Antennit ylös!

17.06.2014

Alkuun vähän historiaa: Ensimmäiset DX-antennini 1950-luvulla sain paikoilleen kiipeämällä kotipihan puihin. Toinen pää oli männyssä, joka oli helppo kiivettävä, toinen kuusessa, joka ei ollut niin helppo. Korkeimmalle sain pystyantennin, jonka toinen pää oli 12 metrissä – huikean ylhäällä nykyisiä kiipeämisiäni ajatellen.

Puoli vuosisataa sitten DX-antennien perussääntö oli saada mahdollisimman paljon lankaa mahdollisimman korkealle. Radioamatööreiltä ja antenniteoreetikoilta lainattujen ajatusten mukaan antennien optimikorkeus on vähintään puoli aallonpituutta, johon ei koskaan käytännössä päästy kuin ULA- ja TV-DX-antenneissa. Lyhytaaltokuuntelussa puoli aallonpituutta tarkoittaa kymmeniä ja keskiaalloilla satoja metrejä.

Vähitellen ymmärrettiin, että DX-tuloksille antennin korkeutta oleellisempaa oli antennin pituus. Beverage- ja muut pitkälanka-antennit vedetään yleensä 2–5 metrin korkeudelle.

Nyt 2000-luvulla on kehitetty useita uudenlaisia antennityyppejä, jotka mahtuvat pienehköön tilaan mutta jotka vaativat yleensä ainakin yhden ripustuspisteen aika korkealle. Esimerkiksi Super KAZin keskimmäinen ripustuspiste voi olla 10 metrissä tai korkeammalla; yleensä mitä isommaksi KAZ tehdään sen paremmin se toimii.

Antennin ripustaminen näinkin ylös ei onnistu varpistamalla eikä kovin lyhyillä tikkaillakaan. Avarassa maastossa antennin ylös saamiseksi on käytetty kaasupalloja, leijoja, virveleitä ym. Ehkä tavallisin tapa narun saamiseksi puun oksalle on kiinnittää naruun sopiva heittopaino. Myynnissä on myös erikoisritsa antennin kiinnitysnarun saamiseksi ylös puuhun (www.ezhang.com); itsekin kokeilin omatekoista ritsa–virvelikelayhdistelmää, mutta huonolla menestyksellä. Keinojeni ulkopuolelle lasken myös sähkömiesten tolppakengät, joita jotkut ovat käyttäneet päästäkseen oksattomaan puuhun. Niille, joilla ei ole sopivia puita, on komposiittirakenteinen teleskooppimasto osoittautunut hyväksi – eikä kovin kalliiksikaan (http://www.dx-wire.de/) – ratkaisuksi.

Olen vuosikymmenien aikana miettinyt ja kokeillut jos jonkinlaista kurkotinta, jonka avulla voisi pudottaa vahvan narun sopivan painon avulla ylhäällä olevan oksan ylitse. Ensimmäinen versio oli 1980-luvulla laudoista ja kuitulevysuikaleista konstruoitu teleskooppimasto. Siihen oli nivelletty varsi, jonka sai antenninaruineen käännettyä sopivan oksan yläpuolella ulos. Se oli kuitenkin liian raskas ja monimutkainen enkä saanut sitä toimimaan kunnolla.

Seuraava, vuosikymmeniä myöhemmin kokeilemani versio oli ylijäämälaudoista ja 40 x 43 mm soirosta tehty A-kehysmasto. A-kehysmastossa on kaksi A-kirjaimen muotoon toisiinsa kiinnitettyä lautaa, joita muutamat poikkituet pitävät toisessa päässä erillään runsaan metrin verran. A:n yläpäähän on kiinnitetty jatkoksi sopivan kevyt ja pitkä soiro. Se toimi hyvin antennilangan toisen pään tukena, mutta sekin oli liian raskas ja kömpelö, jotta sillä olisi saanut pujotettua lankoja puiden oksien ylitse.

Kesäpaikan viemäröinnistä yli jäänyt 6 metriä pitkä 110 mm:n viemäriputki oli seuraavan kokeilun lähtökohta. Viemäriputket ovat polypropeenia, joka on melko vahvaa, ja putki on kevyt (n. 9 kg) ja tukeva. Putken 6 metriä on kuitenkin hieman liian lyhyt. Ensin kokeilin sen jatkamista muilla nurkissa lojuvilla viemäriputken pätkillä, mutta putkien muhviliitokset eivät ole kovin tiukkoja ja kokonaisuus heilui liikaa systeemiä pystyyn nostettaessa.

6-metrisen putken jatkoksi kiinnitin seuraavaksi 20 x 20 mm listan – ylijäämäkamaa sekin. Kiinnityspultteja varten porasin reiät viemäriputken seinämän lävitse. Listan yläpäähän tuli poikkipuu, jossa on pienet silmäruuvit antenninnarua varten.

Toisin kuin esim. virvelillä tai ritsalla siimaa ylös heitettäessä, tällaisessa pujotussysteemissä voi käyttää melko vahvaa narua, esim. n. 1 mm paksuista punottua polyesteriä. Naruun kiinnitetty pudotuspaino on kiinni poikkipuun silmäruuvien lävitse pujotetussa sokkanaulassa. Jotta sokka ei irtoaisi silmäruuveista liian aikaisin, se on varmistettu maalarinteipillä. Painona käytin vanhaa jakoavainta, joka on sopivan painoinen eikä tartu pudotettaessa helposti kiinni.

Sokkanaulan irrotusnarun silmäruuvi on lähellä pystypuuta, jotta sokkaa irrotettaessa voisi tarvittaessa käyttää riittävästi voimaa. Ensimmäisissä kokeiluissa en käyttänyt sokkaa, vaan pudotuspainon naru meni poikkipuun kärjen silmäruuvin lävitse, mutta tämä osoittautui huonoksi ratkaisuksi.

Maston saa pystyyn kävelemällä se ylös. Sijoitin alapään vasten puun tyveä ja putkimaston molemmin puolin löin maahan varmistukseksi puutapit. Sitten nostin maston yläpään ylös ja kävelin kohti puuta masto käsien varassa mahdollisimman ylhäällä. Nostettaessa yritin varmistaa, ettei yläpää tartu muiden puiden oksiin eikä alapää pääse liukumaan syrjään. Jos joku suostuu apulaiseksi, hän voi pidellä alapäätä paikallaan ja varoittaa noston esteistä, mutta yksinkin maston saa pystyyn melko helposti. Joka tapauksessa jatkomaston ja pudotuspainon on syytä olla mahdollisimman kevyet, ettei alapää nouse ylös. Käyttämäni 20 mm:n lista notkuu aika lailla nostettaessa, mutta se ei haittaa. Kun masto oli pystyssä, sitä kääntelemällä ja kallistelemalla etsin sopivan oksan ja vedin sitten sokan irti. Kuvassa hieman poikkipuun alapuolella näkyy antennin valkoinen ylösnostonaru roikkumassa parin oksan yli. Kun olin kaatanut maston takaisin maan pinnalle, vedin tämän narun avulla oksien yli tukevamman köyden antennin kiinnittämistä varten.

 

(30.6.2014) Seuraavassa kuvassa on KAZin keskimmäinen kiinnityspiste. Antennin kiinnitysköyden päässä on köysipyörä (ei näy selvästi oksan takaa) jonka lävitse menee antennia kannatteleva ohuempi köysi. Tämän köyden alapäässä on paino, joka pitää antennin sopivan kireällä ja estää puun heilunnan katkomasta tai irrottamasta antennilankaa; tosin vastapaino ei tässä antennissa olisi mitenkään välttämätön ja jätin sen pois lopullisesta versiosta. Muiden puiden oksat painavat vielä antennin (sininen lanka) idänpuoleista, vasemmalla näkyvää, osaa hieman matalammalle.