Route 67:
Tuntemattoman turistin
jäljillä
Heinä–elokuu 2011
Pentti
Stenman
IE saattaa näyttää sivun virheellisesti. Jos näin
on, vaihda selain parempaan, esimerkiksi Firefoxiin.
|
Edelläni,
206 vuoden päässä, kulkee mies, ei kovin pitkä mutta jäntevän
oloinen.
Tiedän hänen olevan 42-vuotias, mutta hän näyttää vanhemmalta.
Hän on
toverinsa kanssa palaamassa
Imatrankoskelta Lappeenrannan kautta takaisin Viipuriin.

Myöhemmin
tapaan
hänet Haminan ja Porvoon välisellä tiellä menossa kävellen
kohti Tukholmaa. Hänellä on nyt laukku selässä ja keppi kädessä.
Vaatetus on
yksinkertainen ja olemus vaikuttaa sivistyneeltä. Askel on
vetävä ja helpon tuntuinen, vaikka hän ontuukin hieman vasenta
jalkaansa.
|
1. polkemispäivä: Punkaharju –
Imatra
Ensimmäinen
kilometri täyteen lastatulla fillarilla meni oikein hyvin.
Vielä toinenkin. Ehkä tämä sittenkin onnistuu, vaikka aikaisemmista
pitkistä
fillarimatkoista on kulunut aikaa, ikävuosia on jo otsikon
vihjaama määrä ja kunto on mikä on. Pyörälaukuissa ja etutelineellä on
mm. teltta, makuupussi, ohut ilmapatja, varavaatteita, vähän työkaluja,
kamera, puhelin, retkikeitin ja ruokaa suunnilleen viikoksi.
Samanlaista kuormaa olen kantanut rinkassakin Lapin-vaelluksilla.
Poljin Punkaharjun ja Parikkalan välistä maantietä. Se ei ole kovin
vanha,
sijoittunut nykyiselle
paikalleen arvattavasti 1950-luvulla. Vanha sorapintainen
Viipurintie kiemurtelee monin paikoin nykyisen tien molemmin puolin,
mutta pidän enemmän näistä uusista, sillä uskon uuden tien vievän
polkijan perille nopeammin ja kevyemmin. Tarjolla olisi ollut myös
valtakunnallinen pyöräilyreitti, joka on kartoille piirretty
Punkaharjulta Särkilahden kautta Imatralle. Tiesin kuitenkin
Särkilahdentien olevan mäkisen, mutkaisen ja kapean; pyöräreitti on
merkitty sinne kai vain siksi, ettei päätielle tarvitsisi rakentaa
pyöräilijälle sopivia pientareita.
Särkisalmella Punkaharjulta tuleva tie yhtyy Joensuun tiehen ja tästä
lähtien Parikkalan
tienhaaraan asti on maantien vieressä jopa erillinen pyörätie.
Parikkalan tienhaarasta läksin kuitenkin muka
oikaisemaan pitkin maantien piennarta. "Oikotiellä" oli heti alkuun
hurja vastamäki ja ajokelpoinen piennar kapeni olemattomaksi. Mäki oli
sen verran jyrkkä, että tien poskessa oli parinkymmenen metrin
välein hiekkalaatikoita talvella pulaan joutuvia autoja varten. Myös
minä talutin pyörän ylös; mitä tässä turhaan machoilemaan.
Pian pientareet levenivät käyttökelpoisiksi, mutta vastatuuli puhalsi
navakasti aukealla tiellä. Kuutostien vilkkaasta liikenteestä oli nyt
itse asiassa apua: kun pari kolme isoa autoa pyyhälsi ohitse, ne
vetivät sivuillaan ja perässään melkoisia ilmapyörteitä, jotka ainakin
hetkeksi sotkivat edestä tulevan tuulen.
Nämä
kuutostien mäet
eivät loppujen lopuksi ole niinkään pieniä ja
aloin jo kovasti kaipailla sopivaa taukopaikkaa. Ensimmäisen
varttitunnin tauon pidin Parikkalan Patsaspuiston pysäköintialueella
autoturisteja katsellen. Patsaspuiston satoja betonipatsaita en tällä
kerralla juurikaan ihmetellyt. Aika oudoilta ne edelleen näyttivät.
Ohittavat autot liikkuivat ihmeteltävän vaivattomasti vastatuulessakin.
Pyörävaeltajaa tämä ei kuitenkaan koskenut ja omat ajatukset alkoivat
pian kiertyä seuraavaan
taukoon. Lopulta täytyi lepuutukseen kelpuuttaa pieni sivutien pätkä
ison ylämäen puolivälissä. Muutaman minuutin seisoskelu maantien
vieressä auttoi hetkeksi ja pääsin jatkamaan matkaa. Simpeleen kohdalla
olevat mäet täytyi ottaa aivan tosissaan ja kävin mielihyvin kahvilla
ja jalkoja lepuuttamassa Torsan Pirtissä. Aikaisempi nimi Caritan
Pirtti tuntui paljon mukavammalta, mutta pullat olivat yhtä hyviä kuin
ennenkin.
Vähän ennen Imatraa on tien vieressä levähdysalue ja Imatran
infotauluja. Katselin karttaa ja suunnittelin sopivaa reittiä
leirintäalueelle. Kun jatkoin matkaa, kroppa esitti vastalauseita ja
niin menin uudelleen tauolle parin sadan metrin päähän. Nyt istuskelin
puolisen tuntia, join tönkkösokeroitua teetä ja söin mukana olevia
eväitä. Suklaapatukat maistuivat hyviltä ja tuntuivat ihmeesti antavan
uutta
intoa.
Kun edellisen kerran olin näillä seuduilla fillarilla 35 vuotta sitten,
ei Imatran halkaisevasta moottoritiestä ollut tietoakaan. Silloinen
kuutostie on edelleen paikallaan Karjalantien nimisenä ja sen reunoja
seurailee nykyisin mainio kevyen liikenteen väylä. Kiertelin nyt
Vuoksenniskan
ja Tainionkosken kautta Ukonniemen leirintäalueelle lähelle Saimaan
rantaa. Leirintäalueen rakennuksissa on runsaasti ajan patinaa ja
epäilin hetken että tässäkö oli se leirintäalue, jossa yövyin 35 vuoden
takaisilla fillarivaelluksillani. Vanha kartta kuitenkin kertoo, että
1970-luvulla Imatran leirintäalue oli Vuoksen rannalla, siinä missä on
nykyisin Vuoksen kalastuspuisto ja uudelleen avattu pieni
leirintäalue.
Portilla
oli pientä jonoa, kun joku mies murteellisella englannilla toivoi
pääsevänsä polttamaan nuotiota leirintäalueen tulipaikalle. Ei kuulemma
ollut mahdollista, jos ei majoitu täällä. Teltan pystytyksen ja
iltamurkinan jälkeen katselin GPS:n kertomaa
päivän matkasta. Kilometrejä oli lähes 90 ja keskinopeus 15 km/h
eli aivan tarpeettoman paljon vastatuulessa.
Muita pyörällä liikkuvia ei leirintäalueella näkynyt olevan. Telttoja
oli toista
kymmentä ja muut telttailijat ilmeisesti kaikki itärajan takaa.
Läheisessä teltassa oli jollakin äänekkäästi kikattavalla ukolla
hirvittävän hauskaa, mutta sammuihan hän lopulta puoliyön jälkeen.
2. polkemispäivä: Imatra
– Taavetti
Aamutoimilla käydessäni ohitin lähellä olevan venäläispariskunnan
teltan. Katselin vähän hölmistyneenä, kun mies aamuvoimisteli teltan
vieressä. Tuijotukseni oli pantu merkille; kun aamulla läksin jatkamaan
matkaa, toivotti hän englanniksi
hyvää matkaa. Vastasin toivotukseen.
Seuravaksi minun olisi pitänyt lähteä katsomaan Imatrankosken kuohuja.
Miksi? Siksi, että tämän fillarimatkan tarkoitus on muun ohella
seurailla
saksalaisen Johann Gottfried Seumen
matkareittiä Etelä-Suomen poikki
kesällä 1805.

Johann Gottfried Seume
(1763-1810) Gerhard von Kügelgenin piirros vuodelta 1806
|
Kuka ihmeen Seume?
J. G. Seume
aloitti opiskelunsa Leipzigin yliopistossa 1780, mutta seuraavana
vuonna matkalla Pariisiin hänet pakko-otettiin armeijaan
moneksi vuodeksi. Lopulta 1787 hän pääsi vapaaksi ja jatkoi opiskelua
yliopistossa. Opintojensa jälkeen hän pääsi erään venäläisen
kenraalin sihteeriksi ja seurasi kenraalia Puolaan, kun venäläiset
tukahduttivat puolalaisten kapinan 1790-luvulla. 1700-luvun lopulla
matkustelu oli keskieurooppalaisen yläluokan suurta muotia ja
varsinkin Goethen Italian-matka 1786-88 oli monien tuntema. Myös Seume
vaelsi Italiaan 1801-02 ja kirjoitti Goethen tavoin matkastaan kirjan
("Spaziergang nach Syrakus im Jahre 1802" (1803)). Seumen kirja oli
kuitenkin täysin
erilainen kuin ylimyksellisen Goethen kulttuurikuvaukset. Seumella ei
juurikaan ollut rahaa ja hän liikkui
jalkaisin yleensä yksin. Kirjassaan Seume vain kävelee, tekee
huomioita, kertoo
näkemistään paikoista ja tapaamistaan ihmisistä.
Muutama vuosi myöhemmin, 1805, Seume teki toisen suuren matkansa
Puolaan, Baltiaan, Venäjälle ja nykyisen Suomen kautta Ruotsiin. Nyt
hän liikkui pääosan matkasta hevospeleillä, mutta hänen
kävelytaipaleensa eivät silti olleet halveksittavia. Virossa hän
käveli yhtenä päivänä n. 60 km ja lisäksi matkan Viipurista Sippolan
kautta Ahvenkoskelle ja Loviisasta Porvooseen, n. 250 km. Matkaa
kuvaileva kirja ("Mein Sommer
1805") ilmestyi seuraavana vuonna mutta joutui heti kielletyksi
Etelä-Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä. Syynä kieltoon lienevät
olleen mm. kuvaukset kaikenlaisesta mielivallasta sekä Venäjän
maaorjuuden
ja itsevaltaisen hallinnon vaikutuksista yhteiskunnallisiin,
poliittisiin ja taloudellisiin oloihin. "Mein Sommer 1805" käännettiin
pian englanniksi ja se ilmestyi Lontoossa 1807 nimellä "A Tour Through
Part of Germany, Poland, Russia, Sweden, Denmark, &c. During the
Summer of 1805". Tämän matkan jälkeisinä vuosina Seumen terveys alkoi
huonontua ja
hän kuoli 1810 vain 47-vuotiaana.
Seume on luultavasti vähiten tunnettu 1700- ja 1800-lukujen taitteessa
Suomessa matkanneista monista kirjailijoista. Sekä A. F. Skjöldebrandin
että Giuseppe Acerbin
kirja matkasta Suomen kautta Lappiin 1799 on julkaistu myös suomeksi,
samoin
kuin Edward Daniel Clarken matkakirja samalta vuodelta. Seume oli
tutustunut ainakin Acerbin matkakirjaan ja kommentoi sitä "Mein Sommer
1805" -kirjassaan. Suomalaisille lukijoille Seume on jokseenkin
tuntematon. Ainoat tietämäni maininnat ovat
Suvi Vallin 2011 ilmestyneessä
"Ohijuoksija"-runokirjassa, jossa Seumen Pohjoismaiden-matkaa hieman
sivutaan.
|
Imatrankosken kuohut jäivät minulta katsomatta siksi, että padon luukut
avattiin 20 minuutiksi vasta illalla. Päivän odottelu ei
minua
kiinnostanut, mutta teimme sitten myöhemmin automatkan
Punkaharjun-huvilaltamme ihmettelemään Imatran pärskeitä.

Imatrankoski 1800-luvulla
|
Imatrankoski
2011
|

Jos ei pärskeiden katselu
riitä,
voi paremmat kicksit saada liukumalla kosken yli pää alaspäin.
|
Matkani jatkui edelleen Imatran kaduilla kohti länttä. Kuutostietä
levennettiin Imatran ja Joutsenon välillä nelikaistaiseksi, eikä
täysjärkisellä pyöräilijällä ollut vielä asiaa tietyökoneiden keskelle.
Fillari-GT-kartasta muistin sen verran, että pyöräreitin pitäisi
koukkailla lähelle Saimaan rantaa Rauhan, Korvenkylän ja Jänhiälän
kautta Joutsenoon. Harmi vain, että fillarikartta oli jäänyt kotiin
Porvooseen.
Mukana ollut tiekartta oli kyllä hyvä ja varsinkin GPS:n kartta
erittäin
yksityiskohtainen, mutta pyöräteistä kumpikin olivat onnellisen
tietämättömiä.

Salpausselkää seuraileva
pikkutie. Vanha reitti Imatrankoskelta Lappeenrantaan meni ehkä tästä.
|

Saimaan vesiä Imatran ja Lappeenrannan
välillä. Seume sai tietonsa
Suomen maantiedosta luultavasti Viipurin kimnaasin opettajalta, ja
esittää kirjassaan arvelun, että Saimaan vedet ovat peräisin
Pohjois-Norjasta. |
Joutsenoon pääsin helposti pikkuteitä pitkin. Olin jo valmiiksi
suunnitellut reittini täältä edelleen kohti Lappeenrantaa, sillä
Joutsenon länsipuolella rautatien ja kuutostien välissä on
houkuttelevan suora ja tasainen pyörätie. Kun olin nyt vähän kierrellyt
Joutsenon keskustan tuttuja katuja, ei tämän pyörätien alkua
näkynytkään missään. Rautatien ja kuutostien välistä löysin kyllä
hiekkatien, mutta muutaman sadan metrin jälkeen se loppui keskelle
metsää. Kehveli! Palasin takaisin ja ajoin sitten kieltomerkeistä
välittämättä jonkin kilometrin maantien pientareella.
Seuraavassa liittymässä kaipaamani pyörätie jo lähes näkyi, mutta
tietöiden takia sinne tuntui olevan mahdoton päästä tästä suunnasta.
Lopulta läksin etsimään reittiä vähän etelämpää, ja sieltä löytyikin
hyvä tie joka vei minut Muukon kautta Lappeenrantaan.
Muistiinpanovälineenä olleeseen pieneen sanelimeen tallensin seuraavan
lausunnon: "... ja ilmoitan nöyrimmästi, että Joutseno on kyllä aika
[piip] paikka
pyörällä
läpikulkevalle. Kyllä sinne hyvin pääsee, mutta
kunnollista pyöräreittiä sieltä ulos ei tahdo löytää millään."
Tuohtumukseni taustalla oli epäilemättä muistikuva edellisestä
kerrasta, kun olin näillä seuduilla fillarivaelluksella. Silloin ei
ollut minkäänlaisia reitin löytämisongelmia. Maantie oli auki
kulkijoille kävelijöistä rekkoihin ja kaikille niiden väliltä. Nykyään
jalankulkijat ja pyöräilijät ovat näköjään liian vähäpätöisiä
nauttimaan
selkeistä kulkureiteistä ja kunnollisista opasteista ainakaan
vuosikausia kestävien tietöiden aikana.
Sunnuntai-iltapäivä oli tuonut Lappeenrannan keskustaa ympäröiville
teille paljon pyöräilijöitä. Muutamat polkivat aika lujaakin; mieleen
jäi varsinkin yksi joka oli vetänyt päälleen keltaisen pyöräilypaidan,
jollaisen saa päälleen Ranskan ympäriajon jonkin etapin voittaja.
Takavuosina minulla oli tapana ainakin yrittää ajaa kiinni ja ohittaa
nämä keltapaidat, mutta nyt ei sellainen urheilu kiinnostanut. Jonkin
matkan päässä keltapaitainen olikin tien vieressä, pyörän etupyörä
irrotettuna. Ilmeisesti rengas oli hajonnut.

Saimaan kanava
Lappeenrannassa
|

Kukkavaakuna
rautatiesillan alla
|

Alokkaita
varuskuntakaupungissa
|
Lappeenrannassa minun ja
kuvitteellisen matkakumppanini J. G. S:n
reitit erosivat joksikin matkaa. Olin talvella yrittänyt rekonstruoida
vanhoille
kartoille Seumen reittiä Lappeenrannan ja Sippolan välillä. Ajattelin,
että Seume oli lähtenyt Imatrankoskelta Lappeenrannan kautta
Sippolaan mahdollisimman suoraa reittiä.
Tällöin hänen olisi täytynyt mennä ensin Taavettiin ja sieltä Haminaan
vievää tietä ja poiketa siitä Sippolaan johtavalle 20 km:n polulle,
jonka
varrella ei ollut
kunnollista mahdollisuutta yöpymiseen. Lappeenrannasta olisi voinut
mennä
Sippolaan myös Kaipiaisen tai Utin kautta, mutta ne tuntuvat yhtä
epätodennäköisiltä. Vasta matkani jälkeen Seumea lukiessani ymmärsin,
että hän palasi Imatralta vielä takaisin Viipuriin ("Ich ... und ging
den andern Tag über Wilmanstrand zurück."). Oli hyvinkin
luontevaa, että Seume käveli Sippolaan Viipurista Suuren Rantatien ja
Haminan kautta.
Jatkoin
siis Lappeenrannasta kuutostietä länteen. Erillinen pyörätie loppui
pian, mutta piennar oli sentään aika
leveä. Tuuli oli yhä vastainen, mutta ohi
menevien autojen ilmapyörteet antoivat hieman vetoapua. Luumäen
taajamia lähestyttäessä alkoi taas erillinen mutta surkean
huonokuntoinen pyörätie. Yhdessä
alamäessä oli keskellä pyörätietä mutkan jälkeen pimennossa iso kuoppa
jonka juuri ja juuri sain väistettyä. Paikoitellen pyörätie oli taas
aivan uusi, mutta isojen mäkien takia pyöräilijälle turhan raskas.
Ilmeisesti nämä uudet kevyen liikenteen väylät on tehty
enemmän Kivijärven rantatonttien autoliikennettä kuin pyöräilijöitä
varten.

Auto ohittaa Salpalinjan
bunkkerin
|

Pyörätie Luumäkeläisittäin
|
| Toinen yöpymispaikka
oli Taavetin lomakylän leirintäalueella. Saavuin sinne klo
19:n aikoihin, mutta vastaanoton ovi oli lukossa. Kiertelin tovin
lähistöllä etsien jotakin toista vastaanottopaikkaa, mutta
kaikki rakennukset näyttivät yhtä uneliailta. Paikalle tuli pari
isoilla pyörillä liikkunutta moottoripyöräilijää nykimään ovea, mutta
he jatkoivat pian matkaa jonnekin muualle. Itse en ollut valmis noin
vain polkemaan illan päätteeksi muutamia peninkulmia, joten läksin
tutkimaan ympäristöä. Lähellä rantaa oli paljon
matkailuvaunuja ja -autoja, niinpä minäkin pistin teltan pystyyn ja
ajattelin hoitaa ilmoittautumisen aamulla.
Paikka
oli miellyttävän rauhallinen mutta pesu- ja WC-tilat olivat törkeän
siivottomassa
kunnossa. |

Aamiaispöytä teltan vieressä
leirintäalueella
|
3.
polkemispäivä: Taavetti – Hamina
Pyörän seisontatuen kiinnityspultti oli alkanut löystyä eikä mukana
ollut sopivaa työkalua sen kiristämiseen. Lähimmältä huoltoasemalta
onneksi löytyi pari kolme euroa maksanut työkalusarja, jossa oli
sopivankokoinen avain. Kun sain pultin kireälle, otin käyttämäni
avaimen mukaan ja jätin muut huoltoaseman sisäänkäynnin kaiteelle
jonkun
tarvitsevan löydettäväksi. Minulla on kotona vastaavanlaisia
sarjoja riittävästi ennestään, enkä yhtään kaivannut ylimääräistä
painolastia
mukaani.
Aamukahvin jälkeen katselin Taavetin ihmeitä. Jos Seume olisi kulkenut
tätä kautta
– jota hän ei tehnyt – hän olisi joutunut menemään ainakin
ulkolinnoituksen kautta, joka valvoi Taavetin risteyksen teitä
matkustavia. Seumen
aikaan linnoitus ei enää ollut toiminnassa, mutta kymmenet siihen
kuuluvat puurakennukset olivat yhä jäljellä.

Lindströmin vanha paja
|

Taavetin linnoitus
|
Tie
Taavetista etelään kohti Haminaa on, paitsi kapea ja täynnä mäkiä
ja mutkia, varsin runsaasti liikennöity. Fillarilla sitä on aika
epämiellyttävää polkea. Tämän vuoksi jatkoin kuutostietä Kaipiaiseen ja
sieltä etelään kohti Sippolaa.

Omakuva vauhdissa
|

Lokin poikanen
Enäjärvellä odottaa, että vanhemmat tuovat ruokaa.
|
Seume
ei kerro, kuinka hän päätyi
Sippolan kartanon vieraaksi. Sippola oli 1800-luvun alussa kuin mikä
tahansa
pääteistä syrjään jäänyt maaseututaajama, aivan kuten nykyisinkin.
Sinne ei kukaan satunnainen matkailija noin vain eksy, vaan sinne
täytyy nimenomaan mennä. Minun silmissäni Sippola sai oikeutuksen
olemassaololleen sillä, että siellä oli kauppa josta ostin jäätelön ja
kaksi isoa
virvoitusjuomapulloa. Muuten askeettisella matkallaan Seume
eli
herroiksi Sippolan hovissa ja ylisti "Mamurami"-marjoja eli
maamuuraimia. Kartanon silloinen omistaja Johan Samuel
von Daehn
oli Viipurin kuvernementin
koulutarkastaja, joten Seume oli voinut saada vinkin Sippolasta
Viipurin
kimnaasin
opettajalta, jonka luona hän oli asunut muutaman päivän. Toinen, ehkä
todennäköisempi,
mahdollisuus on, että Seume olisi tavannut von Daehnin Haminassa ja
saanut häneltä vierailukutsun.
Seume mainitsi pystyvänsä Sippolassa näkemään kalliolta
yhdellä kertaa
neljä järveä. Nykyisin se ei enää ole mahdollista: Yhdestä Seumen
näkemästä järvestä on enää rippeet jäljellä ja niistä suurin on lähes
kokonaan
kuivattu pelloksi, kiitos varsinkin Sippolan kartanon edistyksellisen
maatalouden. Kartanon päärakennus on yhä vanhassa paikassa, mutta se on
palon
jälkeen rakennettu uudelleen 1836.

Tienviitta eiliseen ei
johda mihinkään.
|

Sippolan kartanon
päärakennus on
nykyisin koulukotina.
|
Metsäkylän seurantalolla oli mukava kahvila, mutta minkään lajin
majoittumispaikkoja ei Kaipiaisen ja Haminan välillä näkynyt olevan.
Niinpä aloin iltapäivän lopulla katsella tien vieren metsiä teltan
pystytys mielessä. Haminan kaupungin raja tuli ja meni, ja metsät
alkoivat olla
täynnä omakotitaloja.
Hieman Reitkallin jälkeen
oli tien vieressä
jonkinlainen metsäpahanen, joten kurvasin isolle polulle ja pistin
pyörän parkkiin polun lähelle. Vähän ajan kuluttua tuli polkua pitkin
maasturilla pari miestä, joista nuorempi mainitsi, että "minä nimittäin
omistan nämä maat". Kyseli aika tiukasti että pyörälläkö sitä ollaan
matkalla ja ollaanko täkäläisiä vai kauempaa, ikään kuin
aikoisin asettua hänen pihaansa asumaan, roskata paikat täyteen ja
polttaa hänen kitukasvuisen metsänsä. Vein sitten pyörän vähän
pidemmälle,
ehkä 200 metriä tiestä, ja laitoin teltan sinne. Teltanpaikka pehmeässä
sammalikossa oli erinomainen, mutta nukkuminen oli aika levotonta.

Jäkäläpallo
majoittumismetsässä
|

Miina Äkkijyrkän
Woima-sonni oli vielä pystyssä Haminan Tervasaaressa.
|
4. polkemispäivä: Hamina
– Porvoo
Heräsin ennen kuutta ja ehdin pilvisessä säässä Haminan keskustan
laitamille aamukahville jo
kahdeksan maissa. Pöydät olivat täynnä töihin meneviä ja muita
aamukahvia kaipaavia. Aamukahvin jälkeen yritin olla turistina
ympyräkaupungissa, mutta yritys muuttui pian sateen
pitelemiseksi puun alla.
Haminasta on hyväkuntoinen ja peräti hyvin merkitty polkupyöräreitti
kohti Kotkaa. Tämän tästä uusiutuvat rankkasadekuurot suostuttelivat
taas vetämään niskaan uuden sadeviittani. Viitta piti kyllä pikku
sateet
loitolla, mutta rankkasateessa sekin tuli sisäpuolelta kosteaksi kuten
vanha viittani. Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut ostaa tätä
uutta.

Summajoki Haminan
länsipuolella
|

Pyörä nojaa tosi paksuun
seisontatukeen.
Erikoisliikkeestä
ostamani etuteline osoittautuikin
normaaliksi takatelineeksi, mutta sain sen sentään improvisoitua
paikalleen. Tämäkin ostos oli tarpeeton, sillä kaikki tavarat olisi
kyllä aivan hyvin voinut kuljettaa myös takana. |
Karhulaa lähestyessä näin taustapeilissä toisen matkapyöräilijän, jonka
kanssa vaihdoin kuulumisia.
– Terve. – Terve. Oletko pitkälläkin matkalla? – Tuonne länteen olisi
tarkoitus. – Niin minäkin, Turkuun. Meen Hyvinkään kautta. – Mä menen
nyt ensteks Porvooseen. – Mullakin oli aikaisemmin tollanen Insera,
onks se pelannu hyvin? – Ei mitään ongelmia koskaan. – Onks renkaat
kestäny? –
Kun on tarpeeks painetta niin hyvin menee.
Ja niin edelleen. Kaveri oli ollut edellisen yön jossakin Reitkallin
tienoilla
kuten minäkin.
Kyminlinnan
sekavalta näyttävässä risteyksessä kyselin toiselta pyöräilijältä
länteen vievää fillarireittiä. Jutellessa kävi ilmi, että hän oli
keväällä kolaroinut auton kanssa,
eikä pakollisen tauon takia perse vielä oikein kestänyt pitkiä
pyörämatkoja. Tietenkin kehuin omaa 40-vuotiasta kivikovaa
nahkasatulaani,
joka ei koskaan ole aiheuttanut ongelmia.

Kyminlinnan muureja.
Seumen mielestä Kyminlinna oli
sotilaallisesti huonossa paikassa, koska sen puolustusta vaikeutti
viereinen korkea kallio. |
Pyhtään kirkon Kristoforos on 12 metrin
korkuinen. Kristoforosta pidetään merenkulkijoiden ja muiden
matkustajien suojelijana.
|
Pyhtäälle mennessä pääsin polkemaan pitkiä matkoja Suurta Rantatietä,
joka kiemurtelee paikallistienä nykyisen valtatien molemmin
puolin.
Kymijoki
oli Ruotsin ja
Venäjän rajana 1743–1809, joten
Seumella oli
edessä rajan ylitys Ahvenkoskella. Matkakirjan mukaan Venäjän
raja-asema oli Kymijoen keskellä olevan saaren pohjoispuolella ja
Ruotsin sen eteläpuolella. Tämä oli minusta tuntunut aika
kummalliselta, sillä nykyinen valtatie Kymijoen kohdalla on suunnilleen
itä–länsisuuntainen. Jonkinlainen selitys alkoi hahmottua, kun
kurvasin
ennen Ahvenkosken siltaa Vanhalle Viipurintielle, joka vei Savukosken
museosillan eteläpäähän (kuva oikealla). Jaha, ajattelin. Seumelta
olivat siis jossakin
vaiheessa pohjoinen ja etelä vaihtuneet.
Matkani jälkeen tutkin
rajanylityspaikan historiaa ja vanhoja
karttoja, jolloin selvisi että Seumen maininta oli aivan oikea.
Ahvekosken
voimalan pato nosti 1920-luvulla Kymijoen vedenpintaa
metrikaupalla, mikä tietysti muutti paikan maantieteen täysin.
Savukosken museosilta ja Vanha Viipurintie on rakennettu 1920-luvulla
korvaamaan vanhan reitin matalat sillat ja tiet. Seumen aikainen
Suuri Rantatie on tästä pohjoiseen osittain samassa paikassa kuin
nykyinen
Ahvenkoskentie. Kymijoen ylitse kuljettaessa mentiin pienten siltojen
ja pikkusaarten kautta
Kirmusaaren pohjoispäähän ja siitä eteläpään siltaa pitkin Ruotsin
puolelle. Ruotsin komea posti- ja tullitalo jäi 1800-luvulla
tarpeettomana lahoamaan ja Kymijoen vedet ovat 1900-luvulla nousseet
aivan sen perustusten raunioiden viereen.
 |
Ahvenkosken rajanylityspaikka
1800-luvun alkupuolen kartalla. Olen lisännyt pohjakarttaan nykyisiä
teitä
punaisella ja Kymijoen nykyisen vesialueen sinisellä. Pohjakartassa
vedet
on osoitettu viivoituksella.
1 =
Ahvenkosken nykyinen maantiesilta
2 =
Savukosken museosilta ja Kirmusaari
3 = Venäjän
raja-aseman rauniot
Pohjakartan epätarkkuuden vuoksi nykyisiä teitä ei saa kovin tarkasti
sovitettua sille.
|

Ahvenkosken postitalo
1787
|

Ahvenkosken postitalon
perustustukset 2011
|
Pilvisessä
säässä jatkoin omaa tahtiani Ahvenkoskelta eteenpäin.
Mahdollisuudet
teltan pystyttämiseen olivat taajaan asutulla rannikkoalueella
olemattomia, joten täytyi vain jatkaa. Loviisassa ripotteli taas hieman
vettä, minkä ajan istuskelin puiston penkillä sadeviitan alla. Parin
tauon jälkeen pääsin lopulta kotiin Porvooseen. Tänä neljäntenä
päivänä polkemista oli
kertynyt hieman toista sataa kilometriä.

Loviisa
|

Suuri Rantatie on säilynyt edes
suunnilleen alkuperäisen
kaltaisena vain harvoissa paikoissa. Nämä Vanhan Viipurintien kiemurat
ovat Porvoon itäpuolella. |
Seume oli yhden yön
Ilolan kievarissa nykyisen Postimäen museoalueen
vieressä. Siellä hän sai nauttia omien sanojensa mukaan surkeasta
illallisesta ja
erinomaisesta vuoteesta, joten yöpymisen taso kaiken kaikkiaan oli
kohtuullinen.
Viimeistään Porvoossa
Seume oli huomannut, että omin voimin kulkeminen
ei Ruotsin-puoleisessa Suomessa ollenkaan kannattanut, sillä
kievareiden
yöpymismaksuun sisältyi myös kyyti. Niinpä hän jälleen turvautui
hevoskyytiin, joka oli jalkapatikkaa nopeampaa ja vähempien yöpymisten
takia halvempaa. Lisäksi jalkaisin vaeltaminen oli heinäkuun
helteissä osoittautunut hyvin hankalaksi Seumelle. Oikeaan jalkaan tuli
helposti rakkoja, kun vasenta, 10 vuotta aikaisemmin Puolassa
vammautunutta
jalkaa joutui koko ajan
varomaan.
Seumen mukaan Suomen kievarit olivat siistejä, mutta niissä sai
"yleensä
vain hyvin hapanta kaljaa, hyvin karkeaa leipää ja hyvin huonoa voita".
Seume kuitenkin kehui Helsingin
kievaria, jonka isäntä kaiken muun hyvän lisäksi puhui
saksaa.
Kalliiden yöpymisten ja Ilolan kievarin ruuan lisäksi Seumella oli vain
myönteistä sanottavaa Ruotsin-puoleisesta Suomesta, joka vaikutti
hyvinvoivalta ja kehittyvältä. Venäjälle kuulunut Vanha Suomi (maan
kaakkoisosa Kymijokea myöten) voi huonosti ja sen kehitys oli menossa
taaksepäin. Muutenkin Seume käytti varsin suuren osan
matkakuvauksestaan Venäjän ja muiden maiden olojen vertailulle.
5. polkemispäivä: Porvoo
– Espoo

Porvoo tunnetussa
kuvassa, jonka pohjana on Joseph Desarnodin daguerrotypia 1800-luvun
puolivälistä.
|

Porvoo kuvattuna syksyllä
2011 samasta paikasta. Puita on
enemmän ja useimmat rakennukset vaihtuneet toisiksi, mutta yleisilme on
sama. |
Porvoossa pidin taukoa pari viikkoa, minkä aikana mm. hain vaimon ja
kissan kesäpaikastamme takaisin sivistyksen ääreen.
Eräänä sunnuntaina nousin taas pyörän selkään. Vanha Hinthaaran ja
Nikkilän
kautta kiemurteleva tie on kapea ja
mäkinen, mistä reiteni eivät kauhean paljon pitäneet. Tiellä oli aika
paljon muita sunnuntaipyöräilijöitä, jotka melkoisesta vastatuulesta
huolimatta pitivät yllä masentavan kovaa vauhtia.

Tie ylittää Mustajoen
Yli-Vekkosken kohdalla.
|

Vanha paikallisjuna,
"lättähattu", ajaa
junaharrastajien iloksi kesäsunnuntaisin Keravan ja Porvoon
välistä rataa, joka muuten on jäänyt pois käytöstä.
|
En lähtenyt etsimään Seumen majapaikkana ollutta aikoja sitten
hävinnyttä Helsingin
kestikievaria pääkaupungin vilinästä, vaan seurasin Kehä III:n
viereistä selkeää väylää. Tosin, jos en ennestään olisi tuntenut näitä
seutuja vaan seurannut pyöräteiden luovasti käänneltyjä viittoja,
olisin todennäköisesti päätynyt Vantaankosken
sijasta vaikka Inariin. Kun pyörätie sitten varoittamatta päättyi
tietyömaahan, osasin etsiytyä vanhalle tielle ja sitä kautta
Vantaankoskelle.

Kehä III:n varren pyörätie
|

Vantaankosken kalastaja
|
Tämän Helsingin pitäjän
ja Vantaankosken kautta menevän Suuren
Rantatien osan
käyttö oli Helsingin porvareiden vaatimuksesta 1700-luvulla
periaatteessa kielletty; eihän se nyt käynyt laatuun, että matkustajat
ohittaisivat kauppoja tekemättä mainion kaupungin. Siitä
huolimatta kiertotietä jatkuvasti käytettiin ja sitä pidettiin
kunnossa.
Espoon tiet olivat minulle jonkinlaista paluuta
nuoruuteen, nehän olivat 1970-luvulla säännöllisiä fillarireittejäni.
Tiet olivat vanhoissa paikoissaan, mutta lähes kaikki mahdolliset ja
mahdottomat metsät ja pellot olivat nyt täynnä uusia omakotitaloja.

Kone nousee Vantaan
lentokentältä
|

Lentäen olisit jo perillä?
|
1700-luvulta lähtien
kievarina toiminut Bellin talo tunnetaan nyt suosittuna
Bembölen Kahvitupana. Siitä pari kilometriä pohjoiseen on leirintäalue,
jonne pystytin telttani. Penskana olin käynyt uimassa viereisessä
Bodominjärvessä, mutta nykyisin sana 'Bodom'
tuo monille mieleen aivan
muita asioita kuin auringosta lämpimän rantakallion ja vilvoittavan
järviveden.
Leirintäalueella oli yhteensä 7 telttaa, mikä vastaanoton hoitajan
mielestä oli aika paljon. Matkailuvaunuja ja -autoja oli kymmeniä;
niiden määrästä päätellen leirintämatkailu tarkoittaa nykyisin aivan
muuta kuin 40–50 vuotta sitten. Yöllä rankka sade ja navakka tuuli
heiluttelivat telttaa melko lailla. |
 |
Helsingistä tuleva
maantie yhtyy Suureen Rantatiehen Bembölessä,
jonka tienoilla on useita eri aikoina kestikievarina toimineita taloja.
Helsingissä yöpyneet saattoivat pitää Espoossa taukoa, mutta he
jatkoivat varmasti matkaa kauemmas, sillä
kievarin hevosilla saattoi 1800-luvun alun pääteillä ajaa päivässä
ainakin n.
30–50 km.
Koska tahdin määräsi nyt ajomies, Seume ei ummikkona
juurikaan päässyt tutustumaan matkan varren paikkakuntiin. Helsingin ja
Salon välin hän kuittaa kahdella lauseella: "Swenskbyssä tapasin
postimiehen, joka ymmärsi äidinkieltäni ja oli usein käynyt laivalla
Räävelissä. Lähellä Mialbolstaa on monia hienoja paikkoja joista näkyy
järvi ja maalaistaloja." 'Swenskby' on ilmeisesti Tenholan Svenskby ja
'Mialbolsta' Karjaan Meltola (Mjölbolsta).
6. polkupäivä: Espoo –
Lohja
Aamulla mietiskelin, että onko tässä järkeä. Mitä minä
täällä
oikeastaan teen? Juotuani aamukahvin Kahvituvassa jatkoin kuitenkin
matkaa Kuninkaantietä pitkin länteen. Tai no,
viittojen mukaan kysymyksessä on Kuninkaantie, mutta varsinkin täällä
Espoon keskustan tuntumassa nykyiset tiet ovat korkeintaan sattumalta
samoissa paikoissa kuin vanha Suuri Rantatie (jota on turisteille
ryhdytty markkinoimaan Kuninkaantienä). Nykyinen tehorakentamisen henki
ei vaikuta enää kovin voimakkaana Kauklahden länsipuolella, missä
esimerkiksi 1700-luvulta peräisin oleva Espoonkartanon kivinen
holvisilta on saanut
säilyä, vaikkakin betoniklöntillä paikattuna.
Kirkkonummen ja Porkkalan seutu oli sodan jälkeen aina vuoteen 1956
asti vuokrattuna rauhaa rakastavan naapurimaan sotilastukikohdaksi
varmistamaan kansojen välistä ystävyyttä. Teiden nimikyltit
muistuttavat nyt, missä oli tämän vuokra-alueen itäraja.

Rajavartijantie
|

Rastas tienvarren puskassa
|
Kirkkonummen jälkeen tie kohti Siuntiota näytti suureksi osaksi olevan
samassa paikassa kuin Suuri Rantatie. Nämä seudut olivat tuttuja
1970-luvun fillarilenkeiltäni. Osallistuin 1976 pitkän
kesälomakierrokseni jälkeen ensimmäiseen Siuntionajoon, jossa ajettiin
pyörällä 100 km:n lenkki. Silloin väänsin matkan kolmivaihteisellani
alle 4 tunnin. Nykyisin ei taitaisi edes 8 tuntia
riittää.
Siuntiossa tie kääntyi lännestä luoteeseen, mutta vähitellen myös
länsituuli alkoi navakoitua, joten vastatuuli ei yhtään
heikentynyt.

Suomalaista
ihannemaisemaa?
|

Siuntiolaista
käsite- ja ympäristötaidetta? tien vieressä
|
Siuntion kirkonkylän jälkeen Suuri Rantatie kääntyi taas kohti länttä.
Navakka vastatuuli tuntui aivan kohtuuttomalta, kun sivutuulessakin oli
fillarilla tekemistä. Ajattelin, että eihän minun tänään ole pakko
mennä Seumen jäljissä vanhaa tietä kohti Virkkalaa. Menen nyt
sivutuulessa Lohjalle
ja katson sitten huomenna, vieläkö vastatuuli potuttaa.
Poljin siis Lohjalle, jossa kevyen liikenteen väylien viitoitus on yhtä
ala-arvoista kuin missä tahansa muussa tuppukylässä. Keskustassa
pyöräilyväylä päättyi kadun toiselle puolelle ohjaavaan nuoleen.
Toisella puolella uusi kyltti komensi pian tylysti: Pyöräilijä! Käytä ajoradan
reunaa!
Minulla ei ole tapana arastella raskaan liikenteen seassa polkemista,
sillä
ammattikuljettajat ottavat pyöräilijän paljon paremmin huomioon kuin
kävelijät
ja koirat. Niinpä poljin aikani ajoradan
reunassa
rekkojen ja bussien tientukkona.
Fillari-GT-kartan mukaan Lohjan
leirintäalue on Haikarissa pari kolme kilometriä keskustasta ja sinne
johtaa lähellä Lohjanjärven rantaa oleva kevyen liikenteen väylä.
Yritin päästä Haikariin rannan lähellä olevia fillari- ja
jalankulkuteitä
käyttäen ja päädyin Lohjanjärven ja joidenkin mystisten vesialtaiden
välissä
olevalle kapealle polulle. Varmaan siellä kasvatetaan riisiä.
Kerrostalon pihan kautta kulkien pääsin
sentään kadulle, jota seuraten isokokoinen Haikarin viitta löytyi
helposti.
Haikari on karavaanariyhdistyksen alue, jossa voi myös telttailla.
Moottorivoimin liikkuvia leirintäajoneuvoja näytti olevan ainakin 100,
mutta läheskään kaikkien isäntäväet eivät olleet paikalla eli vaunut ja
matkailuautot olivat täällä säilössä odottamassa käyttöä. Heti
vastaanoton luona alueen ystävällinen valvoja tuli opastamaan minut
telttailukentälle ja neuvoi huoltorakennukset. Hän ehdotti valitsemaan
teltalle paikan jonkin kumpareen päältä; edellisyön sateen jäljiltä
maa oli vielä hyvin märkä. Sanotaan, että karavaanari on kaikkien
kaveri, ja se näytti pitävän paikkansa.

Yksinäinen teltta
Haikarissa
|

Sadepisarat pysyivät
teltan ulkopuolella, kuten pitikin.
|
7. polkupäivä: Lohja –
Espoo
Myös seuraavana yönä satoi. Aamulla ajattelin lähteä alkuperäisen
suunnitelman mukaisesti länteen kohti Virkkalaa, mutta muutin sitten
mieleni. Lähtiessäni portilla seisoskeli
muutama karavaanari, jotka vilkuttivat minulle hyvää matkaa. Mikä sen
mukavampaa!
Pääsin Lohjalta vaivatta Hanko–Hyvinkää -tien suuntaiselle
paikallistielle ja suuntasin kohti Hyvinkäätä. Lohjan aseman jälkeen
tie alkoi kiivetä ylös
Lohjanharjulle. Nyt oli sopiva aika ja paikka muutaman minuutin
hengähdykselle. Ohi ajoi fillarilla eläkeläisen ikäinen mies, joka
alkoi mäen jyrkentyessä taluttaa kulkuneuvoaan. Läksin tauolta ja
miehen ohittaessani kommentoin näiden ylämäkien täydellistä
tarpeettomuutta. Joo, mutta onhan niitä alamäkiäkin yhtä paljon, kuului
optimistinen vastaus.
Nyt olisi lounais- tai edes länsituuli ollut arvossaan, mutta vielä
mitä. Eilen tämä sää olisi ollut mitä parhain, paitsi että lähellä
Muijalaa alkoi sataa. Rankasti. Sadeviitan turvin olisin kyllä päässyt
jatkamaan jokseenkin kuivin nahoin, mutta pidin silti sadetta
mieluummin tien vieressä seisoskellen. Kun sade lakkasi, jatkoin
matkaa.
Lähestyessäni Muijalan Grilliä sade alkoi uudelleen aikaisempaakin
rankempana ja menin Grilliin kahvikupilliselle. Kahvipullaa ei ollut
myynnissä, mutta hampurilainen oli sitäkin parempi korvike – kaikilla
mausteilla, kiitos.
Suunnittelin polkevani Espooseen tuttua Vanhaa Turuntietä pitkin.
Nummelan Myllylammen kohdalla ollut liittymä näytti kuitenkin niin
polkupyörävihamieliseltä, että jatkoin Hanko–Hyvinkää -tien leveillä
pientareilla. Ei ihme, että Karhulassa tapaamani matkapyöräilijä suosi
tätä reittiä matkallaan Turkuun. Lähellä Siippoota siirryin
Katinhännäntielle ja käytin jälleen hyväkseni tilaisuutta taukoon tien
lähellä.
Kaikkihan tietävät, mistä tämä Otalammen Katinhäntä on saanut nimensä.
Eikö? Tällaisen selityksen luin paikallislehdestä, kun asuimme näillä
seuduin:
Joskus 1870-luvulla
venäläinen
rautatieyhtiö teki rataa Hangosta Hyvinkäälle. Eräänä perjantaina rata
ulottui jo tänne ja yhtiön johtajat pääsivät ajamaan paikalle
veturilla. Tätä piti tietysti juhlistaa perinpohjaiseen slaavilaiseen
tapaan.
Maanantai-aamuna punasilmäiset rautatienrakentajat tulivat iloisina
katsomaan aikaansaannostaan. Ei näkynyt veturia, ei näkynyt rataa, ei
näkynyt mitään. Siellä ne ovat suon pohjassa kai vieläkin. Rata
rakennettiin uudelleen niin, että se kiersi pahimmat hetteiköt kuin
kissan häntä.
Tietystikään tässä jutussa ei ole totta edes nimeksi. Oikeasti radan
kiemura on tehty korkean Katinhännänkallion kiertämiseksi.
– Miksi
totuus on aina niin tylsä?
Vähän ennen Porintietä on Katinhännän yksityistiessä huikean korkeita
hidasteita ja viimeisen kohdalla seisoskeli
eläkeläismies talonsa portilla katsellen tuikeasti ohikulkijoita.
Hän taisi olla
vartiopaikallaan myös kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi ajoin tästä
autolla. En tiedä, oliko hän sillä välin käynyt jossakin.

Selvisin lyhyen Porintien pätkän jälkeen helposti Otalammelle vievälle
paikallistielle. Täällä alkoi varsinainen kotiseutukierros.
1990-luvun alussa rakensimme
(siis todella rakensimme, emme rakennuttaneet) omakotitalon hieman
keskustan
ulkopuolelle
Härkälään. Se oli kotimme lähes 15 vuotta, kunnes myimme sen 2005.
Otalammen vanhan keskustan länsipuolella oli
paljon uusia omakotitaloja ja komea monitoimitalokin (kuva oik.).
Tietöitä
lukuun ottamatta aseman seudulla oleva keskusta näytti melko lailla
samalta kuin silloin kun asuimme täällä.
Ostin kourallisen suklaapatukoita Porintien ja Otalammentien kulman
tutusta Salesta. Alkoi taas sataa, joten vedin sadeviitan niskaan.
Mutkaisella ja kapealla Porintiellä ei ole kunnon pientareita, ja
oli aika halju ajaa, koska en sadeviitan takia nähnyt pyörän peilistä
takaa tulevaa liikennettä. Ennen Takkulaa oli pitkä alamäki, jossa
kerrankin sai hiukan vauhtia vastatuulen puuttuessa. Lysti loppui
lyhyeen, kun käännyin oikeaan Kunnarlaan vievälle tielle.
Sitten
edellisen käyntini oli Velskolan Pitkäjärvelle noussut useita
kesämökkejä aivan rantaan, jotkut vain n. 5 metrin etäisyydelle.
Tien, kallion ja järven puristuksessa ei mökille kyllä ole
turhaa tilaa, mutta pitääkö niitä mökkejä todella tunkea joka rantaan
aivan luonnonsuojelualueen laitaan?
Kenenkähän kaveri täytyy olla, että rakennuslupa tällaiseen paikkaan
heltiää? Normaali käytäntöhän useimmissa kunnissa on, että etäisyyden
rakennuksesta rantaan on oltava ainakin 25 metriä.
Työnsin pyörää ison ja jyrkän mäen päälle, jossa seisoskeli
mies katsellen sikin sokin vajan päälle
kaatuneita puita. Taitaa olla mukava ilma pyöräillä, hän ehdotti.
Mutisin jotakin muka nokkelaa ja kysyin sitten, myrskykö nuo puut on
kaatanut. Ei,
itse ne ovat ne kaataneet. Rupeavat rakentamaan. Ai jaa, sanoin minä ja
jatkoin matkaa.
Metsätaipaleen
jälkeen pääsin Pitkäjärven sijasta katselemaan
Bodominjärveä. Parin päivän takainen leirintäalue oli järven toisessa
päässä. Märän teltan sai nyt korvata pieni, siisti ja
lämmin leirintämökki, jonka kuistilla katselin illalla sumun nousemista
sateen kastelemasta maasta.
Oma pyörävaellukseni päättyi tähän. Seumen reitin loppupään
polkeminen olisi vaatinut monta päivää aikaa ja enemmän
innostusta kuin minulla nyt oli eikä se olisi opettanut mitään
uutta.
Seuraavana viikonloppuna ajoimme autolla Seumen reitin
loppuosan, kylläkin paikka paikoin hieman oikaisten. Mielestäni tämä
oli täysin sopivaa, eihän Seumekaan kulkenut omin jaloin enää Porvoon
jälkeen.
Seume yöpyi ilmeisesti
Svenskbyn jälkeen Salossa ja Paimion Vistassa. Turussa hän vietti
muutaman päivän ennen matkustamistaan Taivassalon Helsinkiin,
missä on Vanhan Postitien päätepiste. Täältä hän jatkoi vesitse kohti
Tukholmaa.
Kuva-albumi
Johann Gottfried Seumen matkasta Suomessa (linkki alla) sisältää
kuvia myös tästä Helsinkiin päättyvän reitin loppupäästä.
|