Ahkojotgoahti
Nyt iltasella laskeudumme laakean, matalaan Tsobmalohvuobmaan, jonka pohjoisen rinteen alla on hyvin maastoon hyvin sopeutuva Ahkojotgoahti, jonka pihalla pian olemme. Takanamme reilun 13 kilometrin vaellus Ruktajavrilta. Täältäkään ei saa yhteyttä kännykän tukiasemaan, vaikka sitä yrittääkseni kiipeän ylemmäs rinteelle. Eihän meillä mitään asiaa kenellekään ole toimitettavaksi, kunhan pistin piruuttani puhelimen päälle ja kokeilin joskos tärppää. Eipä kännyllä erämaissa paljoa käyttöä ole.Niin kauan kun me olemme pohjoisen tuntureilla vaeltaneet, niin mieltäni on kiehtonut kammi, tuo pohjoisen rajuissa oloissa kasvaneista vääristä koivunrungoista ja turpeesta rakennettu asumus. Ahkojotgoahti on näistä suurin jonka olen kohdannut ja jossa olen öitäni leväten ja nautiskellen viettänyt. Tässä asumuksessa on tuulikaapin kokoinen eteinen ja tavallaan kaksi erillistä huonetta, joissa kummassakin on vaatimaton ikkuna vähäistä valoa sisään tuoda. Tiukkaan pakaten sinne mahtuu yöpymään kahdeksan kulkijaa, mutta kuudella on jo aika riittoisat petitilat. Luonnonkivistä muurattu avotakka jakaa tämän hyvin kodikkaan, miellyttävän asentopaikan kahtia. Sisäpuolella olevat kaarevat koivunrangat muodostavat ylöspäin suippenevia holveja kuin goottilaisessa kirkossa.
Alkuperäinen vieraskirja on onneksi huomattu ottaa talteen Suomen Ladun arkistoon, mutta kopio on kammissa. Tässä lyhyt lainaus tämän vieraskirjan alkulehdiltä.
|
Vieraskirja. (Aku-kammi) Tämän turvekammin on rakentanut ”tunturilatu ry:n” rakennusretkikunta 8-16.9.1959. Kammi on tarkoitettu retkeilijöiden ja kaikkien muidenkin näillä kairoilla kulkevien käyttöön. Kulkija pidä kammi siistinä, korjaa ilmaantuneet viat ja puutteet tai ilmoita niistä osoitteella: Suomen Latu ry. Helsinki. Korkeavuorenkatu 25. |
Aina saavuttuamme jollekin autiotuvalle tai kammille Murri etsii heti sopivan väliajan tullessa käsiinsä vieraskirjan. Hänen lukuetsintänsä kohteina ovat ensiksi käsittääkseni viime päivien tapahtumat ja sitten tärkeimpinä mahdollisesti löytyvät vanhemmat kirjaukset ja ennen kaikkea muistot meidän omista aikaisemmista käynneistämme tälläkin lepopaikalla.
Ei hän niihin kait käytännöllisesti katsoen koskaan ole itse kirjoitellut mietteitään tai muitakaan viestejä. Ainahan se on minun kontolleni kolahtanut. Joskus lähtee sielun sopukoista suoltumaan vapaita miettelyksiä, mutta aina ei jaksa aueta ja silloin tulee paperille vain lattean harmaata ilmoitustekstiä.
Tässä toinenkin lainaus tämän kammin kirjaston niteistä siltä ajalta kun me edellisen ja ainoan kerran täällä olemme vierailleet.
|
Minulla luisevana tyyppinä on maastossa ja ennen kaikkea tasaisella autiotuvan laverilla maatessani usein alustan kovuuden aiheuttamia vaikeuksia. Eipä Murrikaan kovista muhkuroista allaan erikoisemmin nauti. Siksi hankinkin tälle reissulle puhallettavan ilmapatjan. Koska kaveri arvioi sellaisen itselleen tarpeettomaksi, niin se jäi minun käyttööni. Tosin hänellekin ostettiin uusi ja aikaisempaa huomattavasti paksumpi solukuminen makuualusta. Eihän tuo puhallettava mielestäni oikein vaeltajalle sovi, mutta se on ihanan pehmoinen ja lämpimän tuntuinen ainakin näin kesäaikaan. Se menee melko pieneen tilaan ja painaa kuitenkin vain alle kahdeksansataa grammaa, joten taidanpa kantaa sitä toistekin rinkassani. Makuupussina minulla on tällä kertaa mukanani kaksi erillistä sisäkkäistä pussukkaa. Toinen on oranssin värinen, joka paremminkin tuo mieleen täkin kuin makuupussin ja sen päällä on hyvin ohut untuvapussi. Koska kääntyminen toiselle kyljelle makuualustalta pois pyörimättä vaatii melkoista temppuilua ja notkeutta sekä voimaa, niin otan molemmat kevyet pussini levälleen aukaistuina päälleni peitteeksi.
Parttio
Lauantaina aamupäivällä vaelluskumppanini kertoo joskus aamusella unen pöppöröisenä kuulleensa kuin maahisten marssia kammin ulkopuolelta. Hän oli noussut katsomaan pienestä ikkunasta ja oli nähnyt vain suurehkon porolauman loppupään jutaavan parinkymmenen metrin päässä juuri ikkunan ohitse. Muutama kymmenen niitä siinä oli hänen näkyvissään kulkenut joen vartta länteen, silloisena suuntanaan Ahkujohka.Kun aamuaskareet on toimitettu ja kupu on kylläinen, niin minä levitän eilisen sateen jäljiltä märän telttamme kuivumaan polkuopasteiden päälle. Siinä se rauhallisesti kahahtelee leppoisan itätuulen sitä leyhytellessä. Nyt meillä on aikaa ja minä vain olen ja nautin elämästä. On lämmintä ja vieno tuulenvire saa joenrannan mättäiden kursuheinät väräjämään. Korppi lentää kailottaen ylitse ja jää kiertelemään alemmas joelle niestapalan toivossa.
Minä en ole täällä, vaan hevosen pään mittaisena polvihousuisena pojanvesselinä mummolassa. Aurinko porottaa, kärpäset surraavat. Riihen nurkalla, siinä tiilisavimyllyn vierellä, astun vahingossa päältä jo kuivahtaneeseen lehmänläjään. Sonta pursuaa varpaiden välistä mukavan kaarevina makkaroina. Auringon paahteeseen joutunut kiiltävän musta sittisontiainen kiirehtii kuivien maassa maatuvien heinien alle turvaan ja tunkee tarmokkaasti sieltä vielä syvemmälle mustaan multaan. Pyyhin jalkaani heinikossa tallin nurkalla. Käki kukkuu jossain kaukana ja kana kaakattaa muninnan merkiksi. Iso paarma surraa auringon korventaman tervantuoksuisen ja tummanharmaan riihen seinähirren nurkan salvoksella. Minulla on hyvä olla.Koko aamupäivänä täällä ei ole näkynyt muita vaeltajia, joten kammi siljoineen, pihoineen on ollut kokonaan meidän. Olemme vihdoin tunnin verran puolenpäivän jälkeen pakkaamassa lähtöä varten. Kun pääsemme matkaan ja kierrämme juuri nurkan taakse, niin kammin takaa, sen seinusrinteestä pyrähtää riekko lentoon sille tavanomaisella melkoisella kotkotuksella. Se lähtee meistä vasta vajaan parin metrin päästä ja kohtaamisen raju pelästys on varmasti molemminpuolinen. Mitä lie ollut tekemässä samassa asunnossa meidän kanssamme. Riekkoja täällä on runsaasti, mitä todistaa melko tiuhaan polulla olevat verekset rypykuopatkin. Polulla on myös lentelemässä paljon sinisiipiä. Perhosia on muutenkin runsaasti, varsinkin jotain vaaleankeltaista päiväperhoa.
Tseävrresjohka virtaa mahtavassa uomassaan. Kirkkaan raikasta vettä on runsaasti täällä kuten parissa muussakin pienemmässä notkelmassa. Juotavaksi sitä kyllä riittää aivan varmasti, eikä sitä tarvitse mistään mukaansa hamstrata.
Kun koilliseen johtava merkitty polku kaartaa itään ja nousee Kamaoaivin ja Uhtsaroadjan väliseen satulaan, niin jalan alle löytyy jonkin verran rakkaa. Kivenmuhkuraisesta satulasta reitti kääntyykin pian pohjoiseen ja muutaman kumpareen ylitettyämme ilmestyy kaukaisuudesta näkyviimme aivan yllättäen Kuivin autiotupa.
Kuivin ja Kamaoaivin välisestä laaksosta ilmestyy näkyviimme jokunen joen vartta seuraileva rauhallisesti ruokaileva poro. Nousemme pienelle mäentöyssylle ja poroja ilmaantuu lisää katseltavaksemme. Lähestymme hiljalleen toisiamme ja pian on näköpiirissämme noin 120:n pään parttio. Lieneekö sama, josta emäntäni oli aamulla nähnyt osan Ahkojotgoahtilla. Ne asettuvat hiljalleen liikehtien Kuivin autiotuvan edustalle ja ruokailivat siinä pitkälle iltaan.
Tuvassa asustelee sinne saapuessamme pitkänhuiskea hiihtäjätyttö. Ainakin hänellä on yllään jonkin hiihtoklubin nimi sinivalkoisen puseronsa selkämyksessä. Hän on viettämässä luppopäivää jo eilisestä lähtien. Tyttö on hyvin huomaavainen ja tarjoaa luontevasti apuaan kaikille. Hän oli käynyt edellisenä päivänä Kuivin huipulla ja oli siellä nähnyt polulla riekon pesän. Puolen metrin päästä hänen edestään oli emo vasta lähtenyt pesältään ja hän oli vähällä murskata munat 41:n numeron vaelluskengällään. Munia oli pesässä ollut kuusi kappaletta. Aika myöhäinen oli haudonta-aika, mutta oliko sitä häiritty niin usein ettei munista enää untuvikkoja kuoriudukaan?
Espoolaiset tunturituttavamme, tutut jo Ruktajavrilta, saapuvat myös autiotuvalle, syövät ja menevät telttaan yöksi. Me jäämme Riikan kanssa tuvan suojiin asustamaan.
Sateentuhruinen luppopäivä
On sunnuntai ja aamupäivä kun heräilemme. Ulkona on 10 astetta lämmintä ja vettä vihmoo. Hiihtoklubilaiselta rupeaa vaellukseen varattu aika uhkaavasti hupenemaan ja hän lähtee reippaasti sadetakissaan taistoon vettä vastaan. Hän sanoo koettavansa päästä Luobmusjavrille yöksi. Matkaa on 24 kilometriä, mutta mitäs ne nuoret urheilijatytöt.|
Espoolaiset tulevat vihdoin teltastaan sisälle aterioimaan. He lähtevät
huiputtamaan Kuivia. Hekin kohtaavat saman riekon pesineen ja munineen.
Onpa vilkasta häirintää toisen pesällä.
Minä löydän suuren, 36 senttiä pitkän mustan siipisulan tuvan pihalta, aivan vedenhakupolun varrelta vaivaiskoivuryppäästä. Kun otan sen sisälle ja näytän muille, niin syntyy keskustelu siitä onko tuo kotkan vaiko korpin lentimistä kotoisin. Parikin eri henkilöä kertoo nähneensä kotkan tässä juuri liitelevän Kuivin tunturilla. Minäkin olen aikaisemmilla reissuillamme havainnut tuon suuren erämaiden kuninkaan lekuuttelevan ainakin täältä viiden-kuuden kilometrin päässä lännessä virtaavan Ahkujohkan taivaalla. Korpeista ei tässä yhteydessä kannata puhuakaan, koska niitä on täällä lähes kaikkialla. Molempia ehdokkaita näillä kairoilla siis asustelee. Vakaa käsitykseni kuitenkin nyt on, että kiiltävän musta sulka täytyy olla korpin. Molemmilla kotimaisilla kotkillamme lienee tummassa värityksessään ainakin häivähdys ruskeaakin. Laittelen meille
talonpojan juureskeiton kämpän kaasulla kiehahtamaan. Kello näyttää
jo 16 ja edelleen tihuttelee. Sinänsähän kellon näyttämillä
ei ole vaellukseen lähtemisen kannalta mitään merkitystä,
koska päivällä on mittaa monta viikkoa. Tuuli on kääntynyt
lännen puolelle, mutta tuhnuiselta ilma vain jaksaa näyttää,
Kuivillakin on pää aivan pilvessä. Illemmalla keittelen
kaalisoppaa läksiäisiksi ja terästän sitä vielä
mummon muusilla jotta jalka reippaasti nousisi. Syötyämme päätämme
kuitenkin jäädä vielä yhdeksi unenrupeamaksi odottelemaan
aurinkoa, kun tuulikin sitä näyttää lupaavan ja pyörähdämme
pusseihin. Päivän ja seuraavan yön aikana tuvan ovet käyvät
ahkeraan, kun on useampiakin tulijoita.
|
Vanhalla ukkokorpilla on vasemmassa kainalossaan lumenvalkea untuvahöyhen. Kuka sen saa omakseen elävältä korpilta kokonaisena ja vetää sen luodikon piipusta läpi, niin hänellä on ikuinen erälykky. Sitä pyssyä ei voi kukaan kortota. Mutta kun vanha korppi haavoittuu tai tuntee muutoin heikkenevänsä, niin se repii taikahöyhenen rikki ja nielee vielä palasetkin. |
Riekot
Maanantaiaamuna heräämme aikaisin makailtuamme koko edellisen päivän. Nyt on aika lähteä takaisinpäin kohti etelässä maisemaa halkovaa Karigasniemen tietä. Lähtöaskareiden jälkeen painamme oven kiinni jo kello kahdeksan aikaan muiden nukkuessa kuka teltassaan ja kuka kämpässä tai kämpän liiterissä.Ensimmäinen eväidensyöntitaukomme on Tseävrresjohkalla. Otan siellä jonkin kuvan Murrin kahlatessa joen poikki ja lisää maisemasta sekä jokipenkan kukoistavista kukkakentistä.
Pikkuisessa puronotkossa Tseävrreskielaksen eteläpuolella edessämme vilahtaa polun poikki jotain valkoisen, mustan ja punervan kirjavaa. Viittaan Murrin pysähtymään heti. Hän ei ollut sattunut katsomaan juuri silloin siihen edessä olevan polun suuntaan eikä siis ollut huomannut mitään. Ihmettelen kovasti mikä tuo jonkin verran kissaa suurempi elukka mahtaa olla. En kyllä keksi mitään järkevää ehdokastakaan. Kokonsa puolesta se voisi olla pieni kettu tai naali. Keskenkasvuinen ahmakin pyörähtää mieleeni, mutta nuo kaikki karsiutuvat tuohon valko-musta-kellanpunervaan väritykseen. Tosin minäkään en nähnyt sitä kuin jonkun sekunnin kymmennyksen ajan, joten havaintoni ei voine olla kovin tarkka.
Silmät tapillaan haravoimme katseellamme edessämme olevaa vaivaiskoivikkoa ja puronotkoa. Emme uskalla hievahtaakaan että emme pelottaisi sitä lopullisesti piiloutumaan. Ehkä se vahingossa näyttäytyy jos emme esiinny sille liian hyökkäävinä.
Viiden metrin päässä olevan mättään takaa nousee varovasti tähyämään pienen lapsen nyrkin kokoinen tumma pää, jossa on tukeva nokka ja tapittavat silmät. Riekko, välähtää mielessäni, mutta miten se näytti niin suurelta? Nousee saman mättään takaa toinenkin tappisilmä. Ahaa, kaksi riekkoa juoksi limittäin peräkanaa ja se selittää jo elukan koon. Olemme käsittääkseni lintujen ajatusmaailman mukaan vaarallisia. Kun olemme liian ääneti ja liikkumatta niin me siis vaanimme heidän lapsiaan. Siispä emot eivät voi enää olla piilossa, vaan niiden on kiinnitettävä saalistajan huomio uhrautuvasti itseensä. Ne lähtevät hiljaa kotkottaen juosten liikkeelle. Pieni untuvikko pyrähtää lentoon ja hädissään lyhyillä siivillään hirvittävästi viuhtoen kaartaa matalalla puron ylitse kadoten vastaisen rantapenkan päällä olevan polvenkorkuisen varvikon taakse. Nyt riekot ovat kokonaan näkyvillä ja huomaan siinä olevan kukon ja kanan. Ne juoksevat peräkanaa ja ristiin rastiin edessämme jonkun metrin päässä meistä matalasti kotkotellen. Pienen matkaa juostuaan toinen painautuu maahan, mutta kuitenkin aivan selvästi näkyville, toisen jatkaessa vielä muutaman metrin verran vipellystään. Siitä sitten jonkun sekunnin päästä maassa raajarikkoa esittänyt kirmaissee taas puolelta toiselle huojuvaan juoksuun siipisulat maata lakaisten ja pyrstö vimmatusti väpättäen.
Koetamme päästä nopeasti niiden poikasten läheisyydestä emojen johdatellessa meitä polkua pitkin aina vain kauemmas. Räpsin niistä likimmiltään parin metrin etäisyydeltä omasta mielestäni hienoja kuvia. Kun olemme näin siirtyneet jo sata metriä purolinjalta poispäin, niin mieleeni juolahtaa että miksi ne linnut kuljettavat meitä aina vain polkua pitkin. Ne mennä raapustavat juosten polun poikki viidestä kymmeneen metriä sivummalle ja sitten saman verran taas toiselle puolelle. Me muutamme suuntaa reilusti oikealle, mutta emme pääse linnuista eroon koska nekin muuttavat kulkuaan tullen taas meidän eteemme. Nyt selviää minullekin että riekot eivät kuljeta meitä pitkin polkua, vaan me niitä. Kun linnut ovat meistä noin kymmenen metrin päässä ja me pysähdymme, niin emot palaavat kaarrellen ja kurlutellen lähemmäksi selvästi hakemaan meitä.
Tätä jatkuu parisen sataa metriä ja täällä kukko jättäytyy sivukautta meidän selkäpuolellemme. Mutta äidinvaistot ovat kanalla äärettömän vahvat, sillä se johdattelee meitä reilusti yli neljänsadan metrin, ehkäpä puolen kilometriä tasaista tunturin paljakkaa, ennen kuin painuu huomaamattomasti matalien mättäiden taakse ja sieltä vaivihkaa piilojuoksua etäämmälle ja lopuksi pyrähtää viuhtovaan lentoon päästäkseen joutuin taas pienten lapsiensa turvaksi.
Tämä on meidän vaelluksillamme ensimmäinen kerta kun saimme kokea näin uskomattoman mieleenpainuvan kappaleen riekon elämää.
Aukean Tseävrreskielaksen paljakkaharjanteen jälkeen polku johdattelee meidät jyrkkää luiskaa myöten rehevään koivua puskevaan joenuomaan. Siellä taas tulee sätky, kun riekkokukko kiroten ampaisee lentoon edestämme. Koetan seurailla sitä, mutta kyllähän tunturin asukki osaa meikähölmöä kömpelystä höplästä vetäistä.