Jälleen kammilla 

Kun vieraskirjan esilehdilläkin jo 50-luvun lopussa kehotettiin pitämään kammi kunnossa ja korjaamaan pikkuiset huoltoa vaativat paikat, niin minäkin ryhdyn toimiin. Ensin käyn kunnostamassa vedenottopaikkaa sen verran että siitä saa kenttäpullonsa kunnolla kerralla täyteen vettä sotkematta. Ruoppaan sorapohjaa syvemmälle ja korotan sekä tiivistän alapuolella olevaa patousta. Kun tämä näyttää kunnolliselta, niin otan lapion mukaani ylemmäs vuoman rinteelle ja rupean irrottelemaan kivikkoisesta maasta turpeita. Jälkien peittelemiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin turpeen irrotukseen koivunjuurien umpeen kutomasta rinteestä. Näillä irti saamillani suurilla levyillä minä sitten korjailen kammin verhousta, koska vanhat seinäturpeet ovat jo ajan saatossa painuneet kasaan ja alta näyttää paljastuvan vihreätä vesitiivistykseen käytettyä muovia. Nyt siis vain lähinnä ehostan ulkonäköä koska kammi ei tunnu katostaan ainakaan vielä vuotavan. 
     Kammin ulko-oven vieressä oleva koivunranka, joka kannattelee ulko-ovea suojaavaa katon lippaa, on tuohensa sisällä aivan pökköpuuta. Otan  eteisestä kovin huteran näköisen sahanremppanan, jonka terä on vahvassa ruosteessa.  Ilmassa on tosi kesä ja niin riisun juuri pesemäni paidan ja annan auringon hyväillä pintaani. Etsiskelen rinnekoivikosta sopivasti luonnonväärää ja oikean mittaista puuta. Kun vihdoin pitkän etsiskelyn jälkeen löydän sellaisen niin aloitan oman pienen savottani. Pokasahan raami notkahtelee ja terä hirttelee kiinni. Pääsen pureutumaan ehkäpä vähän päälle kymmenen milliä koivun runkoon, kun saha lopullisesti jää jumiin. Siihen loppuu minun savottani. 
     Jokunen jo Kuivin kämpältä tuttu tyhjän kävelijä, kuten meitä vaeltajia joku kutsuu, tulee rinnettä alas liiterin nurkalta iltapäivän kuluessa, tankkaa ja jatkaa vaellustaan etelään päin. 

Syödessämme otan taas jonkin kuvan, kun huomaan kameran laskurin näyttävän nollaa. No voihan ... Että pitikin … Olen kuvaillut koko alkumatkan, tai kolme neljäsosaa siitä ilman filmiä. Jotenkin muistuu mieleeni lähinnä ne ottamattomat jääneet riekko-otokset. Niin läheltä kun pääsin niitäkin kuvaamaan. Päätän lähteä takaisin sinne Riekko-ojalle. Tuossahan se on kilometrin päässä, joten ilman kantamustahan siellä käväisen puolessa tunnissa. Murri selvittää minulle: 
     – Ei se ole kilometrin päässä, vaan sinne on paljon pitempi matka. Eihän se ole se ensimmäinen notkelma koivuharjanteen jälkeen. Sieltä on noustava vielä sille aukealle paljakalle ja vasta sen takana ne riekot olivat. 
     En oikein luota hänen muistiinsa tässä asiassa, vaan intän vastaan ja selittelen. Lähden reippaasti vauhdilla ja lupaan olla takaisin tunnin kuluessa. Epäilen kyllä itsekin liekkö ne linnut enää siellä näin myöhään iltasella. Yleensä kun ne ovat paremminkin kovin aamuvirkkuja, joten taitavat jo olla nukkumassa jossain muualla. 
    Vajaan kilometrin päässä minun täytyy myöntää itselleni paremman puoliskon muistin olleen jälleen omaani selvästi paremman. Tässä ensimmäisessä notkelmassahan oli lennellyt se yksinäinen kiroileva kukko. Kaivan kartan vasemmasta rintataskustani ja mittailen siitä katseellani  etäisyyksiä. Vilkaisen kelloa, joka näyttää 20.20.  Jos jatkan, niin polkua on vielä taitettava reipasta kävelyvauhtia kolme kilometriä. Se tekee puoli tuntia. Olin luvannut olla kammilla takaisin kello 21:n aikaan. Päätelmäni on että ehdinhän minä hyvin käymään tuolla hieman kauempanakin. Toivo kadotettujen riekkokuvien saannista  on polttavan vahva. 
     Eipä siellä ennakkoaavistukseni mukaan mitään kuvattavaa löytynyt. Perhosia lepatteli ja yksi kauniin korea punaniska, lapinsirkku siellä pirraten vihelteli skierrin latvuksissa. 

Olen juuri palannut tuloksettomalta kuvausmatkaltani ja leyhyttelen reippaan reissun tuottamia ylimääräisiä lämpöjä. Olemme jäämässä kammiin taas yhdeksi yön seuduksi  Varusteemme ovat ulkona, mutta olen kaiken aikaa valmiina siirtämään rinkkani vauhdilla sisälle varausmerkiksi vakiopuolellemme, jos joku muukin saapuu tänne vielä näin ilta yhdeksän jälkeen. Ja tuleehan sieltä pohjoisen suunnasta, samasta josta minäkin reilua varttia aiemmin, näkyviin yllättäen pari miestä muutaman kymmenen metrin päässä. Saanpahan äkkiä vauhtia töppösiini ja koppaan tavarani kantoon. Kammista ulos tullessani jäämme hetkeksi juttelemaan. Vanhempi heistä on luontevan rento jutustelija nuoremman paremminkin keskittyessä  kuunteluhommiin. Tällä puhemiehellä on harvinaisen komea, leveä ja värikäs vyö. 
     – Näimme tuolla tullessamme aina edellisellä harjanteella sen taakse painuvan selän, kertoilee vyömies ja jatkaa. Kun tässä ei ole tuolla seuraavalla rinteellä ketään menemässä, niin tekös tuolta tunturista juuri tulitte. Vai onko tästä mennyt joku juuri äskettäin vauhdilla ohitse. 
     Myönnän olleeni siellä liikkeellä ja kerron riekoista. Ihmettelen itsekseni heidän noin kahden metrin mittaisia sinisiä vaellussauvojaan. Nämä juuri tulleet vaeltajat ottavat vettä ja panevat viereisen harjun päälle vauhdilla pystyyn oman  majoitteensa. Se näyttää  olevan suuri kota ja siinä heidän vaellussauvoillaan on sitten toinenkin käyttö. Niistä muotoutuu näppärästi kodan pitkä keskisalko. Aika näppärää, täytyy myöntää. Tulevat sitten alas keittokehikolle. Minä siinä vierellä pöydän ääressä lueskelen menneiden kairanpolkijoiden muistiin merkitsemiä tuntemuksia.  Vanhempi miehistä sytyttää tottuneesti tulet ja alkaa paistaa kalaa. Hiljaisempi miehistä menee rantaan ja näyttää huoltavan jalkojaan. Juttelen vanhemman kanssa leppoisasti niitä ja näitä. 
     He ovat isä ja poika, eivät varsin  ensi kertaa erämaassa. Isä on evp kapitulantti, juuri viisikymppisenä eläkkeelle jäänyt ja poika lähtee parin päivän kuluttua väkeen, rajakomppaniaan. Ovat jostain matkansa  varrelta napanneet mukaansa neljä tammukka ja niistä nyt isä rakentelee  heille illallissärvintä. Poika taitaa kodalla laitella muuta ruokaa. 
     Sanovat jatkavansa aamulla maantien varteen, jonne on matkaa 26 kilometriä. Meillä on ajatuksissa taivaltaa Ruktajavrille, joka on siinä puolessa välissä heidän tavoitettaan. Jotkut tyytyvät vähempään kuin toiset. 

Huivipäinen tyttö 

Erään tien loppu ja toisen alku  

Njaugon tuvan pihamaa kukkii ympäriinsä viehättävää mustasilmää, kanukkaa. Menemme sisälle ja otamme evästä ja minä sinne jätetyistä kulkijoille saattokirjeellä varustetuista banaani-maissipatukoista yhden. Vieraskirjassa kerrotaan vettä varmasti olevan tuvan vakio vedenottopaikassa, 800 metrin päässä olevassa Pajuojassa. Jos joku väittää ettei siellä ole vettä, niin todennäköisesti hakija ei ole käynyt koko purollakaan, vaan jossain muualla 

Njavgoairoaivin aukealla lounaaseen viettävällä rinnepaljakalla ollessamme nousee siniselle, valkoisen kirjomalle taivaalle kaakosta tummahkon harmaita pilviä. Niiden perässä näyttää olevan jo tuntureiden päällä taivaanrannassa vaaleampaa, joten uhkaava sade ei liene pitkäaikainen eikä raju. Istahdamme rinkkojen päälle. Murri ottaa rinkastaan leivät ja minä omastani termospullon. Pilven jo harvakseltaan pudotellessa pisaroitaan levittelen sadeviittani katokseksi päällemme. Siellä pikku talosessamme einehdimme ja pian hiljainen ropinakin päättyy ja pitjuusin huilun ääni alkaa jälleen kuulua. Lämpimän sateen kastelema auringon suuntainen rinnepaljakka kimaltelee tuhansin sateenkaaren värisin kirkkain pistein.  Jatkamme matkaa. Tämän paljakan viimeisen nousun jälkeen alkaa laskeutuminen kohti tunturikoivikkoa. Siinä mönkijän urassa olevassa pyörien välisessä keskitupsakkeessa kasvaa lyhyttä karkeaa kursuheinää ja skierriä. Sen alle epätoivoisessa hädässään tunkee hyvin elinvoimaisen tuntuinen pirteä,  ruskea untuvikko. Pikkiriikkinen höyhenpallo taistelee kaikin voimin selviytyäkseen elämänsä alkuun. Mistään ei kuulu hätääntyneen emon huutoja. Yhtään muuta lintua tuon untuvikon lisäksi ei ole näkyvissä. Sen on selvittävä nyt tästä, kuten varmaan monesti ennenkin vain omiin voimiinsa luottaen, täysin yksin. Poistumme kiireesti paikalta. 

Ruktajavrin pihamaalla tuntuu olevan menossa vaeltajien markkinarieha. Siellä on pystyssä kymmenkunta telttaa ja hyvin seurallisessa piirissä puhutaan saksankieltä. 

Kun keskiviikon aamusella saamme silmämme lopullisesti avatuiksi, niin ympärillämme on kolmetoista muuta telttaa. Tai eiväthän ne varsinaisesti meidän ympärillämme ole, koska me aina katsastamme, jos suinkin vaan on mahdollista paikkamme syrjemmältä omasta rauhastamme, jos yleiselle leiriytymispaikalle satumme jäämään. 
     Menen rantaan hakemaan aamiaistarpeiksi ja päivän niestapalan painikkeeksi vettä. Vesilaiturista parisenkymmentä metriä länteen on pieni pätkä hiekkarantaa. Siellä on kirkkaan keltainen vene, jota menen katsomaan. Se ei ole mitenkään lukittu ja airotkin ovat odottamassa hankaimissaan, mutta aika huolimattomasti jätetty lavat likoamaan matalaan veteen ja järven pohjaa siinä aaltojen avustamana tökkien kaivelemaan. Perätuhdolla on kaksi virveliä. Veneen pohjalla kärpästen kierreltävänä on neljä vajaan parinkymmenen sentin mittaista kalaa. En tunne niiden lajia, mutta mielestäni ne ovat lohen sukua. Nähdäkseni niistä ei ole veriäkään laskettu ja aurinko paahtaa kuumasti. Ei varmasti veneen omistaja ole sitä viimeiksi käytellyt. Taitaa olla yhteisen kolhoosin omaisuutta josta kellään ei tunnu olevan mitään vastuuta. 

Kappaleen matkaa taivallettuamme tulee aika yrittää saada makuupaikat varattua paluujunaan. Katson mukavan näköisen kumpareen josta näkyy Ailigaksen linkkimasto. Pysähdyn ja rupean päästelemään rinkkaani  kantimista. Kun se rusahtaen laskee mättäälle, niin siitä aivan vierestä, askeleen päästä kahahtaa iso lintu siivilleen. Kun se ei nauraa räkätä mennessään, niin se ei voine olla riekkokaan. Näen sitä sekunnin verran suoraan takaa päin ennen kuin se kaartaa takkuisen koivuryteikön katveeseen. 
     Murrikin kerkiää vierelleni ja katsomme tarkemmin linnun lähtömätästä. Ja kas, siinä on kaatuneen koivun rangan alla ruskeahöyheninen korkealaitainen pesä, jossa on kuusi munaa. Ne ovat suuria kuin kananmunat ja hämärässä syvennyksessä ne vaikuttavat väriltään tasaisen ruskeilta. Pesä ei ole kuin metrin päässä vilkkaasti kuljetun tien reunasta. Arvioin siinä tiellä vaeltavan pitkälti toistakymmentä henkeä molempiin suuntiin päivän mittaan. Lintu on varmaan jo tottunut vaarattomiin vaeltajiin eikä hetkahda pesältään ihmisen kulkiessa tietä pitkin ohitse. Minä tavallisesta kulkijasta poiketen pysähdyin juuri siihen pesän kohdalle ja rumpsautin vielä rinkkanikin melkein sen päälle. Olihan siinä emolla ainakin omasta mielestään syytäkin paeta henkensä edestä. Nappaan joutuin pesästä pari kuvaa ja lähdemme eteenpäin, sinne suuntaan minne tuo hautova lintukin pakeni. Heti mutkan takana pikkupojan kivenheiton päässä tiellä on jokin tumma sorsan tapainen lintu. Näen sen vain hetkisen vastavaloon kun se siivilleen nousten kaartelee loivan rinteen alla olevan Luobmusjavrin suuntaan. 
     Seuraavalle kumpareelle ehdittyämme yritän kännyllä yhteyttä Rovaniemelle, mutta siellä on vain varattua ja ei vastattua. Vajaan tunnin kuluttua meillä on makuupaikat ylihuomiseen, perjantaina kello 18.35 Rovaniemeltä lähtevään junaan varmistettuna. Samoin on Kaamasen Kievari luvannut meille mökkipaikan torstain ja perjantain väliseksi yöksi. 
     Poikkeamme Nuortti Luobmusjavrin rantaan kammin pohjoislahden pohjukkaan sivummalle vilkkaimmalta kulkuväylältä. Molemmilta lähtee paidat ja pöksyt koivun oksille. Kiirehdämme vilpoiseen veteen liottelemaan enimpiä hikiä ja hiekkoja. Päivä porottaa ja valkoiset poutapilvet liukuvat taivaan korkealla kupuralla. Rannalla paitaa päälle vetäessä tuntuu kuin olisi paratiisin porteilla. 
 

Sutte Saja 

Heti alussa täällä luontopolulla kerrotaan peuran pyynnistä ja esitellään pyyntikuoppaa. Sitten kiivetään 165-askelmaiset raput ylöspäin. Panee tiukille rinkan kanssa. Kun puuskuttelemme näiden  yläpäässä, niin alhaalta tulee puolijuoksua samainen mies joka juuri oli meidät ohittanut.  Hän oli hädissään kadottanut uskonsa perillepääsyyn ja oli tullut takaisin koettamaan toista polkua. Hän menee vähän ohitseni mutta tulee heti takaisin kysyen hyvin murteellisella englannillaan lyhyintä tietä parkkipaikalle. Minä en tiedä kumpaa polkua pääsee nopeammin perille, mutta kehoitan häntä jatkamaan tätä luontopolkua. 
     Kun polvi kantaa ja palkeet toimivat normaalipaineella, lähdemme jatkamaan. Portaita riittää edelleen sekä ylös- että alaspäin kuljettavaksi kaiken matkaa. On 123- ja 112-askelmaista lukuisista  pienemmistä puhumattakaan. 
     Edessämme kurun pohjalla väreilee bassi galdu, saamelaisten pyhä lähde. Se on nimeltään Sutte Saja, Sula Saivo. Sula siksi koska se on virtaava lähde, joka ei jäädy. Saivo taasen on pyhä kaksipohjainen lampi tai lähde, jonka varsinaisen näkyvän pohjan alapuolella aukeaa toinen tila.  Sinne johtaa lähteen syvimmällä pohjalla oleva pieni aukko. Tämän aukon kautta päästään siellä alhaalla oleviin jumalten asuinsijoihin. Siksi näihin saivoihin on vuosisatojen saatossa uhrattu paljon poroja, hopeaa ja jopa ihmisiäkin jumalten lepyttämiseksi. 
     Viime vuosisadan alkupuolella asusti vielä tämänkin pyhän uhripaikan rantamilla Ovllas Oulla (Uula Niittyvuopio) pienessä kodassaan. 
    Tämä Sutte Saja on kuin kapeahko suuri lampi. Leveyttä on kivenheiton verran ja pituutta päälle sadan metrin. Heti näkemällämme lähimmällä rannalla vesi virtaa voimallisesti purkautuessaan maan uumenista. Menen rantaan, jonne on rakennettu laituri. Kirkkaan veden lävitse näkyy pohjalla olevia valkoisia kiviä. Maistan vettä, joka on kylmää ja raikasta. Otan sitä pulloihimme. 
     Tämä on todella suuri lähde koska opastaulun kertoman mukaan virtaama on 32 000 kuutiometriä vuorokaudessa. Ehkä selvemmin hahmottuvan kuvan siitä saa kun tietää sen olevan  vähää vaille 400 litraa sekunnissa. Tutkimusten mukaan tämä lähde saa vetensä Luobmusjavrista ja siitä etelään virtaavasta joesta. Täältä jonkun kilometrin pohjoiseen vedet painuvat soraharjujen uumeniin. Sieltä sitten tänne parisen kymmentä metriä alemmas ne hakeutuvat purkautuakseen jälleen maan pinnalle pitkän pimeän vaelluksensa päätteeksi. Täällä Sutte Sajalla vedet ilkamoiden auringon kanssa kättä lyövät. 

Pistämme telttamme asuttavaan kuntoon pienen joen partaalle koivikkoon tasaiselle nurmelle. Ympärillämme lentelee pikku lintunen kierrellen hermostuneesti sirkutellen koivun oksalta toiselle. Taitaa niitä olla siinä enemmänkin kuin yksi. Liekö emo pesueineen. En tunne sen sukua, mutta se sopii hyvin minun mielikuvaani uunilinnun pienen solakasta hahmosta. 
     Siinä teltan  vierustalla on jo nurmettunut entinen nuotion sija. Vain ympäryskivien korkeimmat kupurat ovat enää näkyvissä. Nämä menneistä kulkijoista ja poropaimenista kertovat jäänteet eivät ole mitenkään harvinaisia tunturiseuduilla. Enemmän näitä on varmasti syntynyt etelämpänä, mutta siellä leudommissa oloissa luonto peittää nuo ihmisen jäljet nopeasti tyystin näkyvistä.  Nämä kuitenkin aina jollain lailla pysähdyttävät kulkuni ja virittävät mieleeni kaukokaipuisen vireen. Täältä jonnekin kauas, ei penikulmissa mitaten vaan epämääräiseen menneisyyden sinertävään hämärään.       Tuossa vieressä, poroaidan takana soliseva joki juoksuttaa puhtaan raikasta vettään paikoin kymmenen jopa viidentoistakin metrin levyisessä uomassaan. Tämä ei virtaa pyhästä lähteestä, vaan se on sieltä alkunsa saavan Sulaojan pienempi lisäjoki. Väliin veden juoksu vilkastuu kun rantapenkat lähenevät parin sylen päähän toisistaan. Koko uoma on perusväritykseltään rehevän vihreä jossa keskellä auringon kilossa välkehtii virran liplatus. Veden rajassa on tasaisena leviävä heleän keltainen matto. En tiedä onko se rentukkaa vai mukulaleinikkiä. Sen kasvupaikka näyttää täältä penkan päältä katsottuna olevan upottavaa lilliä, joten en pidä mitenkään tarpeellisena mennä  lähemmäksi tarkastelemaan tätä loistavaa rannan peitettä. Kasvien valtiaana kuitenkin kohottelee  suuria kukintojaan muitten yläpuolelle, paikoin pariinkiin metriin, rehevän suurilehtinen väinönputki.  Ne ovat ennen olleet saamelaisille tärkeitä hyötykasveja. Niistä on saatu apua moneen vaivaan, enimmältään kuitenkin nälkään. Lienevät nämäkin putket tuolta pyhältä lähteeltä, shamaanin yrttitarhoista tänne levittäytyneet. Näin elinvoimaista kasvustoa en muista muualla edes nähneeni. 
     Kun ruokailu on  menossa, niin päätän vielä tässä iltasella lähteä selvittelemään sitä minun kartassani olevaa tien alittavaa Luobmusjohkaa, josta Eskelisen kuski ei tiennyt mitään. Otan lähtiessäni kuuman Reiterin muonapussin käteeni ja toiseen lusikan. En jää kuluttamaan aikaa syöden ja istuen, koska syömisen aikana voin aivan yhtä hyvin kävelläkin. 
     Joki ja vanha Kevon reitti ovat juuri siinä missä karttani kertoo. Parin metrin levyinen joki on täysin läpipääsemättömiin koivu- ja pajuryteikköihin kokonaan piiloutuneena vain jäänyt automieheltä huomaamatta. Tämän joen ja sen partailleen kasvattaman rehevän  metsäisen nauhan itäpuolelle on rakennettu lisäksi uusi tie joka johtaa TVL:n varikkoalueelle. 

Paluu ihmisiin