Koilliskairan ruskaruuhkaa

Syyskuu 1996

Pentti Stenman

Kumma, ettei täällä pohjoisessa löydy 98-bensaa, ainoastaan 95:ttä ja 99:ä. Kaipa bensa- asemilla on vain kaksi säiliötä, ja kolmenlaisen bensan ongelma on ratkaistu näin. Liruttelen 65 litran tankin täyteen. Edellinen tankillinen riitti pääkaupunkiseudulta tänne Simoon, ja olisi riittänyt pidemmällekin, mutta en halunnut riskeerata liemen loppumista. Jatkoin matkaa. Kemin jälkeen äkkäsin Rovaniemen viitan, joten siis siihen suuntaan.
Aamulla alkanut matka oli sujunut hyvin. Muutaman kerran kävin kahvilla tai muuten pikku tauoilla, mutta muuten reissu on edennyt jokseenkin yhtä soittoa. Lähes 15-vuotias Citroen CX on hyvässä vedossa. Tällainen auto on juuri omiaan Rovaniemelle ajettaessa.
Jaha, Tervola. Kello ei ole vielä viittäkään iltapäivällä, ja jo nyt olen melkein perillä.

Hieman yli kuuden olin Rovaniemellä. Olin ajatellut viettää yön CX:n mukavalla penkillä jossakin sopivassa paikassa, vaikkapa rautatieaseman parkkialueella. Siellä oli kuitenkin niin hurjat ukaasit luvattomille pysäköijille, että illallisen jälkeen etsin toisen paikan. Yö sujui hyvin, mutta muutaman kerran täytyi moottori käynnistää joksikin aikaa vilun karkottamiseksi.

Aamulla hankkiuduin Rovaniemen rautatieasemalle. Helsingin yöjuna toi Erkin ja Murrin, ja niin lähdimme kolmistaan pohjoiseen kohti Saariselkää. Iltapäivän alussa jätimme auton Kiilopään luo ja vaellus pääsi alkamaan.

Ensimmäiset kilometrit leveitä vaelluspolkuja olivat jotenkin epätodellisia; aivan kuin etelän ulkoilualueilla, paitsi että täällä maisemat olivat avarampia ja polut monin verroin leveämpiä.

Yön vietimme Teräväkivenpään itäpuolisella telttailualueella. Minä majoituin tuohon vanhaan keltaiseen harjatelttaan, Erkin ja Murrin vihreä kupoli häämöttää sen vieressä. Meidän lisäksemme näköetäisyydellä oli puolen tusinaa muuta telttaa.

Toinen vaelluspäivä

Suomunruoktulle seuraavana aamuna lähdettäessä polku oli edelleenkin leveä, paikka paikoin autolla ajettava. Maasto on muutenkin helppoa. Vastaan tuli ainakin yksi luokallinen koululaisia; vaellus maastossa onkin mainio leirikoulun aihe. Iltapuhteiksisikin riittää asiaa vaikkapa Kullanetsinnästä.

Suomunruoktulla söimme eväät ja ihmettelimme kuukkelin rohkeutta. Tällaisen valtatien varressa utelias lintu menettää viimeisetkin varovaisuuden rippeensä.

Kasveille Koilliskairan kesä on kovin lyhyt, ja kasvukautta on venytettävä mahdollisimman pitkään. Niinpä esimerkiksi jotkin ohdakkeet olivat yhä kukassa joen partaalla: parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Museokämpällä käynnin jälkeen jatkoimme Suomujoen vehmasta rantaa pitkin. Jonkin kosken luona äkkäsimme muutamia poroja, jotka eivät panneet tuloamme pahakseen. Pääsin kuvaamaan niitä aika läheltä.

Oikaisimme Vintiläojalle Vintilätunturin juuren ylitse. Metsä oli täällä paikka paikoin komeata, aika samanlaista aarniometsää kuin esim. Hossassa. Vintiläojan latvoja lähestyttäessä alkoi päivän patikointi tuntua jaloissa, mutta vähän normaalia pidempi tauko palautti voimat. Viimeiset kilometrit Tuiskukurun tuvalle menivät yksitoikkoisessa maastossa varsin mukavasti. Tuiskukurun kämppään oli jo asettunut pari vaeltajaa, joten me pystytimme teltat tuvan lähettyville. Syönnin päälle polttelimme nuotiota tulentekopaikassa.

Kolmas päivä

Seuraavan päivän etappi oli lyhyt, vajaa kymmenen kilometriä Ampupäiden vieritse Luirojärvelle. Polku oli hyvä ja helppo, ja niin olimme jo puolilta päivin Luirojoella. Vesi ei ulottunut kuin kumisaappaan varren puoliväliin (tai hieman yli), joten ylitys ei meille ollut mikään ongelma. Kun lähdimme eteenpäin, joen rantaan tuli muutama parikymppinen poika hienoine vaellusjalkineineen. Varsien yli ulottuva vesi askarrutti hetken, mutta pulma selvisi helposti: ei muuta kuin buutsit pois ja varpaat veteen. Käy se niinkin. Ainahan eivät edes saappaan varret riitä.

Luiron autiotupa oli iltapäivän alussa vielä tyhjä, joten saimme helposti varattua itsellemme laverilta paikat. Koska sauna oli käytettävissä, pistimme senkin lämpiämään. Kun myöhemmin kävimme tuvalla, näkyi koululaislauma vallanneen sen. Siirryimme muutama sata metriä syrjempään ja pystytimme teltat metsään. Tuvissa ja teltoissa lähistöllä majoittui loppujen lopuksi kymmeniä ihmisiä.

Saunan pukuhuoneessa joku katseli saappaitani ja tuumaili, että hänkin käytti aikaisemmin tuollaisia, mutta ne aiheuttivat rakkoja. Nyt kun on vaelluskengät, ovat ongelmat poistuneet. – Polulla ja kadulla kävellessä vaellusjalkineet ovatkin varmaan mukavat. Ja varsinkin keskikesällä ne eivät ole niin kuumat kuin saappaat. Sukat kannattaa kuitenkin vaihtaa kuiviin riittävän usein, jotta hiertymiltä välttyisi. Toisaalta näin syysvaelluksella saappaat ovat hyvät. Ja sitä paitsi hinta on enintään kolmannes kunnon vaelluskenkien hinnasta.

Saunan jälkeen lähdin käymään Sokostilla ja ilmoitin palaavani parin tunnin perästä. En uskoutunut minkään polun vietäväksi, vaan läksin kompassin avulla menemään suoraan metsän lävitse. Sodanaikainen tukikohta juoksuhautoineen ja poteroineen keskellä metsää muistutti toisenlaisesta todellisuudesta. Kun pääsin metsänrajan yläpuolelle, oli aikaa mennyt jo tunnin verran, joten oli syytä palata takaisin. Tunturin huippu jäi täälläkin tavoittamatta, vaikka valoisaa aikaa olisi vielä ollut reilusti.

Neljäs päivä

Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen suuntasimme Ampuojan, Vasanlyömäpäänojan ja Paasjoen (jossakin kartassa Palovankanjoki) vartta takaisin Suomujoelle. Aluksi oli sormi rannetta myöten suussa, kun näytti, että polku näytti olevan hieman toisessa paikassa kuin Koilliskairan vaelluskartassa. Tarkemmassa 1:50000-kartassa se kyllä oli kohdallaan.

Paasjokea vapaasti seuraileva reitti oli edelleen helppo ja mukavan vaihteleva. Vastaantulijoita oli vähän: yksi pariskunta ja naisporukka miesoppaineen. Iltapäivällä pääsimme Paasjoen Könkäälle. Se on komea putous, vaikka vettä ei kauhean paljon virtaakaan. Illan alkaessa hämärtää pystytimme teltat polun varteen Suomujoella. Meidän jo asetuttua aloillemme tömisteli polkua pitkin lähes pimeässä kolmen kaverin ryhmä kohti Kotaköngästä.

Viides päivä

Aamulla jatkoimme mekin matkaa samaan suuntaan. Reitti meni jyrkkien kallioiden yli. Epäilimme, että jos edellisiltaiset vaeltajat menivät tästä, heillekään tämä ei hämärissä ollut mikään helppo nakki. Pian olimme Kotakönkäällä. Täällä oli jo kotitarpeiksi vettä, pärskeitä ja kohinaa.

Kotaköngäs

Seuraavaksi otimme suunnan kohti Hikiojaa. Viitisen kilometriä saapasteltuamme olimme Raututunturien tienoilla, mistä yhytimme Rautulammin päivätuvalle vievän tien. Viimeinen yöpyminen oli Raututunturin juurella jonkin nimettömän ojan lähellä. Illalla leirissämme vieraili muutaman poron parttio, mutta nämäkään eivät halunneet tehdä lähempää tuttavuutta kanssamme.

Kuudes päivä

Viimeisen päivän etappina kävelimme Kiilopäälle. Niilanpään porokämpän tienoilla satoi hieman lumenhöytyviä, jotka sulivat saman tien pois. Jollakin taukopaikalla äkkäsin ruskean kärpässienen, jollaista en muista nähneeni aikaisemmin. Ei nytkään tullut maistettua.

Vieraskirja Vaellusten pääsivu Kotisivu