Ekotrippi Evolle


Pentti Stenman

Torstai 7.8.2003

Fillarin takarengas nuljahtelee mutkissa pakkausten painon alla ja haluaa selvästi lisää ilmaa sisäänsä. No, okei okei, ensimmäisellä tauollahan tuo järjestyy. Pyörä on uusi, vasta keväällä ostettu, mutta takarengas on ollut aika löysä alusta alkaen. Ei vain ole tullut tartuttua pumppuun. 

Kiljavalla kaivan pyörän huoltovarusteet takalaukun sivutaskusta. Otan käteeni edellistä pyörää hyvin palvelleen pienen kaksitoimisen pumpun ja kierrän takaventtiilin hatun pois. Mutta mitä helkuttia: miksi ihmeessä tässä on AUTONVENTTIILI!!! Oikeassa fillarissahan on aina presto-venttiilit! Harmittelen, etten varmistanut tätä juttua aikaisemmin; ei tullut mieleenkään, että joku voisi keksiä jotakin niin perverssiä kuin laittaa autonventtiilin polkupyörään. No, ei auta, täytyy hankkia toisenlainen pumppu jostakin matkan varrelta – ja mahdollisimman pian.

Tällä kerralla pumppu ei ollut edes ensimmäinen varusteongelma. Toissailtana tavaroita pakatessa ei keitintä löytynyt mistään; joskus talvella olin kerännyt kaikki kaapin päällä lojuneet vaellusvarusteet ja piilottanut ne johonkin tosi hyvään jemmaan. Eilen sitten etsin kaupasta uutta Trangiaa, mutta minusta n. 50 euroa parista-kolmesta alumiinikiposta ja messinkipeltisestä spriipolttimesta oli aivan liikaa. Hong Kong tarjoaa vastaavanlaista kopiota n. 20 eurolla; kun hinta oli lähempänä oikeaa, kauppakin syntyi.

Nopon jälkeen jatkan matkaa vanhan Hämeenlinnantien pientareella, josta pian siirryn moottoritien ja vanhan tien välissä olevalle kevyen liikenteen väylälle. Täällä voi poljeskella kaikessa rauhassa; enpä ole tätäkään reittiä ennen noteerannut, vaikka olen mennyt ohitse kymmeniä kertoja autolla. Jossakin Hyvinkään ja Riihimäen välillä erillinen väylä päättyy, ja olen jälleen maantien pientareella.

Riihimäen iso Citymarket on aivan tien laidassa. Urheiluosastolla kaupataan lähinnä tekstiilejä ja sekalaisia urheiluvarusteita. Jalkapallopumppuja on useitakin tyyppejä, mutta ei ainuttakaan polkupyörälle. Keksin ovelan kikan: päätänkin ostaa uuden sisärenkaan, jossa on pumppuuni sopiva venttiili. Pyörätarvikkeiden hyllyssä on kuitenkin sikin sokin vain 20- ja 26-tuumaisia lastenpyörien kokoja, mutta ei 28-tuumaista aikuiseen makuun. Kaupasta löytyy sentään urheilujuomajauhetta sekä pullotettua vettä; ajattelen, että edes näistä voisi olla jotakin hyötyä vastatuuleen polkijalle. Pieni jatkuva vastatuuli on aukealla suoralla tiellä tosi häijyä, saa tehdä töitä, että nopeus nousisi edes 15 kilometriin tunnissa.

Apu renkaiden paineongelmaan löytyy pian huoltoasemalta, jossa virkistäydyn kahvikupillisella ja viinerillä. Huoltoaseman kompressori puhkuu molempiin renkaisiin sen verran painetta, etteivät ne enää valita tiukoissakaan mutkissa. Tunnen nyt olevani aika hyvin varjeltu rengasrikoilta; nehän ovat syntyneet miltei aina niin, että olen tömäyttänyt pikku kohoumiin liian löysin renkain. Pieni tärinän lisääntyminen ei haittaa.

<– Pyörä ja pakkaukset.
Satula pitäisi näköjään säätää vaakasuoremmaksi.

Seuraavalla jokatuntisella tauollani katselen etelähämäläistä tiemaisemaa ja pyörääni. Uusi fillari, kohtuuhintainen Insera, on tukevan tuntuinen, mutta hieman painavampi kuin Crescent, jolla olen useimmat pyöräreissuni tehnyt. Pyörän paino ei tietystikään merkitse paljoa, koska en minä sitä kanna. Satula on erinomainen, ei hiosta, ei hierrä eikä paina. Se onkin yli 30-vuotias nahkainen Ideal, perua vanhasta pyörästäni. Niitä valmistetaan vielä, myydään ehkä myös Suomessa. Suosittelen ainakin löllön geelipehmusteisen satulan tilalle. Ajattelen lämmöllä myös vaihteita. Nexuksen 7 pykälän välitysalue riittää mainiosti minun kaltaiselleni, jolle pyörä on enemmän liikkumis- kuin leikkimisväline. Pyörälaukkujen toinen pari on 1970-luvulta periytyvä Savotta, toinen (hssh! älä kerro kenellekään!) Bilteman tuplalaukku. Savottaan mahtuvat aika isotkin tavarat, mutta se ei enää pidä kunnolla sadetta. Bilteman laukku on erinomainen, kestää vettä ja sen moniin pikkutaskuihin saa tavarat jonkinlaiseen järjestykseen. Valitettavasti vain nämä kaksi laukkuparia eivät näytä yhtään tyylikkäältä samaan pyörään ripustettuna. Kuormaa on mukana n. 10–15 kg; painoa kertyy runsaan viikon ruuista, muutamasta varavaatteesta, majoitteista ja varsinkin juomavedestä. Olen aika huono keksimään tavaroita, joita "välttämättä" tarvitsen vaelluksella. Pienessä irrotettavassa ohjaustankolaukussa kuljetan kaikkea rahanarvoista, eli mm. kameraa, puhelinta ja lompakkoa. Kartta on joko tankolaukun läpässä tai erillisessä karttalaukussa. Nyt mukana on vain fillari-GT3, joka kattaa Etelä-Suomen keskiosan suunnilleen Hämeenlinnan korkeudelta pohjoiseen. Näillä seuduilla liikkumiseen siitä ei siis ole apua.

Pyhän Laurin lähde Janakkalan kirkonmäellä on pahainen betoniseinäinen pikku kuoppa. Ihmetyttää hieman, että tällaista nähtävyyttä on kunnioitettu hannunvaakunalla. Kirkon jälkeen pyöräreitin ohjenuoli käskee kääntyä vasempaan kohti Hämeenlinnaa, mutta en usko siihen, sillä aikomus on päästä Turengin kautta Lammille. 

Turengin keskustan tuntumassa Hiidenjoen rantamaisemat ovat hyvän näköisiä, enkä voi vastustaa kiusausta kurvata rantaan ja kaivaa kameraa esille. Selviän keskustan lävitse peesaamalla paria pyöräilijää. Vaikka takana ei ole sataakaan kilsaa, en edes yritä pyyhältää heidän ohitseen, niin on aamupäivän vastatuuli kypsyttänyt reisiä. Tuntuu, kuin keuhkoista olisi puolet pois. 

Lammille vievä tie on paikoitellen korkean, mukavasti mutkittelevan harjun päällä aivan kuin Punkaharjulla. Ympärillä ei kuitenkaan ole sinisenä siinteleviä järvenselkiä vaan synkkää kuusikkoa ja muuta metsää.

Jossakin Janakkalan ja Lammin välillä työnnän pyörän metsään ja etsin teltalle paikan. Yhden painanteen pohjalla on paksulti rahkasammalta, joka nyt pitkän vähäsateisen kauden ansiosta on makuualustaksi sopivan kuivaa mutta silti pehmeää.

Yöllä huomaan, että pikkupakkaselle tarkoitettu makuupussi on aivan liian lämmin. Pidän pussin vetoketjua auki ja nukun puoliksi pussin ulkopuolella, mutta silloin taas paljaat jalat tuppaavat palelemaan.

Perjantai, 8.8.2003

Kataloisen kylän kohdalla äkkään julisteen, jolla autoilijoita varoitetaan koululaisista. Jaa–a, koulut ovat jo alkamassa ja minä vasta aloittelen lomaani. Onkohan kukaan edes huomannut, että toimittajasetä tuhrasi taas kesänsä oppikirjan viimeistelyssä, kun kirjoittajat eivät pysyneet sovituissa aikatauluissa? No, tällaiset ajatukset nyt ovat maailman typerintä ajankulua, ei muuta kuin eteenpäin ja silmät kohti perushämäläistä viljelymaisemaa. 

Puolilta päivin käyn Lammin keskustassa kaupassa: lisää juomavettä ja jäätelötuutti. Pakkauksissa, mm. retkipatjakäärön sisällä, on nyt runsaat viisi litraa pullotettua vettä. Painostavassa säässä se ei tunnu yhtään liioittelulta, koska en usko eteläisen Suomen luonnonvesien juomakelpoisuuteen. Istuskelen kirkon viereisellä aukiolla jäätelöä syöden ja kuuntelen alkuasukkaiden tarinoita viereiseltä penkiltä. Katselen välillä tien toisella puolella oleva vanhaa kirkkoa, joka näyttää olevan jäämässä liikerakennusten keskelle vangiksi.  Kirkon oikealla puolen näkyy olevan Lammin Säästöpankki, joka oli otsikoissa lamavuosina; ei nyt tule tarkemmin mieleen, miksi.

Muutaman tunnin polkemisen jälkeen olen tauolla metsässä maantien lähellä, pyörää en viitsi taluttaa istuinmättään luo. Muutama tarkkaan tähdätty sadepisara saa minut ripeästi noutamaan sadeviitan pyörän pakkauksista. Vettä tulee sitten tanakasti puolisen tuntia viitan alla kyyristelevän polkijan niskaan. Kaula-aukosta valuu pieni puronen ja hieman vettä tihkuu vanhan viitan lävitsekin. Sateen jälkeen on kuitenkin hyvä jatkaa polkemista viilentyneessä ilmassa.

Evon metsäoppilaitokseen – eli Hämeen AMK:n Evon yksikköön – menevällä tiellä tulee vastaan paljon autoja, joissa on pönäköitä keski-ikäisiä matkustajia. Ettei vain olisi ollut lukuvuoden alun opettajakokous? Tie menee oppilaitoksen rakennusten välitse, mutta piha näyttää autiolta; opetus kai alkaa vasta myöhemmin.

Tarkoituksenani on mennä valtakunnallista pyöräreittiä pitkin Evon kruununpuiston lävitse Padasjoelle. Pyöräreitin ohjenuolta ei kuitenkaan näy missään.

Hietikolla pienen lammen rannalla seisoo poika uimahousuissaan, tien vieressä on auto ja auton vieressä mies. Edestä kuuluu liikenteen ääntä, joten pysäytän lammen jälkeen ja katselen kartasta reittiä. Näyttää kuin tämä tie veisikin takaisin Lammi–Auttoinen-maantielle. Mies kävelee tänne auton luota ja vahvistaa epäilykseni: metsätie lähtee siitä, missä oli kalastuskoealtaan viitta. Hän juttelee niitä näitä, näyttää tuntevan aika hyvin tätä Evon tienoota ja historiaa. Kuulemma yöpyminen onnistuisi hyvin oppilaitoksenkin tiloissa, mutta en seurannut ystävällistä neuvoa.

Tie Evon metsän lävitse on miellyttävä. Päätiestä erkanee paljon metsäteitä kaukaisemmille lammille tai hakkuuaukioille tai soille tai kallioille ja joka ainoalla tiellä on oma tienviittansa. Sorapintaista, mutkaista ja mäkistä reittiä voi ajaa aivan rauhassa tarvitsematta huolehtia ohittavista autoista tai ohitettavista jalankulkijoista – paitsi joskus. Jossakin alkumatkasta vesipullo tipahtaa tärinässä makuualustan sisältä tielle, samalla kun näen peilistä henkilöauton lähestyvän takaa. Pysäytän pyörän ja talutan sen pullon luo, mutta en tahdo millään saada pyörää pysymään pystyssä onnettoman seisontatuen varassa. Jotenkin onnistun toisella kädellä koukkimaan vesipullon näppeihini ja työntämään sen takaisin pakkauksiin auton odottaessa. Harmikseni myös pyörän matkamittari alkaa kenkkuilla, joko paristo on loppu tai sitten olen jotenkin onnistunut kolhimaan anturin johtoja. Välillä mittari näyttää oikein, välillä mitä sattuu.

Iltapäivällä Kelkutteen luona päätän, että nyt on poljettu tarpeeksi, vaikka päivän kilometrisaalis on vielä aika niukka. Katselen nättiä lampea ja tien vieren tulentekopaikkaa, kiipeän ylös laavulle, mutta en kelpuuta sitä yöpymispaikaksi hienoista näkymistä huolimatta. Lammen rannat taas ovat liian kosteita ja kuhmuraisia. Tien toisella puolen on hyvä kaivo ja sen takana metsässä muhkeata sammalikkoa: tähän jään yöksi. Pyörän vien kymmenisen metriä kaivolta eteenpäin.

Kaivosta saan ilmaiseksi parempaa vettä kuin marketin euron pulloista. Pistän keittimen tuhisemaan tulentekopaikalle ja lähden pystyttämään telttaa. Palatessani iltamössö on valmis ja ehtinyt kiehumaan ylitsekin. No, mitäpä tuosta, eipä tarvitse enää poltinta sammuttaa, ja jäljet saa siivottua aika helposti. 

Auringon alkaessa laskea paikalle tulee pariskunta autoineen kokeilemaan kalaonneaan. Vien keittimen pyörälaukkuun ja kun kaivelen nukkumisvarusteita esille telttaan vietäväksi, tulee nainen kaivolle ja alkaa kolistella sieltä vettä. Minut huomatessaan hän pistää äkkiä kaivon kannen kiinni ja palaa miehen turviin rannalle. Minähän näytänkin tyypilliseltä hämäläiseltä metsärosvolta.

Lauantai 9.8.2003


Aamulla liikkeelle lähtö on helppoa ja polkimet pyörivät lähes itsekseen. Ison-Tauruksen tienoilla selviää, mistä illallakin kuulunut ammunnan ääni on peräisin. Sotilasalueella tien vierellä on pieniä parakkiryhmiä ja kumpareen takana ampumarata, jossa paukutellaan oikein olan takaa. Eilisen evolaisen kertoman mukaan täällä oli sodan aikana lentokenttä. Mustunut talo on palokuntien harjoituskohde.

Yllättäen eteen tulee iso maantie. Täytyy oikein varmistaa kartasta, että se todella jo on Lahden ja Jämsän välinen valtatie, entinen nelostie. Keskustelen itseni kanssa, lähteäkö etelään vai pohjoiseen, ja etelän koulukunta voittaa. Jatkuva vastatuuleen polkeminen on turhan hidasta, enkä halua käyttää tämänkertaista runsaan viikon lomaa pelkästään pyörän päällä. Suunnittelen polkevani ensin kolmisen kilometriä valtatien laitaa etelään ja kääntyväni sitten vasemmalle kohti Maakeskeä ja sieltä edelleen oikealle Asikkalan suuntaan. Nyt matkassa on todellista meininkiä: aika kevyesti polkien nopeus nousee helposti neljänkympin kieppeille.

Maakeskessä lähden ensimmäisestä tienhaarasta oikealle. Runsaan kilometrin jälkeen valinta osoittautuu vääräksi, sillä olen jälleen tulossa Lahti–Jämsä–Jyväskylä-valtatielle. Edellisestä risteyksestä olisi pitänyt jatkaa vielä satakunta metriä oikeaan risteykseen. Hieman potuttaa, etten katsonut karttaa riittävän tarkasti. Istuskelen aikani tauolla ja katselen, kun linja-auto menee ohitse  tyhjänä. Toivottavasti lähempänä ihmisten ilmoja se saa matkustajiakin palkka- ja naftakulujen katteeksi.

Myllykselään ja Asikkalaan vievän tien kestopäällyste loppuu pian. On mutkia, mäkiä, metsää, peltoja ja lehmiä. Ajattelen mielelläni, että täällä suhtaudutaan elämiseen nykyisinkin aika samalla tavalla kuin lapsuuden kesämuistoissa maalla. Enpä tiedä, pitääkö paikkansa.

Pulkkilanharjulta Asikkalaan johtava tie on jälleen kestopäällysteinen, mutta kapea ja vailla kunnon pientareita. Lauantai-iltapäivän autoliikennekin on aivan turhan vilkasta. Sen sijaan muutaman kilometrin pätkä Asikkalan kirkolta harjun yli Hillilään on sorapäällysteinen, vaikka vuodelta 2000 peräisin oleva kartta lupaa kestopäällystettä. Yritän ajaa mahdollisimman paljon autonpyörien putsaamassa urassa, mutta välillä väistän autoja tien reunan soradyyneille.

Harjulta alas laskeutuessani annan nopeuden nousta ja katselen samalla Vesijärvelle aukenevaa suomalaista perusmaisemaa. Yht'äkkiä pyörä alkaa täristä kuin horkassa: olen osunut nimismiehenkiharoihin, jotka ulottuvat lähes tien laidasta laitaan. Pyörä pysyy sentään pystyssä ja saan lopulta hidastettua nopeuden tielle sopivaksi. Etelä-Suomessa tiet tuntuvat nykyisin olevan paljon huonommassa kunnossa kuin pohjoisessa. Vielä muutama veroale, niin täällä ei pääteiden ulkopuolella liikuta kuin fillareilla, maastureilla ja hevosilla.

Kurhilan ja Viitailan kautta vievä tie on paljon paremmassa kunnossa. Putulan kohdalle on karttaan nähtävyydeksi merkitty kylämiljöö. No enpä nyt tiedä, maantielle erottuu pari huonokuntoisen näköistä taloa, siinä kaikki. Hämeenkoskelle (joka ennen tunnettiin nimellä Koski H.l.) tulen sopivasti Kurjalan ja Ilolan välistä. Ravintoloita ja muita juottoloita on keskustassa auki useitakin, mutta ainoa silmiin osuva kahvila pitää ovensa kiinni näin lauantaisin. Niinpä hörpin kosken rannalla vain urheilujuomajauheella terästettyä vettä omista varastoistani.

Seuraava etappi on Hämeenkoskelta länteen oleva Huhti. Tie on aika kapea ja mutkikas ja kartan mukaan  kestopäällysteinen, vaan ei ole. Ehkäpä täälläkin on kustannusten säästämiseksi huonokuntoisen öljysoran päälle ajettu tavallista soraa.

Asetan yöpymispaikkatavoitteeksi Mommilan tienoon. Asutusta on siellä täällä tien varrella. Iltapäivä on jo aika pitkällä ja pihalla pari naista poimii marjoja pensaasta. Joku perhe on saunamatkalla maantien laitaa pitkin, lapsi isän hartioilla. Autoja liikkuu harvakseltaan.

Mommilan maisemista tulee jotenkin mieleen, kuinka varallisuus on etsiytynyt varallisuuden luo ja kuinka kertynyt varallisuus on myös vaihtanut omistajaa helposti. Näiden varallisuuksien sadan vuoden takainen haltija on sentään saanut nimensä ikuistettua päärakennukselle johtavan tien nimikilpeen.

Muutama kilometri Mommilan valtavien peltojen jälkeen tien vieressä on sen kokoinen metsikkö, että sinne saa teltan pystyyn.

Sunnuntai 10.8.2003

Viiden–kuuden aikaan aamulla herään läheisestä ryteiköstä kuuluvaan rasahteluun. Ilmeisesti siellä on jokin lintu aamuaterialla, isommista eläimistä lähtisi isompi ääni.

Aamupalan jälkeen pääsen kilometrin poljettuani Riihimäki–Lahti-tielle. Oitin kohdalla kaarran kioskin pihalle ja syön kakkosaamiaiseksi valtavan munkin.

Riihimäellä olen jälleen menomatkan reitillä. Kohtaan muutamia selkä edellä vastaan tulevia sunnuntaipyöräilijöitä. Saldoksi jää 2–0. Muutamassa tunnissa ajan taas Nopon ja Herusen lävitse Rajamäelle ja sieltä Röykän kautta kotiin.

Ekokierros on kierretty. Ensi kerralla vaellan ehkä vähemmän ekosti käyttäen osalla matkaa apuna muutakin kuin omia lihaksia.