Itä-Suomen pyöräretki

Sunnuntai 1.7.1979:
Kolilta Koitereelle

Sateisen yön jälkeen tuli sateinen aamu. Ensitavoitteena oli ehtiä Kolin satamaan seitsemäksi. Ehdimme hyvin, ja satamassa odotellessamme alkoi sadekin lakata. Raskaat pilvet roikkuivat silti Pielisen yllä ja resuiset pilvenriekaleet liikkuivat vaarojen rinteillä puiden lomassa.

"Tuula" putputteli ulapan yli Vuonislahteen, ainoina matkustajinaan me ja pyörämme. Vuonislahdesta poljimme etelään Pielisen rantaa seurailevaa tietä. Sadevarustuksista saatoimme luopua pian.

Hiekkatie Kelvän eteläpuolella oli erityisen kaunis. Se mutkitteli harjun laella oikealle ja vasemmalle, mäkeä ylös ja mäkeä alas. Tien vierellä harvahkon männikön takana oli soita ja lampia. Tien pinta oli kuitenkin paikka paikoin huonossa kunnossa, sillä edellisenä yönä tiellä oli ajettu Itärallin taival, ja mieletön kaahaus oli kasannut soran isoiksi kumpareiksi. Oikein kauniilla paikalla hieman ennen harjuosuuden alkua Maarit ajoi mäen alla isoon irtohiekkakinokseen ja kaatui. Onneksi ei tullut muuta vikaa kuin melkoisesti naarmuja polveen ja mielialaan.

Pääsimme pian tämän jälkeen isolle Lieksaan vievälle tielle, joka halkoi maisemaa kuin suuri haava. Ajoimme valtatietä parisenkymmentä kilometriä Uimaharjuun. Kaatumisen ja sateisen sään takia tunnelma oli apea. Maisemissakaan ei enää ollut hurraamista. Tee ja voileivät parkkipaikalla piristivät vain hieman. Aikamme poljettuamme pääsimme Uimaharjun löyhkään, jossa joimme kahvit ja söimme sämpylät jossakin räkälässä. Tuomari Nurmio lauloi taustalla kohdusta hautaan.

Viimeinen, noin viidentoista kilometrin etappi Koitereen leirintäalueelle sujui jo mukavammin. Päällystetyltä tieltä poikkesimme rauhalliselle, mutkaiselle ja mäkiselle soratielle. Välillä vilahti lampi tien ohessa. Vihdoin näimme Koitereen, jota jossakin sanotaan yhdeksi Suomen seitsemästä ihmeestä. Aurinko paistoi mutta tuuli puhalsi kylmästi.

Meitä odotti nyt ensimmäinen yö leirintäalueella. Valitsemamme teltanpaikka vanhan ladon vierellä oli mättäistä heinikkoa. Teltassa oli kuitenkin oikein mukavaa kun aurinko lämmitti sitä sopivasti.

Päivällistä keitellessämme teltalle ilmaantui heinän keskeltä karjalaisukko, joka innokkaasti suolsi laukustaan jos jonkinlaista tuohityötä ja muuta matkamuistoa. Pyörämatkalaisilla ei ollut juurikaan tilaa ylimääräisille tavaroille, joten liikkuva matkamuistomyymälä joutui lähtemään tyhjin toimin.

Illalla pääsimme jälleen saunaan, mutta Koitereen vesi oli liian kylmää uimiseen. Yöllä oli Maaritin mielestä aika koleaa. Telttakankaan lävitse kuului hyvin lintujen laulu ja käen kukunta. Käki kukkui lähellä, mutta sen laulu kuulosti apealta. Oli kuin käki olisi ymmärtänyt kukuntansa yksinkertaisuuden. Kyllästyttikö sitä se, että kurkusta syntyi vain tuo kukkuu – kukkuu, kun muut linnut sirkuttivat ja lirkuttivat ja tirskuttivat paljon vaihtelevammin?

Maanantai 2.7.1979:
Lankkupihveille Kareliaan

Vasta aamulla auringon noustua alkoi lämmetä. Pian teltassa oli jo kuuma, kun aurinko paistoi hellittämättä siniseltä taivaalta. Purimme leirimme, panimme tavarat laukkuihin, ja puoli yhdentoista aikoihin alkoi matkamme eteenpäin.

Ajoimme edellisen päivän jälkiämme takaisin Uimaharjulle. Hieman keskustasta Enoon päin virkistäydyimme siistissä ja rauhallisessa kahvilassa, ja jatkoimme kohti Joensuuta tyytyväisinä. Kontiolahden jälkeen poikkesimme Lehmon paikoittain pompottelevalle soratielle, jonka molemmin puolin oli sekä metsää että vanhaa asutusta. Loppumatka alkoi jo väsyttää Maaritia. Runsaan viidenkymmenen kilometrin jälkeen käsiä pakotti, aurinko helotti ja ehkä hieman myös potutti.

Joensuun leirintäalue oli niin suosittu, että omaa rauhaa oli turha toivoa. Pystytimme teltan, henkäisimme hieman ja kävimme pesulla. Sitten järjestelimme pakkaukset kuntoon ja ajoimme Joensuun rautatieasemalle, minne jätimme pyörät matkatavarana lähetettäväksi. Palatessamme takaisin poikkesimme viihtyisään Ravintola Kareliaan tarkoituksenamme syödä herroiksi. Lankkupihvit ja punaviini tekivät hyvää sekä ruumiille että sielulle. Olo oli mukavan raukea vaeltaessamme lämpimässä illassa teltalle. – Koitereen monilajinen linnusto oli Joensuussa vaihtunut varpusparveksi.

Tiistai 3.7.1979:
Junalla Parikkalaan, pyörällä Punkaharjulle

Ripsi vettä, kun heräsimme kovilla vuoteillamme. Kokosimme kotimme, söimme aamiaisen leirintäalueen kahvilassa ja tallustelimme telttoinemme ja nukkumaneuvoinemme asemalle.

Junamatkan jälkeen Parikkalassa oli jo kuuma. Söimme munakkaat Matkahuollossa ja kävimme ruokaostoksilla. Parikkala oli miellyttävän vehmasta seutua – näimme tien vieressä mm. rehevän lehtomaitikkakasvuston – mutta vilkas kuutostie aiheutti Maaritille paniikin. Isoja autoja huristi vierestä jatkuvasti, eikä tunne uskonut järjen vakuutuksia, etteivät ne päälle aja. Maaritille tuli mieleen, että jos tästä selviää hengissä, ei koskaan enää lähde millekään polkupyörämatkalle.

Liikenne rauhoittui Särkisalmen jälkeen Punkaharjun suuntaan käännyttyämme. Punkaharjun komeat maisemat sopivat juuri pyöräläisten verkkaiseen vauhtiin. Mustasaaren leirintäalue oli tupaten täynnä, mutta me hankkiuduimme saaren länsireunalle, missä telttailu ei kyllä tainnut olla sallittua. Vaan mitäpä tuosta, paikka mäntyjen katveessa oli mainio. Kun joku porukka näytti etsivän lähistöllä paikkaa omalle teltalleen, rupesimme heittelemään frisbeetä telttamme luona ikään kuin oman valtauksemme merkiksi.

Saaren keskiosa oli komeaa (rauhoitettua) männikköä, missä oli runsaasti polkuja. Kuljimme ja ihastelimme valtavia kilpikaarnaisia petäjiä ja heleänvihreitä nuoria männyntaimia.

Läheltä löytyi myös pieni upea hiekkaranta, missä nautimme elämästä ja ilta-auringosta. Uiminen oli niin miellyttävää, että Maarit tuskin malttoi lopettaa.

Loppujen lopuksi hyvin päättyneen päivän jälkeen oli mukava teltassa tutkiskella kartalta kuljettua reittiä.

Keskiviikko 4.7.1979:
Olavinlinnan naapurissa

Punkaharjulta oli lyhyt matka Savonlinnaan, jonne saavuimme hyvissä ajoin. Kyrönniemen leirintäalue oli upealla paikalla aivan Olavinlinnan vieressä salmen toisella puolella, mutta ehkä vieläkin täydempi kuin Joensuun camping. Polkupyörät saimme kuljetettua aivan salmen partaalle ja telttamme nousi paikkaan, mihin raskaammin varustautuneilla turisteilla ei ole asiaa. Oviaukosta oli suora näkymä Olavinlinnaan ja kuulimme kuinka joku huuteli Waltonia paikalle: oopperajuhlien harjoitukset olivat meneillään.

Kaupungille pääsi rautatiesillan jalankulkukaistaa pitkin. Silta oli kuitenkin suljettu, sillä syväväylää pitkin oli tulossa laiva; odotellessa meni puolisen tuntia. Kävimme Saimaan-laivojen satamassa ja sateen alkaessa ropista menimme syömään kanaa balilaiseen tapaan Café Henriikkaan.

Torstai 5.7.1979:
Tervahöyryllä Puumalaan

Neljän tunnin höyrylaivamatka Savonlinnasta Puumalaan sujui mukavasti. Maisemat olivat kauniita ja sää lähes poutainen. Pienen sateen kulutimme lounasta syömällä. Laivareitti on uskomattoman sokkeloinen. Salmia ja lahtia on Saimaalla vaikka kuinka paljon, joten taitamattomalta kipparilta voi mennä sormi suuhun. Loppuosalla matkaa laivan kintereillä ajelikin iso moottorivene nauttien ilmaisesta luotsausavusta.

Puumalassa kävimme taas kaupassa. Savon murre oli kovin tarttuvaa, jo muutaman repliikin jälkeen pääkaupunkilaiset yrittivät veäntää alkuasukkaiden kieltä. Yösijamme oli Pistohiekassa 16 km Puumalan keskustasta. Isolla alueella oli väljää ja aika viihtyisää. Kävimme suihkussa, heittelimme frisbeetä ja kävelimme. Puhelimitse varasimme yösijan Ristiinasta, jossa aioimme yöpyä seuraavan kerran Pistohiekan jälkeen. Laivamme näkyi tulleen yöksi tänne; oikeastaan olisimme voineet ajaa sen kyydissä koko matkan.

Perjantai 6.7.1979:
Puumalasta polkien Ristiinaan

Aamulla käärimme kotimme rullalle tällä erää viimeisen kerran, sillä matkan pää alkoi häämöttää. Tiedossa oli pyöräilyä lähes 60 km ainakin ajoittain kosteassa kelissä.

Kaunis pengertie houkutteli valokuvaamaan, ja viiden kilometrin matka vei tunnin. Lietveden lossi jaksoi kantaa raskaasti kuormatut pyörämme.

Tien oikealla puolella oli viitta, joka tiedotti rakokivien olemassaolosta. Ajoimme kärrytietä puolitoista kilometriä ja totesimme, että rakokivet ovat jättiläismäinen siirtokivilohkare, joka on lohjennut moneksi palaksi. Kiven keskellä olevassa korkeassa raossa kasvoi muutama iso kuusi. Luolassa olevaan vieraskirjaan kirjoitimme mekin nimemme.

Risteyksessä käännyimme Hurissalon suuntaan pienelle, syrjäiselle ja kauniiksi mainostetulle tielle. Tie oli enimmäkseen sorapintaista, osin kuoppaista – ja irtohiekkaakin siinä oli. Tasaiset kohdat olivat harvinaisia, ylä- ja alamäet sitäkin tavallisempia. Alamäet olivat hauskoja, koska niissä matka joutui. Ylämäet sitä vastoin olivat raskaita, ihme kyllä.

Soratie vaati veronsa: Pentin pyörän kovia kärsinyt takarengas puhkesi. Kauniissa maisemassa Maarit ryhtyi keittelemään ruokaa tien vieressä ja Pentti paikkasi rengasta. Ensimmäinen paikka ei pitänyt ilmaa, joten homma meni uusiksi.

Herkkusienikeiton, voileipien ja paikalta poimittujen mansikoiden jälkeen matka jatkui mäkeä ylös, toista alas ja välillä mutkitellen. Ja taas takarengas tyhjeni. Kolmannella kerralla paikkaus onnistui.

Aurinko ei suosinut matkaamme, mutta kunnollinen sade alkoi vasta Astuvansalmen kieppeillä. Sadetta pelkäämättä jätimme pyörät maantien varteen ja läksimme sadeviitoissamme patikoimaan 2,5 km:n viitoitettua polkua kalliomaalauksille. Aivan polun alussa vastaan tuli savolaisukko, joka kertoi aikoneensa mennä jäätä pitkin, mutta se olikin sulanut. Meille tarjottiin myös monimutkaisia neuvoja maalausten luo pääsemiseksi. Koska emme ymmärtäneet neuvoista mitään, seurasimme maastoon raivattua polkua, joka näytti olevan yhtä kiertelevä ja kaarteleva kuin alkuasukkaiden puhe. 1960-luvulla löydetyt punaisella maalatut kuviot ovat jyrkänteessä, osittain päälle kaartuvan kalliolipan suojassa. Maalausten kohdalla on tukeva lankkusilta, josta muinaisten tekosia voi helposti katsella.

Reippaassa sateessa jatkomme mäenlaskua ja -nousua. Saavuimme perille Brahelinnaan illalla puoli kahdeksan aikoihin läpimärkinä uitettuina kissoina. Majoituimme aittaan ja kävimme varaamassamme saunassa – jota kukaan ei ollut huomannut lämmittää – ja menimme iltakymmeneltä ravintolaan syömään. Ravintolassa oli myös tanssilattia ja disco, ja koska oli perjantai-ilta, meteli oli melkoinen. Samaan pöytään tuli myös puhelias pariskunta, joka oli automatkalla jostakin jonnekin. Kesti aikansa, ennen kuin kukaan kiinnostui tilauksestamme, ja lähes yhtä kauan ennen kuin saimme maksetuksi. Syönti ja nukkumaan lähtö kävivät meiltä paljon joutuisammin.

Lauantai 7.7.1979:
Kotimatka

Satoi edelleen kun lähdimme Ristiinasta kohti Mikkeliä. Rautatieasemalla lähetimme pyörämme Keravalle ja loput tavarat jäivät säilöön odottamaan junan lähtöä. Ruokapaikka löytyi kaupungilta vain vaivoin, kaikki kuppilat olivat täynnä kaljanjuojia ja tupakansavua.

Saavuimme perille iltakahdeksan maissa. Kaikkiaan olimme kahdessa viikossa ajaneet polkupyörillä n. 500 km, mutta enemmän teimme matkaa junalla. Kuljimme melkoisia taipaleita myös sisävesilaivalla, koskiveneellä ja jalan. Dioja otimme nelisen sataa. Oleskelu Loma-Kolilla ja sieltä tekemämme retket olivat miellyttäviä, mutta ainakin puolet retkeläisistä pitää arvossa myös polkupyörä- ja laivamatkaa erityisesti Särkisalmen ja Lietveden välisellä osuudella.