Toinen polkupäivä

Mitä järkeä tässä on – äijä polkee munamankelia, kun voisi ajaa saman matkan autolla. No minäpä kerron: Autolla ajaessani olen auton orja, tien orja, muiden autojen orja. Auton ikkunasta voin katsella maisemia mieleni kohotukseksi, mutta pyörän päällä minä olen osa sitä maisemaa. Kuulen lintujen laulun, haistan kukkien tuoksun ja lantatunkion löyhkän. Jos olen lomamatkalla yksin, voin nauttia harvinaisesta herkusta: olen täysin riippumaton, on vain minä, pyörä ja tie. Itsekästäkö? Aivan varmasti!
Sinetän jälkeen ohitse porhalsi neljän moottoripyöräilijän jono. Yksi näistä pysähtyi tien oheen ja näpelöi kulkuvälinettään niin kauan, että minä ehdin paikalle ja ohitse. Halusi kai varmistaa, ettei ollut nähnyt näkyjä: polkupyöräilijä Suomen Lapissa! 

Tien penkalta ponnisti pystyyn pari poroa ja lähti juoksemaan pyörän edellä tietä pitkin. Ohittaviin autoihin ne olivat tottuneet, mutta polkupyörä oli jo liikaa. Menimme peräkkäin melkoisen tovin, ennen kuin elukat äkkäsivät lähteä metsän puolelle. En ehtinyt saada kameraa sihtausasentoon ajoissa, joten kuva poroista jäi nyt ottamatta. No, onhan noita. 

Luspassa näkyi muutaman kymmenen metrin päässä tiestä kallioon louhittuja ojan pätkiä. Lähempää nämäkin osoittautuvat Lapin sodan muistoiksi. Tositilanteessa tässä olisi ollut ankara paikka, sillä matalista juoksuhaudoista ei olisi päässyt vetäytymään minnekään. Kävin myös Järämän museossa pullakahvilla ja soittamassa kotiin vaimolle. Museorakennuksen takana rinteessä on saksalaisten osittain entistetty linnake "Sturmbock-Stellung", johon maantien varren juoksuhaudatkin liittyvät. Aikanaan saksalaiset lähtivät täältä ilman tappelua, mutta tekivät kyllä muualla muuta kiusaa, mitä museossa havainnollisesti esiteltiin. Niinpä jo pelkän asumisen hävitetyssä Lapissa sodan jälkeen on täytynyt vaatia melkoisesti sitä kuuluisaa sisua. Mutta onko silloin kysymys sisusta, kun ihmisillä ei ole todellista vaihtoehtoa? 

Markkinan jälkeen tien varsilla oli tämän tästä Ladoja ja muita kulkuneuvoja, joiden ihmiset pyllistelivät suolla hillojen perässä.  Kaaresuvannossa huoltoaseman kahvion edusta oli täynnä norjalaisten autoja. Keplottelin pyöräni autojen välistä seinän vierelle parkkiin, ja eikö vaan ukko tullut muina miehinä tarkastamaan, etten ollut naarmuttanut ruosteisen Opelin kylkeä. 

Kahviossa katseltiin raveja televisiosta ja minä ryystin kahvia. Kaikki eivät olleet ainakaan ummikkonorjalaisia, kun suomenkielinen selostus kelpasi. Niin, miksei, kyllä rajan takanakin osataan yleisesti suomea, vaikka se ei ole mikään virallinen vähemmistökieli. 

Yksi reittimahdollisuus tästä eteenpäin olisi ollut kääntyä Palojoensuusta Hetan suuntaan ja sieltä sitten Pallastunturin vieritse Äkäslompoloon. Tämän vaihtoehdon hylkäsin jo edellisenä iltana, kun kuuntelin Ropin pirtillä autoilijoiden päivittelyä sikäläisen tien mutkista, mäistä ja sorapinnasta. Nyt siis jatkoin isoa tietä kohti Muoniota.

Sonkamuotkan luona olivat edelleen ne kaksi isoa matkamuistomyymälää tien vastakkaisilla puolilla. Ennen tässä oli yksi hyvin menestyvä turistirysä, nyt kaksi kituuttavaa. Onkohan syynä kilpailuun ollut naapurin kateus toisen menestystä kohtaan? Kummalliselta tällainen tuntuisi, muttei mahdottomalta. 

Vähän ennen Muoniota menin metsään ja pystytin teltan. Päivän matkaksi tuli n. 115 km; ei mitenkään hurjasti, mutta aivan sopivasti.

Seuraava sivu Vaellusten pääsivu Kotisivu