Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
Urheilusta kirjoittavan toimittajan Jutta Särkikosken ohjaama auto suistetaan tieltä. Vammaisten liikunta-apuvälineitä markkinoivan yrityksen tilaisuudessa, missä Särkikoski on paikalla, yksi osanottaja kuolee myrkytettynä ja pian Särkikosken auto räjäytetään Helsingin urheilutalon parkkipaikalla, uhrina toinen henkilö. Poliisit pohtivat, onko Särkikoski uhri, tekijä vai vain sattumalta aina paikalla. Kirjan päähenkilö on Maria Kallio, joka on toisenlaisista töistä palannut huomiota herättäneen myrkytystapauksen tutkinnanjohtajaksi.Kerronta on minä-muotoista, mikä dekkareissa tuntuu olevan aika tavallista. Ehkä toisenlainen ratkaisu olisi tässä kirjassa ollut parempi, mutta eihän aikaisempien Kallio-dekkareiden käytäntöä niin vain muuteta.
Maininta, että rikosten tutkinnassa 99 prosenttia on turhaa työtä, havainnollistuu sillä, että kirjassakin poliisin toimet ovat pääosin hakuammuntaa. Silti kaikkien ajatusten ja epäilyjen raportointi tuntuu lukijasta kovin turhalta. Itsestäänselvyyksien perusteellinen jauhaminen haastaa vakaumuksen, että aloitettua kirjaa ei sovi jättää kesken. Hoh hoiaa.
Kirjan juonen kehittely on laahaavuudestaan ja epäuskottavuudestaan huolimatta kohtalaista. Sen sijaan kieliasu on omituisen ympäripyöreää, josta kaikki särmät on huolellisesti hiottu pois. Teksti pyrkii olemaan kieliopillisesti virheetöntä – jopa ihmisten repliikkejä myöten –, mutta entisen kustannustoimittajan silmä äkkää siitä kiusallisen paljon kaikenlaisia huolimattomuusvirheitä.
En tiedä, onko kirjailja koskaan toiminut äidinkielen opettajana. Silti tämä kirja on joskus tuonut mieleen WSOY:n kielentarkastusosaston päällikön Päivö Taubertin vuosikymmeniä sitten lausumat sanat, ettei hän halua kustantamon kielenkorjaajiksi opettajia, koska he ”korjaavat tekstiä kuin ainetta”. Ehkä tämä taipumus koskee myös oman tekstin hiomista.