Heavvojohkalta Tenolle

Heinäkuun puoliväli 1985

Erkki Stenman

Autolla Jeskadamin laitaan

Tomppa ajeluttaa meitä, isää ja äitiä, sekä molempien suuria rinkkoja autollaan yötä myöten pitkin itärajan teitä kohti pohjoista. Sivutiet, joita pitkin kuljemme, ovat hiljaisia. Nukkuvan kylän kohdalla auton valokeilan etupuolella liitää tien poikkisuunnassa kaksi lähekkäin olevaa hehkuvan vihertävää pistettä. Kun valo muutamassa sekunnissa sulkee ne piiriinsä, niiden ympärille piirtyy tummasta taustasta erottuen selvänä meitä kohti pää käännettynä oleva kissa, joka kiireesti kipittää suojaan tienreunan heinikoihin ja katoaa sinne. Useamman kerran näemme näitä pistepareja kantajineen. Taitavat kaikki yksinäisten kylien vapaat kissat olla yöpyynnissä samaan aikaan itäisen Suomen mutkaisten ja mäkisten sorateiden varsilla.

Päivän sarastettua automme seurailee Oulujoen vartta Pohjanlahtea kohti. Poikkeamme turisteina jollakin joen lukuisista voimalaitoksista, mutta emme pääse katselemaan kuohuvaa virtaa, sillä patoluukut ovat suljettuina. Vain pliru on karkuteillä virtaamassa nolona suuren joen pohjalla. Varoitustaulussa kielletään ehdottomasti menemästä tähän louhikkoon, koska se on hengenvaarillista. Selityksenä on, että patoluukut saattavat koska tahansa avautua automaattisesti ja silloin täältä joutuu reippaan virran vietäväksi.

Yövymme Kemissä Palokunnantalossa ja illallisen jälkeen Tomppa lähtee irrottelemaan nuoren elämänsä mahdollisia päivän paineita yökerhoon, mutta ei hän kauaa sillä matkalla viihdy, koska siellä salissa on aivan infernaalinen meteli. Se kuuluu kaikkialle talossa pitkälle aamuyöhön. Aamulla jatkamme Torniojoen vartta pohjoiseen. Välipalaa syödessämme seurailemme siian lippoajia Torniojoessa.

Ruotsimatkan aikana suuntaamme Kiirunaan syömään. Pohjoiseen ajettaessa ohitamme Narvikin vuoristoteitä pitkin.

Täällä loppuu kamerasta filmi, diafilmi, joka on ainoa, jota nykyään käytän. Kyselen sitä kaikista matkanvarren kaupoista ja kioskeista, mutta joka paikassa vastaus on kielteinen. Ehkä syynä se, että en osaa norjaa ja koetan selittää asiani kouluruotsillani. Englantia täällä ei kukaan ymmärrä.

Minua alkaa todella jurppia kaikki täällä Norjassa. Koko loppumatkan tässä maassa torkun vain autossa enkä näe mitään upeista maisemista ja näin pahoitan raskaasti kiukuttelullani ainakin mukavan ja kiltin vaimoni mielen.

Kierrämme Jäämeren rantatietä seuraillen Tanan ja Polmakin kautta Nuorgamiin Suomen puolelle.

Nuorgam selkämme takana huristelemme kohti Utsjoen kylää. Tarkoitus ei ole kovin pitkään enää tässä autossa istuskella. Murrin vieressä takapenkillä on hänen täyteen pakattu punainen rinkkansa ja minun maastonvihreä kantamukseni on sen verran kookkaampi että se on tallessa auton takakontissa.

Utsjoen kylällä käännymme valtatie neljälle ja laskettelemme joen länsirantaa kohden etelää. Patonivan kohdalla tie ylittää joen siirtyen sen itäpuolelle. Vähän ennen tätä ylittävää siltaa Tomppa pysäyttää auton. Murri-vaimoni ja minä jäämme tässä tien penkalle isoine rinkkoinemme. Tästä suunnitelmissamme on lähteä  pyrkimään Madjohkan ja Kuivin tupien kautta Karigasniemelle.

Nousu Jiesnnalvarrin satulaan

Livahdamme joutuisasti pois tien penkalta ja Tomppa kaasuttaa mutkaista tietä näkymättömiin. Tien viereisen notkon takainen näkösuoja kutsuu meitä valmistelemaan kantamuksemme ja itsemme kestämään kunnialla melkoisen mittaisen maastovaelluksen. On hehkeä kesäpäivä. Aurinko lämmittää siniseltä taivaalta, linnut visertelevät pensaissa ja perhosiakin lepattelee muutamissa harvoissa kukissa. Vieno kesäinen tuulenhenkonen leyhyttelee vielä vaalean vihreitä koivun lehdyköitä. Mikäpä meidän tässä on lähtiessä. Etsin koivupuskista mielestäni sopuisan mallisen sauvan aihion, jonka nirhaisen puukolla poikki. Veistelen siihen käypäisen kädensijan ja niin on Murrilla vaellussauva käytössään. Hän pitää niistä ja myös käyttää aina tunturissa patikoidessamme, minä en halua tuollaista kiusakseni mukana kannettavaksi. Niin ovat mieltymykset toisistaan poikkeavia.

Yhytämme heti tien varressa reippaan iloisesti kirkasta vettään juoksuttavan Heavvojohkan, Hevosjoen. Nyt kevättulvien helpotettua vettä tässä on keskimäärin metrin tai vajaan parin leveydeltä. Puroksi minä tämän suuruusluokan vedenvirtauksen luokittelen, joten nimeksi suomennettuna sopisi mielestäni aivan hyvin Hevosoja. Ojalla en nyt tarkoita etelässä vakiintunutta tapaa nimittää ihmisen kaivamaa suoraa vesilirun linjaa, vaan pohjoisen ojaa, joka on joki, tosin sieltä pienemmästa päästä.

Eipä tämän pärskyvän veden löytyminen mikään vahinko tai sattumus ole, koska tätä olen jo aiemmin katsellut kotona kartalta hyväksi jotoksen aloituspaikaksi. Siinä täytämme heti alkuun raikkaalla elämän eliksiirillä juomapullomme. Edessä näyttää olevan, niin kuin karttakin kertoo, jyrkähkö nousu suuren Utsjoen itselleen kaivamasta syvästä kanjonista tunturiylängölle. Tämä minun kartalleni piirretty sininen, olemattoman hentoinen viiva kiemurtelee louhikkoisessa ja muutoinkin ryteikköisessä uomassaan pärskien vilpoista vettään ympärilleen. Nousu näyttää joltisenkin vaikealta kosteita sammaleen peittämiä kiviä ja iljanteisia maassa makaavia törröttävänoksaisia puunrunkoja väistellen ja ylitse haarovellen.

Nämä joenrannan toivottomat ryteiköt eivät helpolla suostu avaamaan meille ihmisen kuljettavaa käypäistä reittiä. Minä rymistelen edellä ja Murri junnaa kärsivällisesti hiljalleen eteenpäin perässäni. Kun edes siedettävän kulkukelpoinen ura ei tunnu meille aukeavan, niin toimitan emännälle:

– Mä meen tonne toiselle puolelle kattoon jos siellä on helpompaa. Jatka sä vain tästä.
– Älä mee kauas, että pilli kuuluu, hän vastaa.
– En minä mene, vastaan painokkaasti kuin vakuutellen.

Kun on hetken rämmitty puron pohjoista penkkaa, niin kuulen Murrin partiopillin terävän kutsun.
– Täällä ollaan, vastaan siihen, ja jatkan helpomman nousureitin etsintää.

Vaan eipä sitä sieltäkään löydy. Samanlaista ruteikkoista pirunpeltoa tuntuvat olevan kummatkin reunat. Ja taas Murri on kyllästynyt yksinäisyyteen ja kutsuu. Vastaan hänelle ja hetkosen kuluttua palaan samalle puolelle kuin missä hänkin etenee kohden tunturiylängön reunaa. Tässä on puolen kilometrin matkalla nousua satakunta metriä ja puunrungot sekä kivenmokaleet lisänä joko ympäri kierrettävänä tai ylitse kiivettävänä. Useammankin kerran on jo hetken seisoskeltu ja puuskutettu liiat uupumukset kuruun.

– Pidetäänkö oikein peffan paikka, kysäisen Murrilta.
– Ei nyt vielä, mennään vielä vähän matkaa. Kai tämä kohta helpottaa. Huilataan sitte.

Tämä on melkoisen usein kaverini lausahdus, kun esitän taukoa pidettäväksi. Tytöllä tuntuu olevan kova eteenpäin yrittämisen tahto.

Ilmaisuna tämä peffan paikka on meidän vaelluksillamme kunnon tauko, jolloin lasketaan rinkat maahan ja istutaan milloin missäkin, kuten kivellä, tasaisella maalla, mättäällä tai puunrungolla. Usein, noin parin tunnin välein siinä purraan näkkileipää ja ryypätään termospullosta lämmintä teetä.

Aurinko paahtaa koetellen sietokykyämme ja pannen meidät juomaan, mutta onhan tuossa viereisessä halvatun ryteikössä meillä sitä mitä juoda ja taatusti aivan tarpeeksi.

Vielä parisen sataa metriä ja kuru antaa hivenen periksi. Penkat loivenevat sivuille ja nousukaan ei ole enää aivan toivottoman jyrkkää. Löytyypä jo ylimalkaisesti ottaen suunnilleen tasaistakin. Kivet käyvät selvästi vähäisemmiksi. Niitä ei ole joka paikassa enää monta päällekkäin, vaan jossain niiden kapeissa väleissä on jopa pieni pläntti tasaista maanpintakin. Tunturikoivut, lanjat kasvavat jo niin paljon harvemmassa, että niiden puskien välistä pääsee kulkemaan jottei mutkikkaat oksat tarraa molemmin puolin samaan aikaan kiinni kulkijan moniin rensseleihin. Patikoimme edelleen tuota pientä jokea seuraillen nyt vaihteeksi sen pohjoispuolella, jossa tuntuu olevan hieman helpompaa.

Kulkusuuntaamme nähden poikittainen, noin sata metriä leveydeltään oleva jänkäjuotti ilmestyy eteemme. No on nyt ainakin vihdoin tasaista saappaanpohjan alla. Anturat mossahtelevat pehmeän tuoreessa rahkasammaleessa, kun se niitä imeskelee sisäänsä. Keskellä tätä suota tässä maisemassa hyvinkin rauhaisasti virtaileva Heavvojohka tekee mutkan. Se tulee tähän luoteesta, jossa noin kilometrin päässä hyllyy Hehposjeaggi, Hevosjänkä. Se on Heavvojohkan synnyinkoti. Sieltä nuo vedet tännekin aikanaan tulevat lepäilemään ja keräämään voimiaan siihen pienen joen pärskeeseen ja uhoon johon me olemme jo saaneet tutustua tuolla kurussa. Näyttää joku haara juoksuttavan vesiään tänne myös etelän puolelta.

Meidän on mentävä joesta yli ja se onnistuu suoraan kävellen, melkein ainakin. Kurvaamme sitten pikkuisen lounaaseen ja onnistumme näin välttämään suon länsireunalla olevan pahan näköisen rakkavyön, joka jää meidän pohjoispuolellemme.

Nyt on aika pitää peffan paikkaa ja haukata hieman evästäkin. Pitempään odoteltu paljakan reuna aukeaa vihdoin edessämme. Täällä ei ole varjostavia puita kuten alempana tulokurussamme. Aivan alkumatkassa tuolla alarinteillä oli mäntyä ja tunturikoivua, soarvia ja lanjaa. Ensin heti alkuun loppui soarvi ja sitten tuo lanjakin. Nyt on ympärillämme harvakseen matalaa pensasta, vaivaiskoivua, skierriä. Kun ei mikään enää varjosta, niin päivä pääsee paahtamaan täydellä terällä sinisessä kuvussaan. Ei yhtään tuulen virettäkään ole havaittavissa ja hiki valuu noroina ja verenhimoista räkkää on rajusti. Murri on jo pitemmän aikaa ollut hyttyshattunsa tumman verkon takana piilossa. Ilma seisoo ja valkoiset poutapilvet leijuvat paikallaan. Mitenkäs se reilun kilometrin päässä Utsjoen rannalla ollut hehkeän raikas kesäpäivä on tällaiseksi hautovaksi paahteeksi muuttunut? Vartin verran voimia keräiltyämme lähdemme liikkeelle etelän kautta Mielkejokskaidin ja Jesnalvarrin väliseen satulaan.

Uhtsaskaidas

Jiesnnalvarrin helmat laskeutuvat aina vain jyrkemmin ja kohta eteemme avautuu syvällä kurussa näillä main noin seitsemän kilometriä pitkänä yhtämittaisena koskena myllertävä mahtava virta. Tsarsejohka ajaa voimalla vesiään edessämme tässä kohdin suoraan kohti kirkkaana jossain eteläisellä taivaalla porottavaa hehkuvan tulista keskipäivän paistetta. Lähes äkkijyrkkien rantapenkkojen korkeus on toista sataa metriä. Tuosta on vakaa aikomuksemme mennä yli toiselle rannalle.

Täällä, kuten kaikkialla pohjoisten vesien rantamilla on kaksi polkua. Ylhäällä penkan päällä, aivan sen reunalla olevaa on pakko käyttää korkean veden aikana. Toinen jotoksista ilmestyy näkyviin, kun veden pinta on tarpeeksi laskenut kesän mittaan. Nyt kesän hehkuva kehrä on porotellut jo niin pitkään että alempikin on käytettävissä.

Istahdamme veden rajassa polun varren pehmeille mättäille. Istumme kumpikin rinkkojemme päällä. Räkkä pyörii ja inisten sirraa eloisana parvena ympärillämme kärkkyen vertamme juotavakseen. Täällä kurun pohjalla on painostavan kuuma. Ilmakin lepää, ei sekään jaksa liikkua. Istuskelemme ja Murri seurailee katseellaan hieman levottomana leveän virran pyörteilevää juoksua. Hän ei ole vielä tottunut näihin jokien ylityksiin.

Jätän kantamukseni siihen emännän silmien alle. Enpä usko että täällä kukaan rinkkaani vohkisi, vaikka se olisi siinä viikon verran tarjolla. Kuljen ylävirtaan ja etsin kelvollista kahluupaikkaa. Jospa jostain löytyisi niin matalaa, että saappaan varsi riittäisi. Tai ainakin saappaat ja housut riisuen kulkuset kuivana säilyisivät. Jos niin syvään joutuu, niin silloin on Murrilla vaikeuksia liikaakin, koska silloin virran paine on jo melkoinen näin kovassa juoksussa. Kuljen vajaan puolen kilometriä. Käyn pari kertaa katsastamassa joessa jopa lähellä toista rantaa. Kyllä tästä ylityspaikka löytyy.

Pistän paikan tarkasti mieleeni ja palailen takaisin päin kun huomaan yllättäen oikean silmäni näön menneen hyvin epätarkaksi. Räpyttelen silmiä ja tihrailen vuoron perään kumpaisellakin. Kyllä oikean näkökentässä on nyt jotain ratkaisevan vakavaa todellakin sattunut. Pyyhkäisen silmälasejani, jotta onko siihen linssiin ehkä roiskahtanut vettä tuolla virrassa kahlaillessani. Vaan eipä ole, eikä ole koko oikeaa linssiäkään. Se on joskus äskettäin pudonnut jonnekin. Vilkaisen ympärilleni ja palaan joitakin kymmeniä metrejä takaisin päin. Toivoton homma, päättelen ja saapastelen Murrin luokse.

Kerron vahingosta ja sanon ettei sitä ole mahdollista enää löytää.
– Sitä paitsi, onhan mulla vielä toi toinen linssi. Kyllä sillä pärjää kartan ja kompassin kanssa.
– Sitä linssiä ei jätetä sinne. Lähdetään heti etsimään, lausahtaa emäntäni suostuttelevaan sävyyn.
– Aivan turhaa hommaa. Sitä ei löydetä enää. Antaa maahisten pitää. Ne sen ovat ottaneet omiin tarpeisiinsa. Nekin tarvii semmoisia.

Me lähdemme kuitenkin etsimään ja sieltähän se löytyy melkein heti. Napsautan sen paikalleen kehykseen ja olen ylen tyytyväinen mukavan huolehtivaan vaimooni.

Haemme rinkkamme ja minä vien ne yksitellen noin viitisenkymmentä metriä leveän virran toiselle rannalle odottamaan eteenpäin viejiä.

Ei riitä Murrin saappaanvarressa mitta, joten hän riisuu ne ja housunsa. Ne joutavat nyt minun kannettavikseni puolen sataa metriä. Minun kädestäni ja vaellussauvastaan tukea hakien hän ylittää Tsarsen hyvin verkkaisesti.

Olemme nousseet puuskuttaen ja useasti polvet tutisten taukoa pidellen toista sataa metriä korkean joen lännenpuoleisen rantajyrkänteen. Eteemme aukeaa mukavan tasaista paljakkaa, jota juhlistaaksemme otamme kumpikin tujaukset vesipulloista. Päivä paistaa vahvan siniseltä taivaalta ja lämpöä on varmaan päälle kolmenkymmenen asteen. Ei missään minkään kokoista varjoa näkyvissä. Ei edes taivaalla valkoista pilvenhattaraa liikkeellä lupaamassa mitään helpotusta. Korkeimmat kasvit ovat polveen ulottuvaa skierriä. Edessä näkyy jänkää, jota lähdemme kiertämään lännen kautta, koska siellä näyttää olevan kapeampi kannas ylitettävänä. Pieni puronen lirittelee tätä notkelmaa seuraillen. Juomapulloissa on jo jonkin verran vajausta, joten yritän saada niihin täydennystä. Siinä virtaileva vesimäärä on melkoisen pieni ja hyttysentoukkia, noita väkkyräuimareita vilahtelee tarpeettomankin usein. Annan veden hiljalleen virrata termospullon kansimukiin. Onnistun saamaan sen melkein puolilleen ilman toukkia useamman kerran yritettyäni. Onpa tämä sentään juotavan makuista, hieman lahon heinän eliksiiriä mukaan uutettuna. Juon veden loppuun ja keräilen Murrillekin saman verran. Pulloihin emme sitä kuitenkaan laita vielä jäljellä olevan muun raikkaan Tsarsen veden joukkoon sitä mahdollisesti pilaamaan.

Kilometrin mittaisen Sirrajavrin ranta on vihdoin edessämme. Tuo on sen verran suuri järvi, että nyt ainakin tulee juotavaa lisää. Jätän rinkkani kauemmas rannasta ja lähden hakemaan pulloihin täytettä. Rannat ovat matalat ja soistuneet. En tahdo oikein helpolla päästä vapaan veden ääreen. Kun vihdoin jonkun minuutin yritettyäni seison kuumuudessa hiljaa väreilevän Sirrajavrin avoimen veden ääressä, niin näen sen olevan kokonaisuudessaan löyhkäävää liejua, jossa on myriadeittain pientä eläväistä väkeä.

Etenemme hiljalleen kohti lounasta. Ilma on raskaan painostavaa. Siinä on aivan selvästi sähköä. Kohta puoliin täytyy jyrähtää oikein kunnolla. Etsin katseellani taivaanrannasta joka puolelta tummia pilviä. Näen vain syvän sinistä joka horisonttia kohden vaalenee, eikä tunnu tuulen virettäkään. Mutta tunteehan tämän nyt munaskuitaan myöten, että täytyy kohta Ukon lyödä vasarallaan että taivaankansi säkenöi ja kumajaa.

Aurinko paahtaa, räkkä kiertää pistävinä mustina pilvinä, jano kuivaa suuta ja vedet kuhisevat hyttysen toukkaa. Eipä räkkäpilvet ainakaan täältä vähene lähi viikkoina, ellei satu paria peräkkäistä pakkasyötä löytämään näille nurkille. Hallayö keskellä kesää ei ole täysi mahdottomuus näillä kairoilla.

Meillä molemmilla on vaatteet hiestä märkinä liimautuneet kiinni ihoon, mutta vaikka kuinka tekisi mieli ottaa paita pois, niin sitä ei tällaisessa paahteessa uskalla mitenkään tehdä pinnan palamisen pelosta. Lakkikin on pidettävä päässä. Kovasti minua säälittää tuo kaverini, jonka täytyy räkän takia pitää tummalla suojaverkolla varustettua lierihattuaan ja kaikkia nappejakin tiukasti kiinni. Kyllä täällä räkkää piisaa, mutta minä tulen sen kanssa paremmin toimeen. Se on veren perintönä äidiltäni, joka aikoinaan kertoi että hyttynen ei ole koskaan häntä maistanut. Sanoi naurussa suin olevansa varmaan niin kovin pahanmakuinen akka.

Jokunen kartassakin oleva puronuoma laskeutuu poikittain edessämme kohti Sirrajavria. Epäilemme niiden vesivarastojen riittävyyttä, emmekä turhaan, sillä kaikki ne ovat kuivuuttaan pöllyäviä.

Kilometrin verran Sirrajavrilta etelään on neljä sadan-parinsadan metrin lamparetta hieman soistuneessa notkelmassa. Sinne päästyämme havaitsemme niiden surkastuneen melkoisesti. Käyn parinkin rannalla toteamassa niiden olevan elämän synnyn kehtoja kuhisevine toukkaleegioineen ja vihertävän ruskeine limalauttoineen.

Kilometrin päässä kulkusuunnassamme on tuollainen reilun neliökilometrin laajuinen, monihaarainen soistuvaa maata oleva painanne. Siellä kartta kertoo melkoisen puroverkoston risteilevän. Tuolta toivoaksemme saamme vettä, sillä pullot ovat jo ikävällä tavalla aivan liian keveitä. Jos tuollakaan ei ole meille kelpaavaa juotavaa, niin siitä kolmesta neljään kilometriä eteenpäin virtailee syvässä rotkossaan suuri Uhtsaskaidasjohka. Se nyt varmasti auttaa meidät tästä kuumasta ja kuivasta pälkähästä. Saamme pullot ja maarut kuitenkin täyteen tuolta puroverkostolta. Nousemme ylen tyytyväisin mielin loivaa rinnettä rauhallisesti ylös skierriä sylistään notkopaikoissa työntävään kumpuilevaan paljakkaan. Muutoin vaellus on helppoa heinää, jäkälää ja sammalta kasvavalla tunturiylängöllä.

Edessämme aukeaa Uhtsaskaidasjohkan valtava rotko. Sen ei juurikaan äkkiseltään katsottuna yhtään tarvitse koossaan häpeillen kyyristellä Kevon kanjonille. Laskeudumme varovaisesti hissukseen alaspäin etsiskellen tasannetta, johon telttamme sopii. Kovin ylös lepopaikkaa ei voi jättää, koska vedenhaku on silloin ylen työlästä ja aikaa ottavaa. Pitää sitä paitsi päästä lähemmäs rotkon pohjaa auringolta suojaan. Täällä alempana kurun seinämien suojassa kasvaa jo harvakseltaan vajaaseen pariin metriin yltävää mutkallista ja jäkäläistä koivuakin.

Yhtäkkiä välähtää kirkas valo ja ilmaa repii terävän repivä räjähdys, joka iskeytyy särähtäen kaikuna takaisin vastakkaisesta kurun eteläisestä seinästä. Tuntuu selvästi kuinka sorainen maa allamme tärähtää. Tumps. En nähnyt minne se iski, mutta aivan lähelle se tuli kallionkielekkeiden taakse meistä alavirtaan päin. Mistä ihmeestä tuo nyt tänne kerkisi, kun emme olleet kumpikaan nähneet edes pilvien nousua taivaanrannan takaa. Me tosin olimme jo tovin aikaa tuijotelleet tarkasti vain eteemme ja alas etsien turvallista laskeutumisuraa rinteellä kohti kurun pohjaa ja sitä olivat pilvet käyttäneet heti hyväksensä ja salaa nousseet esiin.

Reipas tuulenpuuska ravistelee puita ja kaivamme mahdollisimman nopeasti sadesuojat esiin. Tästä näkee rotkoa melkein parisen kilometriä alajuoksulle, koilliseen. Siellä ilma on sakeaa. Vettä tulee selvästi puuskittain oikein reippaasti ja parikin kertaa välähtää ja noin kolmen sekunnin kuluttua jyrähtää. Siispä ukkonen raivoaa kilometrin päässä meistä. On mielenkiintoista seurailla kaikujen kulkuja syvässä rotkossa. Tänne tuo sateenmyräkkää vaan ei tule. Häipyy tuoltakin melkoisen joutuisasti.

Saamme telttamme pystyyn parisenkymmentä metriä vedenpinnan yläpuolella olevalle pienoiselle tasanteelle jossa on juurtuneena kaksi ison tuuhean pensaan kaltaista koivuvanhusta. Alempana näyttää olevan vain valtavia kivenjärkäleitä toinen toisensa päällä. Kaivan rinkan alaosasta esiin kaivon, sangallisen muovikanikan alaosan, tyhjennän sen ruokatarpeista ja lähden hakemaan soppa- ja teevesiä.

Aamu on jo pitkällä, kun vihdoin pääsemme nukkumaan. Aurinko kiertää kaakkoiselta taivaalta eteläiselle ja vähän ylikin ja on sen aikaa ihanasti Uhtsaskaidaksen jyrkän eteläisen pahdan takana piilossa. Lämmintä on aivan liikaakin, mutta emme ole sentään suorassa paahteessa. Kerkiämme nukkua kuutisen tuntia, mikä on aivan liian vähän edellisen päivän rasitukset huomioiden, kun kuumat säteet löytävät asumuksemme kurua pitkin lounaan suunnalta. Siihen päättyy lepo, vaikka kuinka yritämme rentoutumalla saada unen päästä kiinni. On tosi tuskainen olo, vaan mitäs sille voi? Odottelemme vain auringon kiertymistä lännen kautta pohjanpuoleiselle taivaalle ja siinä samalla laskevan edes hieman alemmas. Jäähän se siellä silloin aina jonkun korkeamman vastarinteen kohouman taakse suoden hetken varjon. Nyt vain syömme ja lepäilemme odotellen iltaa ja sen jäähtymistä, jotta pääsemme jatkamaan matkaa.

Päivän kiekon, tuon elämän kehrän jouduttua kierrollaan lännen puolelle valmistaudumme lähtöön sitä kohden. Jutaamme loivasti rinnettä ylöspäin. Milloin nousu onnistuu, milloin vastaan tulee täysi pahta ja askel suuntaa väkisinkin takaisin päin kohti kurun pohjalla pärskivää Uhtsaskaiddasjohkaa.

Kuivi

Poikittaisten puronotkojen viipaloima paljakka levittäytyy edessämme kohti tunturien lakeja viistävää aurinkoa. Ilmakin on jo nautittavan viileä. Tuulee vienosti, eikä itikkakaan täällä ylhäällä lennä.

Varmistamme juomaveden saannin seurailemalla pientä puroa vastavirtaan kohden lounaista. Tämän vaellusosuutemme tavoite on Tavimus Madjoksuorgin autiotupa. Kerron tässä vaellusosuuksista, koska vaelluspäivästä ei voi puhua, sillä päivät ja yöt menevät täällä väkisinkin aivan sekaisin. Kun kello näyttää kahtakymmentä neljää, vuorokausi vaihtuu virallisesti toiseen, mutta sillä ei ole mitään tekemistä vaellusosuuksien eikä täkäläisten päivien kanssa. Lapissa ei ole nyt ollenkaan yötä, jolloin pitäisi jostain syystä nukkua.

Rakkainen ja loiva tunturinrinne laskee takkuisten skierrimattojen kautta märkään jänkään. Etsimme itsellemme kulkukelpoisia kaartoja, noita pounujen muodostamia siltoja, päästäksemme eteenpäin. Oikealla useampia lompoloita peilailee tällä rinnesuolla jo ilta- auringon punertamia pilviä. Sieltä virtailee vettä useina juoksuina mustapohjaisen lillin päällä. Tästä emme pääse läpi rypemättä kurkkua myöten suomudassa. Käännymme rinteen suuntaan alaspäin, jossa näyttää kuivemmalta. Siellä on sentään paju päässyt juurtumaan. Menemme siitä yli.

Autiotuvan eteläinen seinä kiertyy näkyvin pensaitten takaa. Asetumme taloon, kun ei muitakaan näy.

Kaiken tietävä kartta kertoo tuolla yön puolella olevan pienen matkan päässä kammin. Lähdemme yhdessä sitä katsomaan, kun emme niitä vielä ole nähneet kuin yhden tai kaksi kappaletta. Riippuu siitä mikä kammiksi määritellään. Museoissa olevia ei nyt lasketa mukaan.

Siinähän tuo kammi on ollut, missä kartta kertoo sen olevan. Ei ole enää. On entinen asunto, katto sisään pudonnut.

Reippaanlaisen puolen vuorokauden mittaisen tuvassa viettämämme lepo- ja varustautumisrupeaman päästä olemme valmiina jatkamaan matkaamme Borgepeaska-avdsin pohjalla virtaavan puron rantoja seuraillen. Kenenkähän näitäkin erämaita aikanaan kolunneen kulkijan puhkikuluneesta takkiraasusta tämäkin rotko on nimensä saanut kantaakseen?

Avdsi päättyy aikanaan, mutta puro kirmaa tänne jostain kauempaa ja me nousemme edelleen vastavirran suuntaan, latvoille. Täältä loivasta satulasta tuo saa alkunsa rakan lohkareiden alta pulputen. Näissä kumpuilevissa ja rakkaisissa, risuisissa rinteissä on tämän pienoisen puron kohtu, kehto ja huoleton lapsuus. Alempana se painuu matalaan auttoon, suojaan myrskytuulilta, lämpimään. Siellä se saa holviksi päälleen skierrin pienet lehdykät ja kultapallon leimuavat kukkaset. Siellä tuulilta suojassa levittelevät sinertävän tumman punaisia kukintojaan auringon hyväiltäviksi kurjenpolvet, nuo jäykän kankeat karhealehtiset pistokukat. Mutta vähitellen rinteet puron reunamilla siirtyvät lähemmäksi kohoavat huimiin korkeuksiin ja silloin kirkassilmäinen pirteä puro on jo syvällä Borgepeaska-avdsin suojaisessa sylissä.

Lisatsomakin pensaikkoisalta ja kiviseltä rinteeltä näkyy taas Tsarsejohka, osa sen mittaamattomista voimankeruualtaista, suurista hyllyvistä aapasoista. Päivänpuolella, missä auringon kehrä jutaa tasaisesti omaa rataansa, tuolla lukuisten nulkkien, jupukoiden ja aukipäiden, sekä laajojen, kevättulvissa vellovien silmänkantamattomien lettoisten ja rimpisten rämiöiden takana tämä virta syntyy kymmenin eri latvahaaroin syvältä maan mustasta ja viileästä povesta. Tosin sielläkin on paikoin upottavaa liejua pounujen syvän pimeissä kainaloissa, mutta ei tarvitse poron enää pitkään sankaleen jänteitä hakea. Niitä on jo ympäriinsä.

Täällä skierri jo selvästi työntää syrjään pajun ja ryöstää sen elinpiirin. Täällä, kuten myös rimpien välisillä jänteillä, maa rikkaudessaan työntää karkeaa korsuheinää ja hienoa lisupilliä, akantakkua. Avoimilla rahkamättäillä kurjenpuola paisuttaa ohuessa ja pitkässä rihmassaan hutrun pakkasen pitävää, kestävää, suurta ja raikasta punamarjaa.

Lakka levittää aurinkoon viisisormisia, taitteisia lehtiään ja tarjoaa maan pienimmäisille lentäville ja pintaa ryömiville makoisan juovuttavaa simaa hohtavan valkoisesta uurteisesta maljastaan. Mutta on senkin jo pakkasen vaalean ruskeaksi purema kovanluinen marja vielä keväällä kaikille syötäväksi kelpaavaa herkkua. Kuitenkin skierrin takkuinen, mutta matala varsi on valtahahmona täälläkin.

Taivas vetäytyy pilveen ja tuuli yltyy. Tarkan maastokartan eteläreuna on ylitetty jo aikoja sitten ja nyt matkaa tehdään erämaiden osalta summittaisen epämääräisen maantiekartan apuun luottaen. On sataa tihuuttanut parisen tuntia, väliin reippaastikin ropistellen. Tuuli riepottaa sadeviittoja. Ajoittaisen rajupuuskaisen sateen takia näkyvyys rajoittuu joskus joihinkin kymmeniin metreihin.

Tunturijonon itäreunaa seuraten, jollain lailla luottaen kartan epämääräiseen ruskeaan, korkeampaa maastoa osoittavaan väriin, junnaamme hiljalleen eteenpäin. Sade on onneksemme tiputellut pilvet jo vedestä tyhjiksi. Taivas päällämme on kuitenkin edelleen tasaisen harmaa.

Tavoitteenamme on pääsy syömään, kamppeita kuivaamaan ja nukkumaan Kuivin autiotuvalle. Kartasta saa selvästi luettua, että tupa on Kamajohkan partaalla.

– No, hyvä tieto sekin. Eipä juuri mitään muuta varmaa sijainnista selviä, kuin että se ei ole kovin korkealla Kuivin rinteellä.

Vahvan pilvipeitteen johdosta rupeaa illemmalla selvästi hämärtämään. Tuntikausien yhtämittainen talsiminen avoimen tunturijonon rinteellä alkaa väsyttää. Ei pelkästään jalkoja ja olkapäitä, vaan se koettelee myös mielenvireyttä ja tarkkaavaisuutta.

– Eikö se nyt jo kohta tule näkyviin, on kärttänyt molempien kulkijoiden mielessä jo jonkin aikaa..

Vihdoin edessäpäin viistossa rinteessä näkyy tuvan seinä. Siitä riemastumme. Se on aika pieni, siis vielä melkoisen kaukana. Tulemme yllättävän nopeasti lähemmäs ja tupa kutistuu metrin korkuiseksi kulmikkaaksi harmaaksi kiveksi.

Istumme. Purraan meetvurstinäkkäriä ja ryypätään makeaa lämmintä teetä. Se helpottaa ja antaa lisää puhtia. Alempana, meistä itään aukeavalla laajalla tasamaalla nulppo vaami ohjailee honteloa vasaansa. Emme liiku ja heikko tuuli käy poikittain. Vaami ei huomaa meitä ja tulee lähemmäs, parin kivenheiton kantamalle. Emme ole lähipäivinä nähneetkään kuin yhden ainoan parttion, jossa oli seitsemän poroa.

Puoli tuntia on taas patikoitu välipalan päälle.

– Nyt näkyy tupa tuossa luiskalla. Vihdoinkin perillä.

Vaan harmaa tupa jähmettyy pian taas kiven särmäksi.

Taitaa väsyttää aivan tosissaan. Nyt täytyy skarpata.

Kaukana, nyt tällä kertaa vuorostaan alhaalla tasangolla on jotain myhkyrää.

– Onko Kuivin tupa? Nyt ei enää turhia kuvitella. Ei ole varaa nähdä näkyjä.

Kävellään eteenpäin viisi minuuttia ja tuijotetaan tarkasti. On se? Eikö olekin? Vielä kymmenen minuuttia junnaamme eteenpäin ja sitten aivan paikallaan seisten koetamme selvittää näkyvää kohdetta.

– Siinä on selvästi seinä, katto ja eikös tuo olekin savupiippu? Kato nyt tarkkaan, tossa reunassa. Se täytyy olla autiotupa.

Käännämme kulkusuunnan loivasti alaspäin rinnettä lasketellen suoraan sitä kohden. Vähitellen myhkyrä kasvaa ja tarkentuu. Siitä muotoutuu aivan selvä meitä suojiinsa kutsuva autiotupa. Mielen valtaa väsymyksestä nouseva helpottava rauha. Ihanaa. Vihdoinkin. Askel hidastuu selvästi, mutta nyt se on kuitenkin hyvin määrätietoinen.

Nukumme pitkään. Huollamme varusteet ja itsemme mukavaan vaelluskuntoon. Iltapäivällä ripsaisee hiukkasen vettä, mutta siihen vähäiseen se sitten jää. Me päätämme jäädä laverille vielä yöksi. Olemme toista vuorokautta neljän hirsiseinän lämpimän kuivissa suojissa.

Kamaoaivin, mahtitunturin tasaisen aukea, monien kivenmuhkuroiden kirjoma, korkea paljakkarinne kipuaa taivaisiin oikealla puolellamme, kun jutaamme kohden etelää. Rinteen alaosassa, melkein laakson pohjalla kulkevan puron partaalla palkii jokunen poro. Ne ovat ihmeen rauhallisia. Kiertävät alas melkein eteemme, eivätkä väistä meidän kulku-uraltamme kauaskaan.

Kultakehrä suo suloista loistettaan sinitaivaalta muutamien kumpupilvien lomasta. On mukavan miellyttävä vaellussää. Kilometrit taittuvat kuin huomaamatta. Ei ole ollenkaan liian kuuma. Pohjoisen kesäpäivä hymyilee meille leppeän leveästi. Istumme, puremme näkkäriä ja hörppäämme teetä sen painikkeeksi. Paljaat varpaat nauttivat tuulesta ja päivänpaisteesta. Kesytön ja kaunis tunturimaa jakaa roppakaupalla omaa rauhaisaa sielunmaisemaansa meille kulkijoille.

Porotokka

Kamaoaivin ja Uhtsaroadjan rakkaiset ja korkeat rinteet syöksyvät jyrkkinä näiden väliseen satulaan. Se on muovannut tämän laakson luontoa tietenkin omalla tavallaan. Näiltä rinteiltä sortuu jatkuvasti sateen ja pakkasen paikaltaan vääntämiä kiviä, pieniä ja suuria, täyttämään allaan olevaa laaksoa. Tässä rakkaisessa satulassa virtailee huimilta rinteiltä elinvoimansa saava puro kohden itää. Sen levällään olevat latvahaarat kiertyvät kumpainenkin oman tunturinsa juurille.

Pidämme peffanpaikkaa pienellä hiekkaisella tasanteella. Vesi lirisee vieressä ja vaivainen pajupuska saartaa sitä. Hieman vihreää nurmea hakee kosteutta puron rannalla parimetrisenä, matalakumpareisena kaistaleena. Tässä kasvaa muutama kihokki pyöreät pyyntilehdet valmiina saalista odotellen. Pitkien tartuntakarvojen päissä olevat tahmeat siirappipisarat taittavat helottavan auringonvalon sateenkaaren eri väreihin.

Vihertävänharmaalehtisen pajun matalalla, jäkäläisellä varrella oleva lehti liikahtaa. On hetkisen paikallaan ja lähtee kiipeämään parempaan asentoon. Siinä on äkkiseltään katsottuna aivan lehden värinen yöperhonen, joku mittari. Sen yleisväri on tuhkanharmaa, mutta siipien poikki kulkee selvästi erottuva, leveä ruskehtavanpurppurainen raita. Tuo raita ratkaisee lajimäärityksen. Siinä purppurakenttämittari odottelee rauhallisesti, jos paikalle sattuisi vaikka lennähtämään lajitoveri hänelle parittelukumppaniksi. Suvun jatkaminen on elämän päätarkoitus.

Karun Tseavrresjohkan helpon ylityksen jälkeen Tseavrreskielasin loivana kohoava itäinen rinne aukeaa edessämme. Nousemme laakealle huipulle. Tuo nimessä oleva sana kielas kertoo että tämä on laaja koivua kasvava selänne. Kyllähän tässä mittaa näyttää olevan vaikka kilometrikaupalla, mutta ne lanjat, tunturikoivut puuttuvat lähes täysin. Niitä on aivan selvästi alle kymmenen kappaletta neliökilometrillä. Tuolla ympäröivien laaksojen pohjilla niitä näyttää kasvavan vähän enemmän, mutta vähänlaisesti sielläkin.

Saapastelemme kiirettä pitämättä kaarrellen ja paikkoja katsellen suunnilleen kohti aurinkoa.

Edessämme aukeaa pitkä ja jyrkähkö rinne jonka alla näyttää lepäävän muhkurainen jänkä ja parikin mutkittelevaa puroa. Kartta kertoo että vajaan parin kilometrin päässä oikealla on kammi. Mainitsen tästä vaimolle.

– Ei mennä sinne. Eiks meijän pitänny koittaa päästä Njaugoaivin tupaan nukkuun? Onks tuolla edes ehjää kammia, lausuu Murri muistellen kartan tietoja Madjohkan kammista.

– Ei ne kartat aina tiedä. Sinne on niin pitkä matkakin,    

Laskeudumme rinteeltä pounikkoiseen ja kovin vetiseen vuomiin. Tämän ylitys ottaa tiukille. Ei tahdo saappaanvarret millään riittää. Useammankin kerran on pakko palata omia jälkiään takaisin etsimään kantavampaa kaartoa anturan alle.

Reilu peninkulma, ehkä jopa kolme, neljätoista kilometriä on takanamme lähdettyämme Kuivin tuvalta, kun oikealla kohoaa Ullavaraksen pyöreä ja paljas kaksoishuippu, nattaset.

Täällä rinteelläkin maa on kovin karua. Enimmäkseen paljasta soraikkoa, josta työntyy vain joistain paikoista näkyviin matalaa heinää ja jäkälää sekä hyvin harvakseltaan vaaksan korkuista skierriä.

Molemmat kaksoishuiput ovat jo jääneet taaksemme, kun silmiin osuu kesakon, tämänkeväisen poronvasan haaska. Se on jo hieman mädäntynyt. Parvi suuria mustia kärpäsiä on sen kimpussa muniakseen siihen mehevään mössöön. Liikautan sitä hieman ja sen alla ryömii joku isompi toukka ja koppakiiski. Tuoksu on ylen voimallinen.

Auringon laskiessa tulemme Njavgoairoavvin tuvalle.

Nyt tapaamme ensimmäiset ihmiset sen jälkeen kun jäimme Tompan autosta viikko sitten Patonivassa vaelluksen alussa. Täällä on paikallisia poromiehiä ettoamassa, kokoamassa poroja. Eivät nämä jalkaisin kulje, eivät ainakaan kaikki. Tuvan rantteella, tuossa oven edustalla, on neljä moottoripyörää. Näyttävät olevan, sen mitä minä noista ymmärrän, maastopyöriä. Keveitä sata piikkisiä. Pyöränkumin ja lokasuojan välissä päälle parikymmentä senttiä joustovaraa. Uskon että sitä varmasti tarvitaan tuolla tunturin rakassa ja pounikossa.

Astumme sisään katsomaan josko tänne ollenkaan sopii. Kampetta on monenlaista ja paljon, lattialla ja lavereilla. Onpa joku vanhempi mies pitkälläänkin selin seinustalla. Nuorehko mies istuu pöydän ääressä aterioimassa. Kamiina tohottaa kylki punoittaen.

Niestalla oleva nuorimies vilkaise meitä, tervehtii nousten samalla ylös. Hän raivaa pöytää puhtaaksi jättäen itselleen vain pienen pätkän kamiinan puoleisesta päästä. Sitten hän tyhjentää tuvassa olevan toisen laverin kokonaan meitä varten. Hän ei kysele eikä jahkaile missään toimissaan. Kaikista hänen otteistaan ja toimistaan näkee järjestelmällistä päättäväisyyttä.

Ulkoa kuuluu milloin saapuvan ja siten taas tunturiin ajavan pyörän tai parinkin terävä papatus. Miestä lappaa koko ajan sisään ja ulos. Tuovat tärkeää tietoa tai kysyvät jotain, saavat vastauksen. Kuka saa pari sanaa, kuka sitten pitemmän eläväisen, käsipuhein selvennetyn selityksen. Emme ymmärrä juuri mitään, koska kaikki keskustelut käydään saameksi. Saatetaanpa siinä joku asia selvitellä norjaksikin. Vain jokunen sana tai lyhyt lausahdus karkaa joskus suomen kielelle. Joku istahtaa hetkeksi laverin reunalle haukkaamaan evästä ja poistuu sitten.

Tällä poroisännällä, vaikka vielä nuori onkin, on koko ettohomma tiukasti käsissään. Hän on jo tottunut käskemään ja muut kuuntelevat häntä. Vanhempi mies kömpii vaivalloisesti pystyyn ja lähtee ontuen ulos.

Isäntä puhelee, kun vain aikaa liikenee muilta tärkeimmiltä ammattiasioiltaan, koko ajan meidän kanssamme.

– Mistä tulethen?

Kerrotaan reittiämme ja siihen hän sanoo olleensa juuri edellisenä päivänä jossain siellä päin Kevon reitillä sammuttamassa maastopaloa, jonka turistit olivat huolimattomuudellaan siellä sytyttäneet.

Me jatkamme oman polkumme kertomista ja siihen samalla tulee mainittua tuossa loppumatkalla Ullavaraksella olleesta poronvasasta. Siitä isäntä haluaa tietää mahdollisimman tarkan paikan. Kysyy korvamerkeistäkin tarkemmin, vaan emmehän me niistä ymmärrä. Poromiehelle tietysti tärkeät, jos vaikka petokorvauksia saisi.

– Minne menethen?
– Ootteko työ ennekhin ollut tundhris?

Vilkas keskustelu täyttää tuvan. Kun tulee puhetta täällä erämaissa välttämättömästä kartasta ja kompassista, niin isäntä kertoo, ettei hänellä koskaan ole sellaisia ollut. Aivan pienestä pojasta asti isän ja setien kanssa hän on täällä ja muualla liikkunut ja suunnat näkee tuntureista, puista ja muista luonnonmerkeistä.

Ulkoa kuuluu ajoittain kuin raivokas talvimyrsky siellä mennä jytistäisi ja aivan selvästi koko tupa tuntuu tärähtelevän. Isäntä huomaa meidän ihmettelevän tuota outoa ääntä ja rupeaa selittämään että heillä on nyt suuri porojen kokoaminen menossa. Yli kolmeatuhatta poroa ajetaan siellä nyt juuri pohjoisesta tuvan ohi tuonne Ailigaksen suurelle erotuspaikalle.

Eränuotioiden vuosien aikana keitinselässä nokeama kiiltävänmusta pieni pannu porisee kamiinalla. Isäntä siirtää sen sivummalle, nostaa unna niibaksella, pikku puukolla kannen pois ja kaataa höystöt sekaan. Näitä höystöjä näyttää menevän tuohon pieneen pannuun melkein varttikilon verran. Pari pikaista kuohautusta vielä kamiinalla. Suolanassakasta valuu kämmenelle pieni keko, joka jatkaa vikkelästi menoaan kahvin sekaan. Vielä yksi kuohautus ja pitääpähän sitten ainakin hereillä koko pitkän työpäivän.

Poroisäntä veistää ahavaa kaiken aikaa poron kontista poskeensa ja vetää siitä aimo viillot meillekin kohteliaasti tarjoten. Ei se oikein meikäsuussa mannalta maistu, kun emme ole siihen tottuneet. Tuoksu on sama kuin vanhalla kynttilällä, ja ahava maistuu härskille talille. Sitkeää jäsäkkää se ainakin tällä kertaa on. Pala kiertää pitkään poskesta toiseen, kunnes saan sen pureskeltua niin hienoksi että menee torvesta alas. Murri muljauttaa salaa oman palansa kämmenelle ja siitä sitten joskus kenenkään huomaamatta jonnekin.

Mies toisensa jälkeen, harvakseltaan, astuu tupaan, keräilee varusteitaan ja lähtee. Viimein on poroisännänkin tavarat kerättynä reppuun ja pariin pieneen nyssäkkään.

– Pithää täsä vähä siivotha jälkhiää, lakaist laattia, niinko ne vaeltajatkhin tekhee, hän lausahtaa.

– Antakaa olla vaan, hoitaakaa vain nuo porot ensin. Kyllä me täällä siivotaan aamulla lähteissämme, vastaa siihen Murri seuraten katseellaan salskeaa poromiestä.

Poroherra toivottaa meille oikein hyvää yötä koko naama iloisesti hymyillen ja ovi sulkeutuu hänen jälkeensä, kun hän astuu yöhön. Nyt koko tupa on meidän.

Pitkän tunturirinteen alapuolella, etelässä on Ruktajavrin kapea kuolpuna. Siihen tasamaalle on noussut autiotupa välietapiksi Kevon suojelualueen virallista käyttöpolkua etelään vaeltaville. Poikkeamme tuohon tupaan, vaikka emme tuota polkua käyttäneetkään. Me tulimme lännempää. Istumme, lueskelemme kämppäkirjaa ja syömme. Sitten matka jatkuu Luobmusjavrien kapealle ja korkealle kannakselle.

Sää on lähes pilvinen, kun Stuorrajavrin eteläpäässä käännymme länteen. Rinkka on huomattavasti keventynyt, kun sitä vertaa siihen jota kannoimme toista viikkoa sitten Heavvojohkan rakkaista ryteikkökurua ylöspäin. Nyt illan alkaessa hämärtyä alkaa hiljalleen sataa ripsutella.

Talsimme eteenpäin hiekkatietä, joka on nyt jopa kelvollinen autolla ajoon. Mastokartan luokitus lienee ajopolku. Tulemme kuin pieneen kylään. Täällä on paljon aitoja ja aitauksia sekä useita lautaparakkeja. Tänne tuo tapaamamme poroisäntä kertoi olleen tarkoitus tuoda nuo kolmetehatta poroa.

Erotuspaikka on täysin hiljainen, kaikkialla on kuollutta. Mitään liikettä ei ole missään. Pari kirkasta valonheitintä valaisee nähdäksemme tyhjiä aitauksia. Voi olla että siellä jossain on poroja, mutta ainakaan tänne asti emme näe mitään merkkejä elämästä. Vettä sataa ropistelee ja täällä on kovin kolkkoa kuljeskella. Jonkin parakin päädyssä pieni, heikko valo vahtii siinä seinustalla olevia tutunnäköisiä moottoripyöriä. Seinillä ja erillisillä telineillä roikkuu paljon porontaljoja. Kiristämme vauhtia ja koetamme päästä mahdollisimman nopeasti pois tältä yölliseltä alueelta.

Kello näyttää vähän yli kolmea. On melko pimeää, kun tulemme Karigasniemen tielle. Täältä on vielä kymmenisen kilometriä sinne. Se on nyt tämän tämänvuotisen vaelluksemme määränpää. Talsimme saappaat litisten tienreunaa pitkin länteen.

Neljän aikoihin takanamme loivissa töyssyissä lähestyvän auton valot heittelevät ailahtelevia valokylpyjään tienvarren märkiin koivikkoihin. Linja-auto tulee kohdallemme ja pysähtyy. Ovi aukeaa ja kuljettaja kysyy minne matka. Kerromme. Hän pyytää meitä kyytiin. Hyväksymme kutsun kiitollisina, sillä tottahan keskellä yötä märille tienvarren vaeltajille autokyyti kelpaa.

Auto on tilausajossa tulossa Rovaniemeltä ja menossa Nordkappiin hakemaan keskipohjalaista pitsinnypläysseuraa. Kuski on leppoisan puhelias ja kertoo ikävystyneensä kun koko matkalla ei ole ollut juttuseuraa.

– Lähtekää mukaan Nordkappiin asti. Minä vien ilmaiseksi. Ei maksa mitään, Tulkaa nyt seuraksi, etten rattiin nukahda.

Harkitsemme hetken, mutta emme näin äkistään osaa tehdä päätöstä matkasuunnitelman muutoksesta.

– Kiitämme hienosta tarjouksesta, mutta...

Jäämme sateessa kilometrin ennen Karigasniemeä pois kyydistä. Emme halunneet ajaa sinne kylälle asti, koska voi olla että kaikki siellä nukkuvat ja emme pääse ennen viittä aamulla mihinkään sisälle. Tuntuu nololta seistä siellä sateessa kadun varressa seinään nojaillen.

Auton perävalojen häipyessä mäentöyryn taakse poikkeamme tienvarren koivupuskaan viisikymmentä metriä sivummalle. Teltta pystyyn ja me sateensuojaan. Syömme jotain pientä närsäpalaa ja hetken oijottuani koipiani minä lähden kevyesti ilman rinkkaa kylälle tiedustelemaan meille lämmintä mökkiä.

Camping Tenorinne on tänään, kahdeskymmenes ensimmäinen heinäkuuta sen verran hereillä, että lupaa majoittaa meidät. Varaan mökin ja kuuman saunan heti. Lähden reippaasti kuin hyvänkin työn tehneenä hakemaan mukavan vaimonikin lämpimän ja kuivan mökin suojiin.

Vietämme Tenorinteen suojissa tämän loppuyön ja seuraavankin. Sieltä lähtiessämme kirjoitan vieraskirjaan vaelluksemme muistovärssyn:

Patonivast Tsarsen yli tiemme toi
Uhtsaskaiddasavdsin luona asento on tuttu
Tavimus Madjoksuorgi sekä Kuivin tuvat levon soi
Navgoairoavvil luisti poromiesten juttu
Reilu viikko vaellusta ja ohi koko juttu
Tsohkkat koluttiin ja skaidit ynnä varrit
Länsipuoli Ohtsasjohkaa nyt on meille tuttu
Autokansan ajatuksis oomme kait kuin narrit
Huomen aamul Eskeliseen, sitten junaan nukkuun
Etelähän jyskytetään koko pitkä yö
Päivän päästä aamusella kotiin tullaan kukkuun
Eessä meillä jälleen vuoden pitkä työ.