäilemme Murrin kanssa joskos lähtisimme pikitien vartta kilometrin takaisin Kaamaseen päin, mutta päätökseksi tulee kuitenkin ylös-alas-ylös-alas polku. On torstai ja kello näyttää vähän päälle kolmea iltapäivällä. Auringon kehrä porottaa siniseltä taivaalta poutapilvien lomasta. Minun rinkkani painaa näin alkumatkasta lähes 19 kiloa ja Murrilla on olkapäillä kiloja reilun tusinan verran. 
     Siinä tiedonjakotaulun turvekatoksen katveessa loikoilee linja-autoa odotellen parikymppinen tyttö ja poika. He kertovat ettei parin kilometrin päässä olevalla telttapaikalla ole ollenkaan vettä. Siinä virtaava Luobmusjohka on tyystin kuivunut. 
     Enpä minä sitä tietoa oikein tosissani ota uskoakseni. Kiitämme tiedosta ja niin kuin varmistukseksi täytän sen litraisen pulloni Sulaojan reippaasti juoksuttavasta sivuhaarasta. Emännän piskuisen littana pullohan täytetään jokaisesta vesipaikasta.
    Murri pistää päänsä hyttyshattuun, kun noita pikku lintusia sentään jokunen suristelee, mutta ei se siellä kauankaan viihdy kun ei niitä mäkäräisiä eikä muutakaan räkkää tunnu oikein piisaavan. Kertoivat etelässä lähtiessämme hyttysiä olevan hirvittäviä määriä sielläkin, että mitenkähän me täällä pohjoisessa oikein selviämmekään. 
     Kun me sinne viralliselle leiriytymis-taukopaikalle asti olemme päässeet ja ikeet niskoistamme maahan laskeneet, niin riennän pajuruton lävitse joen rantaan toteamaan nuorenparin puhuneen asiaa. Kivet siellä uomassa vain valkeassa jauhossa pölisevät. Rantaniityllä kulleroiden kultapallot huojuvat hiljaisessa tuulenvireessä ja käki kukkuu pitkään. 
     Nyt pääsemme seuraamaan alkuperäistä suunnitelmaani poiketessamme Kevon polulta etuvasemmalle, luoteeseen. Tomutamme tasaista hienoa hiekkaa, minä keveillä punakoilla tossunreppanoillani ja emäntä paremmilla tukevilla vaelluskengillään. Molemmilla on vielä kumisaappaat selkäkannossa muiden tarvikkeiden lisäpainona. Kilometrin päässä autotie haaroittuu. Suoraan koilliseen johtava tie, tai kärripolku kuvannee sitä sattuvammin, johdattelee kulkijan  Luobmosjavrrien länsipuolelle. Me käännymme itään ja hetken kuluttua jälleen koilliseen. Nyt seurailemme vieläkin kuivaa joenuomaa  40–50 metriä syvässä jyrkkäreunaisessa mutta hyvin vehreässä kurussa. Pian rupeaa vesi soljuen läikähtelemään kivien välissä. Maasto muuttuu vaikeammaksi. Täällä on vielä tallessa menneen talven kinoksia, ei pehmoisina ja upottavina vaan hankikantoisina. Vastaan tulee rakkaa ja ruteikkoa. Jatkamme vielä parin lompolon ohi niiden itäpuolelta. Tässä niiden välisellä kannaksella on minun vanhan karttani mukaan yksityiskämppä. Tiheän kasvillisuuden takia en sitä kylläkään huomaa, mutta tuolla vastaisella rannalla näyttää olevan vene, ehkä parikin. Järniäinen ryystää pehmeästi sirraten aivan vierellämme rinteessä kohti kesätaivasta puskevassa käkkyrän solmuisessa tunturikoivussa ja muutama muukin pikkulintu tiukuttaa lehvästön kätköissä. Sorsaemo kaitsee miehen nyrkin kokoisia palleroitaan niitä lammella uitellen. Helteessä tekee minunkin kovasti mieleni päästä helteestä uimaan lammen kristallinkirkkaaseen syliin. Koetan kautta rantain viekotella kaverianikin mukaani, mutta pohja ei kuulemma näytä oikein hyvältä. Niinpä jatkamme matkaa. 

Tämäkään kuva ei ole Kevon takaa vaan jostakin 
Tarjun seudulta. Jalkineet ja maaruska paljastavat
vuodenajan. 
 

Nyt alkaa tuntua siltä, että pitää päästä pois täältä kurun kivikoista ja rehevän kasvillisuuden seasta. Murri halajaa alleen kunnon polun jossa edes näkee mihin astuu. Alkaa voimia kysyvä nousu oikealle kurun reunaa vinottain seuraten. Rinne on sammaleen, pehmoisten mättäiden ja varpujen peittämää kivikkoa, yhtä lähes pystysuoraa pirunpeltoa. Kaiken yllä leviävät rujojen koivujen koukkuiset käsivarret, jotka kyynärkoukkua ja reuman runtelemin sormin pitelevät toisistaan tiukasti kiinni. Koko luonto tuntuu päättäneen, että me emme saa tästä kurusta poistua. Jalat ja palkeet joutuvatkin koville, mutta hiljaa junnaten saavutamme ylhäällä olevan polun. Päivä helottaa kesäisesti, mutta korkealla ja kapealla harjanteella sentään käy ajoittain leppeän  vilvoittava tuulenvire. Heti tieltä lähdettyämme alkanut käen kukunta kuuluu taas hyvin täällä korkealla harjanteella. Näitä onnenlintusia lienee täällä paljonkin. 
     Kaveri oli nukkunut huonosti tulojunassa, kuten aina ennenkin, ja vähäisen syömisen ja rinkan painon kanssa siitä muodostuu yhtälö jonka tuloksena meinaa häneltä veto käydä vähiin jossain kahdeksan ja kymmenen vaelluskilometrin välimailla. Ei hän mitään siitä puhu, mutta huomaan askeleen käyvän vähitellen aina vain lyhyemmäksi ja polun vastamäkien nousujen hitahaisemmiksi.  Näkkileipä ja lepo mättäällä rinkka selän tukena ja toinen jalkojen kohottajana on vanha koettu rohto sellaiseen heikotustautiin. Kun samalla riisutaan kuumat kengät ja kosteat sukat tuulettumaan, niin kyllähän siinä passaa kölliä. 
     Tavallinen vaelluskaavahan meillä on ollut jo vuosikausia, että kymmenen minuutin lepo pidetään tunnin välein ja joka toisella tauolla purraan eväsleipää teen kera. Siihen eväsrupeamaan  suttaantuu tietenkin enemmän aikaa kun tuo kymmenen minuuttia. Ei sitä aina niin tarkkaan huomaa kellosta tuijotella, mutta noin suunnilleen kulloisenkin tuntuman mukaan. Ei täällä ole tarkoitus kellon perässä juoksennella. Tänne tullaan pätkimään arkirutiinia. 
     Siinä tauolla ollessamme meidän menosuunnastamme marssii reipasta vauhtia noin seitsemänkymppinen mies, joka kertoo tavoitteenaan olevan Kilpisjärven. Hänellä on yhdeksänkiloinen muonalla ja polttoaineella lastattu täydennyspaketti odottamassa Kalgoaivilla. Reippaan oloinen vaeltaja kertoilee eläkeläisellä olevan aikaa riittävästi ja nykäisee itsensä jälleen vauhtiin. 
     Murrin lepuutellessa jalkojaan minä sillä aikaa vilkaisen kannaksen kaakkoispuolelle. Siellä Nuorttajavrissa kohistelee pienoinen aallokko. Tuulen haipakka puhaltelee siltä puolen järvenselän ylitse tänne rantaan. Tullessani tuulensuojaisen lahdelman pohjukkaan sieltä rannasta lähtee pari silkkiuikkua häirinnästä närkästyneenä soutelemaan kuoppaiselle ulapalle. 

Iltaa myöten ilmakin viilenee huomattavasti ja minulla on hieman viluinen olo jo vaelluksen viimeisillä kilometreillä. Taitaa olla siihen huomattava osansa heikonlaisella ravintotäydennyksellä marssin aikana. Siis sama tauti kun kumppanillani jokunen aika takaperin. Kun plakkarissa on kotiin voitettuna 12 kilometriä, niin tulemme  Ruktajavrin kämpälle tuntia ennen puoltayötä. Siinä pihapiirissä on kolme telttaa ja käymme katsastamassa tyhjän tuvan. 
     Tavallisesti maastossa yöpyessämme telttapaikan etsimiseen kuluu meiltä runsaanlaisesti aikaa, koska pidämme tasaisen pehmeää alustaa hyvinkin tärkeänä. Rauhaisa yöuni on seuraavan päivän vaelluksen perusta.  Jos suinkin vain löytyy  teltan pohjan kokoinen upottavan pehmeä kaarnikkamatto, niin siihen me asetumme. Täällä hiekkaisen tasaisella autiotuvan pihamaalla ei sellaiseen ylellisyyteen ole mahdollisuutta, joten panemme pikaisesti omankin asentomme valmiiksi  koivupuskan tyven  jonkinlaiseen pehmeyteen. Murri tavallisen tapamme mukaan jää sisustamaan telttaa nukkumakuntoon ja laittelemaan leipiä syömävalmiiksi. Minulla on ohjelmassa sillä aikaa illallisen keitto. Tuo on nyt aika rehvakkaasti ilmaistu, koska enhän minä varsinaisesti mitään illallista keitä, vaan valmiiseen retkimuonaan lisään vain vettä ja sitten kiehautan. Vettä hakiessani iskee jokunen todella raju vilunväristys, joten pitää pian saada jonkinlaista murkinaa navan taakse. Saan aterian juuri valmiiksi, kun alkaa ripsutella vettä. Minä koppaan kattauksen mukaani tupaan. Siellä on samoihin aikoihin lopetellut aterioinnin toinen vaeltajapari. He ovat selvästi aika paljon meitä nuorempia. Olen jo aiemmin pihalla huomannut heillä olevan pienikokoisen kirkkaan keltaisen teltan. 
     Ennen kuin asetun lepoon omassa teltassamme lisään lyhythihaisen paidan päälle ohuen fleece-pusakan ja lyhyiden alushousujen päälle pitkät. Ja uni maittaa maaru kylläisenä. 
 

Pitjuusit ja tunturikihu 

Jossain vaiheessa perjantain aamuyöllä herään pienten sadepisaroiden pehmeään rummutukseen teltan ulkopintaan. Se on ääni, jota rauhallisempaa tuutulaulua en ainakaan minä äkkipäätä muista kuulleeni ja siihen minä kylkeäni kääntäen tyytyväisenä nukahdan heti uudelleen. 
     Herään pieneen pissittelyn tarpeeseen, mutta en viitsi lähteä kömpimään pystyyn. Kerron itselleni ettei ole tarvetta jaloitella ja sammahdan taas pehmeällä patjallani. 
     Kello kertoo päivän olevan kohta jo puolessa, kun seuraavan kerran availen silmiäni. Murrikin on jo saanut päänsä ainakin osittain pystyyn. 
     Ilma on jonkin verran sateinen ylös noustessani, joten saapastelen sovinnolla sisälle tupaan meille aamiaista valmistelemaan. Keltatelttaiset ovat siellä juuri syömässä omaansa, mutta sinnehän sopii sovussa muitakin Metsähallituksen kaasua polttelemaan. Saman pöydän ääressä istuessamme kertoilemme hieman aikaisemmista vaelluksista eri puolille tunturialuetta. 
     Käydessäni koukkaamassa vettä aamiaistarpeiksi Ruktajavrista huomaan siellä parinkymmenen metrin päässä laiturista uiskentelevan sotkaparin. 
     Emme pidä kiirettä, vaan odottelemme rauhassa ilman kirkastumista. Keltatelttaisetkin  ovat jo panneet kangasyksiönsä pussiin ja lähteneet tunturiin. 
     Vasta 16.30 me suuntaamme saappaat jalassa kohden kuuden kilometrin päässä meitä odottelevaa Njavgoairoaivin tupaa. 
     Alkumatkasta ei ainakaan minun nokialainen kännykkäni löydä minkäänlaista tukiaseman kenttää.  Valitsemme pohjoisemman polun. Siinä on alussa kilometrin mittainen tunturikoivikkoa halkova nousu, jossa kivutaan ylöspäin noin 70 metriä. Ennalta arvaamatta metsä loppuu ja edessä aukeaa levollinen ja tasainen tunturin rinnepaljakka. Pitjuusin huilu soittelee haikeaa, mutta kirkasta ja yksitoikkoista säveltään. Pitjuusi, etelän miehen viisaassa kirjassaan kapustarinnaksi kutsuma, asuttaa täällä kukin pari poikasineen omaa suurehkoa elonpiiriään. Tällä linnulla on poikasvaiheen jälkeen nimensä mukainen rinnalta vatsalle ulottuva musta, valkoreunainen kapustan muotoinen kuvio. Kun vaeltaja tai jokin muu pitjuusin mieltä uhkaava vaara ylittää sen elinpiirin rajan, niin lintu pyrkii viheltäen ja matalia lentopyrähdyksiä tehden ohjailemaan häiriön pois oman perheensä alueelta. Aika usein sattuu kuulemaan parin pitjuusin samanaikaisesti viheltävän hieman eri äänenkorkeudella. Siitä syntyy kuultavaksi milloin minkinlainen mukavan sirraava riitasointu. 
     Istumme paljakalla ja mutustelemme maukasta näkkileipää. Emäntä oli laittanut ne jokunen tunti aikaisemmin valmiiksi. Tiiviissä muovipussissa juuston ja metvurstin kanssa muhiessaan ne ovat muuttuneet mukavan pehmeän sitkeiksi. Termospullon ulompi, ajan kellertämä korkki kiertää vuoroin kädestä toiseen. Hörpimme siitä palan painikkeeksi teetä. Mukanamme oleva Airamin punainen termospullo on ollut suvussani jo vuosikymmeniä ja kiitettävästi on tehtävänsä toimittanut. Se oli käytössä jo ties kuinka kauan isälläni tai hänen Paavo-veljellään. Molemmilla oli samanlainen punainen kumppani matkoilla mukanaan, joten en todellakaan muista kumman tämä pullo on aiemmin  ollut. Paavo oli sodasta lähtien Lapin vaeltaja, asuikin täällä jossakin, milloin missäkin. Olen perinyt tämän kunnioitetun vanhuksen heiltä joskus 50- tai 60-luvulla. 
     Ylen tyytyväisenä nykyiseen olotilaansa Murrikin siinä istuessamme herkistyi tunnettua laulua mukaillen runoilemaan: 
”Tuntureista, joista, 
järvistä ja soista 
on vaeltajat pienet tehty.” 
Kun siitä nostamme rinkat jälleen kantoon, niin olemme melkein heti ärhäkästi huutelevan hohtavan valkorintaisen suuren linnun pesueen elinpiirissä. Mustalakkinen ja piiskapyrstöinen tunturikihu siinä puolustaa omaksi katsomaansa aluetta. Sen taidokkaat ja sulavakaarteiset lentokuviot ovat kaunista katseltavaa. Sillä ei taida olla poikasta nyt aivan meidän kulkulinjallamme, koska se ei hyökkää kohti, vaan tyytyy kauempaa varoittelemaan. 

     Meillä on näistä raivokkaista oman pesueen puolustuksista aikaisempaa kokemusta Jeskadamilta, pohjoisen Utsjoen tuntureilta.  Siellä Stuorrakeädggekielaksen etelärinteillä melkein astuimme sen kuivan tunturiruohon värisen poikasen päälle. Siitä tämä ruskeankirjava pallero juosta piipersi pienillä jaloillaan kuivien korsien ja vajaan kymmensenttisen skierrin, vaivaiskoivun varsien alle hädissään piiloon. Silloin jälkikasvuaan puolustavan tunturikihun hyökkäykset olivat jopa pelottavia ja äänekkyydessään jollain lailla kammottavia. Emolintu teki kirkuen korvia vihlovia salamasyöksyjään tuskin vaaksan etäisyydeltä päämme ohittaen. 

Njavgon välietappi 

Njavgon kämppä on tasaisena mattona leviävässä tunturikoivikossa ja kesäisten lehtien aikaan sen tummahkon hahmon huomaa vasta muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä. Kämppä ei näy edes tunturin paljakalta alas tultaessa. Jos sen pihamaalle ei johtaisi selvää polkua, niin sitä saisi varmasti etsiä kauankin, koska lähimmät kartalta ja maastosta löytyvät selvät yhtenevät kiintopisteet ovat vasta noin kilometrin etäisyydellä. 
     Ylhäällä paljakalla tullessamme näemme jonkun tulevan tuvalle päin vedenottopaikan suunnasta kädessään jotain suurta valkoista, kuin tyhjää  muovikassia kanniskellen. 
     Nuoripari pystyttää telttaa. He ovat tulleet hetki sitten Kuivilta ja jäävät tänne siljolle lepoon. Näemme keltatelttaisten rinkat seinustalla. Teltan pystyttäjät kertovat näiden toisten lähteneen kauemmas vedenhakuun.  Syömme pikaisesti evästä, teetä ja juusto-metvursti-näkkileipää. Meillä on tarkoituksena yöpyä seuraavan kerran Ahkojotgoahtissa, Aku-kammissa. 
     Kun olemme päässeet jonkun sadan metrin matkan, niin tutut veden noutajat tulevat meitä vastaan kantaen kumpainenkin yhtä tuvalta ottamaansa vesiämpäriä. He ovat hakeneet juotavaa Navgoijohkasta, koska tuvan normaali vesipaikka on kuulemma kuivahtanut. Jutustelemme hetkisen ja siinä selviää että olemme lähes saman kylän väkeä, asumme kaikki Espoossa. 
     Navgoijohkasta minulla on 18 vuoden takainen hyvin epämääräinen muistikuva pienehköstä ja matalasta kalliopohjaisesta joesta jostain parisen kilometriä tästä paikasta yläjuoksulle päin. Mutta kun saavumme rantaan, niin edessäni on leveä ja kivikkoinen joki, jossa virtaa runsaasti kylmän kirkasta vettä. Samassa iskee mieleeni että tämän paikan olen nähnyt aivan varmasti aikaisemminkin. Nämä nurmettuneet jyrkät rantapenkat, joen mutkat ja haaraumat sekä joen pohjalla veden pyöristämät kivet ovat aivan tutun näköisiä. Useampaan minuuttiin en vain tajua koska minä olen täällä ollut. Haen muistini sopukoista paikka missä aivan tämän joen kaltainen maisema mahtaa olla. Koetan sijoittaa sitä Käsivarren suurtuntureiden alueelle, vaan ei tahdo paikkaa löytyä. Sitten yhtäkkiä kirkastuu että joskus, jokunen vuosi sitten me Murrin kanssa kuljimme tästä Ahkojotgoahtille. Ihme tepposia tuo vanhan vaeltajan muisti teettää. Tankkaamme täällä juomapullomme, ja emäntä huoltaa muutoinkin itseänsä. 
     Ullavaraksen alarinteessä on kauempaa katsoen kuin ajattelevan olennon aivan tarkoituksella rakentamia suuria kivimuurauksia ja tunturin laella on selvästi korkea ja pitkä muuri kuin keskiajan ritarilinnan rintavarustus. Nämä ovat muodostuneet vaakasuoraan lohkeilleesta kalliosta, jonka liuskat ovat sitten vielä katkeilleet kuin staalon tiiliskiviksi. 
     Parisen kilometriä ennen kammia polku laskeutuu suolle. Sen reunamilla herää taas tarkkoja paikallisia  mielikuvia tutusta kaatuneesta kelosta, suurista tasalatvakatajista ja jalkineen vaihdosta. 
     Suolta seuraavalle harjanteelle noustessa polun vieressä on suuri epämääräinen kasa polun merkkejä. Tänne asti etelästä päin on vanhat alle puolimetriset mustat pikkupaalut vaihdettu uusiin valkoisiin, ja tästä eteenpäin on sitten vain noita vanhoja. Aurinko lämmittää melkein liikaakin ja rinkka painaa olkapäillä. Varsinkin vasenta jäytää ikävästi mutta käki jaksaa elämän kultaisia vuosia meille kukahdella... 
  Seuraava sivu Vaellusten pääsivu