Lemmenjoki 1990

Erkki Stenman

Erämaahan

Heti juhannuksen jälkeen, maanantaina 25. kesäkuuta postiauto saapuu vähää ennen illan viittä Njurgalahteen (kartta), tuoden muitten muassa meidätkin, Murrin ja minut.

Veneen on määrä aloittaa nousu vastavirtaan vartin yli. "Nuoli V" lähtee ajallaan, vaan me emme mahdu mukaan, koska on tullut ylen määrin ranskalaisia, saksalaisia ja italialaisia tutustumaan kultajoen olemukseen. Kaikille halukkaille luvataan auliisti järjestää kuljetus eteenpäin tuonne reilun 20 kilometrin päässä lounaassa olevaan Kultahaminaan.

On meitä rannalle jääneitä muitakin, niin että kun "Nuoli V" on ehtinyt juuri kiepahtaa piiloon njurgan, niemen taakse niin edellisen veneen laituriin jääneen sisaren, "Nuoli IV:n" viereen astelee tumma, lyhyenjanttara nuorehko mies. Ruvetaan valmistelemaan lähtöä toisellakin veneellä. Kaikki tähänkin kulkuneuvoon pyrkivät puetaan joutuisasti kirkuvan värisiin pelastusliiveihin ja kohtsillään meitä on istumassa joka tuhdolla pareittain.

Kolmessa koskipaikassa joudumme veden vähyyden ja virran voimakkuuden takia kävelemään pahimmat paikat rantoja pitkin. Vaan ovatpa siellä muutkin jo taaperrelleet, koska selviä merkkejä polun pohjista kiertelee mättäiden lomassa.

Polun sivupounuilla paistattelee päivän kilossa edellisen vuoden punaposkisia ja pakkasen makeiksi puraisemia puolukoita. Pistelen niitä mielissäni poskeeni niin paljon kuin vain hyppysiini saan. Vierelleni tulee ranskaa puhuva tyttönen ja luoden kysyvän katseen minuun pistää hänkin punaposken omaansa. Kipristää poskiaan ja silmät sikkuralla herskäyttää iloisen naurun. Vaan en näe hänen pistävän suuhunsa toista marjaa, vaikka niitä pounuilla piisaa. Eivät niitä enemmin muutkaan suuhunsa poimi. Eivät ihmiset ymmärrä mitä pieniä mutta elämälle tärkeitä nautintoja he oikein menettävät.

Saavumme Kultahaminaan (kartta) ja veneen lasti purkautuu itsekseen laiturille soluen siitä pieninä ryppäinä hiljalleen outaan, kukin ryhmä omille teilleen. Vene oli tuonut meidän vaeltajien lisäksi myös muuta rahtitavaraa. Pari erämaan asukkia on siellä tarpeitansa noutamassa. Ensimmäinen saa selkäänsä raskaan oloisen repunrässäkän, vaan toiselle tarjotaan peltistä suolakurkkunassakkaa. Silmin nähden ilahtuneena hän sen vastaanottaa, sitoo remeleillä moottoripyörän ohjaustangon päälle. Saapasjalkainen pussihousu polkaisee ajokkiaan, josta hyökkää raivolla korviimme ensin repivä metallinen metakka, joka onneksemme piankin etäisyyden kasvaessa muuttuu vähitellen papattavaksi purinaksi. Tämäkin varsin siedettävä ääni häipyy hiljalleen Hengenahdistuksen kurun rinnettä ylös kohti tunturipaljakkaa.

Nurmikuru

Morgamonojalla on leirissä kullanhuuhdontaporukkaa. Täällä joku paikallinen valtaaja tarjoaa omalla tontillaan muillekin mahdollisuuden kokeilla onneaan lapiota ja vaskoolia heilutellen, tietenkin sopivaa korvausta vastaan. Enpä käynyt kyselemässä tarkempia sopimusehtoja omistussuhteista jos vaikka lapioon sattuisi eksymään neljänsadanseitsemäntoista gramman painoinen keltainen epämääräisen muotoinen möhkäle.

Polun vieressä on mainostaulu, joka kertoo että täältä Angelin kylän Ranttilan veljekset löysivät Lemmenjoen ensimmäiset kultahiput 1946, elikkä heti Lapin sodan jälkeisenä kesänä. Se oli aikaa, jolloin erämaissa ja muuallakin täällä pohjoisessa oli löydettävissä riittävästi rotulia sellaisenaan ja kranaattien täytteinä kaivutöitä nopeuttamaan. Ja sitä myös käytettiin varsin vallattomasti ja ylen suruttomasti satojen kilojen kertapanoksina.

Jatkamme pienempää polkua lounaaseen kohti Lemmenjoen latvasoita. Päivä porottaa täydellä terällä eikä juuri tuulen virekään keinauta tunturikoivun lehdykkää. Suuret aihkit kurottelevat valtaisia oksiaan taivaan sineen. Sähköä on rutosti ilmassa. Tuntuu kuin happi ei oikein tahtoisi riittää hengitykseen. Hiki virtaa noroina. Vesilekkereillä on kovasti käyttöä, ja joka ikisestä purosta niitä täytyy täydentää. Pilvenpumpulatkin vaeltavat väsyneenä, kuin janoissaan virvoitusta hakien aivan hiljalleen kohti taivaanrantaa.

Leiriydymme Nurmikuruun Ruitoskaidin kaakkoisrinteelle (kartta) kellon kertoessa ajan rattaan kerinneen kierähtää illan yhdeksään. Lämpö on laskenut jo jokin aika sitten varsin siedettäviin oleskelulukemiin ja aurinko on nyt tunturin tuolla puolen. Rakentelemme tummanvihertävään vivahtavan hiekanruskean kupolitelttamme asuttavaan kuntoon. Tässä teltassa on mahtaisan leveät oltavat kahdella asukkaalla. Löytyy taatusti riittävästi sekä leveyttä että korkeutta.

Murrin sisustaessa asentoamme minä haen viereisestä lirusta vettä kattilaan ja pariin juomapulloon. Istahdan kivelle ja puran rinkastani esille Trangian ja laitan sen keittelykuntoon. Lorautan spriitä polttokupin täyteen ja kun se on hetken kuluttua imenyt siitä osan, niin lisään sinne vielä lusikallisen vettä. Sanovat, että se suojaa keittoastiaa nokeentumasta. Taitaa se sitä tehdäkin, vaikka en minä ymmärrä miten se sen saa aikaan.

Vispaan kattilaan veden sekaan pussillisen Blå Bandin kanakeittoa ja viskaan sekaan lisukkeiksi pienen kourallisen kauraryynejä. Mitenkään kiirehtimättä annan ryynien rauhassa imeä vettä itseensä, raapaisen tulta ja asettelen kattilan keittimen tuulensuojan sisään lämpenemään. Sopan kiehahduttua laitan toisen kattilallisen vettä kiehumaan. Siitä saamme tilkkasen tiskivettä ja huomiseksi termariin teetä välipalan kyytipojaksi.

Lemmenjoki on meistä parin-kolmensadan metrin päässä tuolla rinteen alla. Murri käy iltapesulla viereisessä piskuisessa Nurmipurossa ja hänen tultuaan teltalle minä lähden tutkimaan ympäristöä. Menen alemmas isomman joen paikoin rehevän ryteikköisiä rantoja katselemaan. Virran hiljalleen lipuva vesimatto on näillä paikkeilla leveydeltään kuudesta seitsemään metriä, mutta syvyyttä siinä on pieniä painanteita huomioon ottamatta ehkä vain rapiat päälle puolen metrin.

Täällä kukkii tuomi, mutta sen kukinto ja yksittäiset kukat ovat kooltaan tuskin puoltakaan eteläisimmistä siskoistaan. Joen rannan kaarteilla, joskus kosteammassa ja toisin taas kuivemmilla hiekkatievoilla, kukkii parasta aikaa sinistä metsäorvokkia, sinisenpunervaa pyöreälehtistä suo-orvokkia ja kirkkaan keltaisia silmiään levittelevää lapinorvokkia. Kullero työntää kultaisia pallojaan kosteilla nurmilla laajoina kenttinä tuulen huojuteltaviksi. Punervakukkainen, hivenen jyrkille mutkille vartensa kasvattava kurjenpolvi viihtyy valoisimmilla aukkopaikoilla ja matala, purppurainen mesimarja esittelee teriötään karheiden tummanvihreiden lehtiensä yläpuolella. Kaarnikka, tuo mustasilmä on vasta aloittelemassa kukintaansa. Vähän ylempänä rannasta rinteet on vallannut parin tuuman korkuisina kasvavat suokukka, suopursu ja mustikka. Tässä keskikesän sinisessä hetkessä riisuudun ja pulahdan hiljaa Lemmenjoen vilpoiseen syliin.

Makailemme. Tiistai-iltapäivä on jo pitkällä menossa kohti iltaa. Päivän ensimmäiseksi ateriaksi keittelen tomaatti-makaronia. Syödessämme vilkaisen kelloa ja se osoittaa kuuttatoista.

Ympärillämme kasvaa vain mäntyjä, lakkapäät taivaita tavoitellen. No tietenkin siellä on myös matalaa mätästä omine kasvilajeineen, mutta puina on vain mäntyä. Hopeista keloakin seisoo tietty pystyssä ja on sitä kumollaankin pitkin rinnettä sikin sokin. Tämä on lappilaista outaa ehkäpä kauneimmillaan. Alempana, lähempänä joen rantaa puskee maasta koukkerovartista pari-kolmimetristä koivua.

Teemme hiljalleen lähtöä parisen tuntia ennen keskiyötä. Jatkamme kulkuamme edelleen lounaaseen. Ylempää rinteeltä, takaamme alkaa kuulua poronkellon soinnukasta kalkahtelua. Pieni parttio kulkee kanssamme samaan suuntaan. Joku noista siroista hyppelehtijöistä pysähtyy ja kääntyy katsomaan hidasta kulkuamme saaden kaikki muutkin kiinnostumaan maillaan kulkevista oudoista olioista. Meidät tulkitaan vaarattomiksi ja lauma ohittaa meidät rauhallisesti nulkaten vajaan parinsadan metrin etäisyydeltä ja hetkessä se on jo häipynyt edellemme.

Ehdotan lähtöä Navgos- ja Puornajängän maisemiin etelään, vaan tähän Murri vastaa:

– Sinne soille en suosiolla lähe rämpimään. Sinne liejuun jää saappaat kiinni ja sitten ollaan mahallaan kurassa ja rinkka painaa naamaa mutaan. Siinä sulla sitte on ylös repimistä. Räkkääkin on näin lämpimällä aivan tuhottomasti. Ei mennä Erkki sinne.

Ruihtuäytsi

Kuljemme Ruihtuäytsissä (kartta) kohti luodetta. Suuret hongat ja niiden mukana harmaat kelot ovat jo loppuneet. Mäntyjä vielä on, mutta maan noustessa hiljalleen kohden paljakkaa nekin käyvät aina vain pienemmiksi ja harvinaisimmiksi. Tunturikoivu täyttää vähitellen männyn luovuttaman tilan.

Tulemme asutulle alueelle. Kartta kertoo että tässä on Hoppu. Edessämme on nyt pieni parisen metriä kanttiinsa oleva hirsikämppä. Koska olemme Ruihtuäytsissä, niin varmaan siitä joku on keksinyt laittaa sen oveen taulun, jossa väitetään että tässä seisoo Ruittu. Tähän rakennuksen on juuri äskettäin laitettu uusi peltikatto. Rantteella on useampia muitakin rakennuksia. Näyttää siltä, että Hoppu-Ruihton nykyinen asukas viihtyy parhaiten kammissa.

Ruihton kammin ympäristökin on siisti.

Ruihton ajan patinoima aitta

Vähän sivummalla hirsistä salvomalla tehty lautakattoinen aitta piilottelee aivan turhaan koivujen takana.

Ranteen laidalla on myös maasauna, jonka löylyistä on paraikaa joku nautiskelemassa. Peltisestä, jo ruosteen vahvasti laikuttamasta pyöreästä torvesta hulmahtelee vähän väliä vaaleita löylyn jälkihattaroita ja erämaan hiljaisuuteen kuuluu saunan juuri ohittaessamme sieltä pehmeän mätkähteleviä ääniä. Taidetaan siellä vihdalla hutkia kullankaivajan kumaraisen työn jäykistämää selkää vetreämmäksi.

Mikäs on sauna ilman löylyvesiä? Ylempänä Ruitoskaidin rinteellä on lähde, josta johtaa puinen ränni ranteelle. Murri käy tietenkin täyttämässä vaelluspullonsa Hopun rännin päässä helmeilevästä raikkaasta norosta.

Murri täyttää vesipulloaan raikkaalla lähdevedellä.

Pieniä ruskeita ja alta vaaleita lintuja tsäkättää ja tsirraa koivikossa. Selvästi erottuu verenpunainen otsa- ja musta leukalappu. Urpiaisparvi siellä voimistelee. Puolukka, mustikka, sianpuola, juolukka, kaarlenvaltikka ja metsätähti ovat täällä kukassa. Aivan kurun pohjalla kasvaa pajua, jokunen raita ja pari haapaa. Nämä puut pysyvät tiukasti kurun seinämien suojassa. Ymmärtävät visusti olla nostamatta päätään päälle kahden metrin.

Tulemme Petronellankukkuloiden ja Ruitoskaidin välistä laskevalle pienelle nimettömälle purolle. Siinä on kartan mukaan Ollikaisen valtaus. Koivut ovat lähes täydessä lehdessä, eikä mäntyjä enää ole. Asumuksen ympärys on hyvin siisti. Sijoittuisi varmaan palkinnoille pihakilpailussa.

Kammin asukkaalla on menossa moottorin huolto. Näyttää olevan huuhdontahommissa tarvittavan vesipumpun moottori. Ihanteellinen olotila valtauksella on tietenkin silloin kun vesi virtaa kaivauskohdan yläpuolella. Silloin ei tarvitse sitä nostaa pumpulla. Kyllä sitä on monessa paikassa vettä kannettu ämpärilläkin ylös ränniin. Vaan on se hirvittävän raskasta ja turhauttavan tuntuista työtä kantaa vettä ylös mäkeen ja sitten saman tien lojauttaa se hujeltamaan ränniä myöten takaisin alas.

Täällä valtauksella on lapiohommat tehty siististi ja esiin tulleet kivet on kaikki ladottu kauniisti penkereeksi kaivauksen reunoille. Kahden aikaan yöllä kellertävän punainen auringonvalo värjää Petronellankukkuloiden etelänpuoleisessa laakeassa kurussa koivunlehtien reunat kullan värisiksi.

Vasarovat

Vikkelä likaisen nuhrun värinen tintti hyppelee kaverinsa kanssa pikku pensaikossa. Kun jäämme Murrin kanssa pitelemään peffanpaikkaa, niin ne tulevat rohkeasti aivan metrin päähän kuin pyytämään niestapalaa meidän siinä mutustellessamme meetvurstinäkkileipiämme makean teen kera. Murri murentaa näkkärin reunaa, tarjoaa sitä ja sinne vikkelästi hukkuu pieneen nokkaan. Ruskeasta päälaesta ja kellertävän ruosteenvärisistä kyljistä sen tuntee lapintiaiseksi.

Olemme ylittämässä Martin Iskon palon eteläisiä laitoja noin kolmen kilometrin päässä lentokentältä. Vain kaakosta lähestyttäessä Martin Iskon palo erottuu selvästi ympäristöstään. Sieltä Navgosjeaggin, Naukusjängän, tasolta tämän laajan tunturin korkein laki kohoaa vajaat sataviisikymmentä metriä ylemmäs. Muilta suunnilta lähestyttäessä se helposti hukkuu muiden kaltaistensa joukkoon. Laajuuttahan tällä koivun jänttärää ja harvakseen pientä mäntyä kasvavalla tunturilla on likimain kaksikymmentä neliökilometriä.

Edessämme on Kaarreoja (kartta). Täällä on kultaa etsitty suurilla telaketjuilla kulkevilla kaivinkoneilla. Sen kyllä tyhmempikin heti huomaa. Röykkiöittäin ruosteisia tynnyrinrisoja ja kaivurin osia kauhoista telaketjuihin lojuu ympäriinsä. Itse vesiuoma on musta ja leväinen kuin avoviemäri. Sitä ei kuitenkaan ole varmaan vielä tämän kevään aikana myllerretty, koska vesi on jo aivan kirkasta ja hyvän makuista. Otamme sieltä latvoilta pullot ja termarin täyteen.

Tapaamme siellä pari vaeltajaa, jotka tulivat kanssamme samassa veneessä Kultahaminaan. He ovat nyt täällä hakemassa vakaata tuntumaa prospektorin elämäntapaan. Toinen kertoo:

– Kun tullessamme lepäsimme teltassa tuolla Martin Iskon palolla, niin nukkuessa kettu retales vei meidän eväät. Sieppasi noin vain repusta.

He eivät aivan turhia vaskoolinveivaajia ole, vaan näyttävät meille kolmea Kaarreojan hiekasta löytämäänsä hengetöntä.

– Jotain on aina vaskoolin pohjalle muistoksi tarttunut.

Aamulla viiden aikoihin nousemme Vasarovien pohjoisimmalle laelle. Näitä huippuja on kaikkiaan viidestä kuuteen kappaletta peräkanaa pohjois-eteläsuuntaisena jonona. Määrä riippuu siitä, miten kukin kulkija rajoja täällä mieleiseksensä asettelee. Harjanteen kokonaispituus on tuskin päälle kuuden kilometrin. Etelässä oleva paljaskallioinen laki on viereisen Puskujärven pintaa 77 metriä korkeammalla. Siis ei nyt mitään varsin jyrkkäpiirteisen korkeaa tämä seutu ole. Siitä kahden seuraavan pohjoiseen päin olevan huipun mukaan koko selänne on saanut nimensä. Niiden lakien ylimmät osat ovat nimittäin aivan louhikkoa ja siitä sana rova juuri kertoo.

Täällä pohjoisimmalla kukkulalla istuessamme juttelen Murrille kuinka Pääkkösen Pave, työkaverini oli toisenkin kerran kertoillut ihastellen Postijoenlatvan autiotuvasta ympäristöineen ja sanonut:

– Sinne sinun Erkki pitää mennä joskus käymään. Sen verran sua jo tunnen, että varmasti siellä maisemissa viihdyt.

Niinpä yritän taas kuten joskus ennenkin puhua kaverini mieltä ympäri, jotta lähtisimme Postijoelle.

– Vaan kun siellä on niitä soita, vastaa Murri karttaansa katsellen.

Keskiviikon aamusella 27. kesäkuuta kellon kertoessa ajan olevan seitsemän tuntumissa pudotamme rinkkamme Vasarovan Miessin-vastaiselle rinteelle ja käymme lepoon. Etsimme teltalle pehmoista petiä ja suojaa etelänpuoleiselta auringolta, sillä näyttää tulevan helteinen päivä. Olemme jotostelleet kamppeinemme tätä rupeamaa taukoineen yhdeksän tuntia ja matkaa on kertynyt kymmenisen kilometriä. Tarjoilen meille Blå Bandin merimiespihviä ja sitten pussiin pitkälleen. Viimeinen ääni, jonka muistan, oli parin tytöistä kilpailevan järripeipon harras, pehmeän ryystävä sirraus.

Miessejohka

Nukumme jotenkin levottomasti koko helteisen päivän ja pääsemme liikkeelle illalla kuuden tietämissä.

Piskuisen sivupuron suulla vähän ennen Miessiä on joku erämaan puurtaja helpottanut hetkeksi ja jättänyt rantakiville lapion, pari vaskoolia ja oranssiset kumisormikkaat lepäämään.

Kierrämme vielä yhden mutkan takaa ja nyt avautuu eteemme kunnolla koko laaja Miessin laakso. Valtavia maaläjiä on siirrelty paikasta toiseen.

Entinen kapea, metrin tahi parin levyinen purouoma on käännetty ylösalaisin noin sadan metrin leveydeltä. Maa on seulottu suurilla koneilla kaiken matkaa pinnalta kallioon asti, olkoonpa se sitten puolen tai paljonkin päälle puolen kymmenen metrin syvyydessä.

Ylösalaisin käännettyä paljakkaa riittää satoja metrejä.

Soraa ja metalliromua

Romua on konekaivuuvaltauksella miltei joka pensaan katveessa. Täällä on sikin sokin käytössä olevaa ja selvästi rikkoutuneita tai muutoin hylättyjä lauta- ja muottivanerirännejä, paloletkuja, öljykanistereita, peltitynnyreitä, akkuromua ja koneiden osia. Toivoa vain sopii, että sitä ei olisi kovin paljoa hautautunut piiloon noiden maamassojen alle.

Miessin vesi on paksun ruskeaa ja haisee mädälle. Lintuja näissä maisemissa on kuitenkin paljon. Räpäkköä ja västäräkkiä, järniäistä ja sinirintaa sirkuttaa ja visertää yhtenään koivikoissa. Sinitaivas kaartuu päällämme, joskus nousee pilviä, jotka tuuli kuitenkin lakaisee jonnekin. Pihlaja kasvaa Miessin laakson rinteillä puolimetriseksi pensaaksi. Pouta jatkuu.

Pähkäilemme maailman menoa. Rupeaa väsyttämään, vaikka olemme kulkeneet vasta tuskin kolmea kilometriä. Katselemme asentopaikkaa jostain Miessin pohjoispuolelta. Täältä löytyy oikea kunnon aihki suunnilleen Mäläskän kohdalle ja sen puun turviin, tiheän koivurintaman taakse asetumme lepäilemään jo paljon ennen puoltayötä.

Heräämme hätkähtäen hirvittävään kolinaan ja pörinään. Katson kelloa, joka näyttää kuusi ja neljäkymmentäviisi. Tuossa parinsadan metrin päässä koneet kaivaa ja seuloo. Ovatpa torstaina, Leon päivänä aloittaneet ajoissa kuin vanhanajan patruunan ruukilla.

Vispaan pikaisesti meille kylmän päärynäkiisselin, jonka syömme näkkileivän ryydittämänä.

Siinä telttamme vieressä on kolmen metrin korkeudella suurista valkoisista höyhenistä, sammaleesta ja heinistä rakenneltu koivunhilseellä naamioitu pesä, jossa järniäinen hautoo muniaan, vai liekö jo osin poikasiakin. Vain pystyssä olevat nokka ja pyöreän lovipäinen pyrstönpää työntyvät näkyviin pesän laitojen ylitse. Oma ukko tuo emännällen jonkun niestapalan koivikon ylen runsaasta räkkäarmeijasta.

– Voi sinua rassukkaa, missä mekkalassa sinunkin täytyy lapsesi kasvattaa, sanon sille vilpittömästi ottaen osaa toisen lasten elämää uhkaavaan murheeseen.

Kiirehdimme pikaisesti poistumaan jonnekin muualle. Lähdemme pohjoiseen.

Soittoyritys kotiin

Olemme kulkeneet noin seitsemänkymmentä metriä, kun silmiin sattuu taas koivussa, sen oksanhaarukassa, vähän päälle puolentoista metrin korkeudella höyhen- ja jäkäläpallo. Siihen se on naamioitu tuohen hilseellä lähes näkymättömäksi. Sen paljastaa kuitenkin hädissään sirittelevä emo, joka levottomasti hyppii paikasta toiseen pyyhkien jatkuvasti nokkansa sivuja oksiin. En malta olla ohi kulkiessani vilkaisematta pesäkuppiin. Siellä on lukematon määrä äänekkäitä, harvakarvaisia, punapäisiä ja -kurkkuisia rääpäleitä.

Saapastelemme jälleen pienoista jäkälää ja matalaa varpua kasvavalla paljakalla. Patsimmopastakin huippu piilottelee tuolla edessämme jossain kuperien rinteidensä suojassa. Huippu näyttää aina vain olevan tuossa kolmensadan metrin päässä. Vaan kun sinne joutuu, niin huippu on taas parin tai kolmensadan metrin etäisyydellä. Se pakenee kirmaten koko ajan samalla vauhdilla kuin sitä yritetään tavoittaa. Tämähän on varmasti varsin tuttu tilanne kaikille tuntureilla liikkuville.

Parisen tuntia vaellettuamme on meillä normaalisti ensimmäinen välipalan aika. Nyt kun aamuateriamme oli jäänyt kirskuvan mekkalan takia ylen heppoiseksi, niin kaivan keittimen esille ja nautimme kunnon ateriaksi muusia ja soosia leipien keralla.

On perjantai ja kierrämme tuntureita neljättä päivää.

Pehkosenkurun (kartta) latvoilla tapaamme hyvin värikkään linnun, keräkurmitsan. Ei se Lemmenjoen tuntureilla mitenkään harvinainen ole. Tummaa päälakea kiertää valkoinen reunus. Samoin kurkku, rinnan poikittaisjuova ja yläperä ovat hohtavan valkoisia. Muutoin ruskealla linnulla on kirkuvan punaoranssin värinen rinta. Ukko on yksinhuoltaja. Sen elinpiirillä olevalla pienellä märällä lämpäreellä huojuu tuulessa suloisia suovillan valkoisia pumpuloita.

Tästä vähän matkaa ylös kohti lakea noustuamme näemme jo kaukaa tunturia halkovan rautalankaverkosta tehdyn poroaidan. Lähemmäs tullessamme allemme ilmestyy heikosti paikoin erottuva polku, mutta mitä lähemmäs aitaa saavumme, niin aina vain polkukin vahvistuu. Se johtaa aidassa jo kauas paljakalle näkyvällä portille. Tai eihän se portti sinällään pitkälle erotu, mutta siihen merkiksi kiinnitetyt lukuisat railakkaan väriset muoviset öljykanisterit kyllä osuvat varmasti silmiin.

Ylitämme etelään virtaavan Miessin latvan Keurulaisen ja Pihlajamäen välistä, lähempänä Keurulaista. Täällä on aution tuntuista, ketään ei ole kotosalla. Jossain ylempänä kuitenkin kaivetaan. Siellä on kaksi valtausaluetta, Turkan ja Ollilan. Vesi, joka virtaa tästä ohitse, on hiekanruskeaa ja sameaa.

Jeägeloaivin loivasti viettävällä tasapintaiselle laella, siinä Karakorvenkurun kaakkoispuolella, on pieni kaksihuoneinen lautarakennus, jonka katon yläpuolelle kohoaa useiden kilometrien päähän näkyvä radioantenni. Tämä koppero on Jäkäläpään lentokentän terminaalirakennus. Tunturin laella olevaa kenttää käyttävät puskapilotit alueen kullankaivajien huoltolentoihin. Eipä niitä kovin tiuhaan taida tulla, mutta eivätpähän tämän kentän perushuoltokustannuksetkaan varmasti päätä huimaa.

Soitan tällä erämaapuhelimella Inariin ja varmistan että meillä sinne aikanaan tullessamme on yösija varattuna. Tilailen vastapuhelua myös kotiinpäin pojille, Mikalle ja Tompalle, mutta heitä ei sentraali saa langan päähän.

Lähdemme nyt paluumatkalle. Päästelemme paljakalta reipasta rinnettä Mäkipuron kammin sivuitse alas Jäkälä-äytsiin ja pystytämme sinne oman leirimme.

Nyt on perjantai ja me olemme Jäkälä-äytsissä teltassa pitkällämme (kartta). Meillä on mökki varattuna Inarissa maanantai-illaksi ja tiistai-illaksi ostettuna makuupaikat etelän pikajunaan. Ei ole mitään hoppua, koska evästäkin olemme varanneet riittävästi. Nukumme tyytyväisinä napa paarullaan.

Aamulla ylösnoustessa minuun on iskenyt tuo jo vuosikausia ajoittain vaivannut tuskastuttava migreeni. Se löysi minut ollessani jossain oppikoulun yläluokilla ja on sen jälkeen tasaisen uskollisesti minua seurannut kaikkialle minne suinkin matkaankin.

Lähdemme etelän kautta kiertämään tuota lähes autolla ajettavaa Lemmenjoen turistipolkua kohti Kultahaminaa. Pellisenlaen luoteislaitamalla olevalla Heinon kammilla on elämä ainakin toistaiseksi pysähtynyt. Viimeiset lumet ovat jo vetenä virranneet alas laaksoon, joten kullankaivajalla ei ole ränniin vettä laskettavaksi. Kolme punaista ja yksi valkoinen muoviämpäri odottavat surullisen näköisinä Jäkälä-äytsin kuivuneen latvahaaran kivenmokeloisella penkalla. Ne ovat tiiviisti kylki kyljessä kuin toisiaan tukien murheen hetkellä.

Kammin kattokin on ruvennut vuotamaan ja siksi sinne on levitetty avuksi vihreä pressu.

Heinon kammi ympäristöineen rutikuivalla paljakalla. Etualalla kuivunut kultapuro.

Kultalan haminassa

Minulla on tarkoitus pistää teltta pystyyn jossain Morgamojan Kultalan seutuvilla. Kun siellä pudottelemme rinkat selästä ja olemme hetkisen puhaltaneet pahimpia paineita, niin rupean irrottelemaan telttaa. Tuolloin Murri lausahtaa:

– Eiks me voida mennä vielä vähän matkaa.

– Ei meillä oo mitään kiirettä. Aikaa kyllä riittää, sanon tähän.

– Mutta mennään nyt kuitenkin joku kilometri.

– No mennään vaan.

Minä autan rinkan kaverin selkään ja nostan omanikin kantoon. Siinä me sitten saapastelemme rauhallisesti kohti Haminaa. Siinä kävellessä katselen kartalta seuraavaa vesipaikkaa, joka olisi polun varrella ja jossa voisi panna teltan pystyyn. Eihän tässä vesi missään kohden ole juuri puolta kilometriä kauempana polusta, mutta saisi se olla hivenen lähempänäkin. Kapsuojalla on oikein virallinen telttapaikka. Eiköhän sieltä jostain sivummalta meillekin tilaa löytyne.

Tulemme Kapsuojalle ja päästelemme rensselit olkapäiltä. Kun pienen närsäpalan saatuani alan katsella teltalle tasaista ja pehmeää paikkaa, niin Murri lausahtaa:

– Mitenkäs olis, voitaisko me vielä mennä vähän matkaa lähemmäs.

– Kyllähän me.

Minä nostelen kantamukset olkapäille ja me jatkamme vaellusta.

Kultahaminan rannalla odotellessa juttelemme muiden siellä olevien kanssa ja vaihtelemme kuulumisia. Siinä on myös pariskunta, joka näyttää kaivajilta. Ovat hakemassa polkupyörällä varustetäydennystä veneeltä. Ukko on jotenkin äkkiseltään tutun näköinen. Hän kertoo heidän olleen jo toista kesää Ollikaisen tontilla etsimässä hippuja ja molemmat viihtyvät oikein mukavasti.

No ilmankos on tutun näköinen, kun viikko sitten näimme hänet moottorin huoltohommissa kello kahden aikaan yöllä. Samalla saa selityksen Ollikaisen pihapiirin ja kaivauksen siisteys. Siinä on takana naisen ohjaava käsi.

Vene tulee, mutta sen on määrä lähteä takaisin vasta tunnin kuluttua, joten tässä jää luppoaikaa. Laiturille puretaan lastia. Ensin tulevat ihmiset ja sitten nostellaan tavarat.

Sieltä astelee muiden muassa kaksi isää ja poikaa vaskoolit käsissä. Toinen isä ja poika ovat kovin seurallisia ja kertovat lukeneensa kaiken mahdollisen kirjatiedon kullan huuhdonnasta vaskoolipelillä. Nyt heillä on vuokrattuna valtaus pariksi viikoksi ja he ovat menossa kokeilemaan kirjatiedon oppeja käytäntöön.

Me jätämme nyt toistaiseksi nämä viehkeät seudut taaksemme. Luomme viimeisen silmäyksen Hengenahdistuksen kurun rinteeseen, johon nyt on rakenneltu portaan suojaamaan arkaa rinnettä ja helpottamaan turistin nousua paljakalle.

Nyt lähtiessämme aukeaa eteemme Leämmejohkan vehreä ja suojaisa jokilaakso.

Hengenahdistuksen kurun moniaskelmaiset portaat, jotka panevat tämän päivän ihmisen hengen ahdistukselle

Leämmejohkan rauha